JANNE
Sitä ylimalkaisuutta myöten olen yhtä mieltä isän kanssa.
MATTI
Jahah! Saakuri! Taidat tähdätä jonnekin — johonkin maaliin, jota minä en näe — vai? Kauasko?
JANNE (seisahtuu isän lähelle)
En tähtää kauas — ulospäin. Mutta minä pidän maailman menon ja edistyksen tärkeimpänä kohtana meidän oman, sisäisen markkinakelpoisuutemme. Karjamme ja kalumme kai vähitellen kelpaavat, mutta keIpaammeko me itse?
MATTI (ymmällä)
No, pannahinenko meitä estäisi?
JANNE (hymyilee)
Pannahinenpa kai. Yhdenlainen yhtä ja toisenlainen toista. Mikä mitäkin. Sisäänpäin on vaikea katsella.
MATTI (avuttomasti)
Kuules, äiti! Nyt se saakuri taas puhuu sellaista, jota ei ymmärrä.
EEVA-KAISA
Janne kai tarkoittaa, että me kasvatamme hyviä varsoja ja vasikoita —
MATTI (keskeyttää äkkiä)
— mutta itse mullikoiinme töittemme keskessä! Niinkö?
EEVA-KAISA (arasti)
Minä vain luulin ymmärtäväni Jannen ajatuksen.
MATTI
No, sano sitten niin, että minäkin ymmärrän!
EEVA-KAISA
Jos me tahdomme, että meillä on kaikkea maallista hyvää, niin pitää meidän myös tahtoa, että olemme — hyviä ihmisiä. Pitäisi kai meidän hoitaa sielujamme ainakin yhtä hyvin kuin viljojamme — ja kanssa-ihmisiämme ainakin yhtä vaalien kuin karjojanmme.
JANNE (hellästi)
Niin, äiti! Aika luikua siihen suuntaan ja — vieläpä — yhtä yksinkertaisestikin. Sellaisesta mielestä syntyy jotakin ihmisen ja ajan arvoista.
MATTI (kailottaen)
No, kuka saakuri nyt sitten on tässä teidän mielestänne kuin karjan susi? Häh? Kuka?
EEVA-KAISA (katselee käsiään helmassaan)
Ainakin minussa on paljon vikoja.
JANNE (katselee ulos ja vaikenee).
MATTI (on taisteluhaluisena odottanut vastausta, mutta kun sitä ei ilmene, ryhtyy nolona hommailemaan piippunsa kanssa).
ANNA (tulee hetken kuluttua ulkoa ja juoksahtaa suoraa päätä äidin luo, polvistuen hänen viereensä)
Älä ole minulle vihainen, äiti! Älä ole!
EEVA-KAISA
Lapsi kulta! Eihän ole mitään syytä olla sinulle vihoissa.
ANNA
Mutta vaikka olisikin! Minä voin olla nurinkurinen joskus. Ja jos sellaiseksi tulen, niin säästä pahastumisesi! Säästätkö?
EEVA-KAISA
Säästänpä hyvinkin —
ANNA (nousee nopeasti)
Kiitos — rakas äiti! (Menee isän luo ja ojentaa empien kätensä.) Tahtoisin sanoa isälle, etten ole kevytmielinen enkä huimapäinen, mutta — minä rakastan Tourulan Attea. Etkö sinä voi sallia sitä?
MATTI (pahantuulisena)
En! Sitä minä en voi sallia. Sellaiset hulluttelut saat unohtaa!
ANNA
En voi unohtaa onneani. Anna minun tulla onnelliseksi!
MATTI
Varmasti annankin. Juuri siksi varjelen sinua onnettomuudelta.
EEVA-KAISA
Ajattele nyt, isä! Ajattele vielä!
MATTI
Olen ajatellut. Tourulan Atte ei ole koskaan astuva meidän Annan tielle.
ANNA (pusertaa nopeasti veljensä kättä ja juoksee ulos).
MATTI (on katsahtanut äitiä, eikä huomaa Annan poistumista, etsii Annaa katseillaan)
Mitä se tuuliviiri nyt touhusi? Vaikka — mitäs niistä! Kakarat ovat kakaroita.
EEVA-KAISA
Ei Anna enää niin pahoin kakara ole — kahdenkolmatta ikäinen.
MATTI
Kuulehan, äiti! Emmeköhän ole yhtä mieltä siitä, että naiset eivät koskaan miehisty. (Nauraa ylimielisesti, mutta nauru taittuu kuin naulaan, kun —)
ATTE (astuu reippaasti sisään ulko-ovesta).
MATTI (pysäyttää keinutuolinsa)
No? — Noh?
ATTE
Hyvää iltaa!
EEVA-KAISA (nousee säikähtyneenä)
Jumala antakoon!
MATTI (nousee)
Jäikö äskeiseen aitaan rakoja vai —? — Mitä asioit?
ATTE (rauhallisena)
Tulin tuomaan tätä kirjettä isännälle. Voisin sanoa sen sisällön, mutta kun asia vaatii, että tutustutte siihen vasta minun lähdettyäni, niin jätän sen tuohon pöydälle. (Heittää kirjeen pöydälle.) Toivotan Annan rakkaalle äidille rauhallista juhannusta! (Menee nopeasti ulos.)
MATTI (kuohahtaa)
Mitä sakramenskatun saakurin ilvettä tämä on?
EEVA-KAISA (painuu tuoliin)
Minä aavistan jotain, joka kovin peloittaa.
JANNE (menee äidin luo)
Usko minua! Ei enää tapahdu mitään. Attehan meni jo.
MATTI
Menihän se riivattu — mutta — (kuuntelee) — mitä melua sieltä kuuluu?