III.
Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.
Saman verran kuin Klingspor pakeni pohjoseen, tuli Wenäläinen perästä, kunnes Siikajoella, Revonlahdella ja Pulkkilassa sai tarpeensa ja näki paon paraaksi. Niitä voimiansa varten, joita vihollinen vyörytteli Pohjanmaahan, kuljetettiin melkein taukoamatta muonakuormastoja Etelä-Suomesta ja Wenäjältä. Näitä kuormastoja täytyi talonpoikien hankkia eteenpäin kulkemaan, arvelematta oliko tuo mieleen vai ei. Siitäpä tahtoi välistä syntyä riitojakin, ja tämä seikka viritti vihaa vihollisiin, jotta koettiin tehdä vahinkoja missä vaan kyettiin ja uskallettiin. Semmoisista töistä piisasi käräjä-asioita vielä sodankin loputtua, missä sitä ei heti miekalla ratkaistu taikka tulella tutkittu. Esim. Suonenjoella oli vaihetettu jauho-mattoin sisus, otettu jauhoja pois ja pantu kiviä ja someroa siaan. Tämän olivat vedättäjät tehneet; he kuitenkin pääsivät vapaiksi, kun huomattiin vasta myöhemmin, jolloin asia tuli oikeuden ratkaistavaksi, eikä saatu heille oikein syytä. Rautalampilaisia tämä pakko-kuljetus suututti enemmin; he eivät tyytyneetkään nurinaan, vaan kokivat käsin kynsin vahingoittaa vainoojiansa. Niin heidän teki mielensä hävittää vihollisen aikaisia varoja, joita Rautalammin läpi oli tuotu Laukkaasen, jonne niiden oli täytynyt kotvaksi pysähtyä rospuuton eli keliriiton tähden, kun ei semmosia kuormia kevät-hölseessä voinut kuljettaa ei vesiä, jäitä eikä maata myöten. Niitä oli jäänyt Walkolan kylään, joka on peninkulman päässä vesiä myöten Laukkaan kirkolle Peurangan järven rannalla. Tässä oli useampia taloja, ja Puralan talon muutama lato oli melkein täynnänsä jauhoja ja kauroja katosta maahan asti. Tätä heidän varsinkin teki mielensä ryöstää.
Sitä varten läksikin Rautalammilta joltinen joukko miehiä (200?), jotka tulivat Laukkaan rajan yli vaan muutamia kerrallansa. He jo ennen tuloansa olivat tuumineet vehkeistänsä ja aikomuksistansa muutamain myös Wiaporista laskettuin sotilasten kanssa. Niitä oli 5 miestä, joista kapraali Een ja kersantti Asp olivat etevimmät. Nämä suostuivat heidän tuumiinsa ja lupasivat antautua johtajiksi. Tuorstaina Toukokuun 29 p. oli heitä jo semmoinen joukko ko'olla, että päättivät aloittaa retkensä. Ensin oli heidän aikeensa ottaa Laukkaan kirkon seudulla olevata vähäisempää kuormastoa, jota vartioimassa oli 10 miestä. He saatiinkin helposti kiinni ja jokainen otti kuormastosta mitä mieli. Wiinaa saatiin ja aika rähinä nousi, jotta Laukkaan kirkkoherran oli asia tulla nuhtelemaan heitä tästä sopimattomasta elämöitsemisestä sekä koko yrityksestä, joka alkoi noin ja oli varmaan tuottava vaan vahinkoja. Mutta talonpojat olivat vähällä ampua herraa vastaukseksi, että hädin tuskin pääsi sinänsä pakoon pitäjäläistensä käsistä. Tästä päättivät, ryypittyänsä hetken, marssia edellensä Walkolan kylään, varsinkin kun kuulivat siellä olevilla varoilla olevan vaan 5 vartiaa ja vihollisen isomman joukon olevan peninkulman päässä Koivistossa. Ryypiskellen odoteltiin yötä, jolloin yritys Walkolassa oli yritettävä, jotta juuri päivän koittaessa tultiin Walkolaan; usea oli pikku tuprakassa, moni aivan humalassakin. Perille tullessansa kokivat sitte olla niin hiljaa kuin viinan äärestä lähtevä joukko voi. Yksi vartioita oli tullut pirtin penkille makaamaan ja toiset torkkuivat yö-untansa vartia-paikallaan. He nukkuivat niin siki, ett'eivät heränneet ennenkuin talonpoikia jo oli kiivetä komunnut riihen katolle. Nyt oli herääminen myöhäistä, sillä kun pyrkivät ulos, seisoi ärjyvä talonpoika-joukko oven suussa. Katolle kiivenneet uhkasivat ampua katosta sisään ja mikä mitäkin; mutta kukaan ei tahtonut käydä sisälle riiheen, peläten että viholliset säästivät ampuvarojansa viimeiseksi hädäksi. Miten siinä niin arvelivat, äkkäsivät ahdistetut viholliset, että riihen ja ladon välillä oli vähäinen sola. Tästäpä pujahtivatkin pellolle kaikki neljä pakenemaan. Kun talonpojat tuon näkivät, niin he heti perään; mutta kun viholliset jo olivat pääsneet juoksemaan matkaansa, ennenkuin he huomattiin pakeneviksi, ei ollut hyvä saavuttaa heitä, jotka juoksivat henkensä perästä. Kolme heistä niin pääsi metsään pakoon. Mutta neljäs, joka oli sattunut lyömään kirveellä jalkaansa, ei voinut paeta niin nopeaa ja saatiin kiinni sekä vietiin samaa kyytiä Rautalammille, samoin kuin sekin, jonka tapasivat talon pirtistä nukkuvana; minne he sitten lie viety sieltäkin.
Nyt olivat talonpojat valloillaan. Jauho- ja kauramattoin pinoja purettiin ja vietiin kerkeämiseen piiloon; muutama osa metsiin toinen rannoille, ja mikä saatiin, se ajettiin etäämmäs. — Puralan talonväki, joka ei ollut tiennyt mitään, ennenkuin heräsi talonpoikain melusta, pelkäsi vihollisen kovaa kostoa. Syytä heillä olikin, sillä arvattavasti suuttuisi se ensinnä kylälle, jossa työ oli tehty. Wapahtuaksensa seurauksien poloista, tahtoivat he lähettää sanaa tapahtumasta Koivistossa oleville Wenäläisille; mutta nyt tulivat talonpoikain uhkaukset, jotka estivät sen. Mikä niin jäi Puralaisten tekemättä, sen toimittivat ne kolme karkuun pääsnyttä vihollista. Waan kun he eivät tunteneet maita, olivat kauan saaneet juosta kangasta ristiin rastiin, ennenkuin Koivistoon osasivat. Niinpä sanakaan talonpoikain töistä ei kerjennyt aivan pian Koivistoon ja siis ei kostokaan sieltä. Sill'aikaa oli useimmat jo selvenneet tuprakastaan ja alkoivat ajatella oloansa vaaralliseksi. Senpä vuoksi läksivätkin pois asiansa toimitettuaan, vieden muassansa viljaa minkä vähän voivat. Mutta muutamia jäi vielä paikalle juomaan voittajaisia, joten joivatkin itsensä pahan-päiväisiksi humalaan, kun siihen aikaan sai viinaa melkein joka talosta. Kapraali Een oli etukynnessä päissänsä, melusi ja karjui: "minä olen tämän kylän herra ja kuningas." Mutta loppuipa tämä tavaton ja hullu melske, kun kello 4 aikana jälkeen puolipäivän 30 kasakkaa ajaa hurahutti kartanolle.
Jälelle-jääneillä juopuneilla ei ollut enään kykyä paeta saati vastustaa, ja niin joutuivat ne onnettomat onnettomuuteen. Een'iltä halkaistiin suoraan sanoen koko pääkallo, kun koki paeta, ja neljätoista miestä sai samoin loppunsa. Warsinkin joutui muutama Laukkaalainen vihollisen sanomattoman julmuuden esineeksi. He toivat hänen tukasta tupaan, löivät kaksi keihästä hänen jalkapöydistänsä läpi lattiaan kiinni ja pistivät kolmannella hänen kummankin suupielensä läpi. Sitten päästivät miehen tästä pahasta, pannakseen toiseen yhtä kovaan. Sitoivat näet hänen kyttyrään, pään jalkain väliin, ja heittivät hänen kankaalle muutamalle kivirauniolle niin hiljakseen näljästä ja muusta kuolemaan. Täällä hän kitui tässä surkeassa tilassaan pari päivää, kunnes hän löydettiin ja kuoli löytäjänsä käsiin.
Nyt viholliset, tapettuansa ne, jotka he tapasivat, rupesivat hakemaan ensiksi talon ja koko kylän aitoista, josko sieltä löytäisivät kätkettyjä varojansa. Se kyllä ei onnistunut; mutta ison osan löysivät metsästä, jonne niitä oli koettu kantaa piiloon, ett'ei vihollinen enään käsittäisi niitä. Moision isännän olivat heittäneet tappamatta ja veivät palatessaan hänenkin vankinansa Koivistoon. Siellä muka tutkittiin asiaa, vaan oltuansa siellä muutamia päiviä pääsi irroillensa, kun eivät saaneet häntä sanoihinsa kierretyksi eikä usealla lailla puhumaan kuormaston ryöstöstä; hän väitti myös järkähtämättä Walkolan kyläläisten olevan ihan syyttömiä. Paraasta päästä hänen välittämisistään pääsi Walkolan kylä polttamatta, pait muutama syrjätorppa, jossa viholliset tapasivat jauhoja, joita hajusta ja mausta tunsivat omikseen. He olivat jo uhanneet polttaa koko kylän, mutta tällä kertaa jäi se niin vaan uhkauksiin. Moision isäntä oli suoraan sanonut viholliselle kaunistelematta ja mutkittelematta, miten asiat oli olleet, ehkä ei kuitenkaan liian jäykästi, että sillä olisi suututtanut. Hän sittenkin vankina ollessaan oli saanut kärsiä yhtä ja toista, kunnes irroitettiin.