ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Korpelan pirtti. Vasemmalla ovi peräkamariin ja oikealla ulos ja porstuakamariin. Peräseinällä kaksi akkunaa.
JERE (pukeutuneena pyhävaatteisiinsa, harjaa takkinsa rintapieltä akkunan luona. Hetken kuluttua tulevat isäntä ja emäntä vasemmalta.)
EMÄNTÄ. No joko sinä pian olet valmis lähtemään?
JERE. Kyllähän minä. Tuota tahran roikalettahan minä tässä enää —
EMÄNTÄ. Mene pakariin ja pyydä, että Vilma puhdistaa sinun takkisi kahvilla.
JERE (menee oikealle).
ISÄNTÄ. Jos me sentään jättäisimme sen kirjeen lähettämättä.
EMÄNTÄ. Lähettämättä? Mitä sinä höpiset?
ISÄNTÄ. Sitä minä vaan meinaan, ettei se Heikki kumminkaan sinun tuumiisi suostu.
EMÄNTÄ. Saadaanpa nähdä.
ISÄNTÄ. Et sinä sitä poikaa noin vaan oman mielesi mukaan kääntele.
Kukatiesi hänellä on omia aatoksia.
EMÄNTÄ. Tässä asiassa hänellä ei saa olla niitä.
ISÄNTÄ. Pyh!
EMÄNTÄ. Sano sinä mitä haluat, mutta minä luotan Heikkiin.
ISÄNTÄ. Heikki viis välittää Honkalan tyttärestä.
EMÄNTÄ. Miks'ei välittäisi. Onhan siinä välittämistä.
ISÄNTÄ. No on niin, mutta olethan sinä jo monasti Heikin mielen huomannut. Ainahan se on pujahtanut ovesta pellolle, ennenkuin sinä edes kunnolla olet päässyt juttuasi alkamaan.
EMÄNTÄ. No entäs sitten! Pujahtaa minun puhuessani, mutta pujahtaneeko
Honkalan Kertun vierestä.
ISÄNTÄ. Jätä sinä vaan ne hommasi. Ei sitä nykymaailman aikaan vaan niin ihmisiä naiteta kuin ennen.
EMÄNTÄ. Ei sinun kalloosi näy mitään juuttuvan. Tätä minä olen saarnannut jo Herra ties kuinka kauan ja sinä vielä vaan puhut noin. Nytkö minä jättäisin kaikki, kun vihdoinkin olen saanut asian vauhtiin. Honkalaisten kanssa olen puhunut jutun kypsäksi, Kertun mieltä olen syrjäteitä kuulostellut. Hän on lapsesta asti pitänyt Heikistä. — Ja onhan siinä pojassa pitämistäkin! — Nytkö minä lopettaisin. Ehei! Jere vieköön kirjeen Honkalaan.
ISÄNTÄ. Kyllähän se lahja olisi, jos meidän joukko siihen Honkalaan taas käsiksi pääsisi.
EMÄNTÄ. Ja Heikki sitä osaisi asuakin. Ei se hänen kädestään koskaan vasaramarkkinoille joutuisi.
ISÄNTÄ. No, no, muori. Kyllähän minäkin sitä asuin, mutta kun minä. —
EMÄNTÄ. — Olen sellainen tyhjäntoimittaja.
ISÄNTÄ. So, so, älähän nyt! Nääs se oli sillä lailla, että kun —
(Vaikenee Jeren tullessa.)
JERE. No nyt minä sitten olisin valmis vaikka lähtemään.
EMÄNTÄ. Annahan, ukko, se kirje Jerelle. (Isäntä antaa kirjeen.) Kun sinä tulet kirkonkylään, viet sinä heti ensi työksesi tämän kirjeen Honkalan emännälle ja sanot hänelle paljon terveisiä minulta. — Sitten sinä menet leipurille ja tilaat sokerikakun ja pikkuleipiä. Ne saa sitten lähettää kirkkoväen mukana meille. Kauppiaalta sinä tuot kolme kiloa kahvia ja saman verran palasokeria ja — mitäs minun vielä pitikään tuottamani?
ISÄNTÄ. Minulle sinä sieltä kauppiaalta tuot punasen topan ruutia, puolenkiloa kahdeksan numeron hauleja ja viisikolmatta kahdentoista kaliiperin hylsyä. Tässä alkaa kohta linnustuksen ajat.
EMÄNTÄ. Aina sinä niitten pyssyjesi kanssa vähtäät. — Niin, kolme kiloa kahvia ja sokeria sekä paketti jästiä. —
JERE. Kun ne kaliiperit ja jästit nyt vaan muistaisi.
EMÄNTÄ. Ethän sinä, ukko rahju, niitä muista. Taitaa olla paras, että kirjoitetaan ne kaikki paperille. (Isäntä ja emäntä menevät. Jere istuu penkille ja alkaa latailla piippuaan. Vilma tulee kantaen kaljatuoppia.)
JERE. Annahan likka, kun minä ryyppään vähän sitä sinun kaljaasi. (Juo)
Ahhah! Hyvää se olikin.
VILMA. No millekäs asialle se Jere sinne kirkolle oikeen menee?
JERE. Jaa'a. Nyt onkin ylen tärkeät asiat.
VILMA. Kun ei se Jere vaan kulkisi naimaretkillä?
JERE. No niilläpä tietenkin.
VILMA. Sitä Kärkelän Kaisaako se Jere nyt sitten meinaa?
JERE. Älähän pilkkaa.
VILMA. Enhän minä.
JERE. Sinne Honkalaan se emäntä minut lähetti.
VILMA. Honkalaan?
JERE. Niin juuri.
VILMA. Mitäs asiaa emännällä on Honkalaan?
JERE. Kattiako sinä sillä tiedolla teet? — No voinhan minä sen sinulle sanoakin. Niitä Honkalan väkiä se emäntä lähetti tänne kesteihin pyytämään.
VILMA. Eihän nyt ole edes Tanelinpäivät.
JERE. No jollei ole, niin keksiihän ihminen aina jotakin muuta syytä, kun sitä välttämättömästi tarvitsee.
VILMA. "Välttämättömästi juttelee." Mies hoi! Mitä sinä juttelet?
JERE. Aai, minä huomaan, ettei sinun kalloosi ole sitä älliä viljalti siunaantunut. Ja mistäpä sitä — vaimoihmisen päähän. Nääs sinä et osaa katsoa kaikkien asioitten päälle yht'aikaa. Mutta minä osaan.
VILMA. No katso sitte!
JERE. Joo, sen minä teenkin. Jos minä lyön meidän läsipäistä tammaa, niin se tietää, että emäntä on haukkunut isäntää ja isäntä minua. Nääs se on nyt sitä asioitten ylikatsomusta, översihtiä. Ja jos Honkalan väki pyydetään meille noin vaan ilman aikojaan pitoihin, niin se tietää häitä.
VILMA (säikähtäen). Häitä?
JERE. Häitä niinkin, juuri häitä. Honkalassa on likka ja meillä poika ja mitäs muuta enää häihin tarvitaankaan? — Mutta ethän sinä ymmärrä tätä asiaa, eihän sinulla ole sitä oikeata ylikatsomusta.
VILMA (kääntyy poispäin). Niin, niin. Eihän minulla sitä ole.
JERE. Ja pulska pari siitä tuleekin. Likka niin punaposkinen ja norjakäyntinen ja niin rikas, niin rikas. Ja entäs sitten meidän Heikki! Sen komeampaa miestä saa hakemalla hakea.
VILMA (itkuun puuskahtamaisillaan). Niin.
JERE. Joutenhan sinne Heikki kotivävyksi muuttaakin ja myö koko tämän Korpelan höskän. — Kyllä siellä suuressa Honkalassa kelpaa sitten kelliä ja äljennellä. — Mutta annas olla, sinähän olet vallan oudon näköinen. Kun et vaan olisi kipeä?
VILMA. Ei minua mikään vaivaa. (Purskahtaa itkemään.)
JERE. No, tuonasen ryppy, johan sinä vallan vetistelet! — Ahaa! Juu, juu. Vai sillä lailla. Minä osaan asioitten ylikatsomuksen minä. — So, so, Vilma. Pane nyt jo pruntti suulle. Ei se asia itkusta parane. — No johan sinä nyt vallan! Näkee vielä emäntä sinun jollotuksesi, niin sitten sinä vasta. — Taitaa olla tulossa tänne.
VILMA (menee).
JERE. No ei nyt hassumpaa! — Jaa'a! Niin sitä sitten käy; kun ei osaa tehdä sitä översihtiä.
HEIKKI (avoimesta ikkunasta). Hei ukko!
JERE. Hei, hei! No jokos sinä sait sen kiukaan kivettyä?
HEIKKI. Jo se tuli, ja hyvä siitä tulikin.
JERE. Oho, poikani! Ei niitä saunan kiukaita nykykansan miehet osaa kivetä.
HEIKKI. Saatpahan huomenna kokea.
JERE. Tietää sen kokemattakin. — Tule sinä pirttiin sieltä pihalta.
HEIKKI (tulee). Huomenna me sitten uudistamme sen kiukaan semmoisella löylyllä, että sinunkin harmaat haivenesi kruusaantuvat. — Mutta mitä varten sinä nyt noin olet pyhäpukimissa?
JERE. Minä menen kirkonkylään asialle.
HEIKKI. Onpa siinäkin asiapoika!
JERE. Lapsia lähetetään lasten asialle ja miehiä pannaan miesten toimiin.
HEIKKI. No kumpaakos sorttia sinä olet?
JERE. Senkin kakara!
HEIKKI. No, no. Sovitaan pois ja mennään katsomaan, saammeko me pakarista kahvia.
JERE. Tuotanoin, minä —
HEIKKI. Älä tuotanoitse! Tule pois! (Isäntä ja emäntä tulevat.) Täältähän se äitimuorikin tulee. Jerellä ja minulla on niin kamala kahvin jano. Onko sitä lientä keitettynä?
EMÄNTÄ. Eiköhän tuota liene.
HEIKKI. Mennään pois sitten vaan.
EMÄNTÄ. Jos sinä, Heikki, jäisit tänne hetkeksi. Anna Jeren mennä edellä.
HEIKKI. No menköön sitten — mutta en minäkään aio täällä kauan viipyä.
JERE. (menee)
ISÄNTÄ. No, tuliko siitä kiukaasta kalua?
HEIKKI. Tuli siitä ja hyvä tulikin. — Sekö se asia oli? (Aikoo mennä.)
EMÄNTÄ. Odotahan vielä hiukkasen.
HEIKKI. No?
EMÄNTÄ. Jos sinä, Heikki, vähän naulaisit kiinni rantaportin säleitä.
Ne ovat kaikki niin rempallaan. Liekkö ne edes tallella?
HEIKKI. Minä olen tuuminut tehdä siihen ensi talvena kokonaan uuden portin.
EMÄNTÄ. Mutta jos nyt ensihätään sitä vanhaa hiukan korjailisit.
HEIKKI. No saanhan minä sen tehdä.
EMÄNTÄ. Nämä meidän muuritkin jäivät juhannukseksi kalkitsematta. Jos sinä huomenna joutuisit —.
HEIKKI. Mitä niitten nyt enää on väliä! Saahan ne sitten vaikka jouluksi valaista. — Jos niitä röykkiöitä ollenkaan kannattaa tuhria.
EMÄNTÄ. Uudethan ne pitäisi muurata.
ISÄNTÄ. Uudet muurit vanhaan taloon.
HEIKKI. Kerran tästä vielä saadaan uusikin talo. Ensi kesänä minä tämän röttelön hajotan ja rakennan komeamman sijalle.
EMÄNTÄ. Rakennat, jos rakennat.
HEIKKI. Varmasti. Minä teen työtä: kuivaan Hirvisuon, ojitan vesijätön, puuhaan, häärin. Tästä sopessa tuhrimisesta täytyy tulla kerran loppu. Ja siitä tuleekin. Minä en hellitä.
EMÄNTÄ. Tällä tilkulla ei siitä koskaan päästä.
HEIKKI. Jollei tällä, niin toisella.
EMÄNTÄ. Et sinä tämän palasen avulla koskaan parempaa hanki.
HEIKKI. Korpela antaa monin verroin enemmän kuin mitä siitä tähän asti on otettu.
ISÄNTÄ (puolustellen). Mitäs minä, vanha mies —.
EMÄNTÄ. Kyllähän minä muistan, että sinä olet niistä uusista konsteista puhunut ja kyllä kai niistä hyötyäkin olisi, jos sinä saisit suuremman läänin hallittavaksesi.
HEIKKI. Niin, äiti. Suurempi lääni, kartano. — Minä tekisin siitä mallitalon koko maakunnalle. En nukkuisi öisin — tuumisin, suunnittelisin.
EMÄNTÄ. Olisipa Honkala vielä meillä!
HEIKKI. Älkäämme puhuko siitä.
EMÄNTÄ. Niin, kirveltäähän se mieltä.
HEIKKI. Kerran minä hankin uuden.
EMÄNTÄ. Luuletko silti unohtavasi oikean Honkalan? Isäsi ja minä emme sitä koskaan tee.
ISÄNTÄ. Emme.
HEIKKI. En minäkään.
EMÄNTÄ. Ja kuitenkin sinä voisit, jos vain tahtoisit, poistaa tämän yhteisen surun.
HEIKKI. Minunhan pitikin mennä kahvia juomaan. Taitaa jo Jere hörppiä kuudetta kupillista. (Aikoo lähteä.)
EMÄNTÄ. Kuuntele nyt kerrankin kunnolla.
HEIKKI. Kyllähän minä teitä aina muuten kuuntelen, mutta tässä asiassa minä en voi.
EMÄNTÄ. Kyllä sinä voit, jos vaan tahdot.
HEIKKI. No minä en tahdo sitten.
EMÄNTÄ. Jos sinä edes hiukan ajattelisit asiaa.
HEIKKI. En minä semmoista osaa ajatella.
EMÄNTÄ. Ja kuitenkin sinä sanot aina muistavasi Honkalaa.
HEIKKI. Mutta eihän se tähän kuulu.
(Jere tulee.)
JERE. Tuonasen ryppy. Ethän sinä tullutkaan.
HEIKKI. Kyllähän minä tästä vielä sinne ehdin.
JERE. Minä hörppäsin jo kuppini.
HEIKKI. No mennään nyt vielä kumoamaan yksi ylimääräinen.
JERE. Annas olla. Minun täytyy kysyä emännältä, joko se lista on valmis.
EMÄNTÄ. Tässä se on.
JERE. Jollei se Honkalan emäntä ole saatuvilla, niin saako sen kirjeen pistää jollekin toiselle?
HEIKKI. Honkalan emäntä?
EMÄNTÄ. Kunhan se vain oikeaan taloon tulee.
JERE. Jassoo.
HEIKKI. Mitäs asioita sillä äitimuorilla Honkalaan on?
EMÄNTÄ. Ajattelin pyhäksi tänne kutsua.
HEIKKI. Hm! (Kävelee kiihoittuneena edestakaisin.)
ISÄNTÄ. Täytyyhän meidänkin kerran kestejä pitää — pitkästä aikaa.
HEIKKI. Sitäkö varten ne portin ja muurin laitokset?
EMÄNTÄ. Saisivathan ne muutenkin olla tehtyinä.
HEIKKI. Äiti, te kiusaatte minua.
JERE. Kattos tota ronttia!
EMÄNTÄ. Minä kiusaan sinua?
HEIKKI. Kyllä minä huomaan, mihinkä te tähtäätte.
EMÄNTÄ. Mitä ihmeen huomaamista siinä on? Parempaa tyttöä kuin Kerttu ei ole näillä kulmilla.
ISÄNTÄ. Kyllähän sinä sen itsekin tiedät.
HEIKKI. Ei minulla mitään Kerttua vastaan ole, mutta —
EMÄNTÄ. No mitä sinä sitten puhut kiusaamisesta?
HEIKKI. Rakas äiti ja isä, minä en mielelläni puhu tämmöisistä asioista enkä oikeen voi… voi sietää, että niistä muutkaan puhuvat.
EMÄNTÄ. Sinä olet ollut liian paljon yksinäsi täällä korvessa, järvien takana. Et sinä osaa edes ajatella niinkuin muut ihmiset.
JERE. No menenkös minä?
EMÄNTÄ. Tietysti! Mitä sinä siinä vielä töllötät?
HEIKKI. Äiti, te voisitte säästää minulta tämän, jos te tahtoisitte.
EMÄNTÄ (Jerelle). No etkö sinä jo lähde!
JERE (menee).
EMÄNTÄ. Täytyyhän sinun, hyvä ihminen, jo tuumia naimisiin menoa. Isäsi vanhenee, minä vanhenen, kerran me kuolla kuukahdamme, ja silloin on sinulla ympärilläsi vain vieraita.
ISÄNTÄ. Ei sinun talonpidostasi ikänä tule mitään ilman kunnollista emäntää.
EMÄNTÄ. Mutta ethän sinä edes viitsi katsella ympärillesi. Ja kun minä sinun parastasi toimitan, nostat sinä aika äläkän.
ISÄNTÄ. Niin juuri. Sinun parastasi. Et sinä mistään Kertun veroista löydä.
EMÄNTÄ. Onhan täällä tyttöjä — mitä on. Mutta Korpelan suvun vesalle ei ole kelvollista.
ISÄNTÄ. Sinä tahdot tehdä uudistuksia, sinä tarvitset rahaa… Ja kuitenkin sinä vain murjotat, kun me puhumme sinulle järkeä.
EMÄNTÄ. Saathan sinä täältä tyttöjä muitakin kuin Honkalan Kertun. Saat rutiköyhäin talollisten ja renkien kakaroita.
ISÄNTÄ. Ja piikojen äpäriä.
EMÄNTÄ. Siinä on meidän Vilma. Mene ja nai hänet.
HEIKKI. Entäpä jos tekisin niin!
EMÄNTÄ. Mitä!
ISÄNTÄ. Poika, mitä sinä meinaat?
HEIKKI. Entäpä jos tekisin niin?
EMÄNTÄ. Oletko sinä tullut hulluksi?
ISÄNTÄ. Oletko sinä valveilla vai puhutko sinä unissasi?
HEIKKI. Kyllä minä olen täysin hereillä ja minun järkeni on kirkkaampi kuin monasti ennen.
EMÄNTÄ. Minä en ymmärrä sinua.
ISÄNTÄ. En minäkään.
HEIKKI. Te olette tänään pakoittanut minut sanomaan, mitä jo kauan sitten olen aikonut teille ilmaista. Minä tarvitsen kohta vaimon ja minä olen valinnut itselleni vaimon, ja se on juuri meidän Vilma.
EMÄNTÄ. No jo minä kummia kuulen! Hahhaa! — Mutta sehän sopiikin. Isä juo ja pelaa talonsa ja poika nai piian äpärän. Kyllä tätä sukua on Paha siunannut.
HEIKKI. Äiti!
EMÄNTÄ. Käsket kai minua vaikenemaan? Eei! Minä puhun mitä minua haluttaa ja sinä kuuntelet! — Vai sillä lailla! Sinä sotkeennut ensimaiseen piikaan, jonka tapaat, ja olet valmis naimaan hänet. Ei ole ennen piikoja Korpelan ja Vaarantaustan sukuihin naitu… Ja sinäkö sen uuden mallin alkaisit. Ei niinkauan kuin minun pääni on pystyssä… Kyllä niistä lutkista pian päästään! (Menee.)
HEIKKI. Minä pyydän teitä, äiti —.
ISÄNTÄ. Johan sinä nyt vallan pehmeitä tuumiskelet, Heikki. Ei sinun heti kannata noin hätääntyä. Sattuuhan semmoista. — Ja pääsethän sinä siitä naisesta rahalla irti.
HEIKKI. Ei minun luonnollani sentään niin pitkälle mennä.
ISÄNTÄ. No mitä sinä sitten oikeen meluat? Ethän sinä tuommoista piikaa voi vakavasti ajatella…
(Emäntä tulee raastaen Vilmaa käsivarresta.)
VILMA. Voi, emäntä, päästäkää! Te puristatte minun käteni poikki.
EMÄNTÄ. Suu kiinni, lutka!
HEIKKI. Tuollaiset sanat ovat vallan tarpeettomia, äiti.
EMÄNTÄ. Lutka kuin lutka!
VILMA. Antakaa minun mennä!
EMÄNTÄ. Luuletkos minun itseäsi täällä pidättävän! Tuoss' on sun kaappisi ja tuossa on ovi. Mene! Äläkä koskaan tule minun silmieni eteen… Mitä sinä epäröit! Kokoa tavarasi heti paikalla ja lähde!
HEIKKI (pidättäen Vilmaa). Sinä jäät!
VILMA. Anna minun mennä.
HEIKKI. Sinä jäät!
EMÄNTÄ. Mitä? Rupeatko sinä vastustamaan minun käskyjäni?
HEIKKI. Äiti, minä olen teitä aina totellut, mutta nyt minä en voi.
EMÄNTÄ. Sinä tahdot pakottaa äitisi ja isäsi elämään saman katon alla — jalkavaimosi kanssa.
ISÄNTÄ. Nääs, ei se ollenkaan… tuota… sillä lailla ole.
VILMA. Rakas emäntä… Heikki, anna minun mennä.
EMÄNTÄ. Sukusi kunnian sinä tallaat jalkojesi alle ja hyyssäät porton penikkaa.
HEIKKI. Minä pyydän, älkää kiinoittako itseänne ja — minua.
EMÄNTÄ. Tuo sinua kiihoittaa, tuo kiimainen narttu sinua kiihoittaa. Ulos! Minä en jaksa katsella sinua enää. Maantielle! Sinä maantien sikiö.
HEIKKI. Älkää, äiti kulta, älkää!
EMÄNTÄ. Mene… mene… portto!
HEIKKI. Jumalauta! Tästä täytyy tulla loppu! — Jos teitä, äiti ja isä, ei haluta asua saman katon alla tulevan miniänne kanssa, niin tuossa on viisi hirttä poikki. Kyllä maailmassa tilaa on.
VILMA. Rakas Heikki, anna minun mieluummin mennä!
ISÄNTÄ. Kukas täällä oikeen käskee?
HEIKKI. Minä täällä käsken, jos niiksi tulee. — Ette kai ole unohtaneet, että jo uudesta vuodesta asti on Taneli Korpela muonalla ja Heikki Korpela isäntänä?
EMÄNTÄ. Sinä olet noiduttu.
HEIKKI. Minä olen mikä minä olen ja Vilman minä otan vaimokseni ja nyt se asia on selvä. (Vilma ja Heikki menevät.)
ISÄNTÄ. Johan minä sitä sanoin.
EMÄNTÄ. Hän on noiduttu.
ISÄNTÄ. Hän on sinun poikasi.
EMÄNTÄ. Mutta Honkalasta minä en luovu… Nytkö joku piian lutka vetäisi mustan ristin minun vaivannäköjeni päälle. Ei sinä ilmoisna ikänä!
ISÄNTÄ. Minkäs sinä Heikille mahdat?
EMÄNTÄ. Heikille? Ei tässä ole Heikistä kysymys.
ISÄNTÄ. Kyllä se Honkala nyt meiltä meni.
EMÄNTÄ. Minä hankin sen takaisin vaikka minun täytyisi noitia tuhota!
Esirippu.