XII.
Kostajan loppu.
Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.
He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:
«Tuletteko Turusta?«
«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«.
«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti.
«On. —«
«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.
«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä on palanut«.
«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi tullut«.
«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« — lisäsi ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä. Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti kostanut houkuttelialleen kreivi G—lle«.
Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi hän.
«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«.
»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« — lisäsi ylioppilas. «Hänen omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt itsensä«.
«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.
Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.
«Onneton veljeni!« huokasi hän. «Sinä et palannut pahoilta teiltäsi. Sinä sait töittesi palkinnon, sinä vietelty, onneton veli! — Vaan jatkakaa julmaa kertomustanne, herra!«
«Hän oli vietelty, sen sanoitte oikein«, sanoi ylioppilas. «Katri tunnusti olevansa syypää hänenkin onnettomuuteensa, tunnusti kehoittaneensa Kyöstiä tuota tekemään. Kun Turku paloi, oli Katri seisonut linnan edessä ja viittauksillaan kehoittanut Kyöstiä itsemurhaan«.
«Elääkö Katri vielä?« kysyi kolkosti Klaus.
«Ei. Hän kuoli pahat tekonsa tunnustettuaan. Hän oli koettanut pelastaa erästä vanhaa rouvaa, jonka luona hän ennen oli saanut hyvää nauttia. Hän onnistui, mutta poltti samassa pahasti itsensä. Hän kuoli julmimman kuoleman«.
«Jumala olkoon hänelle armollinen!« sanoi Anna hiljaa. — «Hän onneton eli pahasti, vaan uhraten henkensä hyväntekiänsä pelastukseksi todisti hän samalla, ettei hänen omatuntonsa ollut kokonaan uupunut paatumukseen«.
«Vaan mikä oli hänellä syynä, että hän petti Kyöstin ja hauet viekoitteli?« kysyi Johannes. «Olivatko he liittolaisia?«
«Siltä näyttää«, sanoi ylioppilas. «Katri ei paljon tuosta syystä puhunut. Hän mainitsi vaan, että olisi paremman koston saanut, jos ei olisi Kyösti joutunut kiini«.
«Ja kreivi G?« kysyi Johannes.
«On luultavasti nyt toisessa elämässä. Ei ole epäilemistä, ettei Katri kuoleman kourissa olisi totta puhunut. Varmaa on, ettei kreiviä ole missään nähty, vaikka majuri Leist ja tuo naurava raatimies, jolle kreivi oli velassa, ovat tehneet mitä ovat voineet löytääksensä hänet«.
«Jumala, Jumala, missä ajassa elämme!« huokasi Maria ja painoi päänsä
Johanneksen rintaa vastaan.
Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin seisahtui hän.
«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani tehnyt pahasti«.
Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin.
«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?«
Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!» huusi hän.
«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«…
«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle, Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki —«.
«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?« sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan vääpelin omituisesta taikauskosta.
«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus.
«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen kuolemaansa seurasi onnettomuus« — sanoi Johannes. — «Vaan, herra parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. —
«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta vääpelistä.