KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama. Auringonpaisteinen sunnuntaiaamu.
(Vilma istuu pöydän ääressä, hänen edessään on telineillä raamattu; lukemisen hän on juuri jostakin syystä keskeyttänyt. Isäntä kävelee levottomana edestakaisin.)
ISÄNTÄ. Jatka!
VILMA (lukee). "Te vanhurskasten henget ja sielut, kiittäkäät Herraa, kunnioittakaat ja ylistäkäät häntä ijankaikkisesti.
"Te pyhät, jotka raadolliset ja murheelliset olette, kiittäkäät Herraa, kunnioittakaat ja ylistäkäät häntä ijankaikkisesti.
"Anania, Asaria ja Misael, kiittäkäät Herraa, kunnioittakaat ja ylistäkäät häntä ijankaikkisesti.
"Sillä hän on meitä helvetistä pelastanut ja auttanut meitä kuolemasta.
"Ja on pelastanut meidän tulisesta pätsistä ja on meidän tulen keskeltä varjellut.
"Kiittäkäät Herraa; sillä hän on hyvä ja hänen hyvyytensä pysyy ijankaikkiseen.
"Kaikki —."
ISÄNTÄ (keskeyttäen). Kuulitko? Rantaportti narahti. Nyt ne tulevat.
VILMA (katsoo akkunasta). Ei näy ketään.
ISÄNTÄ. Katri parka! (Vaitiolo.)
VILMA. Isäntä.
ISÄNTÄ. No mitä?
VILMA. Minulla olisi teille jotakin sanottavaa.
ISÄNTÄ. No sano pois vaan.
VILMA. Voitteko antaa tätä minulle koskaan anteeksi.
ISÄNTÄ. Mitä?
VILMA. Tämä on kaikki minun syytäni.
ISÄNTÄ. Mutta hyvä ihminen.
VILMA. Minun luokseni tuli Heikki saunakamariin. Koko onnettomuus on minun syytäni.
ISÄNTÄ. Sinunko syytäsi?
VILMA. Antakaa minulle anteeksi. Minä lähden pois, minä tahdon sovittaa kaikki…
ISÄNTÄ. Sinä et saa puhua tuolla lailla. Minä en pidä tuommoisista puheista… Sinä olet semmoinen… Ole vaiti!
(Vaitiolo.)
VILMA. Luenko minä vielä?
ISÄNTÄ. Älä.
(Vilma sulkee raamatun ja käy viemässä sen kamariin.
Heikki ja Jere tulevat.)
ISÄNTÄ. No?
JERE. Ei löytynyt.
HEIKKI. Ei löytynyt.
ISÄNTÄ. Hm.
HEIKKI. Kuka olisi eilen uskonut, että tään tämmöistä tapahtuu.
JERE. Kyllä minä silloin sammuttaissa jo huomasin siinä emännässä jotakin erinomaisempaa. Se hoki hokemistaan: "pelastakaa minun poikani" ja olisi juossut valkeeseen, jollen minä olisi kädestä sivulle taluttanut. Mutta enhän minä ymmärtänyt, että se näin pitkälle menisi.
HEIKKI. Tämä on kova päivä meille, isä.
ISÄNTÄ. Kova sinulle, kovempi minulle.
JERE. Kyllä tästä vielä hyväkin tulee. Semmoiset pelästymisen puhdit kuuluvat menevän ohitse.
ISÄNTÄ. Kunpahan löytyisi.
JERE. Ei se kaukana taida olla, vaikkei silmiimme osunut. Kyllä se kotia tulee.
HEIKKI. On se sentään ihmeellistä, että se äiti sitä saunan paloa niin ankarasti säikähti.
ISÄNTÄ. Sinun kamarisi oli tyhjä, Heikki… Siksi sinun äitisi nyt metsiä kulkee.
(Vaitiolo.)
JERE. Voi ollensakin! (Nousee ja menee akkunan luo.) Ohhoh kuinka paljon kirkkoveneitä on järvellä tänä aamuna.
ISÄNTÄ. Arvaahan sen, kun on näin tyyni ja kaunis ilma.
JERE. Sepä se.
(Vaitiolo.)
JERE (äkkiarvaamatta). Tulkaa katsomaan! Emäntä tulee!
ISÄNTÄ. Mitä sinä sanot!
(Kaikki ryntäävät akkunan luo.)
JERE. Katsokaa!
HEIKKI. Äiti!
VILMA. Voi hyvä jumala!
JERE. Voi emäntä parka.
(Heikki aikoo mennä ulos.)
ISÄNTÄ. Älä mene, se tulee tänne.
JERE. Tänne tulee.
ISÄNTÄ. Menkää pois toiseen huoneeseen, te muut. Minä tahdon olla kahden kesken Katrin kanssa, minä kerron hänelle kaikki. Menkää!
(Heikki, Vilma ja Jere menevät Heikin kamariin. Hetken kuluttua tulee emäntä hapset hajallaan, vaatteet tahrautuneina ja epäjärjestyksessä, silmissä raukea, harhaileva katse.)
EMÄNTÄ. Näinhän sen piti käydä, Taneli, juuri näin. Katri ei ollut vielä tarpeeksi kärsinyt. Tämän piti vielä tulla… Se oli sallimusta… hyvän… hahhaa… kuuletko Taneli… hyvän Jumalan sallimusta… Hyvää sallimusta. Hahhaa!
ISÄNTÄ. Rauhoituhan nyt Katri. Ehkeivät asiat, olekkaan niin pahasti kuin sinä luulet.
EMÄNTÄ. Minä tiedän, kuinka ne ovat. Minä tiedän, mitä minä olen tehnyt. Minä olen polttanut… Muistatko, kun minä eilenillalla menin Heikin huoneeseen… Minä riemuitsin, minä luulin voittaneeni… Mutta Heikki ei ollutkaan siellä… Akkuna oli auki… minä ymmärsin… Silloin kuului ulkoa pilkallista naurua… Muistatko?… Sinäkin kuulit…
ISÄNTÄ. Tule istumaan tänne penkille, minun viereeni —.
EMÄNTÄ. Sinähän puhut minulle kuin lapselle —
ISÄNTÄ. Minä kerron sinulle iloisia uutisia.
EMÄNTÄ. — Tai vähäjärkiselle. Minä en ole kumpaakaan!
ISÄNTÄ. Tule istumaan ja koeta tyyntyä, niin minä ilmoitan sinulle mikä ihme on tapahtunut.
EMÄNTÄ. Jätä ilmoittamatta.
ISÄNTÄ. Heikki elää.
EMÄNTÄ. Mitä!… Ole vaiti!
ISÄNTÄ. Heikki elää. Hän pelastui.
EMÄNTÄ. Ole vaiti! Kyllä minä eilisen illan muistan. Muistan tarkastikin. En minä ole sekaisin. Älä luulekkaan. Omin käsin minä oven pönkitin, omin käsin sytytin… Ja Heikki oli siellä sisällä… Heikki oli siellä sisällä… Miksi piti tämänkin tapahtua minulle.
ISÄNTÄ. Heikki ei ollut siellä.
EMÄNTÄ. Ei ollut… Näithän itse, kamari oli tyhjä.
ISÄNTÄ. Heikki oli ulkona, kävelemässä. Vilma oli ehdottanut, kun siellä sisällä oli niin kuuma.
EMÄNTÄ. Vilma pelastanut Heikin?… En minä viitsi kuunnella juttujasi.
Sinä kai nyt koetat rauhoittaa minua.
ISÄNTÄ. Katri, usko minua. Heikki elää.
EMÄNTÄ. Minä olen jo rauhallinen… ja niin sanomattoman kurja.
ISÄNTÄ. Heikki on täällä omassa huoneessaan.
EMÄNTÄ (kiihtyen). Mitä sinä sanot, Taneli! Älä kiusaa minua!
ISÄNTÄ. Hän tulee luoksesi, jos kutsut.
EMÄNTÄ. Älä leiki minun kanssani. Näethän, että olen onneton.
ISÄNTÄ. Kutsu, niin hän tulee.
EMÄNTÄ. Niin, niin.
ISÄNTÄ. Tee niinkuin sanoin.
EMÄNTÄ. Minä en oikeen ymmärrä sinua… No, voinhan minä tehdä niinkuin haluat. (Lähestyy ensin huolettomasti ovea, mutta käy sitten araksi ja kolkuttaa vasta kauan epäröityään.) Heikki!
HEIKKI (tulee). Äiti, tässä minä olen.
EMÄNTÄ. Pois!
(Lysähtää parkaisten lattialle.)
HEIKKI. Vettä! Pian vettä! (Vilma ja Jere tulevat; Vilma juoksee noutamaan.) Äiti, kuule minua! Tässä minä olen! Äiti, kuule!… Isä ja Jere, tulkaa auttamaan! Nostetaan sänkyyn.
(Nostavat emännän sänkyyn; Vilma tuo vettä.)
HEIKKI (virvoitellen). Äiti, minä olen tässä sinun luonasi. Heikki on sinun luonasi.
JERE. Nyt se virkoaa. Se liikuttaa jo silmäluomiaan.
ISÄNTÄ. Katri, kuule minua! Katri!
HEIKKI. Äiti, älä jätä meitä! Älä jätä minua, Heikkiä.
EMÄNTÄ (herää vähitellen; oudoksuen). Heikkiä?
HEIKKI. Niin, Heikkiä.
EMÄNTÄ. Heikki! Sinä elät.
(Syleilevät.)
HEIKKI. Rakas äiti.
EMÄNTÄ. Tämä on kaikki niin kummallista.
ISÄNTÄ. Heikki elää, Katri.
EMÄNTÄ. Niin, Heikki elää. (Huomaa Vilman, joka on seisonut taampana.)
Vilma. (Vilma tulee lähemmäksi.) Sinä pelastit minun poikani.
VILMA (heittäytyy itkuun purskahtaen emännän sängyn viereen.) Rakas emäntä, antakaa anteeksi…
HEIKKI (ikäänkuin aikoen estellä). Vilma…
EMÄNTÄ. Sinä!… Pyydät anteeksi?… Pois! Pois teeskentelijä!… Ei, ei. Älä mene! Jää tänne… Täällä on niin kuuma, minua tukehduttaa… Aukaise akkuna, Heikki. (Heikki aukaisee akkunan.) Auta minua nousemaan.
ISÄNTÄ. Sinun on parasta nyt vaan levätä.
EMÄNTÄ. Minä tahdon akkunan luo.
(Isäntä ja Heikki taluttavat hänet sinne. Vaitiolo.)
EMÄNTÄ. Mitäs varten tuonne portille on liinoja pantu?
JERE. No kun niitä vieraita piti… niin minä ajattelin…
EMÄNTÄ. Niin, tänäänhän… (Purskahtaa yhtäkkiä itkuun.) Heikki, vihaa minua! Minä olen huono ihminen, julma äiti. Vihaa minua!…
HEIKKI. Te olette niin hyvä.
EMÄNTÄ. Sinä et tiedä, mitä sinä sanot! Kuule, mitä minä kerron, minä tunnustan sinulle kaikki ja sinä olet vihaava ja ylenkatsova minua. Tiedä, että sinun äitisi on —.
JERE (keskeyttäen). Minä pyytäisin, että te jättäisitte sanomatta sen mitä aioitte. Minä tiedän kaikki… Ei siitä tulisi huojennusta kenellekään. Semmoinen uhri on vallan tarpeeton.
HEIKKI. Mitä tämä merkitsee?
JERE. Se merkitsee sitä, että sinä menet naimisiin Vilman kanssa ja äitisi antaa siihen suostumuksensa.
ISÄNTÄ. Niin se taitaa olla paras, Katri.
EMÄNTÄ. Sinä näit.
JERE. Niin.
(Vaitiolo.)
EMÄNTÄ (taisteltuaan hetken itsensä kanssa; vaivaloisesti ja värittömällä äänellä). Jere, souda sinä kirkolle ja mene… Honkalaan… sanomaan, että on… sattunut esteitä, että… ei voida… ne täytyy jättää… Kyllähän sinä ymmärrät.
JERE. Kyllä, emäntä.
(Aikoo mennä.)
EMÄNTÄ (pidättäen häntä). Ei, ei! Minä en voi luopua Honkalasta!…
Mene!
(Jere menee. Oven kiinni louskahtaminen koskee kuin isku emäntään.)
HEIKKI (hiljaa). Kiitos, äiti.
EMÄNTÄ. Niin, Heikki, tee sinä kuinka haluat. Minä en enää välitä mistään.
(Vaitiolo.)
EMÄNTÄ (katsellen ulos). Maailma on niin kaunis, niin iloisen ja rauhallisen näköinen… ja minä olen niin onneton…
ISÄNTÄ. Aika lääkitsee sinutkin vielä.
EMÄNTÄ (puhuen väsyneesti, harvakseen). Ei ole tässä maailmassa enää mitään, joka minua kiinnittäisi, joka minut parantaisi… Honkalalle minä elin… nyt minä olen tarpeeton ihminen… Niin turhaan olen minä kärsinyt… niin tuloksettomasti ponnistanut… Tämä on kaikki niin järjetöntä… Mikä on tämän kaiken tarkoituksena…
HEIKKI. Eläminen vaan.
EMÄNTÄ. Ja sitten kuoleminen, kuoleminen…
Esirippu.