JANNE
Kuulehan, äiti! Minun täytyy nyt tässä olla lapsenpiikana —
EEVA-KAISA (naurun ja itkun sekaisesti)
Aina sinä sitä leikkiäsi — vaikka kyllähän se lohduttaa —
JANNE (yhä iloisena)
Paremmin sentään lohduttaa, jos äiti muistelee mitä Anna sanoi — ja mitä Atte — ja lisää niihin minun jatkuvan saarnani — ja lapsenpiian lauluni.
EEVA-KAISA (katselee Jannea)
Sinä juttelet niin mukavia. Tuossa sinä istut — samalla tuolilla, jolla isä on istunut tuhansina puhteina ja lepohetkinä — mutta olet niin kovin toisenlainen.