ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Iltapäivä juhannus-aattona.
EEVA-KAISA (hommailee senkin laatikoitten ääressä)
MATTI (tulee ulkoa, hitaasti ja mietteissään, kurkistaa asiattomasti akkunasta, pysähtyy katsomaan emännän askartelua ja menee sitten keinutuoliin istumaan.)
Tuota — tuota! Jaa—hah! Juu—huh!
EEVA-KAISA (sydämellinen nauru äänessä)
Joko jo — vaariseni? Muuttoikäväkö huokailuttaa?
MATTI (etsii piippunsa, jota katselee tutkien)
Älähän nyt hätäile, Eeva-Kaisa! Ei tässä vielä vaareja eikä muoreja olla, vaikka muutetaankin vanhusten kranttiin.
(Yrittää kohottaa mielialaansa.)
Saakuriako niillä kamareilla sitten tekisi, jollei niihin menisi asumaan. Mutta eipä talon hallitus silti tänne jää! Kyllä se seuraa meitä — vielä — vastaiseksi.
EEVA-KAISA
Kaipa jo minun puolestani voisi jäädäkin Jannelle. Olemmehan jo talon valjaissa olleet pitkän tovin.
MATTI (täyttelee piippuaan)
Jaa, jaa! Tovinpa kylläkin! Oli kai juuri näin juhannuksen alla, kun — kun — (äänekkäästi ja leikillisesti, vilkaistuaan Eeva-Kaisaan) — kun toin sinut täyttelemään noita samoja laatikoita, joita nyt tyhjentelet.
EEVA-KAISA (pysähtyy askartelussaan.)
Juhannuksen allako? Allapa tietenkin, hyvä mies, koska oli juuri juhannusaattona niinkuin nytkin.
MATTI
Kas, kas! Kylläpä sinulla on visu pää muistamaan —
EEVA-KAISA
Tottahan nyt sen verran! Ja siitä on tänään täsmälleen kolmekymmentä vuotta.
MATTI (lystikkäästi)
Jaa, jaa! Räknäämään sinä olet aina ollut kuin paras puukhollari. Voi olla ehkä prikulleen kolmekymmentä vuotta. (Vähän surumielisesti.) Mutta suotta on noita pahuksia — noita ajan nystyröitä numeroihin panna! (Kohentaen ääntään.) Nehän ovat vain kuin lumikieppejä tukkoisella tiellä. Saakuri sellaiset periköön! Ikäkö muka vaivaisi meitä? Ohoh! Sinä olet mielestäni kahdenkolmatta vanha, niinkuin olit silloin —
EEVA-KAISA (nauraa hiljaisesti)
Tyttäremme Anna on jo kolmannellakolmatta.
MATTI (yrittää harmistua)
Älä puhu mitään kakaroista! Älä, hyvä ihminen! Me olimme täysiä ihmisiä ja remseitä kuin kirmailevat varsat. Minä olin kolmissakymmenissä — ja olen aina samassa —
EEVA-KAISA (ilakoiden)
Unohdat Jannen! Hän on nyt vuorolleen kohta siinä ijässä. Ja siksihän me teemme muuttoa vanhuksien puolelle, kun Janne meinaa hakea emännän taloon.
MATTI (kohottaa ääntään)
Kuules, Eeva-Kaisa! Saakuriko sinuun on mennyt, kun tuollaista lörpöttelet! Jos sinä et hyvällä suostu pysymään entiselläsi — kahdenkohnatta vanhana, niin saat olla emäntänä — vaikka sata vuotta vielä — että todellakin vähän vanhentuisit — ja viisastuisit. (Nousee kävelemään.) Vanhuuden tähdenkö minä muka talon antaisin Jannelle? Ee-hei! Ei sinne päinkään! Minä vain tahtoisin lystikseni vähän herrastella. Me rupeamme nyt katselemaan ympärillemme. Puolen vuosisataa olen tonkinut turpeita ja myllännyt multaa kuin myyrä, ottamatta osaa muuhun kuin omaan uurastamiseeni. Etkä sinäkään ole elämässäsi nähnyt muuta kuin lehmäsi, vasikkasi, kangaspuusi ja rukkisi. Näin me olemme eläneet, sillä näin meille opettivat heimoperu ja karu luonto. Nyt sanotaan kaikissa käänteissä, että me olemme kansalaisia, joilla on erinäisiä oikeuksia ja velvollisuuksia ja että me olemme valtakunta ja kansakunta ja yhteiskunta. No ne nyt mahtuvat kalloon, mutta sanotaan vielä paljon muuta, mistä meillä ei ole koettua tietoa eikä elettyä kokemusta. Kysy vain tyttäreltäsi tai pojaltasi, niin et ymmärrä heidän vastaustaan! Et ymmärrä! (Asettuu kiivaana keinutuoliin.) Mutta minä kysyn sinulta, eikö voi oppia ymmärtämään? Häh?
EEVA-KAISA (alistuvasti)
Sinä kyllä jo ymmärrät, koska osaat noin puhuakin. (Menee Matin viereen ja panee kätensä hänen käsivarrelleen.) Jos luulet, että meille on hyötyä joittenkin asioitten katselemisesta, niin ruvetkaamme sitten katselemaan!
MATTI
No, näetkös! Heti sinä olet taas kahdenkolmatta ikäinen! Ja juuri niin pitää olla, sillä elämä on juossut meiltä karkuun. Sitä on otettava hännästä kiini ja lujasti. (Haparoi Eeva-Kaisan palmikkoa.) Noin! Muistatko, kuinka usein minä tartuin mielihyvin sinun paksuun palmikkoosi — mutta — missä ihmeessä sinun kourantäyteinen palmikkosi on —
EEVA-KAISA (hiljaisesti)
Ei sitä enää ole — — —
MATTI (hämillään)
Ei ole —?
EEVA-KAISA
Nämä vuodet ovat sen riipineet hiiren hännäksi.
MATTI (istuu hiljaa, rykäisee sitten, mutta vaikenee taas, ottaa sitten
Eeva-Kaisan käden, jota silittelee)
Näes nyt! Ääh! Saakuri sentään! Mitä minun pitikään sanoa? Niin! Se lentävä lempo — se elämä! Se on vilistänyt huomaamattamme omille teilleen ja jättänyt meidät nokka maata kohti tuijottamaan tätä Hankalan taloa. Mutta minä sanon, että Hankala ei enää meidän torhimisistamme parane. Mutta meitä itsiämme olisi vähän torhittava. Sen huomautit vallan ilmielävästi — kun — kun — (iloisemmin) — mutta älä välitä siitä — siitä hiirenhännästä! Naisethan käyttävät nyt samallaista tukkaa kuin miehet minun lapsuudessani. Samanlaista heiluvaa lauhaa. Hiirenhäntä poikki vain — ja siltä kohdalta olemme tarranneet elämää niskakarvoista — ja sitten tartumme sitä korvista ja koivista —
EEVA-KAISA (naurusuin)
Mitä sinä nyt hulluttelet! Sinähän puhut hassuja juttuja kuin ennen —
MATTI (ylimielisenä)
Juuri prikulleen kuin ennen! Sanoitpa sanan! Me olemme ihan entisellämme. Mutta emme katsele enää ainoastaan vaon pohjiin ja sakkasaaveihin, vaan ympärillemme. Käymme sinne, minne muutkin ihmiset. Näemme, kuulemme, opimme ja elämme kuin muutkin, mutta vaikenemme visusti. Emme puhu sanaakaan sokkoudestamme, etteivät ne nauraisi meille. Me katselemme kaupungit ja eduskunnat ja puolueet ja juhlat ja radiot ja kaikki yhteen myttyyn. Otamme selvän, näetkös, minne kuljetaan ja minnepäin valtakunnan viiri viittaa.
EEVA-KAISA
Meinaatko sinä, että —
MATTI
Juuri vissisti meinaankin, että Hankalan haltiaväki rupee leiskumaan ruumiinsa ja sielunsa terveydeksi. Astukoon Janne talon ohjaksiin ja Anna — se sopii tyttölapselle — pysyköön meidän tarakassamme. (Naurahtaa hyväntuulisena.) Muutenhan ihmiset luulisivatkin meidän kuljeskelevan kihlamarkkina-matkoilla — vai — häh!
EEVA-KAISA
Koska maailman päivinä olet kaiken tämän myllerryksen päähäsi päntännyt? Sentähden kai oletkin ollut niin viisaan näköinen koko kevään.
MATTI
No, no, no! Jätä silleen, viisastelija, ja mene hepeneittesi kimppuun! (Sytyttää tupakan, kun emäntä siirtyy entiseen työhönsä.) Viisaan näköinen! Hyh! Vihainen minä olen ollut. Kai sen tiedät, että minua ovat suututtaneet ne Tourulan Aten hommat meidän yhteismaamme suhteen, kun väeltä väkisin tahtoi Jokipartaan torpan myytäväksi tehtaalle. Mutta minä en meidän osaa myynyt, enkä myy!
EEVA-KAISA
Atte kuuluu myyneen ja saaneen vielä sähkövoiman talon koneisiin ja valaistuksiin.
MATTI
Myyköön ja saakoon ja iloitkoon! Mutta mistä sai myymisen ramun sellainen nahjus? Mistä sai? (Nauraa.) Siitä kai, ettei kyennyt vastustamaan ostajan kärttymistä! Ei edes minun turvissani! Hyi, saakuri! Mutta olkoon omillaan! Sitä juttua en enää kieleni kärkeen päästä. Meillä ei ole enää yhteismaata ja se on sen lorun loppu. Välit selvinä siihen mieheen!
EEVA-KAISA
Atte on muuten hyvin kunnon poika ja asuu talonsa hyvin.
MATTI
Siitä en sano mitään. Asiaton arvostelu ei kuulu minulle. Oli mikä oli! (Nousee.) Ja nyt menen sanomaan miehille, että lähtevät Juhannuslimojen hakuun.
EEVA-KAISA
Näinkö varhain?
MATTI
On pitkä matka! Näes! Minä haetan ne Jokipartaan viidakosta. Tourulaanpa ei noudetakaan sieltä juhannuslehtoja. Mutta Hankalaan tuodaan, jos ei muun, niin lystin vuoksi.
JANNE (tulee vasemmalta)
MATTI (sanovinaan leikkisän riehakkaasti)
Eikös niin, Janne?
JANNE (empimättä)
No, oli menneeksi! Arvion kauppaan!
MATTI
Näes, äitiseni! Taitaa olla reilu miehen alku, tuo Janne! Uskoo isäänsä! Jotakin vanhasta kansasta vielä elää. (Menee oikealle.)