XVI.
On kulunut joku aika. Kaarlo ja Maria ovat onnellisessa yhteiselämässä. Nyt ovat he uudessa paikassaan, Hovilassa, johon muutettuaan he antoivat Ojalan talouden pehtoori K:n hoidettavaksi.
Tyytyväisyys ja yltäkylläisyys on nuorella parilla jokapäiväisenä onnena. — Maria kukoistaa kunniassa ja kauneudessa. Ruusut ovat palanneet entistä kauniimpana hänen kasvoilleen. Näitä ihaeli usein Kaarlo ja kutsui Mariata "kultanupuksensa".
— Niinkös toki … sinä olet se kettu, äännähti Maria noihin Kaarlon imarruksiin.
Muun muassa kasvoi Hovilan salin ikkunalla kaksi ruusua, joita katseli Maria aatteisiin vaipuneena ja sanoi: — Kaarlo, koska viedään nämät kukat Annan haudalle, sillä ilma on ehkä jo siksi lämmintä, että nämät rupeavat hyvin kukoistamaan?
— Ehkä huomeniltana?
— No niin — huomeniltana; jos on näin kaunis, ihana ilma, niin sehän on sopiva aika.
Seuraavana iltana lähestyi kirkkomaata neljä eri henkilöä yhdessä joukossa. Niissä näemme etunenässä Kaarlon ja Marian. He kantavat ruusuja. — Heidän lähestyessään Annan hautaa, näkivät he, kuinka hautakummulla oleva pihlaja hiljaisen tuulen heiluttamana pudisteli tukkaansa, ikäänkuin varottaen tulijoille: te maan päällä elävät, älkäät häiritkö nukkuneiden lepoa.
Sitä eivät he tahtoneet tehdäkään; vaan sitä vastoin tulivat he osoittamaan kuolleille kunnioitusta. — Laskettuaan kukat määrättyyn paikkaan, istuivat he itse pihlajan juurelle. Siinä kertoi Kaarlo kaikki, mitä tiesi majurin ja Annan elämästä, — kuinka Annan kätki hiljainen, mutta musertava suru hautaan, ja kuinka majuri uskollisuudella seurasi häntä hautaan asti.
Kertomus oli surullinen, kuulijoiden silmissä näkyi säälistä heltyneiden tunteiden pusertama, kirkas kyynel.
Tässä seurueessa oli Markkulan Juuse ja Kaarlon sisar, Ojalan Heta; ennenmainittujen mukana. Nämät kaksi viimeksi mainittua olivat kihloissa ja sen johdosta tulleet tervehtimään Kaarloa ja hänen puolisotaan.
— Hetasta voin sanoa sen, ilmoitti Juuse, että hänet saadessani olen varmaan onnellinen. Hän kiintyi sydämmeeni, ja jos hänet kadottaisin, voisin kentiesi tuntea itseni niin onnettomaksi, että elämäni päivät synkistyisivät kuten niidenkin, joista toinen tässä kummussa lepää.
— Niin, jatkoi Kaarlo, luonnotointa on itsetajuntaan tulleelle ihmiselle antautua moisen tuskan valtaan, mutta koska ihmisessä on heikkojakin puolia, niin sekin seikka tulee mahdolliseksi, sillä kärsimyksillä koetellaan monella tavalla ihmistä täällä matoisessa maailmassa. — Se siis on lankeemuksen tuomio; sillä ilman lankeemusta meillä ei olisi kärsimystä, kipua, eikä kuolemaa, ei myöskään ääretöintä, ikuista onnellisuutta saavutettavana, ellei vapahduksen hetki olisi lyönyt Golgathalla. — Tämä elämämme on vain kouluaika, täynnänsä vastuksia ja murheita, mutta niin vähän iloa. Se onni, jota täällä nautimme, on vain vähäinen heijastus ijankaikkisesta kirkkaudesta s.o. haudan tuolla puolella olevasta täydellisyydestä. Kun kannamme kunnialla kuormamme synkän murheenkin aikoina, muistaen pyhimpiä velvollisuuksiamme ja isänmaatamme, niin kerran pääsemme ijankaikkiseen rauhaan levolle tuonne maan hellään poveen, jota kaikki meille nytkin muistuttaa tässä väsyneen haudalla.