XXV.
Johannes. (Lisää).
Korkean vuoren syrjässä on vähäinen Raisolan torppa. Sen ulkomuoto näyttää katsojalle, että asukkaat ovat puhtautta rakastavia ihmisiä. Tölli on laudoilla vuorattu; akkunat ovat eheät, ja vähäinen etuhuone on katajanhavuilla kaunistettu. Puoleksi lakastuneet pihlajanoksat ja suuri koivu kartanopihan keskellä osoittavat, että juhannuspäivä on äsken ollut.
Pikkuinen kolmivuotinen poika hyppii matka-arkun ympärillä, joka vastikään on nostettu etuhuoneesen. Hän nauraa ja on iloinen.
«Kun itä tulee takatin, tuo hän Takulle makeitia«, puhuu poika.
Etuhuoneen portaalla istuu kolme miestä. He ovat keski-ikäisiä. He ovat arvattavasti puhuneet tärkeitä asioita, koska ovat unhottaneet piippunsa, joista valkea on sammunut.
«Mikäs sinulla on ollut hätänä täällä meidän luonamme?« sanoi töllin isäntä, nuori, iloinen Aappo. «Etkö näe, että Herran siunaus meitä seuraa? Minä pahoin pelkään, että noiden kolmen vuoden kuluttua tulet takasin, köyhempänä kuin lähdet. — Vai mitä arvelet sinä, Liisa; eikö sinun mielestäsi veljesi Sakari tee vallan tyhmästi?«
Liisa, emäntä, joka nyt tuli tuvasta, oli toimeentulevan talon emännän kuva. Hän tuli kudelma kädessä. Kuultuaan miehensä kysymyksen vastasi hän: «Sitähän minä olen saarnannut aina viime suvesta saakka, jolloin nuo ajatukset ensin tulivat Sakarin päähän. Tuo kaikki on Mikon syy«.
«Olkoon syy kenen tahansa, niin sitä sanon hulluksi, joka luulee maalla osaavansa sanoa miten merellä eletään. Saat nähdä, Sakari, että minua vielä kiität… Täällä on nyt sinun hyvä asua; mutta ruuan murhe on maalla aina edessä, ja siitä emme me merellä tiedä mitään. Tarkasti eläen satamissa voimme merellä koota rahaa säästöön vanhain päiväimme varaksi. Vaan tätä asiaa on jo niin moneen kertaan lörpötelty, ettei minua haluta siitä puhua. Jos olisit löytänyt hevosesi, Aappo, ennen, olisi se ollut hyvä. Huomen-iltana viimeistään pitää meidän olla Turussa. Tulevana tiistaina lähtee laiva«. —
«No, no! Lopussa kiitos!« sanoi Aappo. «Nyt menen valjastamaan hevosen. Voimme tänä iltana päästä ainakin Harmaalan Lassin taloon yösydäntä pitämään«.
Sakari, josta tässä oli kysymys ollut, ei ollut virkkanut sanaakaan. Nyt, kun Aappo meni hevosen luo ja Liisa vetäysi tupaan, sanoi hän miettien: «Sisar Liisalla on oikein, kun hän sanoo, että sinä houkuttelemalla saat minut merelle. Sano nyt niinkuin Jumalan edessä, onko meri sinun mielestäsi parempi kuin maa?«
«Jumala nähköön, ei sinussa näy olevan itsessäsi kuntoa ensinkään! Nyt tahtoisit tehdä minut valehteliaksi. Sinä muistat kuinka viime suvena Turussa, kun setä Jonstonin kanssa läksimme Odessaan, pyysit minun toimittamaan sinullekin sijaa laivassamme täksi retkeksi, ja nyt, kun olen sinulle sijan saanut, olet sinä peruuttaa sanasi. Maalla eletään niinkuin kravut. Mutta toisin on merellä. Siellä on iloa. Sinä kurja, joka et uskalla lähteä onneasi etsimään! — Kun tuuli vinkuu ja laineet pieksävät laivan laitoja, kun purjeet ovat pullistuneet ja täydet niinkuin Harmaalan paroonin jyväsäkit, silloin on hupaista merellä. Laivassa on olla kuin keinutuolissa. Nyt ylös ilmaan, pilvien rajoille, nyt alas syvyyteen, niin että päätä huimaa! Kas sitä! Silloin mastossa kulkea ja köysissä riippua — se merimiehen ilo«. —
«Saapa tuota nähdä! Jos merellä on puoleksikaan niin hupaista kuin sinä kerrot, en totta tosiaan katuisi. Mutta kun muistan, miten Tiina tätini miehen kävi, niin vähän pelottaa«. —
«Kuoleehan maalla kumminkin enemmän väkeä, sinä narri!… No, kävitkö eilen Metsämaassa? Mitä isäsi sanoi?«
«Perhana! Isä oli pahalla tuulella, eikä äidistä ollut mihinkään. Sinä tiedät, että minulla on nuorempi veli, Johannes, hän, joka saarnasi juhannuspäivänä K—n kirkossa, jota saarnaa kaikki ihmiset sanovat aivan erinomaisen kummaksi. Toissa päivänä oli Metsämaahan tullut Harmaalan nuori parooni itse ja kysellyt Johannesta, joka Harmaalasta äkkiä oli kadonnut. Eilen parooni taasen vähää ennen minua oli siellä ollut ja sanonut Johanneksen kadonneen koko maailmasta. Lienee varmaan surmannut itsensä, niin luuli isäni. Johannes oli niin metsämaalaisten mielessä, etteivät liene ymmärtäneetkään, mitä minä sanoin merillemenostani«. —
Nyt tulivat Aapon rattaat pihalle.
Liisa ja pikku Sakku kättelivät Sakaria ystävällisesti… «Saas nähdä, miten asiat ovat, kun takasin tulet«, sanoi Liisa. «Kolme vuotta on pitkä aika«.
«Tuoko tetä makeitia pikku Takulle?« kysyi poika.
«Tuon, ja vielä päälliseksi aika suuren rinkelin«, vastasi Sakari setä. —
He lähtivät. Metsämaan Jaakon toinen poika, Sakari, lähti merimatkalle,
Aappo, hänen lankonsa, häntä saattamaan Turkuun.
«Jumala suokoon Sakarille onnea! Hän on paras veljistäni«, jupisi Liisa. —
* * * * *
Aamun ensi säteet hohtivat, kun matkustavaiset läksivät yöpaikastaan
Lassin, Harmaalan torpparin, luota.
Miehet istuivat pitkän aikaa ääneti rattaillaan. Ei näkynyt kukaan ensiksi tahtovan ruveta puheelle. — Vihdoin, kun kylissä, joiden läpi he kulkivat, päivä rupesi herättämään ihmisiä, sanoi Aappo, Sakarin lanko, ikäänkuin itsekseen: «Et sinä minulle suuresti hyötyä tee tällä merimieheksi rupeamallasi. Kuka nyt kotona työt toimittaa, kun minä taloon päivätyöni teen, tahi kuka menee työhön sinne, jos minä kotia jään?«
«Saatathan ottaa Kyöstin rengiksi«, sanoi Sakari.
«Kyöstin! Niin, minä häntä jo viime viikolla pyysin, mutta hän ei ole sama Kyösti kuin ennen. Tiennee paholainen, mikä häneen on mennyt! Hän on nyt niin alakuloinen kuin sairas eukko, eikä hän suuresti puhu mitään. Häntä pidetään Kärmälässä hyvästi, sanoi hän. Sen minä uskonkin; mutta ennenkuin minä Kärmälän isännän palveluksessa olisin, ennen kulkisin kerjäten. Minä pelkään, että Kyösti muodostuu Kärmälän isännän mukaiseksi, ja silloin on hän hukassa. Suurempaa konnaa maan päällä ei ole olemassa kuin Kärmälä on; eikä ole toista tavaroistaan niin mahtavaa kuin hän, semminkin jos hän saisi serkkunsa, vääpelin, omaisuuden käsiinsä«.
»Kummaa, mihin on Johannes kadonnut!« sanoi Sakari. «En ikinä voi uskoa, että hän olisi surmannut itsensä… Miksi olisi hän sen tehnyt! Nyt on hän valmis papiksi, ja nyt kun olisi hänen köyhyytensä aika ohi mennyt, olisi hän surmannut itsensä!… Se on pelkkää valhetta«.
«Mitähän Harmaalan parooni hänestä tahtoo, koska ajavat häntä takaa niin hirmuisesti? Kuulit mitä Lassi sanoi, etteivät ole Harmaalan torpparit kahteen päivään saaneet tehdä mitään muuta kuin hypätä metsiä tahi kaivaa järviä«.
«Se on minusta oikein; herratpa hänet kouluttivat«, sanoi Mikko. —
Puolen tuntia kului kaikenmoisissa jutuissa. — Meri tuli taasen puheeksi. —
«Sinä sanoit viime suvena, että tuolla meren takana on maa, jossa kaivamalla saa kultaa niin paljo kuin lystää… Minusta on kumma, miks'ei sinne täältä lähde enemmän väkeä kullan keruulle. Oletko sinä siellä itse ollut — —?«
«En, mutta merellä olen jo viisi vuotta kulkenut ja tiedän, että meri-elämä kelpaa. Ei siellä tarvitse huolia ruuasta; laivan pohja on ruokaa täynnä, ja kun ilma on oikein raju, maistuu Suomen paloviina kaksi vertaa niin hyvältä kuin maalla. Mutta totella merellä pitää ja paikalla, muuten…« Mikko hosui kädellään selkäänsä kohden.
«Tpruu! Aappo, pysäytä! Hitto vieköön, tuossa makaa mies, herra, päihtyneenä tahi kuollunna. Häntä ei saa siihen jättää«.
Aappo pysäytti. Miehet hyppäsivät alas rattailta. Sakari meni herran luo ja laski kätensä hänen päälleen.
«Hän elää; hän nukkuu, hän on humalassa«.
«Maatkoon siinä, kunnes herää!« sanoi Mikko.
«Älä vielä, katsotaan kuka se on! Hän makaa pahasti silmillään; hän joutuu aika kohmeloon, kun herää Käännetään hän, saamme nähdä tunnemmeko häntä«.
Sanottu, tehty.
«Herra siunatkoon!« huusi Sakari silmäiltyään makaavaa. «Herra siunatkoon, tottamari Johannes, veljeni!«
«Veljesi! Jumala nähköön, kuinka on Harmaalan väki hakenut? Tässä hän tien syrjässä makaa, kun häntä yltympäri haetaan… Mitäs nyt tehdään?«
«Paras olisi viedä hänet Harmaalaan«, vastasi Aappo; «mutta sinne on metsän poikki toista virstaa ja tietä penikulmaa pitempi matka«.
«Koitetaan saada henkiin ensin! Olipa kummaa nähdä Johannes humalassa!«
Ja Sakari töyttäsi nukkuvaa kelpolailla.
Johannes hypähti ylös. Hän oli unesta saanut virvoitusta. Nähtyään miehet silmäili hän kummastellen ympärilleen. —
«Mitä nyt!« olivat hänen ensimäiset sanansa.
«Johannes! Etkö tunne minua, veljeäsi Sakaria? Mikä sinun on, kun tänne tien syrjään maata laskeut?«
Johannes siveli käsin kasvojansa. — «Sakari, sinäkö se olet? — Jos sinulla on ruokaa, niin anna; minun on nälkä«.
«Harmaalan parooni on sinua ankarasti hakenut; missä, Jumalan nimeen, olet ollut? — Harmaalassa saat parempaa ruokaa, kuin meillä on; meillä on kiire«.
«Harmaalassa!« kertoi Johannes. «Harmaalaan en ikinä enää mene!«
Miehet silmäilivät toisiaan. «Hän ei ole selvinnyt vielä«, sanoi Mikko.
«Hän on sairas«, arveli Aappo. «Ei terveen ihmisen kasvot ole tuollaiset«.
«Minun on nälkä!« kertoi Johannes.
Alkavan päivän aurinko rupesi metsän yli nousemaan. Se näki, miten maantiellä lanko avasi langolle matka-arkkunsa ja kuinka Johannes ahnaasti kuoletti nälkäänsä.
«Mikä sinun on; missä olet ollut?« kysyi toistamiseen Sakari. «Miks'et mene Harmaalaan enää? — Oletko käynyt Metsämaassa?« —
Sakari sai kysyä. Kun hän kysyi, silmäili Johannes häntä mitään vastaamatta. Vihdoin sanoi hän:
«Minä seuraan teitä«.
Taasen katselivat miehet toisiaan, ja Sakari sanoi: «Sinä olet sairas«.
Nyt vastasi Johannes. «Minäkö sairas? En? Minä olen terve, terveempi kuin sinä. — Minä olen ollut sairas … pitkä tauti on koko elämäni ollut«. Ja Johannes huiskutti kummallisesti päätään.
«Hän on mielipuoli«, jupisi Mikko Sakarin korvaan.
Johannes kuuli Mikon sanat.
«Minäkö mielipuoli? En! Minulla on täysi järki, täydempi kuin sinulla«.
«Mitä tehdä?« — Pappilaan ei ollut pitkältä — ja kivenheittämä tieltä oli paja, jossa olemme kerran ennen nähneet Johanneksen. — «Viedäkö Johannes pappilaan, vai sepälle, vai ottaako hänet mukaan?«
«Voit ainakin sanoa, missä olet ollut?« kysyi Sakari silmäillen tarkasti veljeään.
«No, jos sen varmaan tietää tahdot, niin minä olen ollut Korvessa,
Korven Tahvanan töllissä«.
«Otetaan hänet Turkuun. Majuri —s pitää hänestä kyllä huolen«, sanoi
Aappo Sakarille. —
Se oli päätös. Johannes vietiin Turkuun. —
Tiellä ei Johannes puhunut mitään. Miehet päättivät, ettei hänen laitansa ollut niin aivan oikea; mutta sen he näkivät, ettei hän ollut hullu eikä humalassa. «Hän on muistaakseni aina ollut tuollainen«, sanoi Sakari Aapolle syöttötalossa. —
Kun he myöhään illalla olivat Turkuun pääsemässä, sanoi äkkiä Johannes, joka oli ymmärtänyt miesten puheet, vaikka ei ollut niitä kuulevinaan: «Ottakaa minut kanssanne merelle; meri-ilma ehkä tekisi hyvää minulle«. —
Taasen silmäilivät miehet toisiaan, vaan Aappo vastasi vihdoin: «Siitä ei nyt ainakaan tule mitään. Te ette saa olla hullu, tekin, niinkuin Sakari«. —
Ja siihen se puhe jäi.
Miehet jäivät yöksi erään merimiehen luo, jonka hyvä ystävä Mikko oli. Heillä oli ollut aikomus mennä Jonstonille, jonka leski oli Johanneksen ja Sakarin täti, mutta ehtoo oli jo kulunut ja ukkonen jyrisi uhaten kovalla sateella. — «Huomenaamuna, kun kapteeni tulee laivaan, olemme me siellä. Ollaan täällä tulevan toverimme luona tämä yö!« oli Mikko sanonut. —
Vaan kun Aappo oli riisunut hevosen valjaista, tuli Johannes tuvasta.
«Minä menen kaupunkiin, majurin luo«, sanoi hän. —
Aappo pudisti päätään arvellen, ettei Johanneksen järki kumminkaan ollut oikein selvä. Hän antoi hänen kumminkin mennä, luvaten seuraavana päivänä tulla katsomaan häntä.
Johannes meni.
Hän meni suoraan majuri —sen luo; hän silmäili Marian kamarin akkunaa.
Hän löi kädellään otsaansa ja lähti kulkemaan kiireesti tätinsä luo.
Tällä tiellään tapasi hän luutnantti Leistin ja Annan.
Kun Aappo, Mikko ja Sakari seuraavana päivänä tulivat kaupunkiin, ei
Johannesta löytynyt mistään. Tätinsä luona ei hän ollut käynyt.
«Hän oli sittenkin hullu«, sanoi Aappo, «ja nyt minä varmaan pelkään, että hän on mennyt viimeiselle retkelleen.«
Juuri kun Aappo Jonstonin Tiinalle tätä puhui, tuli Mikko kaupungilta.
«Mitäs minä sanoin!« huusi hän. «Johannes oli hullu; hän on hukuttanut itsensä. Eräs herra on löydetty tänä aamuna joesta. — Eukko, joka sitä minulle puhui, sanoi hukkunutta sotaherraksi; sen lienee hän valehdellut. Hukkunut ei saata olla kukaan muu kuin Johannes«. —
Seuraavana päivänä lähti Turun satamasta suuri laiva. Aappo seisoi rannalla katsoen, miten kauniisti se levitti suuret, valkoiset purjeensa tuulelle. —
Vaan mihin Johannes oli kadonnut, sitä ei tiennyt kukaan. —
* * * * *
Kun Maria tuli kotia Turkuun, päätettiin, ettei hänelle mainittaisi mitään Johanneksesta. Maria saisi luulla, että Johannes oli juhannusyönä ijäksi kadonnut. Klaus kuuli kummastellen Aapon puhuvan Johanneksesta. Hän ei sanonut mitään siihen.
Kun Korven Tahvana tuli tölliinsä, nosti hän hirmuisen melskeen nähdessään siellä kaikki heitetyksi mullin mallin. Ei ollut kumminkaan viety muuta kuin leivät. Mutta Korven asukkaat pelkäsivät ensin kovasti. He luulivat paholaisen mellastaneen töllissä, semminkin kun orrella oli ollut punainen liinanen, jota ei Korvessa ennen ollut.
Metsämaan Jaakko ja Eeva olivat Johanneksen katoamisesta hyvin surulliset, semminkin Eeva, joka ei koskaan saattanut unhottaa että hänellä oli ollut poika, joka papiksi tullessaan oli surmannut itsensä. He kuolivat molemmat kahden vuoden kuluttua tästä onnettomasta tapauksesta.
«Olisi totellut viisaamman neuvoa«, sanoo Aappo, kun oli kysymys
Sakarista, josta ei vuosikausiin ollut kuulunut mitään.
Sakarin sanottiin, näet, Mikon kanssa Lontoossa karanneen.