PIKKUKAUPUNKI-KUVAUKSIA.
1. Kuopion satama ennen aikaan.
En ole koskaan moittinut sitä, mikä on hyvä. enkä pilkannut kaunista.
Sentähden aina ja kaikissa tilaisuuksissa olen ylistänyt sitä hyvää ja
kaunista kaupunkia, jonka nimi on Kuopio ja jonka sataman suulla on
Vasikkasaari saunoineen ja myllyineen.
Mutta kaikki eivät ajattele minun tavallani. Erään Saimaan vesistöä kulkevan höyrylaivan kapteeni esimerkiksi oli niin sydämetön, että tässä äskettäin otti ankarasti arvostellakseen Kuopion satamaoloja — minun kuulteni. Enkä voi kieltää hänen puhuneen jokseenkin sujuvasti, vaikka ei niin sileästi kuin julkisuutta varten puhuessa on tavallista. Vaan ehkäpä hän ei aikonutkaan puhettaan julkisuuteen.
"Kahdeksan kertaa minä olen purjehtinut tämän maapallon ympäri, mutta sen minä sanon, etten ole missään nähnyt semmoisia satamaoloja kuin Kuopiossa ja Savonlinnassa", se oli hänen loppulausuntonsa.
Mitä hän Savonlinnasta lausui, se ei kaikki kuulu tähän, eikä kuuluisi ollenkaan, ellei osa samalla olisi tähdännyt Kuopiotakin. Satamalyhty oli semmoinen, että "kun meni hyvin lähelle ja tulitikun valossa sitä katsoi, näki että on siinä tuli." — Virrassa olevaa lyhtyä ei hänen tullessaan kerran ollut sytytetty; hän hiljensi vauhtia ja vihellytti. Mutta ei se syttynyt sittenkään. Kun laiva viimein oli joutunut lyhdyn kohdalle, kuului kiihkeää kahmitusta. Mies siellä häämötti lyhtytynnyrin selässä, ja käsi kävi kiivaasti. Ilmaistakseen olemassaoloaan, äänti mies ikäänkuin itsekseen: "Hittoko ne lie nuo tikut kastellut, kun ei syty!" Ja syttymättä se jäi.
Kun hän ensi kertaa tuli Kuopioon, oli ilta pimeä. Satama oli täpösen täynnä höyrylaivoja, lotjia ja halkoveneitä. Ei ollut laivan pituutta tyhjänä. Hän huudatti huudattamistaan ja pysähtyi viimein erään halkoveneen taakse. Rannassa näytti olevan joku satamavirkamies.
"Laittakaa tilaa!" huusi kapteeni. "Minulla on laiva täynnä matkustavaisia."
Rannalla päivitteli virkamies, että, "sanoinhan minä niille jo päivällä, että pitäisi siirtyä, vaan eihän nuo näy siirtyneen."
"Sitte minun täytyy ruveta yöksi selälle ankkuriin ja pitää matkustajat täällä yötä."
"Ei toki selälle … tuumataanhan … tuota…"
"Käskekää halkoveneen siirtyä!"
Virkamies astui halkoveneesen ja alkoi koputtaa kajuutan ovelle. Ei kuulu mitään.
"Taitavat jo maata…" arveli virkamies.
"Ajakaa ylös!"
Viimeinkin alkoi kajuutasta kuulua äreitä vastauksia:
"Kuka sitä yöllä … kengätkin on jo kuivamassa … ei me siirrytä."
"Eivät kuulu siirtyvän", huusi virkamies.
"No, minun täytyy sitte kääntää selälle."
"Vuottakaahan — jos täältä hyvinkin löytyisi lankonkia. Eikö teillä ole?"
"Ei minulla ole niin pitkää, että ylettäisi selältä asti rantaan."
"Selältäkö? — Eihän sitä selältä — kunhan ylettäisi tästä halkoveneen takaa."
"Ei ole minulla niinkään pitkää."
Virkamies viipyi jonkun aikaa pimeässä. Kuului rusketta, ja sieltä tuli kuin tulikin "lankonki", joka yletti halkoveneen yli. Sitä myöten pääsivät matkustajat maalle. Mutta sieti siinä olla "kieli keskellä suuta", ettei pimeässä pudonnut halkoveneen pohjalle.
Vielä sanoi kapteeni kiittävänsä onneaan, ettei hänelle käynyt pahemmin. Moni ensikertalainen kuului särkeneen laivansa potkurin keskellä kaupungin komeata satamaa. Paraalla paikalla satamakaarroksen pohjassa on näet vanhan pumppulaitoksen hirret pystyssä. Kun tämä seutu muutenkin on kovin matala, on se tavallisesti tyhjänä, ja äkkinäinen ajaa hurauttaa siihen kuin hyväänkin suojapaikkaan. Mutta oman puolen miehet tietävät välttää sitä.
Koetin puolestani kapteenille selittää, mistä arvosta tämmöinen satamajärjestys on strateegisessa suhteessa: kuinka vaikea vihollisen laivaston on laskea Kuopion laituriin, kuinka vietteleväiset ja tuhoa tuottavat ovat nuo esi-isiltä jääneet pumpun pohjahirret j.n.e. Mutta hän ei näyttänyt tyytyvän näihin selityksiin. Sillä mitäpä Saimaan rauhallisilla vesillä kulkevan matkustajalaivan kapteeni ymmärtäisi sotatieteestä?
2. Kuopion kadut.
Ne eivät ainoastaan ole suorat ja säännölliset, vaan myös sovitetut ihmisten erilaisen paksuuden mukaan: valtakadut raatimiehiä ja lähiseudun rovasteja varten, sekä rännikadut uuden elinkeinolain alaisille käsityöläisille.
Eräänä tautisena keväänä, kun kirjailijoista oli suuri puute, nostettiin minut vähäksi aikaa muutaman kuopiolaisen sanomalehden toimittajaksi. Silloin lumen lähdettyä päätin kerran — yleisöä palvellakseni — koetella, joko voisi liikkua kaupungilla ilman kalossia. Mikäpäs siinä oli; voihan sitä, ja täytyi voida, kun ei ottanut kalossia mukaansa. Olihan siinä hyppimistä, jos ei tahtonut oikein pahaan rapakkoon astua, jo senkintähden että luonto on pitänyt kohtuutta lahjoittaissaan sääriä minun ruumiilliselle olemukselleni.
Sentähden oli oikein iloista nähdä Pekka Pehkosen levittävän hienoa keltaista hiekkaa katuosalleen. Siinä oli pehmeä ja verraten kuiva kävellä. Kaikki kolot olivat tasoitetut ja sitte oli yltäänsä pantu paksu hiekkakerros. Pekka katseli teostaan ylen tyytyväisenä ja olisi luultavasti hymyillyt, jos hänen paksut poskensa olisivat siihen taipuneet.
"Työpä tätä nyt saitta uuvistoo, toimittaja. Jokohan tuo nyt kelepoo?"
"Mikäs sitte, jos ei tämä! Niin paljon kun panette joka vuosi korotusta, niin on katu kohta räystään tasalla."
Ikkunain tasalla se jo oli.
"Kuulkeepas!" sanoi Pekka ja alkoi puhua hiljemmin. "Eiköhän ne nuo polliisit to'enkaan ou' vähän erreyksissä?"
"Kuinka niin?"
"Ettäkö joutas' sissään, niin minä selevitän."
Jousihan toki sanomalehden toimittaja, kun oli tarjona semmoinen makupala, että poliisit ovat erehtyneet. Siitähän syntyy kumma kirjoitus lehteen.
Pekka ajoi hevosen pihaan ja sitte mentiin huoneesen. Pekka aukasi kaappinsa ja otti siitä esiin tyhjiä rohtoputelia, kirjan kansia ja lopuksi aika nivakan papereita; siinä oli talonkirjoja, vanhoja sanomalehtiä, palotoimen luetteloita, viisuja ja jos mitä. Vihdoin löysi hän sen, mitä haki. Se oli Kuopion kaupungin poliisijärjestys, "vahvistettu läänin kuvernööriltä" elokuun 18 p:nä 1876. Sitä hän selaili ja sitte osoitti 20 §:ää. Siinä oli luettavana:
"Talonomistaja tahi hoitaja pitäköön osansa kadusta, katuränneistä ja käytävästä puhtaana."
"Niin, mitäpäs siinä on?"
"Sitäpä sitä viimmestä sannoo. Mitenkäs siinä lukkoo? Pee-uu, pu, hoo … puhassa, eikös se sitä meinoo?"
"Niin, että puhtaana on pidettävä katu ja…"
"Sitäpä minä justiin!"
Sitte hän kertoi, mitenkä hän oli ollut herrasväellä ennen renkinä, "ennenkuin yhtyi tähän Liisaan", jolla hänen nykyinen talonsa oli alkujaan ollut. Siitä kertomuksesta ei kuulu asiaan muu kuin se osa, jossa hän kuvaili, kuinka herra ja rouva häntä aina varoittivat pitämään puhtaana eteistä ja salia ja kaikkia huoneita.
"Ja veätinkös minä silloin hiekkakuormia huoneihin!"
"No, se on eri asia!"
Mutta Pekka intti vastaan lujasti, että se ei ole eri asiaa — "puhas kuin puhas!" — ja vakuutti, ettei katu mitenkään voi olla puhdas eikä koskaan tulla puhtaaksi, jos siihen aina vaan lisätään hiekkaa.
Sitte hän oikein toimessaan rupesi tätä asiaa perustamaan kysymysten ja vastausten kautta. Mistä se on tuo kura tullut? Sehän on alkujaan ollut yhtä puhdasta hiekkaa kuin tämäkin viimeksi tuotu, mutta sitte ajan oloon jauhautunut hienoksi. Sama hiekka se sitte kesällä pöläjää ihmisten silmiin ja korviin ja suuhun.
"Joka kuorma se on tältä'i ka'ulta syksyyn männessä immeisten sisalmuksissa. Ilemankos niitä ryvittää!"
Sitte hän pahasti nauraen osoitti toista kohtaa samassa pykälässä. Se oli näin kuuluva:
"Käytävälle tahi yleisen toripaikan kivitykseen sekä kadulle
taikka katuränniin kasvava nurmi on kitkettävä ja vietävä pois."
Tämä määräys viehätti tavattomasti Pekan pahansuopaa sydäntä. Nurmihan olisi erinomaisen hyvä estämään pöläjämistä; mutta se oli sakon uhalla kitkettävä pois. — Pekka nauroi niin ilkeästi, että minua jo melkein alkoi pistää vihaksi.
"Missä kohti ne poliisit sitte ovat erehtyneet?"
Hänen käsityksensä mukaan oli erehdys siinä, että poliisit vedättävät hiekkaa, vaikka pykälä käskee pitää kadut puhtaana. Jos hän olisi poliisina, niin käskisi yhden kymmenen vuotta tasoittaa katuja sillä tavalla, että niistä aina liika otettaisiin pois. Sileä se tulisi silläkin tavalla.
Ja jos hänen turmeluksensa hiukankaan antaisi valtaa paremmille tunteille, niin säälisi hän sentään ihmisiä senverran, ettei vaatisi nyhtämään nurmea pois katuvieriltä. Mutta jos hän oikein hyvä olisi, niin kastelisi hän sitä vielä.
3. Kuopion runollisuus.
Samana sanomalehtimies-keväänä, josta edellä puhuin, istui eräs tuttavani, kuopiolainen nuori herrasmies, partaansa ajelemassa. Peilin oli hän nostanut akkunan edessä olevalle pöydälle ja itse asettunut tuolille sen eteen. Varomattomuudesta, johon luullakseni hänen nuoruutensa oli syynä, oli hän jättänyt akkunansa verhoamatta niin tarkasti kuin olisi pitänyt. Uutimien väliin oli jäänyt rakoa.
Siitä raosta näki hänet muuan kadulla kulkeva eukko, tavallinen vaimoihminen, — ei ollenkaan niitä kuuluja "Kuopion naisia." Häneen teki syvän vaikutuksen tuon nuoren herran vaaranalainen asema: paljastettu kaula ja sitä kohden ojennettu välkkyvä partaveitsi, terävä kuin käärmeen kieli. Mahdoton sitä oli saada pois mielestään. Ja vielä mahdottomampi jättää sitä kertomatta tuttavilleen.
Mutta kuta useammin hän tätä juttua kertoi, sitä enemmän se poikkesi alkuperäisestä yksinkertaisuudestaan. Eukko alkoi vähitellen itsekin luulla oikein todenteolla nähneensä verta vuotavan pitkin kaulaa. Ja lopuksi hän muisteli, että partaveitsen terä oli ihan päätä myöten kaulassa. Hirmuista! Että hänen vanhoilla päivillään piti nähdä semmoista kauheutta… Nuori, kaunis herrasmies, ja sormetkin niin puhtaan valkoiset, tuossa kun pitelivät partaveitsen mustaa päätä. Mikä piti juohtua miehen mieleen? Eikö ollut hyvä elää?
"Mikä piti juohtua mieleen?" kyseltiin muuallakin, missä tätä juttua kerrottiin. Velatko painoivat, vai oliko hänellä muita pahoja asioita? Vai olisiko joku nuori ylpeäpovinen impi saanut hänet valtaansa ja sitte armottomasti hyljännyt? Monta vaiherikasta kertomusta syntyi itsekuhunkin suuntaan, ja liikuttavia ne olivat kaikki.
Mutta silloin oli itse pääasia jo saanut ihan toisen muodon. Partaveitseen oli väsytty ja vereen ja valkoisiin sormiin. Nyt kerrottiin, että hänet oli nähty hyvin oudon näköisenä ja vähissä vaatteissa kävelevän jäälautoilla, juuri kun jäät olivat lähtemäisillään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli kaukana selällä sattunut kaatumaan eräs talvitien viitta, ja sen kaatumisen olivat nähneet jotkut jäiden lähdön odottajat rannalta. Se tosiasia edisti kertomusta siinä määrässä, että nyt ei enää ollut yksi, vaan kolme kaupungin etevintä ja toivorikkainta nuorta herraa hukkumassa ihan keskellä päivää ja koko tuon sydämettömän kaupungin silmäin edessä.
"Sydämetön" ei Kuopio kuitenkaan ollut. Sanan saatuaan oli puoli kaupunkia jalkeilla vähemmässä kuin viidessä minutissa. Kaikki kiiruhtivat rantaan. Ne jotka eivät ehtineet kuulla sinne lähdön oikeaa syytä, luulivat ensimäisen höyrylaivan olevan tulossa. Uskalsivatpa sanoa senkin, mikä höyrylaiva jo oli tullut. Toiset taas varoivat, että joku keisarillinen alus olisi saapumaisillaan Kuopioon, sillä semmoisia arveluita oli kuulunut kaupungin korkeammista piireistä.
Rantaan tultua haihtuivat laivahaaveet, kun nähtiin jäätä vielä kaikkialla. Siellä ei kukaan enää myöntänyt koskaan ajatelleensakaan, että laivat näin aikaseen tulisivat. Keisarin odottajatkin olivat hävinneet ihan kuulumattomiin; ainoastaan joku myöhästynyt vielä puhui siitä uudesta jäänsärkijästä, joka leikkaa jäätä kuin juustoa vaan. Eikä keisarin edessä tämmöiset jäät paljoa paina, jos hän vaan on nähnyt hyväksi tulla Suomen sisämaan pääkaupunkiin.
Rohkeita miehiä läksi veneiden varassa tiedustusretkelle. Naiset heitä surkuttelivat ja itkivät, että "nyt ne taas vilustuttavat itsensä." Heidän hukkumistaan ei tarvinnut pelätä, kun heillä oli veneet mukana. Kauas he etenivät, melkein selän toiselle rannalle, ja sitte hävisivät illan hämärään ja usmaan. Aikansa siellä harhailtuaan palasi venekunta toisensa perästä, palasi tyhjin toimin. Jo ennenkuin viimeiset veneet olivat tulleet, olivat melkein kaikki katsojat lähteneet takaisin kaupunkiin.
Hyvä juttu näytti luistavan ihan käsistä. Ja synkkä epätoivo varjosti kuopiolaisten rauhallisia kasvoja, kun he verkalleen astuivat majoillensa. Mutta vielä kerran heidän kasvonsa kirkastuivat ja toivon tuli säteili silmistä. Kaupungilta päin lensi kuin siivillä heitä vastaan riemullinen sanoma:
"Se on jo leikkuuhuoneessa!"
Armahtakoon! Sääli sentään niin nuorta ja kaunista miestä! Puijon rinteeltä metsästä hänet oli löydetty hirttäytyneenä petäjän oksaan. Vyöhönsä oli hirttäytynyt, vanhemmille menevä kirje oli ollut käteen puristettuna. Poliisit olivat ruumiin löytäneet.
Moneen päivään ei kaupungin seuraelämässä ollut muuta niin jännittävää keskusteluainetta kuin tämä.
Minä, joka tätä kirjoitan, sain ehkä kaikkein monipuolisimmat ja tarkimmat tiedot, pannakseni ne "lehteen". Ja kun en pitänyt kiirettä, kiroili useampi kuin yksi kuopiolainen sekä minua, saamatonta nahjusta, että kaikkia lehtemme toimittajia ja koko sitä lehteä, "kurjaa matelijaa", joka itsekkäistä syistä jättää kertomatta näin tärkeän asian varoitukseksi kaikelle kansalle.
"Ehkä arvoisa vainaja oli ollut herrain toimittajain hyvä tuttava ja henkiheimolainen", huomauttivat ilkeimmät. "Ne jotka ovat toimituksen suosiossa, ne saavat rauhassa tehdä vaikka mitä, vaikka hirttää itsensä. Mutta jos se olisi ollut toimittajain vihoissa, kyllä sitte osaisivat." — Loppupäätös oli, että joutaisivat itsekin menemään samaa tietä, kun eivät sen paremmin osaa yleisöä palvella.
Kun sitte noin viikkokauden kuluttua elävin silmin näin keskellä Kuopion katua sen nuoren herrasmiehen, joka ennen mainitulla tavalla oli partaansa ajellut ja josta nuo mieliä jännittävät huhut olivat liikkeellä, kysyin häneltä, miksikä hän ei pysynyt leikkuuhuoneessa ja kenenkä luvalla hän oli lähtenyt siunaamattomasta haudastaan.
Silloin tulin huomaamaan, ettei hän vielä tiennyt mitään niistä jutuista, jotka viime aikoina olivat pitäneet kaupunkilaisten mieliä vireillä.
Hän selitti jääneensä ajastaan jälelle, kun oli antanut kääntää kesäpalttoonsa, ja siitä syystä vähemmän liikkunut kaupungilla.
4. Kuopion uusin kirkko.
"Baptistein kirkoksi" sanottiin Kuopiossa ennen erästä vanhaa puutaloa satamatorin laidassa. Ristiä siinä ei ollut katolla eikä kynttiläkruunuja riippunut katosta. Ainoana autuuden välikappaleena oli suuri vesisammio, johon portaita myöten noustiin. Mutta "pyhän hengen" sanottiin siellä viihtyvän sangen hyvin ja tekevän tuontuostakin pieniä ihmeitä sekä suuria herätyksiä.
Se talo, jota baptistit käyttivät kirkkonaan, oli ollut Kuopiossa paljoa ennen kuin mainitut lahkolaiset. Kerrotaan talon syntyneen kahteen erään, niin että ensin syntyi toinen pää ja vasta vuosien kuluttua toinen. Sillä välin oli talon omistajan perhe lisääntynyt, ja koska oli syytä toivoa vielä enempää lisääntymistä, rakennettiin jälkimäinen talon puolisko leveämmäksi kuin ensimäinen. Jos talon alkuperäinen omistaja olisi voinut arvata siitä maailman ikinä tulevan kirkon, olisi hän luultavasti tehnyt toisen pään vielä monta vertaa leveämmäksi, sillä siihen aikaan sai kunniallinen ihminen Kuopion kaupungissa rakentaa kuinka tahtoi. Sai lyödä taloja täyteen vaikka koko tontin. Muutamat vielä työnsivät talonsa jonkun kyynärän kadullekin.
* * * * *
"Kerran siihenkin kirkkoon kelloilla soitetaan", sanoivat kuopiolaiset, kun tässä talossa eräänä pyhäaamuna syttyi tulipalo ja palokellot soivat.
Talon nykyinen omistaja oli nikkari ja samalla nuoren baptistiseurakunnan ylimmäinen pappi. Tuli oli päässyt irti hänen mailmallisessa työhuoneessaan, joka oli kapeammassa päässä, juuri kirkon viereisessä huoneessa. Ja kovasydämiset valtiokirkon ystävät siitä melkein iloitsivat, sillä kuka käski tehdä nikkarintyötä kirkon sakaristossa ja jättää lastut lattialle pyhäpäiväksi? Ilkeimmät sanoivat, että siellä pyhänäkin tehtiin työtä, vaikka siinä tiettävästi ei ollut perää.
Tässä tulipalossa kapeampi pää meni pilalle. Kastesammionkin sanoivat palaneen. Mutta leveämpi pää säilyi ihmeellisen varjeluksen kautta, vaikka siinä asui kauppias, jolla m.m. oli oikeus myydä väkijuomia. Minkätähden hän ja hänen väkijuomansa pelastuivat, kun kirkko vierestä paloi, on minun vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää ja samalla järkähtämättä uskoa ylenluonnollista kaitselmusta. Jos tämä kaitselmus olisi ollut raittiuden harrastajain puolella, olisi vesisammio säilynyt ja viinatynnyrit palaneet, ja jos se olisi ollut uskovaisten puolella, ei kumpanenkaan olisi palanut — ei ainakaan sammio. Eikö siis kaitselmus olekaan heidän puolellaan? Onko se viinanjuojain ja maailmanlasten puolella, palkinnoksi siitä, etteivät he edes usko mitään semmoista kaitselmusta olevan?
Palon jälkeen ei tässä talossa enää käynyt kirkkoa pitäminen eikä juuri asuminenkaan. Mutta tonttiala oli niin pieni, ettei siihen ollut luvallista rakentaa puutaloa, vaan rakennussäännön mukaan olisi koko vahingoittunut rakennus ollut purettava ja sijaan tehtävä kivikartano, taikka sitte ei mitään.
Mutta Kuopion kaupungin maistraatti oli näinä aikoina ollut sillä päällä, että se rikkoi rakennussääntöä puoleen ja toiseen. Eräät eivät saaneet rakentaa semmoisillekaan paikoille, joihin rakennussääntö olisi myöntänyt; toisille taas annettiin rakennuslupia semmoisiin paikkoihin, joihin rakennussääntö kielsi puutaloa tekemästä. Siitä syystä uskalsi nyt puheena olevan talon omistajakin viedä piirustukset maistraattiin ja pyytää lupaa rakentaakseen palaneen sijalle entistä uhkeamman puutalon. Ja hänellä oli syytä olla vahvassa toivossa, että tämä hänen vilpitön pyyntönsä hyväksyttäisiin. Sillä pitihän maallisen vallan osoittaa kunnioitusta kirkollisille hankkeille.
Mutta maistraatti katsoi siinä jo olevan tarpeeksi paljon lain rikettä, kun se antoi hänelle luvan korjata palaneen talonsa siihen kuntoon, missä se oli ollut ennen paloa. Vasten rakennussääntöä tietysti.
Sitä ei meidän rakennushaluinen nikkarimme ollut ensinkään pyytänyt, eikä hän aikonut tyytyä tähän lupaan. Koska maistraatti kerran rikkoi rakennussääntöä, päätti hän puolestaan rikkoa maistraatin päätöstä ja ottaa oikeuden omaan käteensä.
Hän "korjasi" talonsa, mutta korjasi sen niin, että kaikki vanhat hirret jäivät pois, kapeampi pää levisi yhtä leveäksi kuin toinenkin, ja korkeutta kasvoi taloon lähes puoli lisää entisestään. Nikkari luuli näillä muutoksilla parantavansa kaupungin ulkonäköä, eikä mielestään tullut kenenkään naapurin tielle, vaikka nostikin talonsa ylemmäksi maasta.
Mutta maistraatti ei ottanut asiaa samalta kannalta, vaan luuli hänen niskoittelevan lakia ja järjestystä vastaan. Sillä tällä hetkellä ei maistraatti enää ollut leikkisällä tuulella. Sen toimia oli sanomalehdissä arvosteltu, ja sentähden se oli ruvennut hirmuisen tarkaksi. Rakennussääntöä noudatettiin nyt kaikessa ankaruudessaan, mentiinpä siitä vielä hiukan ylikin.
Maistraatti velvotti nikkarin sakon uhalla keskeyttämään rakennuksensa ja purkamaan, mitä jo oli saatu valmiiksi. Nikkari maksoi sakon, lisäsi työväkeä ja joudutti talonsa katto päälle, ennenkuin valitusaika meni umpeen. Sitte hän valitti kuvernöörin virastoon. Se puolestaan katsoi edullisemmaksi rikkoa rakennussääntöä sillä tavalla kuin maistraatti alkujaan oli tehnyt, eikä nikkarin tavalla, ja vahvisti maistraatin päätöksen.
Mutta hänellä oli vielä jälellä valitusaika.
Nyt hän vasta havaitsi olevansa nikkari ja alkoi puhua kirkostaan aivan uudella tavalla.
"Minulla on tässä tekeillä isonlainen kaappi", sanoi hän kerran, kun näytteli rakennustaan minulle.
"Kuinkahan sille kaapille vielä käy? Kun eivät purattaisi…"
"Minkätähden? Olenhan minä nikkari ja saan harjoittaa ammattiani tässä kaupungissa."
"Tietysti. Mutta ette rakentaa taloja vasten maistraatin kieltoa."
"Minä saan tehdä puuteoksia, suurempia ja pienempiä, joko piirustusten mukaan taikka ilman. Tilauksesta minä teen vaikka mitä, ja jos milloin ei tilauksia riitä, niin minä teen myytäväksi. Tämä kaappi tässä ei ole tilattu, vaan sen saa ostaa kuka tahansa. Se täytyi tehdä pihalle, kun on niin iso, ettei sovi huoneesen."
"Mutta Te voitte panna sille semmoisen hinnan ettei sitä rupea kukaan ostamaan."
"Oma vahinkonipa se on, jos se jää tuohon mätänemään."
"Sittehän täällä ei kenenkään tarvitsisi huolia mitään rakennussäännöstä. Ottaisi vaan nikkarin luoksensa työhön."
"Se ei koske minuun… Ja kukapa täällä sitte toisekseen rakennussäännöstä mitään huolii?"
Nyt nikkari on käynyt Helsingissä. Valitusajan kuluessa hän lähti jalan syten senaattiin puolustamaan kaappiansa.
Asian päättymisen voi itsekukin nähdä siitä, että baptistien uusi kirkko tänäkin päivänä seisoo purkamattomana paikallaan. Uusi kastesammio on myös hankittu palaneen sijaan.