JANNE
Totta kai, kun Anna on perinyt isältä niin reilun ja topakan sisun.
MATTI
Kuuletko, äiti, kuinka tuo nulikka ilvehtii!
EEVA-KAISA
Totta puhuu! Minä en ole voinut lapsilleni sinun avujasi antaa — ainoastaan heikot — omani.
JANNE (menee istumaan äitinsä viereen ja ottaa häntä kädestä, hellästi)
Rakas äiti! Sinä et voi aavistaakaan kuinka korkealla sinä siinä istut. Kas, näin minun sydämeni hyväilee tätä äidin kättä, joka on aina tahtonut kernaammin antaa kuin ottaa ja mieluummin päästää kuin sitoa.
MATTI (on katsellut kiintoisesti Eeva-Kaisaa)
Minä tässä — tuota noin — äitiä pitäisi jotenkin ilahduttaa. Tuottaisiko se sinulle iloa, että — että emme tässä kyräilisi ja — ja soutaisi vastahankaa?
EEVA-KAISA (ihastuen)
Mitä tarkoitat?
MATTI
No, en minä tässä mitään — mitään niin erikoista, mutta — ajattelin vain, että — että jos sinua ilahduttaisi, niin voisimme tästä ajaa vaikka Tourulaan —
EEVA-KAISA
Voi, voi, Matti hyvä! Sinäpä iloja jakelet! (Masentuen.) Mutta — jos he eivät ole uskaltaneet pysähtyäkään Tourulaan?
MATTI
Kuinka niin?
JANNE (katsoo isää väistelemättä)
Ovat ehkä peljänneet isän vihaa.
MATTI (hämmästyneenä ja pettyneenä)
No, mihinkä ne — ne pyryharakat sitten olisivat lentäneet? Saakurin kakarat! Etteivät vain vielä — toisiin pitäjiin.