JANNE
Onko isä siitä puhunut äidille oikein vakavissaan?
EEVA-KAISA
On — oikein tosissaan. Mutta minä vain en ymmärrä, millä tavoin tämä
Annan asia —
ANNA
Älä nyt ajattele sitä! Älä päästä päähäsikään mitään ikävää minusta! Näethän, että minäkin olen iloinen! Minä olen niin iloinen, että, että — (polvistuu äidin viereen ja painaa itkien päänsä äidin helmaan.)
EEVA-KAISA
Anna kulta! Sinähän peloitat minua! Mikä sinun on?
JANNE (pyyhkii tuskastuneesti otsaansa)
Älä välitä, äiti! Annassa on vielä pikku-tyttöä. On usein sanonut, että häntä itkettää, kun äiti muuttaa sinne uudelle puolelle. Mutta ajattele nyt, Anna! Eihän tässä Amerikan matkasta ole kysymys. Ei rapakolle asti?
ANNA (nousee ja pakoittautuu rauhalliseksi)
Anna anteeksi, äiti! Minusta vain — tuntui yhtäkkiä niin hyvältä, että rupesi itkettämään. Älä ole pahoillasi, äiti! Ethän, rakas äiti? Olen aina sinun kiltti ja hyvä Annasi. (Suutelee äitiä otsalle.) Ja nyt menen kuistille vähän vilpaantumaan. (Katsoo ovella taakseen.) Ja — jutelkaa te jotakin hauskaa sillä aikaa! Puhele, Janne, äidille huvittavia asioita minun poissaollessani! (Menee ulos oikealle.)