SATU HENKIHERRASTA JA HÄRKÄMÄEN JEPESTÄ.
Oli kerran mies maan päällä, kaukana vuorten, laaksojen ja järvien takana. Hänellä oli tapana kirjoittaa kerran vuodessa suureen kirjaan kaikkien niiden nimet, jotka sillä seudulla asuivat.
Kun kuningas tämän kuuli, arveli hän, että miehen kirjoista voi olla valtakunnalle hyötyä, ja alkoi maksaa hänelle palkkaa. Silloin sanottiin, että hänellä oli virka. Ja koska hän ennestään oli mies, tuli hänestä "virkamies."
Palkan maksamisesta oli se seuraus, että hänestä muutamien vuosien kuluessa tuli herra. Ja koska hänessä ennestään oli henki, sanottiin häntä nyt "henkiherraksi."
Mutta palkan maksamisesta oli toinenkin seuraus. Kaikissa muissakin paikoissa rupesi aina joku mies samalla tavalla panemaan ihmisten nimiä kirjaan, ja kuninkaalta meni paljo rahaa heidän palkoikseen. Sentähden täytyi kuninkaan ruveta alamaisiltaan kantamaan rahaa sijaan, ettei tulisi konkurssia, ja että hän ja hänen virkamiehensä pysyisivät hengissä. Siitä syystä sanottiin sitä rahaa "henkirahaksi." Sitä kannettiin miehiltä 2 markkaa ja naisilta 1 markka. Yhteen aikaan, kun ihmisillä yleensä oli huono käsitys toisistaan ja korkea ajatus koirista, säädettiin kaupungin koirista maksettavaksi henkirahaa 6 markkaa ja maalla asuvista 2 markkaa, yhtä paljon molemmilta sukupuolilta.
* * * * *
Oli Härkämäen kylässä talo, jossa asui isäntä Aapeli, hänen kaksi täysikasvuista poikaansa, Joel ja Jojakim sekä iso musta kartanokoira nimeltä Jeppe, ynnä tarpeellinen määrä naisväkeä talouden toimissa. Mutta pojilla ei ollut emäntiä. Sensijaan oli Jeppe heidän lemmikkinään, sillä se ei laskenut syrjäisiä taloon päivällä eikä yöllä, ja piti varsinkin kesäaikana talon aittaa silmällä. Eikä ollut vielä yhdessäkään tappelussa jäänyt "miestä huonommaksi." Kun koiraverosta alkoi huhuja liikkua, uhkasi ukko Aapeli ottaa Jepeltä hengen, sillä hän ei ollut sen hurskaan Aapelin luontoa, sen joka sai surmansa Kainin kädestä.
"Tapettavahan se on!" vastasivat pojat yhdestä suusta. Mutta kuitenkin päättivät molemmat veljet itsekseen tehdä kaikki, mitä suinkin voivat, Jepen pelastamiseksi.
Eräänä päivänä katosi talosta Joel. Hän tuli kotiin iltasella, oli vihainen ja ähki kuin olisi saanut selkäänsä, mutta ei kuitenkaan virkkanut kenellekään mitään. Se ei ollutkaan harvinaista, että Joel sai takkiinsa, sillä hän oli hintelä mies, vaan pahasisuinen. Ei lähtenyt koskaan pakoon eikä pyytänyt armoa, mutta kun hän ei kyennyt pitämään puoliaan, oli seuraus semmoisesta käytöksestä hyvin arvattava.
Nyt oli hän käynyt henkiherran luona. Se oli rotevanlainen mies ja hyvin pikainen.
"Miste sine on?"
"Olenpahan vaan tuolta selän takaa."
"Mike selen taka?"
"Härkämäestähän minä olen."
"Numero?"
"Viistoista on numero."
"Asia?"
"Olisi se meidän Jeppe pantava verolle."
"Mike Jeppe?"
"Se musta, jos henkipuukhollari on sattunut näkemään."
"Ei mine on sattunu neke. Trenki Jeppe? — Sukunime?"
"Renkikö — ei se ole renki."
"No, piikako se pärkkele olla? — Sukunime?"
"Eihän sillä tietenkään ole sukunimeä."
"Isen nime sitte?"
"Sen pappilan Niilo-vainaan pentujahan se on."
"Penttuja? — Kuinka sine haastele sinu esimeehe kans?"
Henkiherran seinällä oli aina ase, notkeanlainen piiska jolla hän usein opetti lainkuuliaisuutta ja sopivia tapoja kihlakunnan talonpojille. Nyt sai hän yhden niitä nautintorikkaita hetkiä, että tämä ase pääsi viralliseen käyntiin. Pari kertaa se huiskahti läpi ilman ja lankesi Joelin uppiniskaiseen selkään. Mutta henkiherra tahtoi nauttia enemmän, tahtoi vielä kiduttaa uhriansa kysymyksillä ja sitte sopivassa tilaisuudessa jatkaa miehen pehmittämistä. Joel ei tapansa mukaan ryhtynyt mihinkään varokeinoihin, ei mennyt pakoon eikä koettanut tehdä vastarintaa.
"Mite sine nyt sano?"
"Kiitos kysymästä! Enpähän mitään."
"Vai ei mitten? Sine teke jekku sinu esimeehe kans!"
Taas pari huimausta.
"Enhän minä mitä jekkua tee. Jos herra henkipuukhollari vaan panisi kirjaan sen meidän Jepen, niin tässä olisi 2 markkaa."
"2 marka! No kuittengin se ole trenki, ja sine sanno se olla piika."
"Enhän minä ole sanonut."
"Sine valehtele veelä."
Taas vonkui piiska.
"Koirahan se on, meidän musta Jeppe", huusi Joel vihdoinkin hädissään.
"Sine koira, iso koira! Paneko mine sinut kirjan vai kirjottako mine sinu selkä peel?"
Sitte soitteli henkiherra vielä hetken Joelin selkää ja ajoi hänet sitä tehden ulos. Koska henkiherra näin osoitti olevansa haluton jatkamaan keskustelua, päätti Joelkin jättää asian tällä kertaa sikseen.
"Minä menen huomenna kyntämään", ajatteli hän. "Silloin otan ajaakseni vanhan Ruskon, jota ei kolmeen vuoteen ole tallista liikutettu. Se on äärettömän laiska, mutta tunnen että käsivarteni vaatii harjoitusta."
Hän leikkasi metsästä soveliaan vesan ja alkoi sillä hutkia pensaita tiepuolissa.
"Noin, noin se henkiherra minua löi — ja noin lyön minä huomenna ruunaa. Noin, noin…"
Hän puri hammasta, löi kiukkuisesti ja silpoi pahanpäiväisesti nuoria puun taimia. Mutta hänen lyödessään tuntui selässä omituinen jomotus, ja kun hän takakäteen sitä koetteli, oli siellä alankoja ja harjanteita, joita siellä ei aina ollut, vaan joita hän oli ennenkin poikkeustapauksissa huomannut.
"Semmoinen se on huomenna ruunankin selkä!" — Tämä ainoa ajatus toi edes hiukan lohdutusta Joelin synkkään mieleen. Jos hän olisi edes voinut voittaa Jojakimin, ja kostaa pahan mielensä hänelle! Mutta siinä oli poika, joka säilytti ihonsa. Ihan syntyiltään tappelija, vahva ja roteva, ja luonto tulinen kuin mustalaisen. Jojakim oli tullut isäänsä, mutta Joel äitiinsä.
Näissä mietteissään tuli Joel kotiin. Siellä ei hän syönyt eikä juonut eikä puhunut yhtään sanaa, vaan meni maata. Koetti niin paljon kuin mahdollista maata kylellään.
Aamulla ei hän enää ollut niin tyytymätön kohtaloonsa kuin eilen. Ruuna jäi sittekin talliin, ja päivällisaikana Jojakim jo sai veljensä puhelemaan.
"Missä sinä eilen kävit?"
"Kävinpähän vaan."
Jojakimin veri kuohahti. Aina kun Joel sanoi "kävinpähän vaan", oli hän käynyt Lehmäniemessä. Siellä oli kaksi tytärtä, joista Härkämäen pojat katsoivat velvollisuudekseen valita emännän itselleen. Se sopi kaikin puolin äärettömän hyvin. Vanhukset olivat myöten, eikä kukaan ollut vastaan. Mutta yksi kohta vähän kangerti tässä asiassa. Tyttöjä kyllä oli kaksi — vaan kysymys oli siitä, tokko kumpanenkaan olisi huolinut siitä toisesta. Ainakin Jojakimin mielestä oli se huonotekoinen, se vanhempi, ja kaikkein mielestä se oli toissilmä. Tämä on ymmärrettävä niin, että hänellä kyllä oli kaksi silmää, mutta ainoastaan vasen oli käytettävässä kunnossa. Oikeassa ei näkynyt keskellä mitään semmoista mustempaa kuin muiden ihmisten silmissä, vaan kaikki oli yhdennäköistä vaalahtavaa, kuin jos olisi pannut munankuoren sinne silmäkulman alle. Sentähden istui hän aina niin, että oikea silmä oli nurkkaan päin, ja yleensä piti huivia päässään enemmän kuin ilmanlaadun vuoksi oli tarpeellista.
Nuoremmasta taas ei riittänyt molemmille. Tosin ei tästä asiasta ollut veljesten kesken koskaan pidetty tarkkaa neuvottelua. Mutta Jojakim pahoin pelkäsi, että Joelin maku, eli toisin sanoen sydän, oli valinnut saman kuin hänkin. Jojakim oli monasti ajatellut asiaa puhtaan oikeuden kannalta: vanhempi veli ja vanhempi sisar olivat luodut toisiansa varten, ja taas nuorempi nuoremmalle. Rippikoulussa oli hän kuullut kerrottavan hurskaasta Jaakopista, joka joutui pahaan pulaan, kun hänelle työnnettiin kaksi sisarusta. Ennen olisi Jojakim kuitenkin ollut hänen sijassaan, sillä Jaakopille ei tullut muuta vahinkoa, kuin että menetti aikaa, sillä lopulta sai hän periä molempain tyttärien osan. Mutta tässä oli vaikeampi tapaus ratkaistavana.
Itse asiassa se ei Jojakimia suuresti surettanut, vaikka Joel oli tuolla käynytkin, sillä hän tunsi etevyytensä tarpeeksi hyvin. Hänestä oli aina tuntunut siltä kuin olisivat tyttö-ihmiset olleet halukkaita hiukan tekemään pilkkaa Joelista. Ja siinä he Jojakimin mielestä eivät suuresti erehtyneetkään. Mutta se pisti hänen vihakseen, että Joel siellä, niinkuin hän luuli, kyönitti yksinään arkipäivinäkin ja tahtoi häneltä aina salata nuo retkensä.
Sitäpaitsi oli toiselta puolen vähän syytä pelkoonkin. Joel oli vanhempi, hänestä tulisi siis Härkämäen isäntä, kun isä kuolee. Vielä pidettiin häntä tyynemmän ja tasaisemman luontoisena kuin Jojakimia. Jos ne tytöt hyvinkin ottavat tuommoisia asioita lukuun?…
Jojakim mietti tätä ja katsoi velvollisuudekseen syötyä lähteä vuorostaan hänkin Lehmäniemeen — jos ei muun vuoksi, niin Joelin kiusaksi.
Hän teki juuri niin, kuin oli ajatellutkin: meni Lehmäniemeen, istui penkille siellä ja katseli, piippua poltellen, talon tyttäriä. Nuorempi puuhaili tuvassa, keitti kahvia, ja Jojakim oli näkevinään, että hän katseli häntä jokseenkin hellillä silmäyksillä. Vanhempi kävi myös tuvassa ehtimiseen, kulki huivi päässä läpi tuvan ja koetti aina asettaa matkansa niin, että vasen silmä selvästi näkyi Jojakimille. Mutta näin keskellä päivää kiireellisten kesätöiden aikana ei puheleminen eikä muu leikinlyönti oikein tahtonut sujua.
Jojakimia alkoi haukottaa. Hän täytteli ja tyhjenteli myötäänsä piippuaan, mutta pohjatupakat jäivät useimmiten polttamatta.
Lopulta hän kuitenkin kyllästyi tähän turhaan haaveksimiseen eli "noljotukseen", jota sanaa hän itse olisi käyttänyt. Kun tuli semmoinen loma, ettei tuvassa ollut asiaankuulumattomia henkilöitä, vaan ainoastaan hän ja talon nuorempi tytär kahden kesken, otti hän lakin kouraansa ja kysyi:
"Mitä sinä Anna oikein minusta arvelet?"
"Pitäisikö sinusta mitä arvella?"
"Elä viisastele, sano vaan minkälainen mies minä olen?"
"Etkö tuota itse paraiten tienne."
"Elä sinä mahtaile, kuule! Luuletko sinä, ettei muualla ole tyttöjä?"
"Mitä sinä sitte täällä teet?"
"Ei nyt kiistellä, Anna! Mutta etköhän saisi minusta semmoista miestä itsellesi kuin jostakusta toisestakin?"
"Kestä toisesta?"
"Vaikkapa Joelista!"
"Saisi niitä kotivävyjä muitakin."
"Eipä minunlaistani!"
"Mokomatakin viholaispensasta!"
"Vai viholaispensasta! Eläpäs mitään. Mikäs sinä sitte ole? —
Ampiaispesä!"
"Sinä sitä olet ampiaispesä, ja mustalainen, päätappelija oikein!"
"Kyllä minä sinut vielä kengitän!"
Mutta kosinta jäi kesken, sillä samassa pistäytyi äiti tupaan. Ennen lähtöään ennätti Jojakim kuitenkin vaihtaa Annan kanssa vielä muutamia haukkumasanoja, joka vaan todisti heidän likeistä väliään. Sillä samalla vaihdettiin myös silmäniskuja, jotka puhuivat aivan toista kieltä.
Tultuaan eteiseen huomasi Jojakim konttorin oven olevan raollaan, ja raosta jotakin mustaa. Tarkemmin katsottuaan huomasi hän sen olevan makkaran. Ja makkaran toisessa päässä hän arvasi olevan Marin, talon vanhemman tyttären. Makkara oli luonnollisesti aijottu hänelle lahjaksi. Mutta Jojakimin rehellinen sydän ei suostunut sitä vastaanottamaan ihan kahden kesken. Samalla tarjoutui hänelle hyvä tilaisuus tehdä kiusaa molemmille tyttärille. Hän painoi konttorin oven kiini, että makkara litistyi rakoon, väänsi pyörän oven taakse ja vilkutti sitte Annaa tuvasta eteiseen. Hänen nähtensä leikkasi Jojakim tyytyväisenä mukaansa sen osan makkaraa, joka oli oven ulkopuolella, pani sen taskuunsa ja meni mitään sanomatta pois.
Mutta kun Anna avasi konttorin oven ja näki siellä sekä jäännöksen makkarasta että Marin, oli hän vähällä syttyä elävältä palamaan. Syytä hänellä olikin ryhtyä Marin kanssa kiivaaseen keskusteluun, sillä Mari oli salaa kuunnellut hänen ja Jojakimin puheita; konttori oli näet tuvan seinää vasten. Sitäpaitsi oli Mari koettanut lahjoilla viekotella puoleensa Jojakimin sydäntä. Turhaan selitti Mari, ettei hän ollut ikipäivinä ajatellutkaan Jojakimia, vaan oli aikonut hänen mukanaan lähettää lahjan Joelille. Anna ei sitä uskonut, sillä vihastuneet naiset eivät usko koskaan mitään.
* * * * *
Jojakim asteli hyvillä mielin tietään sangen reippaasti. Päästyään maantielle, juohtui hänelle mieleen, että nyt sopisi hyvin käydä yksin tein henkikirjurin luona tuumaamassa siitä Jepen verottamisesta. Matka sinne ei ollut pitkä, ja nyt olivat kerran semmoiset vaatteet yllä.
Hän meni siis sinne.
Ulko-ovi oli kiini, mutta Jojakim näki siinä riippuvan nauhan ja alkoi siitä vetää. Sisäpuolella helisi kello. Piika tuli aukasemaan.
"Onko henkiherra kotona?"
"On, mutta se makaa."
"Menkää herättämään, taikka minä menen."
"Elkää Jumalan tähden! Herra on ruokalevollaan."
"Olkoon vaikka millä, mutta noustava sen nyt on."
Jojakim alkoi kiskoa nauhasta, niin että kello oli vähällä haleta. Piika kyllä voivotteli ja siunaili mokomaa "mustalaista", mutta huoliko tämä siitä.
Viimein tuli henkiherra kamaristaan unisena ja pörröisenä, väljä yönuttu yllä.
"Mike jeeveli se olla?"
"Jojakim minä olen. Päivää vaan, vaikka yötäpä se on tainnut henkiherra pitää."
"Vaitti lurjus! Miks sine tulla, kun mine maka?"
"Milloinkas Te ette maka? Onko nyt mikä makuun aika?"
"Tules tenne!"
"Kuulen minä tännekin asti."
Henkiherra oli jo hakenut notkean piiskansa. Mutta tarkemmin katsottuaan Jojakimin rotevaa vartaloa ja pelkäämätöntä ryhtiä, jäi hän hetkeksi arvelemaan. Se hetki tosin oli hyvin lyhyt, vaan Jojakim ennätti kuitenkin sillä välin kysyä:
"Kärpäsiäkö se henkiherra nyt rupee ajelemaan?"
Samassa halkesi ilma, ja piiskan siima vilahti. Jojakim vältti kuitenkin iskun, tarttui sukkelasti piiskan siimaan ja kääri sen kätensä ympärille. Henkiherra ei kuitenkaan hevillä heittänyt piiskan vartta kädestään, vaan otti toiseen käteensä eteisessä olevan kalossin ja alkoi sillä takoa Jojakimia. Tämä taas ei kiireessä löytänyt sen mukavampaa asetta kuin makkaran pätkän taskustaan, ja sillä hän puolestaan suki henkiherran suupuolta.
"Syöpikö henkiherra Lehmäniemen makkaraa?" kysyi hän aina lomaan.
Jonkun aikaa siinä ponnisteltua alkoi henkiherra väsyä, ja hänen täytyi ruveta kyselemään Jojakimin asiaa. Taistelu silloin taukosi hetkeksi. Mutta kumpikaan ei uskaltanut luopua aseestaan.
Siinä asennossa he sitten juttelivat.
Mutta kuultuaan, että Jojakim oli Härkämäestä numerolta viistoista ja alkoi puhua Jeppe-nimisestä mustasta koirasta, ponnisteli henkiherra viimeisetkin voimansa ja sai äkillisellä tempauksella piiskan varren heltiämään siimasta, joka jäi Jojakimin käteen. Tulisella nopeudella käytti hän hyväkseen vastustajansa hämmästystä, sillä Jojakim ei osannut aavistaakaan niin raivoisaa hyökkäystä. Henkiherra sai hänet oven taakse, lukitsi oven eikä sitä enää avannut, vaikka Jojakim kuinka olisi kelloa helistänyt.
Ei auttanut muu kuin lähteä pois, saamatta asiaa toimeen.
Painoi se miehen mieltä näin lähteä, kuin kulkukoiran, joka ajetaan talosta ulos. Mitä sanoisi isä, joka oli hänestä niin paljon toivonut, ja mitä laulaisi Joel, jos saisi tämän tietää? Kun ei hän edes muistanut sitä lyödä korvalle!
Piiskan siima oli hänellä vielä kätensä ympäri käärittynä. Voiton merkkihän se oli tavallaan, mutta huononlaisen voiton. Ulos ovesta oli joutunut mies… Ja se kirveli sydäntä kuin suolavesi haavaa.
Kotiin tullessa oli Jojakim melkein yhtä harvapuheinen kuin Joel kerran ennen. Kysymykseen: "Missä sinä kävit?" vastasi hän: "Kävinpähän vaan."
Ja siitä Joel heti päätti hänen käyneen Lehmäniemessä.
Vierekkäin maatessaan huomasi Joel Jojakimin pureksivan jotain.
"Mitä sinä syöt?"
"Maista!"
Se oli makkaraa.
"Sieltäkö se on?"
"Sieltä."
"Vähäpä oli!"
"Minä sitä jo ennätin muillakin syöttää."
Joel olisi mielellään ottanut asiasta tarkempia tietoja, mutta ei viitsinyt ruveta kyselemään. Sitte he nukkuivat.
* * * * *
Kun he aamulla päivän vaietessa heräsivät, ei isää näkynyt missään. Pojat häntä haikailivat, mutta hän oli kadonnut, ja pyhävaatteet hänen mukanaan. Varmaankin oli isäntä mennyt kirkolle.
Niin olikin. Ukko oli ruvennut arvelemaan sitä Jepen kohtaa, että se oli kuitenkin tarpeellinen kappale talossa. Luultavasti olisi hän sen tappanut, jos pojat olisivat hyvin ruvenneet sen puolta pitämään, mutta kun pojat eivät näyttäneet vähintäkään hätäilemisen merkkiä, arveli ukko parhaaksi jättää Jeppe henkiin ja panna se verolle.
Joka ei edes näöltään tunne Härkämäen isäntää, ei ehkä oikein ymmärrä tätä kertomusta. Hän oli niitä miehiä, joita ennen vanhaan kasvoi louhuisilla salomailla. Niitä, jotka ovat luomisen tilaisuudesta kiiruhtaneet pois ennen aikojaan, ja siitä syystä jääneet ilman viimeistä sievistelyä. Sensijaan jäi heihin ainetta sitä runsaammin. Mutta yleensä voi heidän sanoa vahingosta viisastuneen, sillä he eivät ole sittemmin koskaan pitäneet kiirettä.
Ne miehet eivät ole kirjoittaneet ansioluetteloaan korkean kruunun "lanketeille", vaan ovat piirtäneet sen kuokalla ja auralla kivikkomäkiin ja kylmään korpeen. Ovat ehkä arvelleet sen siten säilyvän kauemmin kuin paperilla. Jos itsepäisyys on pahe, niin he ovat maailman pahimpia ihmisiä. Jos se taas on hyve, niin he ovat parhaimpia.
Henkiherran mielestä se oli pahe. Kun hän näki Härkämäen isännän tulevan luoksensa, kiroili hän sydämessään maamme kulkuneuvoja, joiden huonouden tähden hän ei ollut vielä ehtinyt saada uutta piiskaa Kurkijoelta.
"Terveisiä Härkämäestä!"
"Onko sine taas nummero viistoista?"
"Juu, kyllä minä olen siltä numerolta."
"Taas se Jeppe?"
"Enhän minä ole Jeppe. — Mutta mistäs henkiherra sen Jepen tuntee?"
"Tuntteko mine? Ei mine tuntte."
"Niinpähän siitä puhuitte kuin tuntisitte."
"Mine ei puhu, mine ei tuntte! Kuuleko sine?"
"Kuulenhan minä, ja kuulin senkin, että Te Jeppeä kysyitte ensi sanoiksenne."
"Mine ei kysy! Uskoko sine?"
"Kyllä vähemmälläkin. Ei minulle tarvitse ärjyä."
"Erjykö mine? Mars ulos!"
"Kunhan asia toimitetaan."
"Ei teelle toimitta sinu asia."
"Lähtään sitte meille ja toimitetaan asia siellä."
Henkiherra aikoi työntää Härkämäen isäntää pihalle, mutta ukko otti hänet mukaansa. Vei portille asti ja puristeli pahanpäiväisesti. Ei auttanut potkimiset eikä rimpuilemiset, ei kiroukset eikä sadatukset. Täytyi kulkea mukana vaan.
Portille tultua henkiherra jo rupesi armoille. Pyysi kauniisti isäntää hellittämään.
"Jokos henkiherra nyt panee Jepen verolle?" kysyi Härkämäen isäntä, ennenkuin irrotti kouriaan.
"Kuulka, hyve isente, se ei on minun asja. On komunaal-lauttakunnan asja. Mine vaan ihmisen henkiherra, ei koiran."
"Lautakunnanko asia?" kysyi Härkämäen mies epäluuloisesti ja puristeli vähän kovemmin, saadakseen totuutta ilmi.
"Ai, ai, rakas isente! Kyll' on lauttakunnan asja. Mine saakos lupa följa ysteve sinn' esimeehen tygön?"
"Vaikkapa!"
Sitte sitä lähdettiin ja kulettiin rinnakkain. Härkämäen isäntä oli koko matkan varuillaan, ettei henkiherra vaan pääsisi karkuun hänen käsistään. Sillä hän ei vielä oikein osannut uskoa, että hengillepano olisi "lauttakunnan asja".
Sitte hän vasta uskoi, kun näki lautakunnan esimiehen pitemmittä mutkitta kirjoittavan kirjoihinsa Jepen nimen, kotipaikan y.m. asiaan kuuluvat seikat. Kaksi markkaa se maksoi, mutta sen päivän perästä oli Jeppe yhtä kunniallinen valtakunnan jäsen kuin muutkin Härkämäen miehet. Sai vielä kaulukseenkin kiiltävän levyn, joka kaikille ilmaisi hänen laillisen asemansa.
* * * * *
Härkämäen pojat sillä välin olivat päättäneet käyttää hyväkseen isän poissaoloa ja lähteneet vihkasemaan Lehmäniemeen. Mutta juuri kun he aikoivat poiketa kirkkotieltä, näkyi isä tulevan vastaan.
Halu olisi ollut paeta, vaan eihän sitä ilennyt eikä oikein uskaltanutkaan. Istuivat tiehaaraan ja odottivat isän tuloa.
Härkämäen Aapeli oli harvoin ollut niin hyvällä tuulella kuin nyt. Hän oli koko tulomatkan aprikoinut, että mistähän se henkiherra oli tuntenut Jepen. Ja lopulta hän sen sai selville. Pojat olivat ihan varmaan jo ennen käyneet samalla asialla kuin hänkin. Mutta niiltä oli jäänyt asia kesken, vaan ei häneltä — ei vielä vanhoillaankaan…
"Jepen panetin verolle", sanoi hän poikain luokse tultuaan, vähän niinkuin kehumalla. Ja pojat menivät sanattomiksi hämmästyksestä, ei sentähden että isä oli saanut asian toimeen, vaan että isä oli ollenkaan lähtenyt sille asialle. Tappaahan se oli uhannut Jepen.
"Mutta minnekäs te olette matkalla?" kysyi isä.
"Ei kuin vaan — tuota — niinkuin olisi ollut käyntiä vähä tuolla
Lehmäniemessä…"
"Käydäänpä miehissä!"
Ja sitte sitä lähdettiin kolmesta miehin Lehmäniemeen.
Siellä olivat isäntä ja emäntä niin lempeitä ja herttaisen ystävällisiä, että olivat vähällä sulaa kuin voiharkko päivänpaisteessa. Tyttäret taas juoksivat ja läähättivät, hommasivat ja puuhasivat, minkä suinkin ennättivät. Marin yksivärinen silmä loisti ja säteili kuin lahopuu pimeässä, vaikka huivi sitä vähän varjosti.
Kun sitte saatiin asia oikeaan käyntiinsä — kahvit naisväelle ja samaa ainetta "kahvilisien" kanssa miesväelle — huomattiin, että kaikki meni ihan niinkuin kukin oli ajatellut.
Joel ei koskaan ollut ketään muita aikonut saada kuin Marin, ja Jojakim sen sydämensä pohjasta soi hänelle, kun itse sai Annan pitää.
Vanhemmat siunasivat nuorten "aiottua edesottamista."
Ja ne silloiset nuoret siunaavat sitä vielä nytkin toisinaan, ja toisinaan eivät siunaa.
Henkiherra kuuluu saaneen uuden piiskan Kurkijoelta, mutta eikö käyttäne sitä ehkä harvemmin kuin entistä. Ja Härkämäen isäntä Aapelille hän aina nostaa lakkiaan.