II.
Jerusalem ympäristöineen.
Edellä on matka kotoa Jerusalemiin ollut esitykseni aineena. Nyt koetan tehdä niin tarkan kuvan kuin mahdollista tästä merkillisestä kaupungista ja sen avarasta ympäristöstä. Se kuitenkin käy monin puolin hyvin vaikeaksi, koska aine on niin rikas, että tuskin tietää, mistä alkaa ja mihin lopettaa. Jerusalemhan on, kuten kaikille tietty, se keskus, jota kohti kaikkein itämaille matkustavaisten ajatukset paraastaan kääntyvät. Sehän on se paikka, johon Vapahtajamme Jesuksen Kristuksen maallisen vaelluksen suurimmat ja tärkeimmät tapaukset lähimmin liittyvät. Ja kukapa voisikaan täydellisesti kuvata niitä tapauksia, kuka piirtää täydellistä kuvaa niistä ja siitä paikasta, jossa ne ovat tapahtuneet. Matkakertomukselta ei sitä voida kohtuudella vaatiakaan, koska matkustaja tavallisesti kertoo, mitä hän itse on omin silmin nähnyt ja tarkkaavasti huomannut. Eikä kenenkään ole mahdollista nähdä kaikkea, ei huomata kaikkea. Vaikeinta tähän paikkaan nähden on se, että kukaan ei ihan varmaan tiedä, ovatko kaikki paikat, joita näytellään matkustavaisille, oikeita eli niitä, joissa raamatulliset suuret asiat Kerran tapahtuivat. Täytyy aina muistaa, että sitä Jerusalemia, joka oli Jesuksen aikana, ei enää ole olemassa. Kaupungille ja temppelille kävi niin, kuin Jesus oli ennustanut: "He (viholliset) eivät jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikko aikaa tuntenut" (Luuk. 19:44). Kauheasti kohtasi Jumalan rangaistus tätä kaupunkia ja sen temppeliä Jumalan vanhurskauden todistukseksi jälkimailmalle. Matkustavaisen täytyy siis aina pitää hyvästi mielessään, että varmasti ei tiedetä, onko mitään muuta jäljellä, kuin maa, jota Jesus kerran astui pyhillä jaloillaan, kun hän suurina juhlina oleskeli tässä kaupungissa ja veriylkänä kävi raskasta ja vaivaloista tietänsä ristille.
Vaikka kuvaukseni siis tuleekin hyvin vaillinaiseksi, niin kerron kuitenkin kaikki, mitä näin ja mitä kokemuksia sain. Ja seuraan tässä matkalla tekemiäni päiväkirjamuistiinpanoja.
Huhtikuun 19 päivän aamu koitti; auringon kirkas paiste ennusti ihanaa päivää. Ei yhtään pilveä näkynyt sinisellä, ihanalla, läpikuultavalla taivaalla. Raitista aamu-ilmaa tulvi avatusta ikkunasta sisään virkistämään sydäntä ja mieltä. Yö oli ollut rauhallinen ja lepo suloinen. Matkasta väsyneet voimat olivat palanneet. Kello oli vasta 6, kun nousimme vuoteiltamme. Itämailla noustaan, näet, tavallisesti hyvin aikaisin; sillä muuten tuskin ehdittäisiin tehdä tehtäviä, koska kuumuus päivällä on niin rasittava, että silloin oikeastaan ei käy tekeminen mitään. Omituiselta tuntui herääminen ensi kertaa tässä kaupungissa, jonne niin monesti ennen olin ajatuksissani siirtynyt ja josta olin niin paljon lukenut ja saarnannut. Olivathan siellä tapahtuneet asiat niin usein olleet ajatusteni esineinä. Sydämmessäni heränneet kysymykset olivat nyt kerrankin saavat vastauksensa. Missä on se ja se paikka: missä Golgata, missä Getsemane, missä Öljymäki, missä — — — missä — — —? Minkä näköiset ne paikat ovat? Ovatko ne ollenkaan niitten kuvien kaltaiset, jotka niistä oli mielessäni muodostunut? Tällaiset kysymykset heti herätessäni valtasivat mieleni kokonaan.
Meidän suuri, kaksi-ikkunainen makuuhuoneemme, jossa, kuten majatalon hoitaja kertoi, Saksan keisarivainaja Fredrik I oli perintöruhtinaana Jerusalemissa ollessaan asunut, oli niin sovelias, että, kun noustuaan vuoteelta katsoi ulos ikkunasta, oli edessä temppelipaikka, Öljymäki ja sen juurella Getsemane Kidronin laakson tuolla puolen. Katsellessani näitä paikkoja aamu-auringon kirkkaassa valossa luulin niiden olevan ihan lähellä, muutaman sadan askeleen päässä. Ilman kirkkauden ja läpinäkyväisyyden tähden näyttävät matkat niin lyhyiltä; yksin etäisetkin, monen peninkulman päässä olevat paikat ovat ikään kuin ihan lähellä.
Aamiaisen jälkeen, joka syötiin k:lo 7:n ajoissa, läksimme katselemaan kaupunkia ja kansan elämää. Emme olleet vielä tehneet mitään varsinaista "ohjelmaa" siksi päiväksi, vaan tahdoimme ainoastaan yleensä vähän tutustua kaupunkiin. Sen tähden astuskelimme katuja edes takaisin. Sillä kävelyllä heti selvisi, että tässä kaupungissa ei mikään pyhyys vallinnut, vaikka sitä ammoisina aikoina onkin sanottu "pyhäksi kaupungiksi." Sen pyhyys on jo aikaa sitte kadonnut; sen alaa sotkevat pakanain jalat; sen päällä lepää Jumalan vihan tuomio raskaana ja hirmuisena. Tavallinen itämainen kansan-elämä, johon jo matkalla olimme tottuneet, vallitsi kaikkialla: ihmisiä omituisissa, tavallisesti hyvin kuluneissa puvuissa, usein ihan repaleissa, joskus puolialastominakin, jotka puhuivat meidän korvillemme varsin merkillistä kieltä (Arabian kieltä, jossa on paljo karkeita kurkkuääniä), kirkuivat, pauhasivat ja sysivät toisiaan, sekä suuri joukko kerjäläisiä, jotka, nähtyään jonkun parempipukuisen, jo etäältä huusivat korviin-koskevalla äänellä "chavadja, chavadja", joka merkitsee: herra, herra, eli "seigneur, seigneur", "bachschisch, bachschisch" (= lahjaa, juomarahaa). Useimmiten ovat ne niin tunkeilevia, että on mahdoton päästä heistä eroon antamatta ropoa, vaikka koettaisikin kiiruhtaa astuntaansa. Jos ei muu auta, heittäytyvät he maahan astujan eteen, näyttävät typistyneitä jäseniään j.n.e. Kerjääminen näyttää kukoistavan tässä kaupungissa suuremmassa määrässä, kuin missään muualla, ehkäpä enimmin siitä syystä, että saanti usein on varsin hyvä, koska siellä aina on paljo muukalaisia mihin vuodenaikaan hyvänsä, mutta varsinkin suurien juhlien aikoina. Muuten on katujen molemmin puolin kaikenlaisia myymälöitä, avonaisia vajoja, joissa on kaupan sekä itä- että länsimaiden tavaroita, työpajoja, joissa käsityöläiset kaikkein näkyvissä tekevät tavaroitansa, ruokapaikkoja ja kahviloita, joihin voi pysähtyä katselemaan, miten ruuan ja juoman laittaminen tapahtuu. Sitä paitsi makaa siellä täällä auringon paahteessa koiria, joista enimmillä ei ole isäntää ollenkaan; kameeleja, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia kävelee joukottain. Elämä kaduilla on siis niin kirjava, kuin suinkin mahdollista. Kadut ovat likaiset ja kapeat sekä monin paikoin kivitetyt oikeiksi rappusiksi. Sitä paitsi on niissä monin paikoin päällä holvikatto pitkät matkat: ihmiset ovat rakennelleet asuntojansa katujen päälle joko tilan puutteesta tai muusta syystä. Rakennukset ovat vanhoja, ulkonäöltä huononpäiväisiä, tehtyjä jonkinlaisista auringon paisteessa kuivatuista tiileistä ja savesta. Useimmissa on itämaiseen tapaan tasakatto, jolla voi nauttia lepoa. Siellä täällä näkyy myöskin pieniä parvekkeita. Kaupungin sisäosa näyttää hyvin ahtaalta ja ummehtuneelta. Ympärillä on 12 metriä (40 jalkaa) korkea muuri ja siinä 34 tornia. Muurissa on oikeastaan 7 porttia, joista kuitenkin nykyään ainoastaan 5 on auki: Jaffan portti, Damaskoksen, Stefan'in, Sion'in ja Miftportti. Niissä seisoo yöt päivät joku tai joitakuita unisia turkkilaisia sotamiehiä vartioimassa, en tiedä mitä. Kuudetta porttia oltiin juuri avaamassa, mutta siitä ei vielä ollut pääsyä.
Kävellessämme kaupungilla saimme selville, että se ei tee mitään miellyttävää vaikutusta rakennustapansa, katujensa, eikä kansansakaan puolesta, joka liikkuu edestakaisin näillä kaduilla sekasotkussa, jossa tottumattoman muukalaisen on vaikea selvitä tai päästä eteen päin. Sen tähden tuntee sisällistä ahdistusta ja mielellään palaa pois kävelyltä, ikävöiden päästä näkemään niitä historiallisia muistoja, joita tässä kaupungissa on.
Katseltuamme muutamia tunteja kaupunkia ja kansan elämää päätimme mennä Saksan konsulin luo pyytämään häneltä pääsylapaa "Omar'in moskeaan." Ilman konsulin lupaa ei, näet, kukaan kristitty saa astua tähän muhammettilaisten pyhään paikkaan, eikä oli hyvä suojeluksetta mennä sinne, koska siellä voi joutua hengen vaataan. Tästä pantakoon tähän muutamia huomautuksia Jerusalemissa asuvan historioitsijan ja rakennusneuvoksen K. Schickin toimittamasta kirjasta, jotka on muistettava käydessä tässä temppelissä, joka arvoltaan lienee toinen järjestyksessä lähinnä Mekan Kaba-temppeliä, jota koko muhammettilainen maailma tunnustaa ensimmäiseksi. Herra Schick sanoo: "Aikaisemmin, kun juutalaisten temppeli vielä oli tässä paikassa, ei kellään muilla, kuin juutalaisilla ollut oikeutta käydä sen sisällä. Kun sittemmin, sen jälkeen, kun roomalaiset valloittivat Jerusalemin, pakanallinen jumalanpalvelus pantiin toimeen siinä paikassa, oli juutalaisilla vielä silloin tällöin lupa lähestyä paikkaa, ja samoin oli silloinkin, kuin kristityt siellä vallitsivat. Mutta siitä asti, kun muhammettilaiset Saladin'in jälkeen hallitsevat temppeliä, on muiden uskokuntalaisten melkein mahdoton sinne päästä, ja mahdollinen on pääsy ainoastaan erityisestä suosituksesta. Valepuvussa ovat muutamat päässeet sinne, mutta ei se kuitenkaan ole aina onnistunut oikein hyvin. Vuonna 1506 meni eräs maroniitti temppeliin saraseenilaisen puvussa, mutta hänen petoksensa huomattiin ja hänen täytyi kääntyä islamin uskoon. Vuonna 1539 meni kreikkalainen piispa, erääseen hyvään ystävään ja tuttuun luottaen, turkkilaisten saattamana sisään, mutta uskottomat turkkilaiset pettivät hänet ja vaativat häntä kääntymään islamin uskoon, ja, kun hän ei tahtonut luopua omasta uskostaan, surmattiin hänet. On muitakin samankaltaisia tapauksia. Vuonna 1822 sai englantilainen Vaudeville sulttaanilta luvan mennä yksinään Haram'iin (moskean turkkilainen nimi) ja hän on kertonut siitä arvokkaita tietoja. Eräälle ameriikkalaiselle se sitä vastoin ei onnistunut. Hänkin oli saanut valtiollisten ansioittensa tähden sulttaanilta 'firman'in', (lupakirjan); mutta kun hän sitä näytti Jerusalemissa, sanoi 'mufti': 'teillä on valta ja vapaus sulttaanin käskystä mennä temppeliin, jos tahdotte, mutta poistulosta ei 'firmanissa' sanota mitään. Sen tähden on minun neuvoni: jääkää sinne koko ijäksenne tahi älkää ollenkaan menkö sisälle.' Ameriikkalainen katsoi viimemainittua ehtoa edullisemmaksi ja samoin sittemmin Ragusan herttua, kuningas Ludvig XIII:nen lähettiläs, jättäen saamansa lupakirjan käyttämättä. Vuonna 1827 meni eräs englantilainen kolme kertaa sisään valepuvussa; mutta kolmannella kerralla tuli petos ilmi ja hänet lyötiin puolikuoliaaksi. Vartia pelasti hänet kuolemasta ja 3,000 piasterin lunnaasta pääsi hän hengissä ulos. Vuonna 1845 joutui englantilainen lääkäri Macgowen, kun häntä vietiin sairaan luo, astumaan muutamia askeleita temppelin alalle ja sai siitä selkäänsä; ja ahdistaja sai teostaan rangaistuksen sijasta sulttaanilta palkinnon. Krimin sodan jälkeen on asia kuitenkin muuttunut ja vapaus tässä kohden on nyt paljon suurempi. Muutamia vuosia sitte saatiin käydä moskeassa 20 frankin tai 1 Englannin punnan pääsymaksusta; mutta nyt ei tarvitse enää maksaa enempää, kuin 2 frankkia, jotka annetaan poislähteissä vartioivalla 'medjidille'."
Konsuli lupasi samana päivänä k:lo 2 lähettää meille "chavassinsa" (oppaan) ja yhden sotamiehen saattamaan meitä moskeaan. Koska meillä vielä oli kylliksi aikaa, päätimme tällä välin käydä "syrialaisessa orpohuoneessa" eli lasten-kasvatuslaitoksessa, joka on noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Tämä laitos on tuttu myöskin meillä Suomessa ja moni on täältäkin vapaaehtoisesti antanut roponsa sen työn kannatukseksi. Muutamia vuosia sitte kävi ruotsalainen pappi Hagberg, joka oli Ruotsissa tämän laitoksen asiamiehenä, Suomessa selittämässä esitelmillä kirkoissa ja muissa paikoin yleisölle laitoksen ja sen työn tarkoitusta. Hänen kuoltuaan on pastori H. Wegelius ollut laitoksen asiamiehenä Suomessa. Tällä laitoksella on paljo ystäviä useimmissa Euroopan maissa, ja se ansaitseekin kaikkea kannatusta sekä hyvän tarkoituksensa että erinomaisen johdon tähden, joka tulee ilmi kaikkialla. Sen tähden mekin ohjasimme kävelymme sinne, sillä tuntui kuin olisimme lähteneet tervehtimään tuttuja, jotka työskentelevät saman asian hyväksi kuin mekin. Sitä paitsi toinenkin syy saattoi meitä niin pian kuin mahdollista käymään siellä. Eräs laitoksen ja sen työn ystävä Suomessa, joka tahtoi pysyä tuntemattomana, oli ystävä R:n myötä lähettänyt suurenlaisen rahalahjan omin käsin sinne vietäväksi. Schneller ukko, laitoksen 70 vuoden ikäinen johtaja, toivotti meitä sydämmellisesti tervetulleiksi etäisestä pohjolasta. Hän on nyt vanhuutensa tähden antanut osan työstään pojallensa, joka "inspehtoorin" nimellä hoitaa ulkotoimia ja antaa kasvateille opetusta muutamissa aineissa. Me emme nyt kuitenkaan aikoneet tällä kertaa ottaa tarkempaa selkoa itse laitoksesta, johon meillä ei ollut kylliksi aikaakaan. Sen tähden erosimme sydämmellisen ystävällisistä isännistä ja lupasimme palata toiste tarkemmin tutustumaan laitokseen, jonka ulkonainen puhtaus ja järjestys olivat tehneet meihin hyvän vaikutuksen. Tuonnempana vielä kerran käännän lukijaini huomiota tähän laitokseen, esittäen siitä minkä mitäkin, joka toivottavasti miellyttää ja herättää hyväntahtoisuutta tätä laitosta kohtaan. — Me palasimme kaupunkiin, jossa Johanniittein vierasmajan ystävällisellä isännällä oli meille päivällinen valmiina.
Kellon lyötyä kaksi ja meidän vielä istuessamme pöydässä ilmestyi ovelle mies hyvin kirjavassa ja perin omituisessa puvussa, sapeli vyöllä ja monta koristusta rinnassa; hyvin huonolla Saksan kielellä selitti hän olevansa pyydetty "chavassi." Sotamies, samoin aseissa, seisoi ulkona meitä odotellen. Viisimiehinen seura siis läksi astumaan "temppelivuorta", Morian kukkulaa kohden. Kulkumme kävi suureksi osaksi pitkin "Via dolorosaa" (tuskien tietä), kuten erään kadun nimi on, jota Jesuksen sanotaan astuneen Pontius Pilatuksen palatsista Golgatalle, kun hänet oli tuomittu ristiin naulittavaksi. Tämä katu on epäilemättä kaupungin merkillisimpiä paikkoja. Monta eri nimeä, joita on mustalla värillä piirretty kadun varsille rakennusten seiniin, ilmoittaa eri kohtia tästä Jesuksen käynnistä kuolemaan. Onko tämä tie oikea ja onko tarinassa yhtäkään totta, on mahdoton varmaan saada selville niin monen vuosisadan päästä. Ainoastaan se voidaan varmuudella olettaa, että jostakin sen kadun paikoilta Jesus on kulkenut sitä tuskaista matkaansa. Jo nimikin herättää omituisia tunteita kristityn sydämmessä. Ensimmäisen pitkänperjantain aamun tapaukset tulevat ajatuksissa eläviksi, nuo ijäisesti joka ihmiselle tärkeät tapaukset. Oli ihan kuin silmäin edessä kokoontuneena se raivoisa, verenhimoinen ihmisjoukko, joka kiihkeästi tahtoi saada lempeän ja hiljaisen Vapahtajan surmatuksi, hänen, joka teuraaksi vietävän karitsan tavalla ääneti kantoi ristiänsä, jonka alla hän kuitenkin väsymyksestä vaipui maahan. Hengen silmillä näkee vaimot, jotka luonnollisesta säälistä häntä kohtaan vuodattivat kyyneleitä; niin tuntuupa, kuin kuulisi hänen sanovan heille ja kaikille lempeällä, läpitunkevalla äänellään viimeisen varoituksen ja tuomion sanat: "Jerusalemin tyttäret, älkäät minua itkekö, vaan itkekäät itse teitänne ja teidän lapsianne. Sillä katso päivät tulevat, joina he sanovat: autuaat ovat ne hedelmättömät ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet, ja ne nisät, jotka eivät imettäneet. Silloin he rupeavat sanomaan vuorille: langetkaat meidän päällemme! ja kukkuloille: peittäkäät meitä! sillä jos he nämät tekevät tuoreessa puussa, mitä sitte kuivassa tapahtuu?" Tämä tapaus oli ainakin minun silmäini edessä ihan elävänä, hiljaa kävellessämme keskipäivän auringon paahtavassa helteessä muinaista "temppelin paikkaa" kohti.
Astuttuamme muutamia minuutteja käännyimme oikealle ja saavuimme siten määräpaikkaan. Siinä meillä siis oli edessämme Morian vuori, se vuori, johon niin monta muistoa omaisuuden kansan elämästä liittyy. Siellähän oli Salomonin rakentama temppeli, "Herran kunnian maja", kerran seisonut; siellähän oli vanhan Jerusalemin hengellinen keskus, temppeli, juhlallisena ja majesteetillisena ylennyt kohti taivasta. koko vanhan liiton laki ja ennustus olivat kerran hämärässä muinaisuudessa keskistyneet tähän, Herran sanan ja neuvon mukaan rakennettuun temppeliin. Vaikka tiedemiehillä ja tutkijoilla onkin ollut eriäviä ajatuksia monesta muusta tärkeästä paikasta, niin tästä paikasta ovat kuitenkin mielipiteet olleet jotenkin yhteen käyvät. Sen tähden on kyllä hyvä syy olettaa, että Israelin temppeli kerran seisoi juuri siinä paikassa, jossa Omarin moskea nyt on. — Me nousimme hitaasti tämän eittämättä kaikin puolin juhlallisen paikan rappusia ylös. Piha on avara, kauneilla, sileillä kivillä laskettu, nelikulmainen, suorakulmion muotoinen ala. Jo itse paikkakin vaikuttaa tulijaan mahtavasti. Näköala on laaja joka taholle, mutta varsinkin Kidronin laakson tuonpuoliselle Öljymäelle eli siis itäänpäin. Hämmästyksissäni ja ihmetyksissäni katselin ympärilleni juhlallisen tunteen vallassa kokonaan. Monta lausetta tästä paikasta, jotka olen lukenut pyhästä raamatusta, johtui mieleen sinä hetkenä, kuin seisoin Morian vuorella. Minä ajattelin itsekseni: "merkillisen paikan oli Herra valinnut 'kunniansa asunnoksi' vanhan liiton aikana; tuskinpa olisi mikään muu paikka niin hyvin soveltunut siihen tarkoitukseen." Tässähän temppeli seisoi niin vapaana, juhlallisena ja majesteetillisena kaikkein nähtävänä ja ihaeltavana. Eipä ollutkaan ihme, että Israelin kansan jäsenet niin suuresti rakastivat ja ihailivat tätä paikkaa ja ikävöivät nähdä sitä ja temppelissä ottaa osaa jumalanpalvelukseen, jonka juhlallisuudesta nyt ei enää voida saada mitään oikeaa käsitystä. Varsinkin on psalmien veisaaja-kuningas monin sanoin ylistänyt sekä paikkaa ja temppeliä että jumalanpalvelusta. Niinpä esimerkiksi: "Herra, minä rakastan sinun huonees asuinsijaa ja sitä sijaa, jossa sinun kunnias asuu" (Ps. 26:8.), "Suuri on Herra ja sangen kiitettävä meidän Jumalamme kaupungissa, hänen pyhällä vuorellansa. Jumala, me odotamme sinun hyvyyttäs sinun temppelissäs" (Ps. 48:2, 10.) Kuin Israelin lapsi oli kaukana poissa maastansa, kaupungin ja temppelin läheltä, niin hän sanomattomasti ikävöitsi kerran taas päästä sinne. Tämän ikävänkin on psalmien veisaaja pukenut sanoiksi: "Koska minä näitä muistelen, niin minä vuodatan ulos minun sydämmeni itsessäni; sillä minä menisin mielelläni joukon kanssa ja vaeltaisin heidän kanssansa Jumalan huoneeseen, ihastuksella ja kiitoksella sen joukon seassa, jotka juhlaa pitävät. Lähetä valkeutes ja totuutes minua saattamaan ja tuomaan sinun pyhän vuores tykö ja sinun asumises tykö. Ja minä kävisin sisälle Jumalan alttarin tykö, sen Jumalan tykö, joka minun iloni ja riemuni on, ja kiittäisin sinua kanteleilla, Jumala, minun Jumalani" (Ps. 42:5; 43:3, 4.) Temppeli ja temppelivuori oli israelilaisen kunnia ja kerskaus. Sen tähden psalmien veisaaja paneekin hänen suuhunsa nämä sanat: "Sionin vuori on kauniilla paikalla, koko maan ilo, pohjan puolella suuren kuninkaan kaupunki. Menkäät Sionin ympäri ja piirittäkäät häntä, lukekaat hänen torninsa. Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille" (Ps. 48:3, 13, 14.) Temppeliä ja Jerusalemia ei israelilainen voinut koskaan unhottaa, ei edes pahimpinakaan ahdistuksen ja vastoinkäymisen aikoina. "Jos minä unohdan sinut, Jerusalem, niin olkoon minun oikea käteni unohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ell'en minä sinua muista, ell'en minä tee Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni" (Ps. 137:5, 6.) Niin veisasi israelilainen Babelin vankeudessakin ja ikävöitsi aikaa, jolloin saisi luvan palata Jerusalemiin.
Ennen menoamme moskeaan, joka on tämän juhlallisen paikan toisessa päässä, seisoimme muutaman minuutin n.s. "kultaisen portin" luona, josta on paras näköala Öljymäelle päin, Josafatin laakson tuolle puolen, jossa Kidronin oja juoksee. Tästä alas laaksoon on muuri huimaavan korkea ja jyrkkä. Laakson syvyys on laskettu 150 jalaksi. Mahdollisesti kyllä evankelistan kertomus Jesuksen kiusauksesta tarkoittaa juuri tätä paikkaa, koskapa sanotaan perkeleen vieneen hänet pyhään kaupunkiin temppelin harjalle ja kehottaneen häntä uhkarohkeasti heittäytymään siitä alas (Mat. 4:5, 6.) Muurin ulkopuolella juuri tällä kohdalla on laakson rinteessä suuri muhammettilaisten hautausmaa, jossa hyvin suuri joukko hautakiviä muistuttaa, että se paikka on muhammettilaisillekin rakas. He tahtovat tulla sinne haudatuksi, tämän laakson rinteeseen, muurin viereen, jonka päällä suuri temppeli on. Muhammettilaisten kesken on tästä paikasta ja sen suuresta merkityksestä tarina, että juuri siellä on viimeinen tuomio tapahtuva. Minulle kerrottiin tämä tarina siten, että, kun viimeinen päivä tulee, silloin Kristus istuu tuomioistuimellansa Öljymäellä ja Muhammed moskean puolella laaksosta. Heidän välillään on silta, kapea kuin hiuskarva, ja sitä myöten täytyy kaikkein ihmisten astua. Niillä, jotka ovat olleet hyvät s.o. uskolliset Allah'in (jumalan) palvelijat, ja täyttäneet kaikki käskyt ja määräykset on suojelus-enkelinsä, jotka varjelevat heitä putoamasta kapealta sillalta, niin että he onnellisesti pääsevät sitä myöten ylös paratiisiin. Mutta pahoilla ei ole suojelus-enkelejä, jonka tähden heidän auttamattomasti täytyy pudota syvyyteen.
Mutta paikka ei ole rakas ainoastaan mnhammettilaisille, vaan myöskin juutalaisille vielä tänäkin päivänä. Sitä todistaa laakson toisella puolella vastapäätä, Öljymäen juurella oleva juutalaisten hautausmaa, jossa myöskin näkyy hautapatsas toisensa vieressä. Juutalaisetkin tahtovat saada viimeisen leposijansa niin lähelle kuin mahdollista pyhää kaupunkia Jerusalemia. Kerrotaan monen varakkaan juutalaisen jo eläessänsä ostavan sieltä itselleen hautapaikan ja antavan omaisilleen määräyksen itsensä sinne hautaamisesta. Juudan kansa odottaa myöskin tuomion tapahtuvan juuri tässä laaksossa. Se heidän odotuksensa luultavasti perustuu muun muassa seuraavaan ennustukseen pyhässä raamatussa: "Sillä katso, niinä päivinä ja sillä ajalla, koska minä Juudan ja Jerusalemin vankeuden palautan, tahdon minä koota kaikki pakanat ja viedä heitä alas Josafatin laaksoon ja tahdon siellä heidän kanssansa riidellä minun kansani ja minun perimiseni Israelin tähden, jonka he pakanain sekaan hajoittivat" (Joel. 3:1, 2.) Laaksossa muuten nykyään kasvaa tiheä öljypuumetsä, hyvin virkistävä matkustavaiselle, joka etäämpänä näkee ainoastaan paljaita, ruohottomia, kivisiä hiekkavuoria ja mäkiä.
Temppelin paikka on siis jälellä, mutta temppeli, Israelin temppeli, on poissa. Sille kävi niin kuin Jesus oli ennustanut, että siihen ei jäänyt kiveä kiven päälle, koska Jerusalemin asujamet eivät etsikko-aikaansa tunteneet, vaan paatuivat sydämmissänsä yhä enemmin, kunnes synnin mitta tuli täydeksi. Silloin alkoivat Jumalan vanhurskaan tuomion seuraukset näkyä. Ei edes ihana temppelikään säilynyt, koska siinäkin pidettiin jumalatonta menoa. Jo profeetta Hesekiel aikanaan kirjoittaa, mitä kauhistusta harjoitettiin ihan tämän Jumalan temppelin vieressä ja mitä epäjumalanpalvelusta yksin "Israelin huoneen vanhimmatkin" pitivät salassa, sanoen: "Ei Herra näe meitä, Herra on maan hyljännyt." (Jes. 8:12.) Epäjumalanpalvelus ja kauhistus kasvoivat sitte lakkaamatta eri muodoissa. Ja vaikka Herra tuon tuostakin lähetti rangaistuksia, paatui kansa kuitenkin ja poikkesi pois Herran teiltä. Jesus aikanansa lausui temppelistä nämä muistettavat sanat, jotka ilmoittavat, minkälainen elämä siinä vallitsi: "Kirjoitettu on: minun huoneeni pitää rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette sen tehneet ryöväritten luolaksi" (Mat. 21:13.) Jumalattomuuden hirvein hedelmä oli kuitenkin "vanhurskaan", "kunnian Herran" ristiinnaulitseminen. Tästä julmasta rikoksesta ja monesta muusta törkeästä synnistä täytyi tulla rangaistus, eikä se kauan viipynytkään. Joitakuita vuosikymmeniä ainoastaan ehti kulua siitä, kun "Pyhän" veri tuli tämän kansan ja sen lasten päälle, niin kaupunki ja temppeli jo hävitettiin. Silloin hätä ja kauhu olivat niin suuret, että historioitsija ei tiedä kertoa mitään sen vertaista. Temppeli hävitettiin tulella, jonka roomalainen sotamies siihen heitti. Historioitsija Josefus, joka itse näki tämän hävityksen, on siitä kirjoittanut seuraavat sanat: "Kun tulipatsas nousi taivasta kohti, näytti kuin olisi koko vuori, koko kaupunki perustuksia myöden palanut, ja kuitenkin oli tulen hävitys vähäinen verivirtoihin nähden. Tätä katsellessaan moni, joilta nälkä oli suun sulkenut, avasi sen valittamaan. Valituksiin, joita kuului temppelistä, vastasi valitus kaikuna kaupungista; niiden välillä kajahteli legioonain julma sotahuuto, niin että Perean vuoret kammottavasti kumahtelivat. Hiljaisempina hetkinä kuului liekkien räiskettä ja kuolevaisten tuskaisia huokauksia ja viimeisiä hengenvetoja, jotka äänet sitte taas hämmentyivät uusiin valituksen purkauksiin. Nyt ei enää ketään säästetty. Vanhukset ja lapset, miehet ja naiset, papit ja kansa, armoa pyytävät ja vastarintaa tekevät, kaikki surmattiin. Tuhansia kuoli liekkeihin" ("Juut. Sota" VI, 4, 5.) Tuomio alkoi Jumalan huoneessa varoittavaksi muistutukseksi kaikille ajoille, että Herra on vanhurskas eikä anna itseään pilkata.
Seisoessamme tässä temppelin edustalla, jossa historioitsijan sanain mukaan kerran tulvi niin hirveitä verivirtoja ja onnettomain valitushuutoja kaikui, täytyi minun tunnustaa, että kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini. Pitempään ajatteluun ei kuitenkaan ollut aikaa, sillä "chavassi" ja sotamies jo malttamattomina odottivat meitä muhammettilaiseen moskeaan, jonka oven edessä me jo melkein olimmekin. Niin kauan me kuitenkin vielä viivyimme, että pikimmiten ehdimme katsahtaa tämän temppelin ulkomuotoa. Näöltään se ei suinkaan ole vanhan liiton temppelin muotoinen, sen, joka on kuvattuna vanhan testamentin pyhissä kirjoissa ja josta näimme mallin rakennusneuvos K. Schickin luona. Ei, päin vastoin on rakennusmuoto byzantiinilais-kristillinen, jollaista jo olin nähnyt Konstantinopolissa, varsinkin Hagia Sofian moskeassa. Keskikupu, muodoltaan kuin alassuin käännetty pata ja väriltään pikimusta, on suuri ja majesteetillinen; seinät ovat hyvästi hakatuista kivistä. Luullaan, että Abd el Melik on rakentanut tämän moskean noin vuonna 688, eikä suinkaan Omar, vaikka sillä on hänen nimensä. Ja nyt astumme sisään. Oven eli sisäänkäytävän vieressä, joka on suurenmoinen, seisoo vartioita, kädessä päällyskenkiä tai tohveleja, jotka meidän täytyy vetää jalkaamme, ett'emme saastuttaisi temppeliä. [Muhammettilaiset itse tavallisesti käyttävät päällyskenkiä, jotka he riisuvat moskeaan mennessään; taikka menevät he sinne myöskin paljain jaloin. Tavallisesti on vartijoilla koko joukko laadultaan hyvinkin huonoja kenkiä, joita he juomarahasta antavat muukalaisten käytettäviksi. Ne sidotaan nauhoilla jalkoihin.] Sisään astuessa kiintyy heti huomioon salaperäinen puolihämärä, joka tietysti viehättää enempiä ihmisiä. Seinissä on kaikkialla mosaikkiteoksia, marmoria, kultaa j.n.e. Kalleudet häikäsevät silmää kaikkialla. Keskellä temppeliä on pylväs-aitaus aika suuren, epätasaisen kallion ympärillä, joka tavallisesti on verhottuna vihreällä esiripulla, että syrjäiset eivät saa nähdä eikä koskea sitä. Esirippu oli nyt poissa, en tiedä, mistä syystä. Muutamat luulevat kalliota juuri siksi paikaksi, jossa Israeli muinainen uhrialttari oli. Onko siinä luulossa mitään perää lienee nyt enää vaikea saada todistetuksi. Pyhässä raamatussa kuitenkaan ei mainita mitään kalliota temppelin sisällä. Mutta merkillistä kuitenkin on kaikissa tapauksissa, miten se kallio on tullut juuri siihen paikkaan, jossa täytyy olettaa temppelin kerran olleen. Että kallio on muhammettilaisista kallis ja suuressa arvossa, minun tuskin tarvitsee huomauttaakaan. Hiljaa astuskelimme täällä ympäri hienoja, kalliita mattoja myöten, joilla koko lattia on peitetty. "Chavassimme", hyvin puhelias mies, keskeytti usein ajatuksiamme huudahtamalla kovalla äänellä saksaksi: "vanha kivi" tai "mosaikki." Eipä hän juuri osannutkaan paljon enempää saksaa, vaikka koetti paraan kykynsä mukaan käyttää hyväkseen pientä sanavarastoansa. Hän oli puhuvinaan saksaa, mutta sanat olivat luultavasti arabialaisia, joihin hän vain pani saksalaiset päätteet. Hullunkurisempaa sekasotkua minä en ole koskaan kuullut. Molemmat matkakumppanini, jotka olivat synnynnäisiä saksalaisia, ymmärsivät siitä hyvin vähän; minä perehtymättömänä Saksan kieleen, tietysti vielä vähemmän. Hänestä meillä siis ei ollu suurta apua ottaessamme selkoa tämän paikan merkillisyyksistä. Matkakäsikirjaimme avulla saimme selvittäytyä. Paitsi mainittua kalliota kiintyi huomioon saarnatuoli, josta eräinä aikoina myöskin opetetaan muhammettilaista uskonoppia, ja maanalainen käytävä sekä siitä reikä ylös päin, josta Muhammedin kerrotaan nousseen taivaaseen. Että muhammettilaiset myöskin uskovat tätä tarinaa, tarvitsee tuskin mainitakaan. Joka uskonnossa on salaisoppinsa, ja tämä kuuluu muhammettilaisuuteen. On monta muutakin varsin omituista ja hullunkurista kertomusta, mutta en huoli niissä viipyä. — Päämoskeasta lähdettyämme menimme n.s. "Aksa-moskeaan", joka on ihan entisen temppelipihan ulkolaidan vieressä ja alkuaan on ollut kristittyjen basilika (kirkko). Näytettiin meille vielä entistä Betesdan lammikkoa, joka nykyään ei ole muuta, kuin hiekkahauta. Tästä lammikosta, johon niin likeisesti liittyy yksi Jesuksen suuri ihmetyö, se, josta Johannes kertoo evankeliumissaan (5:1-9), on Amerikan konsuli Jerusalemissa Henry Gilman antanut seuraavan kertomuksen, joka lienee huomioon otettava, koska se perustuu tutkimuksiin tällä alalla. Hän kirjoittaa:
Merkillisemmistä löydöistä vanhassa kaupungissa vuoden 1890 kuluessa on Betesdan lammikon löytö kaikkein tärkein ja huomattavin. Kuten tietty on "Birket Israel" nimistä paikkaa viime aikoina luultu Betesdan paikaksi, mutta algierilaisten munkkien kaivelemiset ristiretkeläiskirkon St. Annan takana (idän puolella, lähellä Stefanin porttia) ovat vähitellen kääntäneet yleisen mielipiteen viimemainitun paikan puolelle. Tätä luuloa vahvisti vielä sekin, että löytyi kallioon hakattu, vettä sisältävä reikä, joka ulottui kolmen päällekkäin olevan rakennuksen jäännösten lävitse. Sittemmin on kaivamalla saatu näkyviin jäännökset kahdesta holvirivistä, viidestä holvikaaresta kummassakin, joista alempi kivi oli vedessä. Munkkien tarkkaa työtä on vielä palkinnut sekin, että äskettäin löytyi toinen vesipaikka äsken mainitun länsipuolella, joka kaikki soveltuu yhteen niiden Betesdan kuvausten kanssa, joita ovat tehneet jo niin aikaisin, kuin neljännellä vuosisadalla kirkko-isät sekä kristityt pyhiinvaeltajat ja kirjailijat. Äsken löydettyjen ja Johanneksen evankeliumissa (5:2) mainittujen holvikaarien luvun yhtäpitävyys ei voi olla herättämättä huomiota.
Kallioon hakatut portaat johtavat alas veteen. Vanhan kristillisen kirkon rauniot peittävät koko paikkaa. Ylemmän holvirivin jäännökset ulottuvat veden yläpuolella suorakulmaisesti pohjoisseinästä kirkon alaiseen kryptaan (kammioon) ja kuori voidaan vielä selvään erottaa itäpäässä, vaikka rappeutuneena. Kun otettiin pois sora ja roju viidennestä holvikaaresta kuorien länsipuolelta, tuli näkyviin paras kaikista näistä löydöistä, jäännöksiä seinämaalauksesta. Se löytö tapahtui viime pääsiäisen edellä eli noin 18 p:nä Huhtikuuta. Tämä maalaus kuvaa enkeliä astumassa alas veteen seoittamaan sitä; veden seoitusta kuvaavat soveliaat, öljyvihreän väriset ristikkäis- ja aaltoviivat, joita on varjosteltu mustalla, ja jotka enemmän muistuttavat egyptiläistä kuvakirjoitusta, kuin uus-aikaista taidetta ja ympäröivät enkelinkuvaa joka taholla. Enkelin oikea käsi on luultavasti ollut ylösnostettuna, mutta se on sittemmin tarkkaan pois pyyhitty arvattavasti muhammettilaisten toimesta, kuten heillä muinoin oli tapana tehdä mahtavuutensa aikoina. Samoin on käynyt myöskin enkelin kasvoille. Pään ympäri maalattu pomeranssikeltainen seppele on vielä jäljellä, ainoastaan vähän vahingoittuneena. Veden rajaa näyttää osottavan leveä punainen viiva, joka on maalauksen rajana ja suorakulmion muotoisena ulottuu veteen, ehkä kuvaten porrasta tai holvikaaren perustusta.
Tämän viidennen kaaren itäpuolella on jäännöksiä toisesta samoin seinään maalatusta kuvasta, jonka luullaan olleen Vapahtajan kuva. Nähtävästi tahallaan pois raavitun pään ympärillä on vielä jäljellä osa seppeleestä ja maalauksen ulkonurkassa alhaalla näkyy vähä sinistä pukua. Vahinko, että nämä seinämaalaukset, joiden värit löytäessä olivat hyvin kirkkaat, ovat sitte paljon vaalenneet, niin että sininen nyt näyttää himmeältä tuhkaharmaalta. Punainen ja keltainen väri ovat kuitenkin säilyneet vähän paremmin.
Löydöt voidaan lyhyesti sovitella yhteen näin:
Ensin on raunioita peittävä sora, jolle on rakennettu enemmin tai vähemmin uus'aikaisia turkkilaisia huoneita; sen alla on ensinnä pieni kirkko kuorineen ja tämän alla krypta (kammio) viisine holvikaarineen, joissa maalaukset ovat; ja neljänneksi ja viimeiseksi on kaiken tämän alla itse vesipaikka, hakattu lujaan kallioon, ja sen viidessä holvikaaressa on muuraus hyvästi säilynyt. Historiallisten ja muiden todistusten nojalla minä en vähintäkään epäile, että tämä viimemainittu on oikea "Betesdan lammikko."
Vielä näytettiin meille Pilatuksen palatsia y.m. Me kuitenkin jo olimme hyvin väsyksissä kaikkein näiden merkillisyyksien katselemisesta, kun kuumuuskin sitä paitsi oli erittäin rasittava. Sen tähden jätimme koko tämän rakennusryhmän ja palasimme rauhalliseen Johanniittein vierasmajaan, ja ilta vietettiin puhellen ja hengellisiä lauluja veisaten, joita eräs matkustavaisista säesti harmoniumilla. Auringon lasketessa alkoi muhammettilaisten suuri, kuukauden pituinen paasto, n.s. "ramadan." Kovalla ampumisella ilmoitettiin tämän paasto-ajan alku. Sen kestäessä sitte on hiljaista päivillä, mutta hirmuista mellastusta öillä, jolloin muhammettilainen oikeastaan saa tyydyttää vatsansa ja suunsa vaatimuksia. Näin päättyi ensimmäinen päivämme Jerusalemissa.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Jo hyvin aikaisin aamulla herätti meidät suloisesta yöunestamme sekä roomalais- että kreikkalais-katoolisten kirkonkellojen helinä. Kello ei vielä ollut viittäkään, kuin ne alkoivat soida meille kyllin tutulla tavallaan. Tämä soittokin enensi päivän juhlallisuutta ja muistutti pakanain keskellä Herran päivää. Aikaisimmasta aamusta asti oli päivä taas erinomaisen kirkas ja koko luonto virkisti meitä. Ensinnä kääntyi katse taaskin Öljymäelle ja Getsemaneen, joissa näytti ihmeellinen sabbatin hiljaisuus vallitsevan. Lyhyen aamurukouksen jälkeen laskeuduimme alakertaan, jossa vierasmajan ruoka- ja seurustelusali on, ja ystävä v. R. istahti harmoniumin eteen ja alkoi soittaa J. Meyfartin tuttua ylevää virttä, joka on N:o 500 uudessa ruotsalaisessa virsikirjassammekin. Harvoin olen niin täydestä sydämmestä veisannut tätä virttä kuin nyt. Juhlallisina ylenivät sen säveleet kohti taivasta. Vallitsihan mielessämme se ihmeellinen tieto, että nyt saimme viettää sunnuntaimme, Jesuksen ylösnousemisen ihanan muistopäivän, siinä kaupungissa, jossa tämä käsittämätön tapaus kerran oli tapahtunut, vaikkapa siitä jo olikin kulunut vuosisatoja. Sitte istuimme kukin, kädessä uusi testamentti, ja syvennyimme sen jumalallisiin salaisuuksiin, ammentaen siitä janoaville sieluillemme ijankaikkisen elämän vettä.
Aika kului nopeasti ja kello lähestyi yhdeksää, jolloin jumalanpalvelus oli alkava saksalaisessa kirkossa. Ystävällisen isäntämme seurassa astuimme kirkkoon pitkin jo jonkin verran tuttuja katuja, joilla tavallinen jokapäiväinen elämä vallitsi. Muhammettilaiset eivät yleensä vietä pyhäpäiväänsä samoin kuin me kristityt. Ja heidän lepopäivänsä onkin perjantaina. Luonnollisesti he silloin tavallisesti menevät hetkiseksi moskeaan, mutta muuten on päivä muiden kaltainen. Tämä oli kuitenkin nyt päivillä vähän hiljaisempi siitä syystä, että, kuten mainittu, paasto oli alkanut edellisenä iltana auringon laskiessa ja että he koko paaston aikana eivät saa syödä, ei juoda eikä poltella auringon ylhäällä ollessa. Yöllä sitä vastoin, kun aurinkoa ei näy, saavat he mielin määrin tehdä sitä kaikkea. Sen tähden ovatkin yöt tähän aikaan meluisemmat, kuin päivät, koska muhammettilaiset päivillä tavallisesti nyt makaavat tai muutoin istuvat hiljaa ja puoliunissaan ilman työttä. Kaikki siis olikin meidän matkallamme jotenkin äänetöntä ja hiljaista. Saksalainen kirkko on keskellä vanhan suuren katoolilaisen kirkon raunioita. Ihan lähellä "pyhän haudan kirkkoa", siinä jotenkin keskellä kaupunkia. Se on hyvin pieni, synkkä ja epämukava, mutta saimme kuulla, että oli aikomus piakkoin rakentaa uusi kirkko, johon jo oli valmiit piirusukset ja tarpeellinen paikka lahjoitettuna ihan nykyisen kirkon vieressä sekä riittävä rakennusrahasto. Seurakunta ei ollut suuri; ainoastaan noin 50 henkilöä oli kokoontunut jumalanpalvelukseen. Sanomattoman suloiselta tuntui olla taas yhdessä Jumalan seurakunnan kanssa, rukoilla, tunnustaa syntinsä, veisata virsiä, kuulla sanaa ja saada Herran siunaus. Se virkisti sydäntä ja mieltä, kuin sade, joka kostuttaa kuivaa maata. Apulainen B. saarnasi, hyvin pontevasti teroittaen mieliimme sanan voiman tärkeyttä. Pastori S., joka hoitaa Jerusalemin saksalaista seurakuntaa, oli matkustanut Jaffaan "diaspora-seurakuntaan", joka on sama kuin meillä kappeli, päästämään tämänvuotista rippikoulunuorisoa Herran ehtoolliselle.
Jumalanpalveluksen jälkeen menimme "pyhän haudan kirkkoon", joka on ihan saksalaisen kirkon vieressä ja jonka ovet nyt olivat auki matkustaville. Sen asema ei suinkaan ole valtaava, se on hyvin ahtaassa paikassa, rakennusten ja vanhain raunioiden välissä. Sen edustalla on pieni, säännötön tori, jossa suuri joukko kauppiaita oleskelee, tarjoellen ohikäyville kaikenlaisia pikku tavaroita, jotka varsinkin soveltuvat kreikkalais- ja roomalais-katoolilaisille pyhiinvaeltajille. Oli siinä kaikenlaisia rinnalla kannettavia ristejä, monenlaisesta puusta tehtyjä helminauhoja, Jordan'in kiviä, jumalan kuvia y.m.s. Mutta koska me emme olleet "pyhiinvaeltajia", emmekä myöskään kuuluneet kreikkalaiseen eikä roomalaiseen uskoon ja koska niistä tavaroista enimmät olivat jotenkin kalliit, astuimme ostamatta ohitse, toivoen saavamme vielä muualtakin ostella muistoksi sellaisia ja ehkäpä paljon huokeammasta. Paitsi näitä kaikenlaisia kauppiaita oli siellä myöskin suuri joukko kerjäläisiä, joista moni näytti raajarikolta ja ontuvalta, ja jotka jo edellä mainitulla surkealla äänellä kiihkeästi anoivat almua. Ja juuri kirkon edessä heillä lieneekin hyvä saalis, koska kirkosta lähtiessä luultavasti monenkin sydän on heltynyt lempeäksi ja anteliaaksi. Astuessamme kerjäläisjoukon saattamana kirkon ovelle kohtasimme siinä muutamia munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka jo olivat toimittaneet jumalanpalveluksensa ja nyt iloisen näköisinä palasivat "pyhästä paikasta."
Meillä oli siis edessämme toinen Jerusalem'in merkillisistä paikoista. Edellisenä päivänä olimme seisoneet vanhan liiton, lain ja lupauksen liiton kukkulalla, Morian vuorella, joka ei ole kaukana. Nyt taas seisoimme uuden liiton kukkulalla, jota Jesus kerran kasteli verellään silloin, kun valmisti armon ja totuuden liiton ijankaikkisiksi ajoiksi. Siinähän sanotaan olevan Golgatan mäki, jonka lähellä Jesuksen hauta oli pyhän raamatun todistuksen mukaan. Se oli entisen, sittemmin hävitetyn Jerusalemin muurien ulkopuolella; nyt se on keskellä nykyistä Jerusalemia. Samoin kuin monesta muulta pyhän maan paikasta, on tästäkin tutkijain kesken ollut ja on vieläkin eri mieliä. Enimmäkseen ovat mielipiteet käyneet kahteen eri suuntaan. Muutamat luulevat, että Golgata oikeastaan on n.s. "Jeremiaksen kunnas", joka on Damaskus-portin edessä ja siis myöskin nykyisen Jerusalemin muurien ulkopuolella. Toiset, nykyisimmät tutkijat, joista mainittakoon rakennusneuvos K. Schick, joka on asunut Jerusalemissa 43 vuotta ja uutterasti tutkinut näitä asioita sekä tehnyt paljon arvokkaita kaavojakin vanhasta Jerusalemista, ovat tulleet siihen vakuutukseen, että "pyhän haudan kirkko" on oikeassa paikassa. Minun ei luonnollisista syistä sovellu virkkaa sanaakaan asiasta, ei tähän eikä toiseen suuntaan, vaikka kirkon nykyinen paikka minun tunteelleni oli hyvin vieras. Minähän olin mielikuvitukseni avulla tehnyt vallan toisen kuvan Golgatasta ja haudasta, joka "oli kallioon hakattu"; mutta olkoon se sinänsä. Tutkijain vakuutuksen mukaan on siis Golgatan mäki edessämme; kirkon ovet ovat juuri auki ja meillä siitä on tilaisuus astua sisään tarkemmin katselemaan tätä merkillistä, joka kristityn sydämmelle kallista paikkaa, jossa "kunnian Herra" kerran sanomattomissa tuskissa antoi henkensä taitelussa pimeyden voimia vastaan, kun hän kantoi maailman syntivelkaa ja joi vihan kalkin viimeiseen pisaraan asti; jossa kerran aurinko pimeni, kuoleman synkkä varjo peitti maan, kallio halkesi ja haudat aukenivat; jossa hän lepäsi haudan hiljaisessa kätkössä ja kolmantena päivänä nousi ylös kuolleista. Miten elävinä ja voimakkaina olivat nyt sieluni silmäin edessä kaikki nämä tapaukset, joista olin niin monesti ennen lukenut ja esittänyt seurakunnalle! Minä aloin niitä uudestaan muistella ja ne kuvautuivat eteeni niin selvinä, kuin olisivat ne juuri nyt tapahtuneet.
"Pyhän haudan kirkko" on kaunis, muhkea rakennus tai oikeammin ryhmä merkillisiä rakennuksia, jotka välttämättä vetävät puoleensa matkustavaisen huomiota. Siinä on ensinnäkin kaunis "kupoolikirkko", jonka päällä muhkea, musta kupu lepää, oikea mestariteos raudasta, jonka kustannukset Venäjän keisari Alexander II ja Ranskan keisari Napoleon III suorittivat Krimin sodan jälkeen ja jonka eri osat ovat tehdyt Euroopassa ranskalaisten ja saksalaisten rakennusmestarien johdolla ja sitte kuljetetut laivoilla Jaffaan sekä sieltä kameeleilla Jerusalemiin. Sitä paitsi on siinä kaksi muuta suurta kirkkoa ja niissä koko joukko pienempiä kappeleja eri uskokunnille. Katoolilaisilla, kreikkalaisilla, venäläisillä, armenialaisilla, koptilaisilla, abessinialaisilla on kaikilla eri osansa tässä kirkkoryhmässä ja kaikkiin niihin on eri ovet rakennuksen sisältä, jonne ulkoa on ainoastaan yksi pääportti. Moni kirkkokunta on siten koettanut saada itselleen osan tästä pyhästä paikasta ja kaikki ne pitävät omaisuuttansa suuressa kunniassa. Kaikki myöskin koettavat kilvan koristella kappelejansa. Sen tähden on siellä runsaasti kultaa, hopeaa, maalauksia, taideteoksia y.m. Oikein täytyy hämmästyä ja kummastua nähdessään kaikkea sitä rikkautta ja komeutta, kuin sisään astuessa leviää silmäin eteen. Ainakin mitä tähän paikkaan koskee, voidaan sanoa, että uhraavaisuus on ollut ja on suuri eri uskokuntiin kuuluvilla kristityillä. Itse ulkofasaadi ei ole erittäin merkillinen, vaan tekee kuitenkin suurenmoisen vaikutuksen. Kaksi mahtavaa göötiläistä portaalia (pääovea) pilareineen on todistuksena ristiretkien ajalta. Jo niissäkin on koko joukko koristuksin ja maalauksia; siihen nähden ei ole mitään säästetty. Etehisen astuttua näkyy ensinnä suuri, suorakulmion muotoinen kivi, joka makaa keskellä lattiaa. Kalliita lamppuja riippuu sen päällä, levittäen sille salaperäistä välkettä. Se on n.s. "voitelus-kivi", jolla Jesuksen pyhän ruumiin sanotaan maanneen voideltaessa ennen hautaan panoa. "Pyhiinvaeltaja", tultuaan kiven luo, lankee tavallisesti polvilleen hartaasti ja liikutettuna suutelee sitä ollen lujasti vakuutettu, että on huulillaan koskenut samaa kiveä, jolla hänen Herransa kerran on levännyt. Kun sitte etehisestä, jossa tämä kivi on, noustaan oikealle päin ylös rappusista, jossa on noin 18 porrasta, tullaan n.s. Golgata'lle, siis siihen paikkaan, jossa Jesus naulittiin ristiin kahden ryövärin keskelle ja jossa hän, kestettyään ankaran taistelun pimeyden voimia vastaan, pilkattuna ja häväistynä kallisti päänsä ja antoi ylön henkensä. Matkustavaiselle näytetään maasta niitä reikiäkin, joissa Jesuksen ja ryövärien ristit muka ovat seisoneet; näytetäänpä kalliossa myöskin rakoa, joka syntyi maan järistyksestä Jesuksen kuollessa ristillä. Se on ympäröity leveällä hopeavanteella merkiksi, että "pyhiinvaeltajat" ja muut helpommin löytäisivät sen. Vapahtajan viime hetkien tapahtumia koetetaan siis tässä tehdä ilminäkyviksi katsojille. Kaikki tämä, johon huomiota käännetään, kuitenkin enemmän vain seoittaa mieltä, kuin siinä herättää juhlallisia tunteita. Ken on lukenut ja vakavasti tutkinut evankeelista historiaa, hän on tehnyt itselleen ihan toisenlaisen kuvan tästä paikasta, ja tuskinpa vain kukaan saanee ajatuksissaan syntynyttä kuvaa ja tätä paikkaa mihinkään sopusointuun keskenään. Suuri joukko kalliita lamppuja levittää salaperäistä valoaan tähän hiljaiseen paikkaan.
Me laskeudumme alas samoja rappusia, kuin nousimme n.s. Golgatalle, astumme voitelus-kiven ohitse ja menemme suoraa päätä suureen pääkirkkoon. Se on jotenkin avara ja hyvin korkea, pyöreä rakennus ("rotunda"), jota moni on verrannut Rooman "panteoniin." Paitsi suunnattoman suurta joukkoa kalliita lamppuja, valaisevat sitä myöskin ikkunat korkeassa kuvussa. Ylt'ympäri seiniä on pylväitä ja keskellä pieni kappeli mustasta marmorista, jonka sisällä on se paikka, jota oikeastaan sanotaan "Jesuksen haudaksi." Astuessamme kirkkoon näimme kappelin edessä muutamia hartaita munkkeja ja "pyhiinvaeltajia", jotka kyynelsilmin kumartuivat syvälle alas suutelemaan lattiakiviä. Koko heidän käytöksessään näkyi syvintä kunnioitusta tätä pyhää paikkaa kohtaan, jonka edessä he odottelivat pääsyä kaikkein pyhimpään, itse hautaan. Ensin tullaan n.s. "enkeli-kappeliin", jonka laattialla on se kivi, jonka päällä istuen enkeli ilmoitti Jesuksen ylösnousemisen. Luolan eli haudan ulkopuoli on koristettu parvekkeilla ja karniiseilla, veistoksilla ja pikku pylväillä. Oven eteen on asetettu 4 erittäin kaunistekoista, korkeaa lamppua ja oven päällä riippuu 14 pientä, hienotekoista hopealamppua. Näistä monista lampuista leviää lumoavaa, hämärää valoa tähän salaperäiseen paikkaan. Hautaan astutaan hyvin kapeasta ja matalasta aukosta, joka aina on avoinna kävijöille. Koko sisus on verhottu valkoisella marmorilla, niin että nyt ei enää oikeastaan voi saada varmaa vakuutusta, onko tässä kohden alkuaan ollut hauta kalliossa. Luola on ainoastaan 7 jalkaa pitkä, joten sinne siis yht'aikaa mahtuu ainoastaan kaksi tai kolme henkeä katselemaan. Oikealla puolen on se paikka, johon tarinan mukaan Jesuksen ruumis laskettiin ulkonevalle kallion särmälle. Tämäkin penkki eli kallioporras on verhottu valkoisella marmorilla. Suuri joukko kulta- ja hopealamppuja palaa sisällä ainiaan. Tuntemattomat kristityt, varsinkin itäisistä ja katoolisista maista, pitävät itseään sanomattoman onnellisina, jos kerrankin saavat täällä laskeutua polvilleen ja toimittaa hartauttansa. Harvoin, tuskinpa koskaan on paikka ihan tyhjänä hartaista ihmisistä.
Paitsi näitä paikkoja mainittakoon vielä maan-alainen Helenan kirkko eli, niinkuin sitä myöskin nimitetään, "kirkko, josta oikea risti löytyi." Siihen laskeudutaan lyhyitä rappusia myöten. Se on koristuksiltaan paljon yksinkertaisempi, kuin muut ja näyttää hyvin vanhan-aikaiselta. Tarinan mukaan juuri sieltä löysi kuuluisan keisari Konstantinus Suuren äiti Helena oikean ristin, jonka juutalaiset olivat heittäneet samoin kun molempain ryövärein ristitkin syvään kaivoon.
Yleensä on mahdoton täydellisesti esittää tai kuvata "pyhän haudan kirkkoa" eri osineen. Jos lukijani joskus ovat käyneet kreikkalais-katoolisessa tai roomalais-katoolisessa kirkossa, voivat he itse sen mukaan summita tästäkin kuvan, joka jonkin verran vastaa todellisuutta. Ahdistusta tuntuu protestanttisen kristityn mielessä hänen palatessaan "pyhän haudan kirkosta"; siellä on niin paljo, joka on ihan vastoin yksinkertaista raamatullista kertomusta Jesuksen haudasta, joka oli hakattu kallioon, että mielelläänkin jättää tämän kirkon kaikkine kalleuksineen ja koristuksineen. Niin tuntui ainakin minusta. Pyhän raamatun yksinkertainen kertomus on paljon arvokkaampi, kun kaikki se kulta, hopea, y.m., joka on uhrattu tähän paikkaan monen vuosisadan kuluessa. Tosin on helppo ymmärtää syyt, jotka ovat herättäneet tämän uhraamis- ja koristamishalun; mutta kuitenkin olisin tässä paikassa, jonne olin sydämmestäni ikävöinyt kerran päästä, toivonut tapaavani enemmän yksinkertaisuutta, enemmän tosiraamatullista. "Ihminen näkee sen, mitä silmäin edessä on; mutta Jumala katsoo sydämmeen. Herran silmä katsoo uskoa." Niin ajattelin minä sydämmessäni. Häntä eivät miellytä ulkonaiset koristukset, kulta, hopea eikä komeus; vaan missä hän näkee sydämmen, joka on koristeltu uskolla ja rakkaudella, sinne hän tahtoo tulla vieraaksi. Siellä on Jesuksen oikea hauta, oikea lepopaikka.
Monta tuntia olimme viipyneet kirkossa ja palasimme asuntoomme ihan väsyksissä ruumiin ja sielun ponnistuksista. Iltapäivällä teimme retken kaupungin lähistöön muutamien saksalaisten ystävien seurassa, joita jo olimme ehtineet hankkia.
Ennen kuin ryhdyn kuvailemaan ympäristöä, tahdon kuitenkin saattaa lukijani Valitusmuurille eli Itkupaikkaan, johon juutalaiset joka perjantai kokoutuvat suremaan muinaisen kaupungin ja temppelin hävitystä ja omaa onnettomuuttansa ja tottelemattomuuttansa sekä rukoilemaan Jehovaa tulemaan avuksi jälleen rakentamaan Jerusalemin muureja. — Oli perjantai 25 p. Huhtikuuta, kun menimme tähän merkilliseen paikkaan, jota Jerusalemiin tulleiden matkustavaisten ei pidä jättää näkemättä. Vaikea meidän oli oppaatta löytää tuota paikkaa, joka on äärimmäisenä nykyisen temppelipaikan vasemmassa laidassa, lähellä Miftporttia. Kauan etsittyämme ja kyseltyämme saavuimme sinne viimein. Paikka ei itsessään ole merkillinen, mitenkään huomattava eikä puoleensa vetävä. Ei siinä näy mitään muuta, kuin muuri, joka nykyään osana kuuluu siihen suureen muuriin, joka tukee temppelipaikkaa, jolla Omarin moskea sijaitsee ja vieressä on ahdas sola, johon saattaa mahtua muutamia kymmeniä ihmisiä. Juutalaiset luulevat tätä muurin osaa jäännökseksi sen vanhan, rakkaan temppelin muurista, joka kerran oli heidän ylpeytensä, ja tosin se osa näyttääkin vähän vanhemmalta, kuin muu muuri. Mutta onko siinä luulossa mitään perää, on nyt enää niin monen vuosisadan jälkeen vaikea, jopa mahdotonkin ratkaista. Kuitenkin pysyvät juutalaiset lujina siinä uskossaan ja toimittavat siellä yli koko vuoden joka perjantai tavallisella hartaudella rukoushetkensä. Kuinka kanan he ovat niin tehneet, lienee vaikea sanoa; mutta kyllä se tapa johtunee ikivanhasta muinaiskertomuksesta, joka tämän kansan keskuudessa liikkuu. Tullessamme perille tapasimme siellä noin 40 juutalaista, miehet pitkissä viitoissaan ja naiset valkoisissa vaatteissa, vanhoja ja nuoria sekaisin, useimmilla kädessä kirja, jota he ahkerasti lukivat puoliääneen. Kirjoissa näytti olevan psalmit hebrean kielellä. Heidän näkönsä ja viitteensä hartaushetken aikana kiinnittivät huomiomme. Muutamat rabbinit, jotka on helppo tuntea heidän omituisista viitoistaan ja karvalakeistaan, olivat uutterimmat rukouksensa toimittamisessa. Monella oli silmät kyynelissä, huulet valituksessa ja koko muoto suruisena. Ei epäilemistäkään, että he toimittivat rukoustansa täydellä todella ja hartaudella. Sittemmin saimme kuulla, kun ihmettelimme, mitenkä he voivat itkeä yli koko vuoden, että juutalaiset tavallisesti keskuudestaan valitsevat tätä tarkoitusta varten sellaisia henkilöitä, joiden on helppo vuodattaa kyyneliä. Rukoustoimitus tapahtui seisoalla siten, että rukoilija, luettuaan muutamia sanoja, löi moneen kertaan päätänsä muuriin, luki taas muutamia sanoja, löi taas päätänsä muuriin ja koetti käsin syleillä rakasta paikkaa. Muuten myöskin näkyivät he lakkaamatta heiluttelevan ruumistaan kummallekin puolelle. Koko joukossa oli alituista liikettä, toinen tuli, toinen läksi. Yhtenään kuului hiljaista myrinää tästä rukoilevaisesta joukosta, joka toimittaa hartauttansa auringon laskuun asti. Vertaamalla heitä muurahaispesään voitanee saada jotenkin oikea kuva juutalaisista Valitusmuurin tykönä. Surettavan vaikutuksen teki katsojaan tämä jumalanpalvelus, tämä itkeminen ja valittaminen, johon ei tule mitään vastausta taivaasta ennen, kuin Juudan kansa todella kääntyy Herran tykö ja tunnustaa Jesuksen Nazaretistä Messiakseksensa ja Vapahtajaksensa. Että Israel on kirouksen tuomion alla ja soaistuna sen tähden, että se hylkäsi ja ristiinnaulitsi "kunnian Herran", siltä minusta taaskin tuntui katsellessani tätä joukkoa, joka itki ja valitti kaupungin ja temppelin kukistusta ja omaa onnettomuuttansa. Itsestään heräsi sydämmessäni kysymys: Milloin otetaan tuomio pois tältä kansalta? milloin se palaa Herran tykö? milloin tulee Israel vapahdetuksi? milloin sen silmät aukenevat? Vastaus viipyy ehkäpä vielä vuosisatoja; vaan että niin on tapahtuva, sitä ei voi epäillä kukaan, joka uskoo Jumalan sanan totuuden.
Me olemme nyt kävelleet ympäri kaupungin merkillisillä paikoilla ja siirtyneet aikoihin, jotka ovat aikaa sitte kadonneet, ja mieleemme on muistunut tapauksia, jotka todistavat Jumalan vanhurskautta ja rakkautta. Ja nyt siirtykäämme kaupungista ulos ympäristöön, etsimään sieltäkin vanhurskauden, rakkauden ja armon jälkiä. Alkakaamme vaelluksemme pitkin Via dolorosa'a (tuskien tietä), jota myöten tarinan mukaan kallis Vapahtajamme on käynyt Pilatuksen palatsista Golgatalle ja jossa mustat kirjaimet huoneiden seinissä kertovat meille eri kohtauksia tästä vaelluksesta, luultavasti tarkoittaen evankeelisen historian eri kohtia. Katu on monimutkainen ja sen varrella on monta huomattavaa paikkaa, esim. Ecce homo-kappeli, Beronikan kuva y.m., joiden luo emme kuitenkaan pysähdy, vaan kiiruhdamme ulos kaupungista. Katu päättyy Stefanin porttiin, joka on kaupungin itämuurissa. Siitä lähtiessä voidaan valita kaksikin tietä, joista toinen on jyrkkä ja kivinen, toinen vähän tasaisempi ja loiva. Kumpikin vie Josafatin laaksoon, jossa Kidronin oja juoksee. Ojan poikki, joka kuivana vuoden-aikana on kuivillaan, on silta. Tie viepi sitte Öljymäen juurelle, jossa se taas haarautuu. Stefanin portin vuori on jatkoa temppelivuoresta. Käännyttäköönpä kummalle hyvänsä tielle, niin aina tavallisesi kokoutuu ympärille joukko kerjäläisiä, jotka istuvat tien varrella, odotellen muukalaisia, joiden täytyy kulkea tästä, jos tahtovat päästä äskenmainittuihin paikkoihin. Enimmät näistä kerjäläisistä ovat raajarikkoja, jotka sauvojen ja keppien avulla laahaavat viheliäistä ruumistansa. Siinä on sokeita, ontuvia, spitaalisia, y.m., oikea viheliäisyyden ja tuskan kuva. Kaikki näyttelevät viallisia jäseniään ja huutavat kaikkein onnettomimmalla äänellä: "Bachschisch, chavadja bachschisch!" Ja ne, jotka eivät voi liikkua, työntävät sauvallaan esiin astian, johon almua sopii panna. Rynnäkkö heidän puoleltaan on niin ankara, että kovasydämmisimmänkin täytyy heltyä antamaan joku "megalik" (pieni turkkilainen raha, noin 4 pennin arvoinen). Nyt johduin ajattelemaan tapausta Jerikon luona, kun Jesus vaelsi viimeistä kertaa Jerusalemiin ja sokea Bartimeus istui tien varrella, kerjäten almua ohi kulkevilta, kuten Luukas kertoo evankeliumissaan (18:35-43).
Mutta jätämme nämä repaleiset vaivaiset, annettuamme heille jotakin ja siten osotettuamme edes vähän sääliä heidän viheliäisyyttänsä kohtaan ja jatkamme kävelyämme Kidronin ojan poikki vuoren juurelle, joka on mainitun laakson toisella puolen. Siinä on Getsemane, jonka mainitseminen herättää joka kristityssä pyhimpiä ja rakkaimpia muistoja ja syvimpiä tunteita ja ajatuksia. — Oli iltapäivä 24 p:nä Huhtikuuta, kun matkakumppanini ja minä ensi kerran saavuimme tähän meille niin tuttuun ja kuitenkin vielä näkemättömään paikkaan, jonka ohitse olimme jo edellisenä sunnuntaina ratsastaneet palatessamme Betaniasta. Yrttitarha, kuten sitä nimitetään evankeelisessa historiassa, on heti oikealla puolella, kun kaupungista päin tullaan Öljymäelle. Se on nykyään suorakulmion muotoinen ala, ympärillä sangen korkea savimuuri. Sisälle pääsee hyvin kapeasta ja matalasta portista, joka on tehty muurin itäosaan. Sisään astuessa johduin ehdottomasti kysymään: "Tämäkö tosiaankin on Getsemanen yrttitarha, joka minun ajatuksissani on muodostunut ihan toisen näköiseksi." Itse ala on nyt hyvin pieni; puiden luku on vähäinen: ainoastaan joitakuita öljypuita ja kahdeksan suurta sypressiä, joiden sanotaan olevan ikivanhat, jopa aina Jesuksen ajoilta asti. Paitsi näitä on vielä keskellä aitausta erittäin ihana, fransiskaanimunkkien hyvästi hoitelema kukkatarha, jossa kasvaa mitä kauneimpia ruusuja, leukoijia, hyasintteja y.m. Meidänkin siellä käydessämme oli eräs puvustaan helposti tunnettava fransiskaanimunkki kastelemassa kukkia, joiden ihanaa, huumaavaa tuoksua oli hiljainen, viileä ilta-ilma täynnä. Työhönsä näytti munkki olevan hyvin tyytyväinen; hän oli siellä kukastossa, kuin isä lastensa keskellä. Muurin sisäseinässä on monta n.s. katoolilaista asemaa eli komeroa, joihin sovitetut veistokuvat esittävät eri kohtia Vapahtajamme elämästä ja varsinkin hänen viime hetkistään. Italian kielisistä päällekirjoituksista voidaan aavistaa kuvien merkitystä. Näiden asemien eli komeroiden edessä toimittavat hurskaat katoolilaiset hartauttansa tässä hiljaisessa paikassa, johon kalleimpia muistoja liittyy. Sanomaton hiljaisuus vallitsi siellä sekä nyt että muinakin kertoina, kuin siellä kävimme. Olimme jättäneet taaksemme meluisen kaupungin viheliäisyyksineen ja siivottomuuksineen ja astuneet paikkaan, jossa hiljaisuus vallitsee kaikkialla. Ihmeellinen, selittämätön tunne valtasi minutkin tässä paikassa. Tuntui vastustamatonta vetoa laskeutumaan polvilleni ja avaamaan sydämmeni rukouksessa Herralle. Huomaamatta ja ihan hiljaa tottelinkin tätä vetoa ja heittäydyin maahan täällä, jossa Herra Jesus kerran makasi kasvoillaan maassa ja kostutti sitä pyhällä ja kalliilla verellään. Kauan, aina pimeän tuloon asti olimme täällä, milloin kävellen, milloin levähtämässä istuen jollakin kivellä. Hiljainen kunnioitus, ijäisyyden esimaku ja autuaallinen rauha täyttivät mielemme. Sellaiset hetket ovat tosiaan sielun juhlahetkiä. Ajatuksissani muistelin niiden tapausten eri vaiheita, jotka kerran olivat täällä tapahtuneet pimeänä yönä, jolloin Elämän ruhtinas, Jumalan ja ihmisten Välimies oli siellä opetuslapsineen. Opetuslapset makasivat portin luona sill'aikaa, kuin Vapahtaja kilvoitteli hirmuisen taistelunsa pimeyden ruhtinasta vastaan, kantaen sen tuomion ja kirouksen, joka oli synnin katkera seuraus. Täällä, tässä hiljaisessa yrttitarhassa, joka hänen aikanaan luultavasti oli paljon suurempi ja metsäisempi, käyskenteli hän edes takaisin pimeinä hetkinä. Puut hänen ympärillään olivat ainoina sen tuskan ja hädän näkijöinä, joka ahdisti hänen pyhää sieluansa; ainoastaan ne kuuntelivat äänettömässä osanottavaisuudessaan valituksia, rukoushuutoja: "Isä, jos sinä tahdot, niin ota pois minulta tämä kalkki; kuitenkin ei minun tahtoni, mutta Sinun olkoon!", jotka sanat taistelun aikana tunkeutuivat kuuluviin hänen pyhiltä huuliltansa. Tässä ahdisti häntä pimeyden ruhtinas koko voimallaan ja kiihkollaan. Kuoleman voima ja valta tahtoi täällä kokonaan kukistaa hänet, joka oli tullut tuomaan elämää ja katoomattomuutta synnin ja kuoleman vangeille. Täällä täytyi hänen alkaa juoda katkeraa "vihan kalkkia", jonka hän sitte tyhjensi pohjaan asti, tätä kalkkia, jonka sisällyksenä oli meidän syntiemme kirous. Pimeys vallitsi ympärillä, pimeys peitti hänen sielunsa, kun hän syntisten sijasta makasi täällä synnin raskaan taakan alla ja oppi kuuliaisuutta kärsimisen kautta (Hebr. 5:8). Mutta viimein välkähti valo ijankaikkisuuden maailmasta, taivaallisen Isän helmoista. Pojan, joka täällä yksinään sotki viinakuurnaan, ja Isän keskinäinen yhteys oli tosin hajota, ja se tuntui hirmuiselta; mutta ei se kuitenkaan hajonnut. Poika sai lohdutusta Isältä. Isän lähettämä enkeli sitä hänelle toi juuri tässä paikassa. Vahvistuneena nousi hän uljaasti ja meni taas portille, jossa hänen opetuslapsensa olivat pimeyden ja murheen voimasta nukkuneet. Tie, kärsimisen, ristin ja kuoleman tie, jota hän sittemmin oli vaeltava, oli hänelle nyt selvillä. Hänen sanansa opetuslapsille: "Jo nyt kyllä on, se hetki on tullut; katso ihmisen poika annetaan ylön syntisten käsiin; nouskaat, käykäämme! katso, joka minun pettää, se lähestyy!" ne sanat ilmoittivat selvään, että hän täydellisesti tiesi, mitä hänelle oli tulossa. Hän tiesi, että ainoastaan hänen uhrinsa Golgatalla oli saava aikaan Jumalan ja syntisten välillä sovinnon, joka oli välttämätön, jos syntein anteeksi saamisen, elämän ja autuuden piti tuleman syntisten osaksi.
Ja hän kantoi sen uhrin vapaatahtoisesta sydämmestä ja sulosta rakkaudesta, tietäen, että Isä sitä vaati häneltä, joka oli ottanut sovittaakseen syntisten asian.
Oltuamme nyt Getsemanessa ja tutkisteltuamme mielessämme näitä yleviä ja syvällisiä muistoja, palatkaamme hiljaa kaupunkiin. Pimeä on jo tullut; aurinko ei enää luo kultasäteitään kaupunkiin eikä temppeliin; kävely siis tapahtuu tuossa omituisessa hämärässä, joka peittää kaupungin ja maan. Vieno tuuli suhisee öljypuiden latvoissa. Enimmät kerjäläiset ovat jo poistuneet tavallisilta paikoiltaan; ainoastaan jokunen on vielä siellä täällä, ehkä muistaen meidän menomme yrttitarhaan ja odottaen meiltä vielä paluumatkallakin ropoa. Paimenet ajavat lammas- ja vuohilaumojansa kotiin meidän edellämme. Me astumme niiden jäljestä sisään Stefanin portilta ja saamme kävellessämme monta opettavaista havaintoa paimenen ja lammasten keskinäisestä suhteesta.
Tässä yhteydessä pyydän lukijaa seuraamaan meitä Öljymäelle, joka nousee noin 400 jalan korkeuteen Josafatin laakson itäpuolella ja on merkillisimpiä paikkoja evankeelisessa historiassa. On lauvantai 26 p. Huhtikuuta. Vuoren ympäri olimme jo kerran ratsastaneet ja usein olimme ikkunastamme katselleet sitä, mutta sen päällä emme olleet vielä käyneet. Rinne on jotenkin jyrkkä ja sen tähden tarvitaankin melkoisesti voimia sinne noustessa, varsinkin lämpöisenä ja auringonpaisteisena kesäpäivänä, jolloin lämpömittari näyttää varjossa noin 28 ast. R. (= 35 ast. C.). Yli koko vuoren kasvaa kauniita tiheälehtisiä öljypuita, vaikka ei niin runsaasti, kuin ajatuksissani olin kuvitellut. Päin vastoin niiden vähälukuisuus tekee ilmi selväksi sen totuuden, että metsänhaaskaus on kohdannut vuorta. Sehän on saanut nimensä juuri niistä puista. Hyvin luultavasti siellä muinoin kasvoi varsin tiheäkin öljypuumetsä, joka monissa Jerusalemia ja sen ympäristöä kohdanneissa hävityksissä on suurimmaksi osaksi haaskaantunut. — Vuorelle voidaan nousta kahtakin tietä, jotka molemmat vievät samoille perille. Me valitsemme oikean puolisen, joka lähtee melkein Getsemanen portilta ylös päin eikä ole niin jyrkkä kuin toinen, joka menee suoraan ylös vuoren huipulle. Ensimmäinen rakennus, jonka tapaamme tämän tien varrella ja johon astumme sisään, on Getsemanen kirkko oikeallapuolen. Se on venäläisten oma, eikä siinä ole mitään muuta erittäin merkillistä, kuin joitakuita kauniita maalauksia, joista Werestschagin'in taulu, kuvaava vaimoja, jotka aikaisin pääsiäisaamuna menivät Kristuksen haudalle, ansaitsee suurinta huomiota. Kirkossa palveleva vahtimestari tahtoi välttämättä meitä kirjoittamaan nimemme ja kotopaikkamme vieraskirjaan. Ja kuu täytimme hänen tahtonsa, oli hän heti valmis huomauttamaan, että mehän olimme venäläisiä, koska olimme kotoisin Suomesta, vaikka ei kumpikaan meistä osannut venättä muuta, kuin jonkun sanan. Mitään eroa suomalaisten ja venäläisten välillä ei hän näyttänyt tietävän, ei käsittävän; eikähän tuo ole niin kummallistakaan.
Astuttuamme vähän matkaa edelleen oli samalla puolen tietä toinen kirkko, nimeltä Pater noster (Isä meidän.) Sen on rakentanut vuonna 1868 rikas ruhtinaallinen ranskalainen vaimo, Latour d'Auvergne, joka siten on tahtonut koristaa tätä paikkaa, jossa joka jalansija on Herran Jesuksen pyhittämä hänen vaellus-aikanansa maan päällä. Syynä, miksi hän kappelille antoi mainitun nimen, on eräs muinaiskertomus, joka sanoo Jesuksen juuri siinä paikassa opettaneen opetuslapsillensa Isä meidän rukouksen. 32 eri kielellä on tämä rukous kirjoitettuna marmorilevyihin, jotka on sijoitettu kirkon seiniin ylt'ympäri. Olipa siinä myöskin Ruotsin ja Norjan kielillä luettavana tämä ihana rukous, joka on kaikille ja kaikkina aikoina ollut ja on vastakin oleva mallirukouksena. Rakasta Suomen kieltä ei kuitenkaan ollut tuossa suuressakaan joukossa; mutta kukapa suuressa maailmassa ajattelisikaan Suomen kansaa ja sen kieltä, jota vähän päälle 2 miljoonaa ihmistä puhuu.
Mitä ylemmäksi ehdimme vuorelle, vielä muutamien viheliäisten töllien ohitse, joiden luona kerjäilevät lapset meitä ahdistavat, sitä suuremnoisemmaksi laajenee näköala joka taholle.
Matkamies tietysti ei tyydy ennen, kuin pääsee ylös ihan vuoren huipulle asti, josta n.s. taivaaseen astumisen torni vielä ylenee melkoisen korkealle. Muinaistarina sijoittaa Jesuksen taivaaseen astumisen siihen paikkaan, jossa tämä torni on. Tornista on mitä suurenmoisin näköala. Juudan vuoret lännessä, Moabitein vuoret ja Kuollut meri kaakossa, Betlehem ympäristöineen etelässä j.n.e. ovat kuin elävänä kuvatauluna silmäin edessä, mainitsemattakaan Jerusalemia ympäristöineen, joka on tuossa juuri alla. Öljymäelle näyttää kaupunki suurenmoiselta ja lumoavalta. Vasta sieltä katsoen voi oikeastaan arvata, miten mahtava asema tällä Juudan pääkaupungilla on ollut ja vielä on.
Vastustamattomasti muistuu mieleen monta kohtaa evankeelisesta historiasta, kun seisoo Öljymäellä ja katselee avaraa ympäristöä. Tähän paikkaan liittyy kalliita ja opettavaisia muistoja, jotka ovat varoitukseksi ja lohdutukseksi kristityille kaikkina aikoina. Kerran Herra Jesus lihansa päivinä istui, opetuslapset ympärillänsä, tällä vuorella ja sanoi, katsahtaen kaupunkiin ja temppeliin, jotka uhoittelevina ja ylpeinä olivat kaikessa loistossaan hänen edessänsä: "Ettekö te kaikkia näitä näe? Totisesti sanon minä teille: ei pidä tässä jätettämän kiveä kiven päälle, jota ei maahan jaoteta" (Mat. 24:2.) Ja niin kuin hän silloin sanoi, niin on ihan sanain mukaan tapahtunutkin. Toisen kerran hän ratsastaessaan tämän vuoren ylitse, edellä ja jäljessä opetuslapset ja paljo kansaa, pysähtyi hetkiseksi sen kukkulalle ja katsoi kaupunkia ja temppeliä kaikkine ihanuuksineen, ja katso, "Hän itki sitä ja sanoi: jos sinäkin tietäisit, niin sinä ajattelisit tosin tällä sinun ajallasi, mitä sinun rauhaasi sopisi, mutta nyt ovat ne kätketyt sinun silmäisi edestä. Sillä niiden päiväin pitää tuleman sinun ylitsesi, että sinun vihollisesi skantsaavat sinun ja ympäri piirittävät sinun ja ahdistavat sinua joka kulmalta. Ja maahan tasoittavat sinut ja sinun lapsesi, jotka sinussa ovat, ja eivät jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikkosi aikaa tuntenut" (Luuk. 19:41-44.) Uskottomuus ehkä nauroi Jesuksen aikana näitä sanoja, näitä uhkauksia, joiden toteutuminen näytti olevan kerrassaan mahdoton. Mutta uskottomuuden nopea pilkkanauru katosi ja ylpeä ääni vaikeni, kun vihollisen sotajoukko seisoi kaupungin edessä, kun se ryntäsi sisään ja kuin tuli riehui ihanassa, muhkeassa temppelissä Morian vuorella. Kiveä ei jätetty kiven päälle, niin ihan sanain mukaan toteutui ennustus. Tällä vuorella seistessä muistuu se ehdottomasti mieleen, ja Jumalan totuus sekä hänen tuomioidensa ja tekojensa oikeus on elävänä silmäin edessä. Hyvä olisi, jos nykyaikaiset uskottomuuden sankarit kerrankin avaisivat silmänsä näkemään tätä Jumalan sanan totuutta ja punnitsisivat historian voimakasta todistusta. Mutta heistä voidaan ja täytyykin sanoa samoin, kuin silloisen Jerusalemin asujamista: "Ne ovat kätketyt heidän silmäinsä edestä." Näkevin silmin he eivät tahdo nähdä, kuulevin korvin ei kuulla totuuden sanaa eikä käsittää sydämmellään, vaan rientävät omaan kadotukseensa.
Se tapaus, joka Öljymäellä seistessä kuitenkin mahtavimmasti nousee esiin muistojen joukosta, on epäilemättä Kristuksen taivaaseen astuminen, joka tapahtui 40:tenä päivänä hänen ylösnousemisensa jälkeen. Evankeelinen historia kuvaa meille tämän tapauksen kaikessa yksinkertaisuudessaan ja kauneudessaan. Luukkaan mukaan tapahtui taivaaseen astuminen sillä puolella vuorta, joka on Betaniaan päin, eli siis sen itäpuolella. Hän kertoo siitä evankeliumissaan näin: "Hän (Jesus) vei heidät (opetuslapset) ulos hamaan Betaniaan ja nosti kätensä ja siunasi heitä. Ja se tapahtui, koska hän heitä siunannut oli, erkani hän heistä ja meni ylös taivaaseen" (24:50, 51.) Apostolein teoissa hän taas antaa seuraavan kuvauksen: "Koska he siis kokoontuneet olivat, kysyivät he häneltä, sanoen: Herra, tällä ajallako Israelille valtakunnan jälleen rakennat? Mutta hän sanoi heille: ei teidän tule tietää aikaa eli hetkeä, jotka Isä on hänen voimaansa pannut. Vaan teidän pitää saaman pyhän hengen voima, joka on tuleva teidän päällenne, ja teidän pitää minun todistajani oleman sekä Jerusalemissa että koko Judeassa ja Samariassa ja sitte maailman ääreen. Ja kuin hän nämä sanonut oli, otettiin hän ylös heidän nähtensä, ja pilvi vei hänen ylös heidän silmäinsä edestä. Ja kuin he katselivat taivaaseen hänen mennessänsä, katso, heidän tykönänsä seisoi kaksi miestä valkeissa vaatteissa, jotka myös sanoivat: Galilean miehet, mitä te seisotte ja katsotte taivaaseen? Tämä Jesus, joka teiltä otettiin ylös taivaaseen, on niin tuleva, kuin te hänen taivaaseen menevänkin näitte" (Ap. L. 1:6-11.) Tämä taivaaseen astuminen on niin sanoaksemme Jesuksen elämän ja toiminnan kruunu. Sen muisteleminen antaa ihmiselle uskoa, toivoa ja rakkautta ja tulee suuremmaksi hyödyksi ja siunaukseksi itsekullekin. Hän meni ylös omistamaan sitä valtakuntaa, joka on oleva ijankaikkinen valtakunta, jossa hän on ijankaikkisesti vallitseva. Hän on ijankaikkinen kuningas ijankaikkisessa valtakunnassa. Tällä vuorella siis kerran kruunattiin Vapahtajamme ijankaikkiseksi kuninkaaksi ijankaikkiseen valtakuntaan, joka on kerran käsittävä koko maailman, näkyväisen ja näkymättömän. Hänen valtikkansa alle, jolla on voima ja väkevyys, pitää kaikkein taipuman, niiden, jotka taivaassa, maan päällä ja maan alla ovat, niin kuin sanotaankin: "Jumala on hänen myös korottanut ja antanut hänelle nimen, joka kaikkia nimiä suurin on, että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet heitänsä kumartaman, jotka taivaassa ja maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää tunnustaman, että Jesus Kristus on Herra, Isän Jumalan kunniaksi" (Fil. 2:9-11.) Sellaisia muistoja raamatullisesta kertomuksesta liikkuu ihan varmaan jokaisen totisen kristityn mielessä, hänen seisoessaan tällä korkealla, ympäristöä vallitsevalla paikalla. Ja mitä enemmän hän syventyy tutkistelemaan näitä ihania aineita, sitä juhlallisemmaksi ja vakavammaksi käy hänen mielensä. Tuntuupa siltä, kuin ijankaikkisen kuninkaan läsnäolo joinkin määrin valtaisi ja ijankaikkisuuden voimat siirtäisivät viheliäisen, syntiin langenneen ihmisen keskelle taivaallisia rikkauksia, joiden perilliseksi ja kanssaperilliseksi Herra Jesus on hänet asettanut. Tuntui vaikealta jättää taivaaseen astumisen torni ihanoine näköaloineen. Mutta voimme sen tehdä siinä varmuudessa, että Herra Jesus, joka on mennyt taivaaseen ja istuutunut valtaistuimellensa majesteetin oikealle kädelle korkeudessa, täyttää kaikki ja on läsnä kaikkialla, missä hyvänsä hänen nimeänsä avuksi huudetaan.
Palatessamme tornista poikkesimme venäläiseen "pyhiinvaeltaja-majaan", joka on juuri tornin takana. Siellä vartija teki meille hyvää, virkistävää limonaadia vedestä, sokurista ja sitruunasta, joka laitos näissä kuumissa maissa on hyvin tavallinen, suosittu ja virkistävä juoma väsyneelle matkamiehelle. Meidän istuessamme ja juodessamme limonaadiamme ja vähän levähtäessämme astui suureen juhlasaliin aika suuri joukko venäläisiä pyhiinvaeltajia, yksinkertaisia miehiä ja vaimoja, pappinsa johdolla, joka tavallisessa, kaikille tutussa, pitkässä viitassaan näytti oikein juhlalliselta. Ystävällisesti he tervehtivät meitä Venäjän kielellä. Ja mekin osasimme sitä sen verran, että voimme vastata heidän tervehdykseensä samalla kielellä, jopa myöskin kysyä heiltä, miten he voivat, johon he erittäin iloisesti vastasivat ystävällisen "hyvin" sanansa. Ystävällisen kohtelumme rohkaisemana alkoi yksinkertainen pyhiinvaeltaja-joukko laulaa hyvin juhlallista ja liikuttavaa venäläistä hengellistä laulua, niin että meidän käyntimme Öljymäellä siten päättyi yksinkertaiseen jumalanpalvelukseen, vaikka emme voineetkaan ymmärtää laulun sanoja.
Öljymäeltä teemme nyt pikku retken Betaniaan, koska koko vaellus täällä on kävelyä pyhillä seuduilla, ja mainittu paikka on juuri Öljymäen kaakkoisrinteellä. Kylä ei nyt enää ole mitenkään merkillinen, koska siinä on ainoastaan kupukattoisia, huononpäiväisiä savimajoja ja raunioita, joissa beduiinejä asuu kurjuudessaan, köyhyydessään ja viheliäisyydessään. Muiden muassa asuu siellä kuuluisa beduiiniruhtinas "Abu Dis", jonka tehtävänä on matkustavaisten suojeleminen matkalla Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon. Kun näkee nuo savesta kokoonkyhätyt, ulkomuodolta perin vastenmieliset pesät, joiden edessä tavallisesti tapaa repaleisia miehiä ja vaimoja sekä suuret joukot puolialastomia kerjääviä lapsia, on hyvin vaikeaa, jopa mahdotontakin kuvitella tätä siksi pieneksi viehättäväksi kyläksi, jossa Martta, Maria ja Lazarus asuivat, ja jossa Jesus Jerusalemissa käydessään niin usein viivähteli. Varmaan se muinoin oli hyvin viehättävänä vuoren rinteellä öljypuiden ja kukkatarhojen keskellä. Mutta, ah, miten viheliäisen kurjilta sen savimajat nyt näyttävät! Sen nimi on nykyään El-Azarije, joka muistuttaa Lazarusta, koska El-Azir on Lazarus-nimen arabialainen muoto. Juuri tämä nykyinen nimi muistuttaa matkamiehelle, mitä suurta tässä pikku kylässä kerran tapahtui. Matkustavaiselle näytetään kivikumpua, jossa sanotaan olevan sen haudan, jossa Lazarus makasi kuolleena neljä päivää, kunnes Jesus herätti hänet. Onko tässä ilmoituksessa oikeata perää, lienee nykyään mahdotonta saada selville. Ei se ainakaan näytä juuri todenperäiseltä, koska tämä kivikumpu on enemmän kellariholvin, kuin haudan näköinen. Mutta kaikissa tapauksissa on haudan täytynyt olla jossain tämän paikan lähellä. — Itse kylä viehättää matkustavaista sen tähden, että evankeelinen historia valaisee sitä niin suloisesti ja lumoavasti. Tämä paikka oli Judeassa Vapahtajalle saman arvoinen, kuin Kapernaum Genezaretin järven rannalla Galileassa. Hän siellä usein hiljaisuudessa lepäsi rakasten ystäviensä luona, joita hellin rakkaus liitti Häneen, kuten Häntäkin heihin. Viime mainittua todistaa muun muassa kertomukset Johanneksen evankeliumin 11:ssä ja 12:ssa luvussa. Matkamies lukee mielellään nämä luvut tässä pikku kylässä käydessään, koska hän siten huomaa, kuinka sydämmellisesti Herra on rakastanut ja rakastaa omiansa, ja siitä johtuu Marian ja Martan tavalla myöskin puolestansa rakastamaan Herraa sekä tulee vakuutetuksi, että Herrassa Jesuksessa Kristuksessa on kuoleman voittava voima.
El-Azarijen ympärillä on nykyään jotenkin hyvästi viljeltyjä peltoja, jotka ilahuttavat silmää ja haihduttavat autiuden tunteen, jota tämä paikka muuten herättää. Tie kylästä takaisin Jerusalemiin (noin 3/4 tunnin matka) kulkee Öljymäen etelärinteen ohitse, Josafatin laakson vieritse. Sen varrella näytetään paikkaa, jossa Jesus kirosi hedelmättömän viikunapuun (Mat. 21:17-19), ja vähän matkan päässä sitä edempänä puuta, johon Judas Iskariot'in sanotaan hirttäytyneen. Lähellä kaupunkia on vasemmalla puolen tietä huono pikku kylä Siloah, jo edellämainitut hautausmaat ja Absalom'in hauta. Tästä 40 jalkaa korkeasta, nelikulmaisesta rakennuksesta mainittakoon ohi mennen, että juutalaiset astuessaan sen ohitse ovat aina valmiit heittelemään siihen kiviä, osottaen siten inhoansa siinä makaavan miehen muistoa kohtaan. Oikealle puolelle jää Getsemane, ja Kidronin ojan poikki saavumme Stefanin portista takaisin kaupunkiin.
Lähtekäämme vieläkin ulos kaupungista, mutta valitkaamme toinen tie, joka lähtee Damaskoksen portilta pohjoista kohti. Heti sen ulkopuolella näemme n.s. Jeremiaksen kukkulan, jossa on jotain muutakin huomattavaa, kuin vaan vuoreen muodostuneet omituiset luolat. Tarina kertoo Jeremiaksen asuneen jossakin näistä luolista ja siellä kirjoittaneen ja laulaneen nuo valitusvirtensä, joissa hän ankarasti ruoskii kansan syntejä ja neuvoo synnintunnustukseen ja parannukseen. Toiset ovat luulleet Golgatan oikeastaan olleen tällä mäellä, joka on nykyisen kaupunginmuurin ulkopuolella.
Muutamain askelten päässä Jeremiaksen kukkulasta on n.s. juutalaisten kaupungin-osa, pitkä rivi kohtuullisen suuria, enimmäkseen yksinkertaisia rakennuksia: maahan muuttaneiden juutalaisten asuntoja. Enin osa juutalaisista asuu, näet, kaupungin ulkopuolella. He näyttävät jonkin verran kammoavan kaupungin sisustaa, joka on pakanain hallussa. Sekä ulko- että sisäpuolelta näyttävät nämä asunnot hyvin siistiltä, joka osottaa juutalaisten pitävän parempaa huolta puhtaudesta ja siisteydestä, kuin kaupungissa asuvaisten arabialaisten ja turkkilaisten. Juutalaisia sanotaan nyt uusimpain tietojen mukaan olevan noin 20,000. Suuren ahdingon ja monen vainon tähden, jotka Euroopassa ovat tätä kansaa kohdanneet, on viime vuosina yhä enempi juutalaisia siirtynyt Jerusalemiin, eikä ainoastaan sinne, vaan myöskin muihin pyhän maan paikkoihin.
Juutalaisten kaupungin-osan vieressä länsipuolella on n.s. armenialaisten kaupungin-osa, jossa muhkea kirkko vetää puoleensa matkustavaisen huomiota. Se on pyhitetty vanhemmalle Jakobille, joka kuoli marttyyrikuoleman Jerusalemissa vuonna 45 j.Kr.
Katseltuamme näitä juutalais- ja armenialais-asuntoja jatkamme vaellustamme pohjoiseen päin suurta karavaanitietä pitkin, joka vie Nablukseen eli entiseen Sikem'iin. Astuskeltuamme noin neljännestunnin saavuimme suurien kuningashautain luo, jotka ovat oikealla puolen tietä. Ne ovat kokonaan vuoreen hakattuja suuren suuria hautakammioita, joiden täytyy jokaisessa herättää mitä suurinta huomiota. Katsoja pääsee niihin suurenmoisia leveitä kiviportaita myöten, joiden askeleet ovat harvinaisen mukavat. Portailta astutaan esipihaan pienestä, kapeasta ja matalasta portista. Esipihasta päästään itse hautakammioihin kolmesta eri ovesta, joissa suuret kivet ovat saranoissa liikkuvina osina. Itse hautakammioiden seinissä on hakatuissa koloissa sivuilla yksi, kaksi tai kolme sijaa eli penkkiä vainajien ruumiita varten. Kaikki on vielä hyvästi säilynyt, jonka tähden siellä käydessään saakin mitä selvimmän kuvan siitä, millä tavalla muinoin näillä seuduin haudattiin kuolleita. Minkä aikaisia nämä haudat ovat ja mistä israelilaiset saivat niiden mallin, on mahdoton tietää. Mutta varmaan niiden synty ulottunee hyvin kauas taakse päin.
Jos sitte astumme edelleen luodetta kohti, tapaamme lukemattoman joukon vanhoja hautoja, jotka ovat muodostetut seuraavalla tavalla. Ensinnä on vuoreen hakattu ja holvattu etehinen, johon päästään hyvin matalasta ja kapeasta ovesta; se on tavallisesti suljettu kivellä, joka vieritetään auaistessa ulos. Etehiseen mennessä täytyy useimmiten kulkea ryömimällä, joka ei ole niinkään helppoa sellaiselle, kuin ei ole oppinut nöyryyttämään itseänsä. Tässä esihuoneessa oli tavallisesti kivi, jolla ruumis makasi palsamoimis-ajan. Sivuilla ovat itse hautaluolat vuoreen hakattuina, joihin ruumis siirrettiin palsamoimisen jälkeen. Kun se oli asetettu tähän sisäluolaan, muurattiin tavallisesti luolan suu ainiaaksi kiinni. Haudoissa on enempi tai vähempi näitä ruumiskomeroita perheen suuruuden mukaan. Lähellä hautaa on useimmiten myöskin säiliö, johon sadevesi sai kokoontua. Hautojen ja säiliöiden asemasta voimme päättää lähellä olleen myöskin jonkun huvilan tai asunnon. Sellaisia huviloita oli arvattavasti suuri joukko lähellä Jerusalemia, sillä varsinkin rikkaat juutalaiset tahtoivat tietysti asua niin lähellä pyhää kaupunkia kuin mahdollista ja toivoivat tulla kerran sinne haudatuiksi, kun heidän vaellusaikansa päättyi. Hyvin luultavasti oli Arimatian Josefilla, joka oli rikas mies ja omisti Arimatian maatilan eli nykyisen Ramleh'in, myöskin huvila lähellä Jerusalemia ja sen vieressä kallioon hakattuna hauta, jonka hän antoi Jesukselle. Hyvin luultavaa on myöskin, että Jesuksen ruumista ei oltu vielä ehditty sulkea varsinaiseen hautakomeroon, vaan että se vielä oli etehisessä, koska palsamoiminen ei vielä ollut tehtynä. Etehisen ulko-oven eteen oli "suuri kivi vieritetty", joka huolestutti niitä vaimoja, jotka pääsiäis-aamuna riensivät haudalle ennen auringon nousemista.
Noin kahden tunnin matkan päässä Jerusalemista on vielä yksi hauta, Nebi Samvil (Samuel'in hauta) muinaisessa Mizpassa, jossa matkustavaiset myöskin tavallisesti käyvät, enimmäkseen kuitenkin vain lavean näköalan tähden. Tämä hauta on luoteeseen päin kaupungista, Juudan-vuorten korkeimmassa paikassa, noin 3,000 jalkaa meren pintaa ylempänä. Nousu sinne on hyvin vaivaloinen ja paluumatka vielä vaivaloisempi. Tällä retkellä vasta saa oikein kokea, mitä merkitsee ratsastaminen raivaamattomalla, kivisellä, kammottavan vaarallisella tiellä, jossa täytyy peljätä ratsun kompastuvan millä askeleella hyvänsä. Suurta vaivaa kuitenkin runsaasti palkitsevat mitä avarimmat näköalat, joita tällä kukkulalla on joka taholla. Raamatullisia paikkoja, niinkuin Gibea, Ain, Betel j.n.e. sekä Öljymäki, joka meidän täällä ollessamme välkkyi varsin omituisessa, ihanassa, sinipunervassa valossa, näkyy tänne ihan selvään. Muutamia beduiiniperheitä asuu täällä hyvin yksinkertaisissa majoissa keskellä raunioita. He olivat hyvin ystävällisiä ja tarjoutuivat katsomaan hevosiamme sekä saattamaan meitä hautapaikalle. — Paitsi ihanoita, avaroita näköaloja on tällä paikalla myöskin se viehätys, että sitä mainitaan pyhässä historiassa ja että se kerran oli merkillinen paikka hänen tähtensä, jonka luullaan olevan siellä haudattuna. Samuelhan oli Israelin suurimpia tuomareita sekä uskollinen ja hurskas Herran palvelija, jonka muistoa eivät mitkään huonot teot himmennä. Tässä ei ole oikea paikka esittää hänen historiaansa ja merkitystänsä Israelissa, vaikka se olisikin monin puolin hyvin opettavainen ja vaikka hänen elämässään runsaasti olisi kaikille soveliaita esikuvia.
Moni luulee tätä paikkaa oikeaksi Emaukseksi, jonne kaksi opetuslasta astui Jesuksen ylösnousemispäivänä, silloin kun Vapahtaja tiellä yhtyi heihin, selitti heille kirjoitukset ja teki heidän sydämmensä palaviksi, jäi heidän luoksensa ja leivän siunaamisella ja murtamisella ilmoitti itsensä ylösnousseeksi (Luuk. 24:13-35). Matka Jerusalemista tähän paikkaan on jotenkin niin pitkä, kuin evankeelisessa kertomuksessa mainitaan, nimittäin 60 vakomittaa (runsaasti yhden peninkulman) eli sabbatin matka. Syötyämme kallion alla kuohuvan, raittiin lähteen vierellä eväitämme ja juotuamme viiniä lähdeveden seassa, vaivaloisesta ratsastuksesta väsyneiden voimiemme virkistykseksi, läksimme auringon lasketessa paluumatkalle, joka oli vielä vaivaloisempi, koska hämärä tuli ennen kuin ehdimme kaupunkiin. Inspehtoori Schneller'in, joka ystävällisesti oli lähtenyt oppaaksi tälle retkelle, oli paluumatkalla käydä hyvin huonosti, hän kun yritti hevosineen vierähtämään alas korkeasta jyrkänteestä. Jumalan kaikkivaltiaan avulla hän kuitenkin pelastui ihan vahingotta; ainoastaan säikähdys vavistutti häntä ja meitä, jotka sen näimme voimatta auttaa häntä hiukkaistakaan.
Jos vielä mainitsen Venäläisten kaupungin-osan kaupungin länsipuolella ja Moses Montefioren valkoisen turvakodin kaakon puolella, Hinnom'in laakson tuolla puolen, toivon lukijaini saaneen edes jotakin korvausta, että ovat seuranneet meitä kävelyillämme tässä monin puolin merkillisessä kaupungissa ja sen ympäristössä.
Mutta erehtyisinpä suuresti, jos en puhuisi mitään siitä hyväntekeväissyys-työstä, jota tässä kaupungissa ja sen ympäristössä harjotetaan, varsinkin mitä tulee Jumalan valtakuntaan ja sen levittämiseen maan päällä. Siihen on minulla sitä suurempi syy, kun meillä Jerusalemissa ollessamme oli onni ja ilo päästä pappein keskustelukokoukseen, jossa, paitsi kolmea saksalaista protestanttista pappia, jotka nykyään täällä työskentelevät, myöskin oli läsnä pastori B. Kairosta ja pastori F. Beyrothista ja jonka neuvotteluissa saimme selon uskonnollisista oloista ja työskentelystä Jumalan valtakunnan hyväksi tässä maassa. Tässä kokouksessa, johon meitä erittäin ystävällisesti kutsuttiin osallisiksi ja joka kesti useita päiviä, käsiteltiin monta varsin miellyttävää ja opettavaa asiaa sekä esitelmissä että keskustellen. Kaikki kokouksen jäsenet olivat hyvin innostuneet suuresta tulevaisuudesta, jonka he katsoivat lähetystyölle koittavan tässä maassa. Että jotkut lausuivat monta meistä liiankin hyvätoiveista mielipidettä tuhatvuotisesta valtakunnasta, on selitettävää siitä, että hehän täällä juuri työskentelevät siinä paikassa, joka monen mielestä on tuleva mainitun valtakunnan keskukseksi. Kuitenkin teki sydämmellemme hyvää kuulla lausuntoja, joissa oli niin paljo toivoa ja uskallusta; ne säilyvät minulla aina elävinä muistossa ja kiitollisena muistelen näiden rakasten veljien seuraa ja harrasta työskentelyä Jumalan valtakunnan asioissa. Täten lausun heille myöskin julkisesti sydämmeni sisällisen kiitollisuuden, vaikkapa he kielen tähden eivät saisikaan siitä tietoa.
Pyhässä maassa asuu kolmen eri uskon tunnustajia: muhammettilaisia, juutalaisia ja kristittyjä. Kun Arabialaiset vuonna 638 j.Kr. kulkivat läpi tämän maan, pakottivat he tulella ja miekalla asujamet kääntymään uuteen uskoon. Nykyiset Muhammedin uskolaiset ovat siis niiden jälkeläisiä, jotka kuuluivat vanhaan itämaiseen kirkkoon. — Juutalaiset taas ovat suurimmaksi osaksi tänne viime vuosikymmeninä siirtyneitä eri maista ja heidän lukunsa kasvaa yhä kasvamistaan. Merkit näyttävät viittaavan, että tämä kansa alkaa yhä runsaammin kokoutua isäinsä maahan. Heidänkin keskuudessaan tuntuu nykyaikoina vallitsevan jokin keskistymis-ikävä. Ehkäpä siinä lienee jokin alku raamatullisten ennustusten toteutumiseen lähimmässä tulevaisuudessa, mikäli ne koskevat tätä kansaa, joka on niin monta vuosisataa ollut hajoiteltuna kaikkiin maihin ja halveksittuna, pilkattuna ja vainottuna. — Täkäläiset kristityt ovat alkuaan kaikki kuuluneet kreikkalaiseen kirkkoon ja vielä nykyäänkin ovat suurimmaksi osaksi sen jäseniä.
Kaikki nämä kolmen uskon tunnustajat erittäin suuresti tarvitsisivat evankeelisen lähetystyön apua, koska he eivät tunne totista Jumalaa eikä Jesusta Kristusta, vaan vaeltavat pakanain tavoissa. Mutta valitettavasti on Turkin hallitus ankaroilla asetuksilla tehnyt erittäin vaikeaksi sen työn muhammettilaisten keskuudessa, jopa melkein mahdottomaksikin. Sen tähden lähetystyötä väsymättömällä innolla tehdään paraastaan kreikkalais-oikeauskoisen kirkon ja juutalaisten keskuudessa.
Jos katsahdamme tähän suureen Jumalan valtakunnan työhön, niin huomaamme, että juutalaislähetys on aivan eri haara itsekseen. Tämä työ vaatii työmiehiltänsä aivan erityistä työtapaa. Sen tähden siihen yksinomaan käytetäänkin sitä varten erittäin kasvatettuja miehiä, joille on opetettu tähän toimintaan soveltuva työtapa, ja he täällä, kuten yleensä muuallakin, toimivat erillään muista lähetystyön haaroista. Juutalaislähetyksellä on monta asemaa: Jerusalemissa 20,000:n, Jaffassa 6,000:n, Safed'issa noin 10,000:n ja Tiberiaksessa 6,000:n juutalaisen keskellä. Lähetystyötä pitävät yllä paraastaan englantilaiset ja skotlantilaiset ja sen pää-johto onkin Englannissa ja Skotlannissa. Tämän hyvin lavean lähetystyön keskuspaikkana on Jerusalem. Siellä on erittäin sitä tarkoitusta varten rakennettu kirkko, Sionin kirkko, jossa yksi pääpappi ja kaksi apupappia toimivat. Sitä paitsi on sairashuone omine lääkäreineen, n.s. Inquirer house ja teollisuus-huone. Jos joku nuori juutalainen minkä puutteen pakosta hyvänsä kääntyy juutalaislähetyksen puoleen pyytäen päästä kristillisen kirkon jäseneksi, neuvotaan hänet "inquirer houseen", jossa hänen aikomustansa ja vilpittömyyttänsä tarkkaan tutkitaan pitempi tai lyhempi aika. Tämä "inquirer-house", näyttää siis olevan jonkinlainen proselyyttikoti, sellainen kuin on muun muassa Tukholmassakin. Kenen huomataan vakavasti ja vilpittömästi tarkoittavan tosikääntymistä, hän saa kauemmin viipyä laitoksessa, oppia siellä jotakin käsityötä, kuulla saarnaa Kristuksesta ja nauttia opetusta. Kolmen vuoden kuluessa pitää hänen päättää, ottaako vastaan kasteen. Antamatta kastaa itseänsä hyvin moni luopuu laitoksesta, palaa uskoveljiensä luo jatkamaan säännötöntä elämäänsä ilman mitään varsinaista elintehtävää, ja ainoastaan vähäinen osa ilmoittautuu saamaan kasteen opetusta ja tulee kastetuksi. Tämä surettava kokemus saadaan täälläkin tämän kansan keskuudessa, joka vielä vaeltaa Mooseksen peite silmillänsä.
Samaa tarkoitusta varten on vielä kaksi lasten-kasvatuslaitosta, toinen poikia ja toinen tyttöjä varten, työhuone vaimoja varten, jossa köyhät juutalaisvaimot saavat työtä ja ansiota sekä saattavat kuulla Jumalan sanaa.
Hedelmät tästä suurenmoisesta työstä, joka pystyssä pysymisekseen vuosittain tarvitsee hyvin suuret summat, ovat vielä täällä, kuten kaikkiallakin, vähäiset siihen nähden, mitä siitä on toivottu. Näyttää siltä, kuin Herran aika ei vielä olisi tullut. Syynä tähän vähäiseen menestykseen näyttää, sen lisäksi, että Juutalaisilla on kuurot korvat evankeliumia kohtaan, olevan vielä erittäin se seikka, että kristillistä lähetystyötä oikein säännöllisesti vastustetaan. Jott'ei vanhemmat lähettäisi lapsiansa kristillisiin laitoksiin, on Pariisissa oleva Alliance israelite (Israelilainen yhdistys) perustanut sitä varten lastenkodon, jossa sekä annetaan kouluopetusta että myöskin opetetaan johonkin elintoimeen, siten vastustaakseen kristinuskon mahdollista vaikutusta. Pariisilainen Rothschild pitää täällä uskoveljilleen yllä koulua ja kaunista äskenrakennettua sairashuonetta. Äskettäin on myöskin eräs juutalainen Mayer alkanut vaikutuksensa, jonka määrättynä tehtävänä on estää kristillistä lähetystyötä juutalaisten keskuudessa. Mutta sittekin kastetaan joka vuosi muutamia juutalaisia, joten tämänkin kansan jäseniä tulee liitetyksi evankeeliseen kirkkoon. Herran työ edistyy kaikesta vastustuksesta huolimatta vaikkapa hitaastikin ja monia koetuksia kokien.
Muut lähetyspyrinnöt tarkoittavat yleensä ainoastaan kreikkalaisen kirkon jäseniä, s.o. sen kirkon, jonka kirkkokielenä on kreikka. Syynä, minkä tähden lähetystyö on käännetty tälle alalle, on se selvä kokemus, että tämä kirkko sairastaa sekä päänsä että jäseniensä puolesta kuoleman tautia ja luultavasti ennemmin tai myöhemmin hajoaa. Kreikkalais-katoolisen kirkon päämiehenä on Jerusalemin patriarkka, joka on Turkin sulttaanin ylipäämiehyyden alainen ja jolla on apunansa synoodi. Jos tämä patriarkka synoodinensa vilpittömästi koettaisi parantaa kirkkoansa, toimittaa seurakunnille uskollisia paimenia, suojella pahennuksilta, pitää kuria ja järjestystä, varsinkin kouluissa ja luostareissa, niin äskeinen lausunto ei olisi paikallaan. Mutta patriarkan sanotaan elävän yhtenään riidassa synoodinsa kanssa ja riitojen syinä lienevät yksityis-asiat ja edut. Runsaita koulun ja kirkon apurahoja käytetään ihan toisiin tarkoituksiin, ja kansa parka vaeltaa tietänsä ilman totuuden valoa, ilman oppia ja ilman vähintäkään aavistusta, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsee. Munkit ja papit ovat enimmäkseen taitamattomia, siveettömiä ja ahneita, katsovat omaa parastansa ja mukavuuttansa ja palvelevat ehkä kirkkoa, mutta ei Jumalaa. Niin surettavan kerrotaan tilan olevan tässä kirkossa, jonka tähden evankeelinen lähetyslaitos paraastaan työskenteleekin sen jäsenten keskuudessa.
Paitsi kreikkalaista kirkkoa on täällä myöskin elinvoimainen haara vahasta itämaisesta kirkosta, nimittäin venäläinen kirkko. Sekin tietää sisaruskirkossa vallitsevan tilan ja käyttää vaikutustansa sen suojelemiseksi perikadosta. Nämähän uskonopillisesti ovatkin samalla pohjalla. Venäläinen kirkko on osottanut ja yhä osottaa suurta toimi-intoa. Se perustelee luostareja, kirkkoja, pyhiinvaeltaja-majoja ja kouluja nuorisolle, johon kaikkeen käytetään suunnattomat summat rahaa.
Varsinaiset lähetystointa harjottavat kirkot ovat kuitenkin roomalais-katoolinen ja protestanttinen. Roomalais-katoolisella kirkolla on lähetystyössään kreikkalais-kristittyjen keskuudessa ollut monta edullista asianhaaraa, joita sen on menestyksestään kiittäminen, nimittäin: 1) uskonkäsityksen ja ulkonaisten menojen, sekä muodon että sisällyksen, likeinen sukulaisuus tämän ja kreikkalaisen kirkon välillä, 2) runsaat rahavarat, 3) suuri joukko työvoimia, jotka tällä kirkolla on käytettävänään, ja 4) koko lähetystyön mainio johto.
Roomalais-katoolinen kirkko Palestiinassa on, päin vastoin kuin kreikkalainen, hyvästi järjestetty, varakas ja mahtava; sillä on, kuten kreikkalaisellakin kirkolla, oma neitsyt Mariansa siunauksineen ja suuri joukko pyhimyksiä tarjota avuksi viheliäisille syntisille heidän hädässään; sillä on pyhä messu, jota voidaan kuunnella mitään ajattelematta, mutta josta kuitenkin kirkon lupauksen mukaan saadaan siunausta; sillä on ulkonaiset työt, joilla voidaan ansaita autuutta, omat kaavat, joita ulkonaisesti noudattamalla saavutetaan Jumalan suosio. Tämän kaiken tähden saatettaisiin luulla, että pitäisihän kreikkalais-kristittyjen suuremminkin määrin kääntyä tähän kirkkoon, kuin tosiaan tapahtuu. Ei sellainen kääntyminen yleensä kuitenkaan tapahdu ilman mitään ulkonaista, pakottavaa tarvetta. Usein roomalais-katooliset suorastaan rahalahjoillakin houkuttelevat kirkkoonsa uusia jäseniä; ja rahan ohella käyttävät he tähän tarkoitukseen, kuten muuallakin, missä tämä kirkko työskentelee pyrintöjensä eteen, sairashoitoa laupeuden-sisarten ja nunnain kautta, apua luonnon-antimissa, maksutonta lääkettä ja lääkärinapua y.m.s. Tämä kirkko työskentelee ulkonaisilla keinoilla eikä pidä niin suurta lukua sisällisistä asioista sielun vapahduksesta, Kristuksen saarnaamisesta.
Kaikessa tässä on roomalais-katoolisen kirkon vaikutus, kuten meille kerrottiin, hyvästi järjestetty. Työnjohtajana on patriarkka, tavallisesti italialainen mies. Koko joukko ulkomaisia ja sikäläistä pappeja, munkkeja ja nunnia, opettajia ja opettajattaria on hänen käskyläisinänsä. Jo ammoisina aikoina ovat fransiskaanit omistaneet sikäläisen työalan. Heihin ovat jesuiitit yhtyneet, ja täytyy tunnustaa, että työtä on heidän toimestaan tehty johdonmukaisemmin ja pontevammin. Vuosi vuodelta on yhä suurempi joukko nunnia, sairaanhoito- ja koulusisaria tullut lisäksi, jonka tähden ei ole vähintäkään puutetta työvoimista.
Antaakseni jotain kuvaa roomalais-katoolisen kirkon toiminnan kehityksestä luettelen ne eri laitokset, jotka on rakennettu ympäri maata. Itse Jerusalemissa on tällä kirkolla suuri patriarkan palatsi kirkkoineen ja sitä paitsi: fransiskaani-luostari, Josefin sisarien luostari, Salvator-luostari, Pyhän Ludvig'in luostari ja Sionin sisarien luostari. Sitte on vielä seuraavat pyhiinvaeltajain majatalot: Casa nuova, ranskalainen pyhiinvaeltaja-huone, saksalainen pyhiinvaeltaja-huone, itävaltalainen pyhiinvaeltaja-huone, ja seuraavat kirkot: osa pyhän haudan kirkosta, Annan kirkko, fransiskaani-kirkko, Sionin sisarten kirkko. Vielä on mainittava: monta jokapäiväistä koulua, kouluveljien seminaari, Sionin sisarten tyttöin-kasvatuslaitos, pappisseminaari, poika-lastenkoto, Pater Steinin tyttöin-kasvatuslaitos, Pater Steinin poikain-kasvatuslaitos, vanhan patriarkan tyttökoulu. — Jerusalemin ulkopuolella on tällä kirkolla kouluja ja luostareja enimmäkseen kirkkojen yhteydessä; niinpä Öljymäellä nunna-luostari "Pater noster" kirkkoineen, saksalaissiirtolan vieressä Betlehem'in tien varrella nunna-luostari, Betlehem'issä fransiskaani-luostari, karmeliitti-luostari, veljesluostari, laupeuden sisarten luostari ja sairashuone, sairashuone Tantur'issa, äsken rakennettu koulu, Don-Bellon'in suuri lastenkoto, josta on haaraosastoja Ain'issa, Antasch'issa ja Bet Dechmâl'issa, luostari pappisseminaareineen Betschalassa, Ain-Karim'issa kaksi luostaria tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja kirkkoineen, Emauksessa fransiskaani-luostari kappeleineen, Latrun'issa fransiskaani-luostari, Jaffassa fransiskaani-luostari ja nunna-luostari sairashuoneineen ja kirkkoineen, Gazassa fransiskaani-luostari, Nabluksessa fransiskaani-luostari, _Tabor'illa fransiskaani-luostari, jonka kirkko on Nain'issa, Tiberiaksessa fransiskaani-luostari kappeleineen, Kafr Kannassa (= Galilean Kaanaassa) fransiskaani-luostari, Nazaret'issa fransiskaani-luostari, nunna-luostari suurine tyttöin-kasvatuslaitoksineen ja pyhiinvaeltaja-huone, Haifassa nunna-luostari ja Karmel'illa fransiskaani-luostari.
Jos tutkimme, mitä roomalais-katoolinen kirkko on saanut aikaan suurenmoisella, hyvin järjestetyllä ja hyvin johdetulla lähetystoimellaan, niin täytyy kyllä myöntää jotain hedelmää kasvaneenkin suurista ponnistuksista, joita työhön on pantu. Betlehem'issä lienevät tulokset suurimmat, koskapa sen noin 9,000 asujamesta, jotka alkuaan olivat kreikkalais-kristittyjä, enemmät kuin puolet on kääntynyt roomalais-katooliseen uskoon. Siellä onkin tehty suurimmat ponnistukset. Jerusalemissa eivät hedelmät ole niin näkyvät, vaikka seurakunta onkin yhä enemmän lisäytynyt. Roomalais-katoolinen kirkko, sanottakoon mitä hyvänsä, on tässä maassa paljon merkitsevänä voimana. Sen lähetystoimi näkyy kehittyvän yhtenään, ainakin ulkonaisesti, vaikka tämän kirkon jäsenet yhä enemmän lyövätkin laimin sisällistä puolta, elämää Jumalan Pojan uskossa.
Jo ennen, kuin roomalais-katoolinen kirkko alkoi vakavasti harjottaa lähetystointa, laittoi evankeelinen lähetys tähän maahan miehiänsä. Alun siihen teki englantilaisen kirkon lähettysseura, jonka hallussa vieläkin on päätoimi evankeeliseen suuntaan tällä alalla. Tämä lähetystoimi kuuluu Englannin valtiokirkon yhteyteen ja on alistanut työnsä sen asettaman piispan valvottavaksi. Piispa Aleksander'in johdolla ensin ja sitte laajalta kuuluisan piispa Gobat'in johdolla kukoisti tämä työ. Nyt on työn johtajana Rev. Blyth, joka sitä ennen oli arkkidiakoonina Indiassa. Hänellä sanotaan valitettavasti olevan katoolilaisuuteen taipuva käsitys hengellisestä eli pappissäädystä ja hän näkyy arvelematta voivan käydä kreikkalaisissa jumalanpalveluksissa pyhän haudan kirkossa, olla osallisena kreikkalais-katoolisissa juhlasaatoissa ja kiirastuorstaina nauttia pyhän haudan kirkossa pyhää ehtoollista kreikkalais-katooliseen tapaan. Nämä johtajan mielipiteet ovat suuresti vaikuttaneet itse lähetystoimen asemaankin, hyvinkö vai pahoin, arvostelkoot muut.
Church Missionary Society'lla, joksi tämä lähetys itseään nimittää, on kuusi pääasemaa: Jaffassa, Jerusalem'issa, Nabluksessa, Nazaret'issa, Gazassa ja Galt'issa Jordan'in itäpuolella. Lähetyksen sihteerinä on Rev. L. Hall, joka asuu Jaffassa. Hänen suoranaisesti johdettavanaan on pieni Jaffan seurakunta sekä Ramleh'in, Lyddan, Abud'in ja Haifan asemat, johon seurakuntaan yhteensä kuuluu noin 400 jäsentä. Tärkeimpänä työalana näillä asemilla, kuten yleensä koko protestanttisessa lähetyksessä tässä maassa, pidetään koulua, jossa on noin 350 oppilasta. Apunaan työssä on herra Hall'illa monta opettajaa ja yksi palestiinalainen pappi, joka saarnaa Jaffan seurakunnassa. Sitä paitsi on seurakunnalla yksi sairashuone ja yksi tyttöin kasvatuslaitos. — Toinen pääasema on Jerusalemissa ja siihen kuuluvia ala-asemia on Bet-Sakur'issa etelässä ja Ramallah'issa, joissa on eurooppalainen lähetyssaarnaaja. Bir-Set'issä, Dschifuassa ja Tajibessa pohjoisessa, joissa on noin 300 sielua. Näillä on koillispuolella ulkona kaupungista kaunis kirkko, jossa kolme pappia (kaksi eurooppalaista ja yksi palestiinalainen) palvelee. Kirkon yhteydessä on päiväkoulu ja poikain-kasvatuslaitos (Gobatin koulu, noin 50 oppilasta) opettajaseminaarineen; viimemainitun johtajana on Basel'in lähetys-opiston läpikäynyt Rev. Johs Zeller, joka sitä paitsi on arabialaisen kirkon pappina. Valitettavasti on tämäkin seurakunta pieni eikä näytä viime vuonna kasvaneen. Kouluopetus ja kasvatus näyttää olleen tärkeimpänä toimialana. — Kolmannella pääasemalla Nabluksessa on jo monta vuotta oleskellut uuttera lähetyssaarnaaja Fallscheer perheineen. Hänellä on hoidettavana paitsi omaa seurakuntaansa, jolla on eri kirkko, myöskin monta ala-asemaa: Rafidia, Nusfedschbil, Bed emrin ja Afar, joissa arabialaisia opettajia työskentelee. Roomalais-katoolilaiset ovat tehneet tälle työlle paljon haittaa. Mutta kuitenkin on Fallscheer'in onnistunut Jumalan avulla pitää koossa seurakuntaansa ja palvella näitä ihmisiä evankeliumin saarnalla. — Nazaret'issä työskentelee Rev. Wolters, jonka hoidettavana on noin 300 seurakuntalaista hajallaan siellä täällä eri paikoissa. Hänellä on Nazaret'issa eri kirkko ja apuna arabialainen opettaja. Hänen seurakuntaansa kuuluu viisi päiväkoulua ja suuri tyttöin-kasvatuslaitos. — Galt'issa on palestiinalainen pappi sekä opettaja ja lääkäri pienen seurakunnan hoitajina, ja Gazassa työskentelee Rev. Huber.
Tästä näkyy, että Church Missionary Society harjottaa melkoisen suurta lähetystointa. Täytyy vain valittaa, että sen pyrinnöt ovat viime vuosikymmeninä antaneet vähemmin hedelmää, kuin aikaisemmin, ainakin mitä tulee seurakuntalaisten lukuun. Kasvavan nuorison keskuudessa on työ kuitenkin jatkunut ilman erinäisiä vaikeuksia. Ja on syytä odottaa ja toivoa, että Jumalan sanan siemen, jota on kylvetty ja kylvetään nuorten sydämmiin, on aikanansa kantava hedelmää.
Katsahtakaamme vielä Saksan evankeeliseen lähetykseen, jolla myöskin on täällä työvainio. Sen alku oli hyvin vähäinen, mutta Jumalan siunauksen kautta on se yhä enemmän kehittynyt. Jo ensi alusta on se ottanut päätehtäväkseen nuorison kasvatuksen. Ja siinä se epäilemättä on osannutkin oikeaan, sillä itämailla täytyy kansassa ensin herättää uskonnollisen elämän harrastusta, ennen kuin mitään voidaan saada aikaan. Ja tämä herätys voi helpoimmin tapahtua nuorisossa, joka yleensä helpommin ottaa vastaan vaikutuksia ulkoa päin. Jos lapset saavat pysyä vanhempiensa tykönä ja kotoisten parissa, vaipuvat he samaan välinpitämättömyyteen ja penseyteen, joka yleensä on tämän kansan tuntomerkkinä uskonnollisiin asioihin nähden. Sen tähden on näille lapsille tehtävä samoin kuin taimille: otettava ne pois alkuperäisestä paikastaan ja istutettava uuteen, niille erittäin valmistettuun maahan. Työ täytyy alkaa ihan alusta. Sen tähden on tämä lähetys perustanut laitoksia, joissa opetusta ja kasvatusta harjotetaan ihan evankeelisten periaatteiden mukaan. Vakavat evankeeliset perheet, joissa lapsia kasvatetaan kurituksessa ja Herran nuhteessa, olisivat tässä kyllä suuremmaksi hyödyksi, mutta mistäpä löytää sellaisia perheitä tässä maassa? Lähetyksen täytyy sen tähden tyytyä laitoksiin, jotka joinkin määrin korvaavat perheitä.
Tällä lähetyksellä on toistaiseksi kaksi sellaista suurempaa laitosta: Syrialainen lastenkoto ja Talitha-kumi, edellinen poikia, toinen tyttöjä varten. Betlehem'issä oli ennen vielä kolmaskin kasvatuslaitos, vaan se lopetti vaikutuksensa vähän seitsemättä vuotta sitte, mistä syystä, en tiedä.
Syrialainen lastenkoto alkoi vaikutuksensa vuonna 1860, jolloin Syriassa oli suuri vaino kristittyjä vastaan, joka juuri antoikin aihetta sen perustamiseen. Schneller'in nimi liittyy eroamattomasti tähän laitokseen, koska hän on uhrannut miehuutensa voiman ja vanhuutensa kokemuksen sen hyväksi. Vanha Schneller, joka vielä elää ja on 70 vuoden ijässäänkin vielä varsin hyvissä voimissa, on saanut nähdä laitoksensa kukoistavan ja kantavan siunausta tuottavia hedelmiä. Johtajana hoitaa hän vieläkin koko laitosta. Hänen poikansa, käytyään Sveitsissä Grischonan ja Arnoldin pappisseminaarit, on ottanut täällä inspehtoorin toimen ja uhraa väsymättömän innokkaana kaikki voimansa laitoksen parhaaksi. Laitokseen otetaan 130-150 lasta, jotka saavat 2:sta 18:teen vuoteen asti olla laitoksessa ja oppia sisälukua, kirjoitusta, luvunlaskua, uskontoa, y.m. Sekä käsitöitä, puutarhanhoitoa, maanviljelystä ja monenlaista käsityöammattia. Tätä varten on laitoksessa koulu, jossa opetetaan uskontoa tärkeimpänä aineena ja muita koulu-aineita. Täytettyään 14 vuotta saavat lapset oppia kuka mitäkin käsityötä oman eri taipumuksensa mukaan. Sitä varten on paja, kirjapaino, savenvalimo ja nikkarin, suutarin, räätälin työhuoneita y.m., jopa sokeitakin varten eri työhuone, jossa he tekevät köysiä, koreja y.m.s. Kaikki oli meidän siellä käydessämme paraassa järjestyksessä; ei voi olla ihmettelemättä kykyä, joka johtajalla täytyy olla, saadakseen tätä kaikkea aikaan. Laitosta pidetään yllä vapaatahtoisilla lahjoilla, joita kootaan eri maista noin 60,000 markkaa vuodessa. Useimmat lapset ovat turvattomia, jotka muuten jäisivät ihan ilman hoitoa ja vaipuisivat siveelliseen ja uskonnoliseen kurjuuteen. Laiskuus, valhe ja epärehellisyys ovat pääpiirteinä kansan luonteessa, josta tämä lapsijoukko on koottu. Senpä tähden tarvitaankin suuria ponnistuksia ohjatessa heitä uutteruuteen, totuuteen ja rehellisyyteen. Hetket, jotka vietimme syrialaisessa lastenkodossa rakastettavain, ystävällisten ihmisten seurassa, jotka olivat oppineet uhraamaan ja rakastamaan niin suuresti, olivat meille suloiset ja opettavaiset.
Talitha-kumi, joka on noin 20 minuutin matkan päässä luoteeseen päin Jerusalemista, työskentelee samaa tarkoitusta varten ja samalla tavalla tyttöjen, kuin äsken mainittu laitos poikien hyväksi. Sitä johtavat Kaiserswerthissä oppineet diakonissat, jotka samalla ovat täällä opettajinakin. Laitoksessa on tilaa 100-120 oppilaalle; meidän käydessämme oli siellä 114 tyttöä. Sitäkin pidetään yllä paraastaan vapaatahtoisilla lahjoilla. Nykyään on siellä 7 diakonissaa, rakastettavia ihmisiä, jotka ystävällisimmästi ottivat meitä vastaan. Tuntui mielessäni sangen omituiselta mennessä tähän laitokseen ja nähdessä näitä mustia ja vaskiruskeita lastenkasvoja. Meidän astuessamme erääseen luokkahuoneeseen, jossa par'aikaa oli kielitunti, antoi opettajatar-diakonissa lasten veisata virren. Silmäni kyyneltyi ja mieleeni johtuivat psalmistan sanat: "Nuorten lasten ja imeväisten suusta perustit sinä voiman vihollistesi tähden" (Ps. 8:3). Jumalan kiitoksen ja ylistyksen kuuleminen pakanuuden ja kurjuuden keskellä tekee vaikutuksen, joka ei helposti haihdu. Rukoilevalla mielellä ja sydämmestä toivottaen, että Herra siunaisi tätä laitosta, jossa kaikki teki niin hyvän vaikutuksen, jätimme sen ystävällisine "sisarineen".
Vielä mainittakoon pieni diakonissalaitos itse Jerusalemin kaupungissa, jossa myöskin Kaiserswerthin diakonissat työskentelevät rakkaudella ja uhraavaisuudella, sekä spitaalisten sairashuone, jota veljesseurakunnan perustamaa laitosta pidetään yllä paraastaan Englannista tulevilla varoilla. Äskenmainittu laitos on kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista kaakkoon päin. Portin päällä, josta astutaan sisään on suurilla kirjaimilla sanat "Jesus hilfe" (Jesus auttakoon). Syystä kyllä ne sanat ovatkin siinä; niissä on lyhyesti mutta voimakkaasti lausuttuna laitoksen asujanten koko hätä ja surkuteltava tila, josta Hän, ainoastaan Hän voi auttaa. Nämä asujamet ovat mahdottomat parantaa millään maallisella lääketaidolla. Laitoksessa on tilaa 80 sairaalle, miehille ja naisille. Meidän käydessämme siellä oli ainoastaan 20 sairasta. Johtaja Müller, ystävällinen, keski-ikäinen mies, sanoi vapaatahtoista apua tulevan riittävästi laitoksen ylläpidoksi. Hän vei meitä katsomaan sairaita, joita oli kumpaakin sukupuolta. He näyttivät kurjuudessaan niin surkuteltavilta, että sitä on mahdoton kuvata: kaikin puolin rumentuneita äärettömiin asti. He voivat elää jopa kolmattakymmentäkin vuotta sen jälkeen, kuin tauti tulee näkyviin. He tuntevat tuskaa taudistaan ainoastaan silloin, kuin on hyvin kylmä tai hyvin lämmin, vaan muuten heillä ei kovia tuskia liene. Lukemattomat lääkärit ovat koettaneet tutkia tämän taudin luonnetta ja keksiä sitä vastaan parannuskeinoa, mutta näihin asti turhaan; se ei huoli mistään ihmisten lääketaidosta. Tuskin sitä voidaan edes lievittääkään lääkkeillä. Se näyttäytyy siten, että joku jäsen, esim. sormi tai osa nenästä, murenee pois. Eikä tauti ole ainoastaan ruumiillinen, vaan jäytää se myöskin sielunlahjoja. Ne, jotka sairastavat tätä hirmuista tautia, tylsistyvät ymmärrykseltäänkin. Näimme siellä muiden muassa 14-vuotisen pojan, jonka Herra Müller sanoi ymmärrykseltä olevan ainoastaan 4-vuotisen lapsen kaltaisen. Ja kaikki muutkin näyttivät ihan tylsämielisiltä. Omituista näissä spitaalisissa on kuitenkin, että he voivat käsittää Jumalan sanaa, evankeliumia ja uskoa Jesukseen Kristukseen, vaikka he muuten ovat kykenemättömät ottamaan vastaan opetusta. Siitä taaskin näkyy, mitenkä Jumalan henki voi vaikuttaa ja miten hänen tiensä ovat käsittämättömät kaikille ihmisille. Nykyään vallalla oleva spitaalitauti ei ole samaa lajia, kuin tavallisin Jesuksen aikana. Joskus tosin tavataan vieläkin sellaista spitaalitautia, mutta kuitenkin harvoin. Tarttuvaisuuteen nähden on viimemainittu pahempi kuin ensinmainittu, mutta yhtä parantumattomat ne kumpikin ovat. — Raskaalla mielellä lähtee matkustavainen tästä laitoksesta, viheliäisten asunnosta, jossa ihmisrakkaus koettaa, Jumalan kiitos, lievittää tuskaa ja vastustaa synnin kammottavia seurauksia.
Jos vielä mainitsen, että myöskin Betlehem'issä ja Hebron'issa ynnä niiden haara-osastoissa tehdään lähetystyötä ja että siten muutamia satoja sieluja on koottu sen sanan ympärille, joka "on luja ja voi opettaa", olen täten piirtänyt niin tarkan kuvan kuin mahdollista protestanttisesta lähetystyöstä pyhässä maassa. — Yleensä täytyy puolueettoman tarkastajan tunnustaa, että tässä pienessä maassa tehdään paljo työtä Jumalan valtakunnan levittämiseksi. Mutta suuri on pimeyskin; katseltavan kuvan varjokohdat ovat synkät ja hirvittävät. Sieltä täältä pilkistää valoa ja on syytä toivoa sen leviävän yhä enemmän. Yhtä mustaa kohtaa lähetystyössä en voi jättää huomauttamatta: että, näet, näytään tahtovan kilvoitella huonoa kilpailua tälläkin alalla, jonka pitäisi kaikille olla rakkauden ja rauhan työ. Eivätkä sitä tee yksistään lahkot, vaan myöskin eri kirkot suureksi vahingoksi omalle ja Jumalan valtakunnan edistymiselle. Sen tähden en voi olla tätä esitystäni päättämättä rukouksella, että Herra antaisi omillensa enemmän rakkautta, enemmän suvaitsevaisuutta, enemmän rauhaa ja sopua. Jospa he, jotka työskentelevät Herran asian puolesta, aina muistaisivat Jesuksen sanat hänen ylimmäispapillisessa rukouksessaan: "En minä ainoastaan heidän edestänsä (opetuslasten) rukoile, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minun päälleni; että he kaikki yhtä olisivat, niin kuin sinä Isä minussa olet ja minä Sinussa, että hekin meissä niin yhtä olisivat, että maailma uskoisi Sinun minua lähettäneeksi" (Joh. 17:20, 21).