Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 2. Tutkimukset ja arvostelut

by Kaarlo Johan Bergbom

II

ARVOSTELUT

(Kirjallisesta Kuukausilehdestä)

Vuodelta 1866.

Finnische Dichtungen, ins Deutsche übertragen von Hermann Paul. 1866. 130 s. Hinta 2 Rmk.

Puhumatta Kalevalasta ja osaksi myöskin Runebergin teoksista, on koko suomalainen runous melkein kokonaan "terra incognita" eurooppalaiselle yleisölle. Skandinaavian maissa kyllä tunnetaan ja rakastetaan niitä runoilijoitamme, jotka käyttävät ruotsin kieltä, muissa maissa taas Topeliuksemme, Cygnaeuksemme ovat outoja nimiä. Myöskin moni runoutta harrastava mies, erittäinkin Saksassa, on oppinut ihailemaan Kantelettaren lauluja ja koettanut sovitella niitä omaan kieleensä, mutta ei yhtään suurempaa ja vielä vähemmin täydellistä kokoelmaa suomalaisia kansanlauluja ole vieraissa maissa vielä ilmaantunut. Jokainen onnistunut koe tuoda maamme runolliset aarteet piilostaan esiin suurille eurooppalaisille markkinoille on siis kiitosta ansaitseva, ja me toivomme, että hra Paulin "Finnische Dichtungen" tulevat saamaan ihan lavean yleisön Saksassa.

Täydellistä katsausta maamme runolliseen kirjallisuuteen hra Paulin kirja ei kuitenkaan tarjoo eikä pyydäkkään tarjota. Stenbäck esim. ja moni muu runoniekka ei ole ensinkään saanut siinä sijaa, samaten ei myöskään ole näytteitä kaikista suomalaisen kansanlaulurunouden lajeista. Kun hra Paul kuitenkin esipuheessa sanoo antavansa "den geringen Bruchtheil" (pienen murto-osan) suomalaista runoutta, ei voida katsoa tätä vaillinaisuutta miksikään viaksi.

Pahempi on, etteivät valitut näytteet aina ole runoniekkojen paraita. Vaikka esim. Topeliukselta on otettu 9 kappaletta, saapi lukija kuitenkin jokseenkin epävakaiset ajatukset hänen runottarensa luonteesta. Kypsymättömät nuoruuden kokeet (niinkuin "Vid tjugu år") tai tilapäiset runoelmat (niinkuin "Nikolai Alexandrovitsch") voivat saada saksalaisen lukijan pitämään suloista runoilijaamme liian alhaisessa arvossa. Paremmin on hra Paul valinnut viisi käännöstään Cygnaeuksen teoksista ja kolme käännöstään Ahlqvistin (Oksasen) runoelmista ("Silloin saisi Tuoni tulla", "Tuopa tuopi tuiman tunnon" ja "Miksikä aina suret?"). Runebergiltä on hra Paul kääntänyt ainoastaan yhden kappaleen, joka seikka kuitenkin on luonnollinen, kun näet Runebergin teokset jo ovat saatavina saksaksi. Nervanderin lyyrillisiä runoelmia hra Paulin kirja sisältää kaksi. Viimein antaa kymmenen Kantelettaren ihaninta valiohelmeä tälle teokselle suurimman kaunistuksen. — Yleensä voi kiittää itse käännöstä hyväksi. Vaikka tämä tarkoin seuraa alkutekstiä, ei siinä kuitenkaan ole nähtävänä mitään kankeutta tai sekaisuutta; kieli on sujuvaa ja ainoastaan harvoin kirjailija käyttää säkeissä vapautta semmoista, jonka tarkempi runomitta-oppi hylkää. Muutamissa runoelmissa (esim. Topeliuksen "Respolskassa") on käännös ihan mestarillinen.

Ainamo. Skådespel med sång i 4 akter och 1 tablå af K. Rosendahl. 1866. 88 s. Hinta 2 mk.

På Lemos strand. Dramatisk idyll med sång i 2 tablåer af K. Rosendahl. 1866. 53 s. Hinta 1 mk. 20 p.

Sceniska monologer af K. Rosendahl. 1866. 32 s. Hinta 75 p.

Maamme ruotsalaisessa kirjallisuudessa on joukko runoilijoita, jotka, vaikka iältään vanhat, aina kuitenkin pysyvät alottelijoina. Mikään aatteellinen into ei pakoita heitä laulamaan; ruotsin kielen helppo soveltuminen retoriseen loistavuuteen ja kaikuvaiseen runorakennukseen viehättää heidät sepittämään riimejä — valitettavasti usein ilman sisällystä. Kun lisäksi tulee, että näiden kirjailijain henkinen näköala tavallisesti ei juuri ole liioin avara, täytyy tunnustaa heidän sijansa maamme sivistyselämässä jokseenkin alhaiseksi. Tähän joukkoon näkyy hra Rosendahlkin kuuluvan. Hän on jo tehnyt monta yritystä draamallisen runouden alalla, mutta aina osottanut kykenemättömyyden päästä kaikista koulupoikamaisimmasta runokäsityksestä. Etevin hra Rosendahlin tuotteista on kieltämättä satunäytelmä "Ainamo". joka yleisön suureksi suosioksi näyteltiinkin viime vuonna keväällä Helsingin teatterissa. Tämä suosio ei juuri kuitenkaan koskenut itse näytelmää, vaan oivallista ja kaunista soitantoa, jonka nerokas sävelniekkamme P. von Schantz-vainaja laati hra Rosendahlin teokseen. Painettuna ja siis ilman soitannon apua, on "Ainamo" kadottanut suurimman viehätyksensä. — Näytelmän aine nojautuu germanilaisessa tarustossa tavattavaan uskoon, että alkuaineiden haltiattarilla ei ole sielua, jos ne eivät voi saavuttaa jonkun maallisen nuorukaisen rakkautta. Tämä aine sopisi kyllä hyvin satunäytelmään, mutta hra Rosendahl on ihan sopimattomasti asettanut tarinan näyttämön Suomeen, vaikka koko usko on niin peräti germanilainen eikä koko tarustossamme tavata yhtään muistomerkkiä, johon se voisi liittyä. Toiminnan puolesta hra Rosendahl on enimmiten seurannut Andersenin satua: "Pieni merenneito", jossa myöskin on käytetty samaa ainetta kuin "Ainamossa"; mitä hän siihen itse on lisännyt, ei juuri todista suurta keksimiskykyä. Kielen puolesta on kirjailija onnistunut paremmin. Puhtaasti lyyrilliset paikat "Ainamossa", varsinkin missä kirjailija antautuu hentomieliseen kirjoituslaatuun, soivat useinkin somilta ja sujuvilta, vaikka niissäkin kyllä suurempi alkuperäisyys olisi suotava.

"Lemun rannalla" on pieni draamallinen idylli, joka teeskentelemättömyytensä ja isänmaallisen tarkoituksensa tähden sopii varsin hyvin seuranäytelmäksi. Kirjallista ja draamallista arvoa sillä on vielä vähemmin kuin "Ainamolla". — Ihan vähäpätöisiä ovat hra Rosendahlin "näyttämölliset yksinpuheet": "Kukkaisten myyjätär" ja "Vastaleivottu ylioppilas" (En nybakad student).

Små berättelser och tidsbilder af Kapten Puff. 1866. 192 s. Hinta 2 mk.

Kun tulevaisuudessa joku historioitsija ryhtyy kuvailemaan nykyistä sivistyselämää maassamme, on hän löytävä N. Pinellon nimen liittyneenä kaikkiin harrastuksiin ja yrityksiin, jotka meidän aikanamme ovat koskeneet taiteen edistymistä ja viljelemistä Turussa. Hän on varmaankin pitävä arvossa sitä lämmintä intoa, joka ilmaantuu hra Pinellon taideharrastuksissa, jos hän ei voikkaan aina kiittää näiden harrastusten johtopäätöksiä parahiksi. Hän taitaa arvattavasti löytää tästäkin pienestä kirjasta yhtä ja toista, joka voipi valaista Turun iloista seuraelämää, ennenkuin yliopisto muutettiin sieltä Helsinkiin. Suurta kirjallista merkitystä näillä "kertomuksilla" ei suinkaan ole — eikä ole toiselta puolelta niillä suuria vaatimuksiakaan. Ne ovat yksinkertaisia jutelmia sekä tutuista että tuntemattomista, mutta aina todellisista ihmisistä, joita kirjailija on nähnyt ja tuntenut. Näiden ihmisten elämänvaiheet eivät juuri aina ole olleet niin merkillisiä eivätkä ihmiset itse niin eteviä, mutta kirjailijan suora ja hyväntahtoinen, mieli tekee hänen tuttunsa meidän omiksemme ja me annamme mielellämme anteeksi, jos kirjailija välistä puheliaan vanhuksen tavoin juttelee melkein liian paljon jokapäiväistä hokua. Vielä lisäksi voivat uuteloiden kirjoittajat näistä "ajankuvista" saada huvittavia aineita, ja sekin lisää kirjan arvoa, että siinä tavataan tietoja kaikista suomalaisista miehistä ja naisista, jotka ovat antautuneet näytelmätaiteen palvelukseen.

Helmivyö suomalaista runoutta. Helsinki 1866. 287 s. Hinta 3 mk.

Niinkuin lukijamme jo tietää, on ansiokas kuvalehtemme "Maiden ja Merien takaa" tänä kesänä kuollut samaan tautiin, jota melkein kaikki kirjalliset yritykset meidän maassa sairastavat, nimittäin suosivan yleisön ja tilaajain puutteeseen. Kaksi seikkaa kuitenkin voinee vähäisen lievittää niitä surkeita ajatuksia, jotka tämä tapaus välttämättömästi jokaisessa synnyttää: ensiksi lienee varma, että "Maiden ja Merien takaa" jonkun ajan perästä taas virkoo eloon ja toiseksi toimitus on antanut tilaajoilleen mitä kauniimman palkinnon tuosta kesken vuotta lopetetusta lehdestä, nimittäin kokoelman etevimpiä suomalaisia runoelmia! Runoniekkamme eivät tavallisesti ole olleet aivan tuotteliaita, harvat ovat ne, jotka olisivat voineet saada runoistansa kokoon erinäisen vihkon, tavallisesti heidän teoksensa ovat painetut sanomalehtiin ja siellä arvattavasti joutuneet yleisöltä unhotuksiin. Varsin kiitettävä on siis tämä kokoelma, jonka tarkoitukseksi hra J. Krohn (Suonio), kirjan toimittaja, sanoo "että saataisiin kaikki mitä vaan kauniita suomenkielisiä runoelmia löytyy hajallaan, siellä täällä sanomalehdissä ja kirjoissa, kootuksi yhteen, niin että ne olisi suuren yleisön nautittavana eikä ainoastaan niiden harvain tutkijain, jotka joskus katselevat vanhoja sanomalehtiä läpi". Mutta tämä hra Krohnin yritys ei ansaitse ainoastaan suuren yleisön tähden runsasta kiitosta, vaan se on myöskin suureksi hyödyksi kaikille nuorille, alkaville runoilijoille. Sillä emme tahdo sanoa, että lyyrillinen kieli suomeksi olisi päässyt klassillisen täydellisyytensä perille sekä kieliopillisen tarkkuuden että muotojen rikkauden puolesta, mutta todistaahan tämä kokoelma, että lyyrillisellä runoudellamme jo on oma historiansa, jonka vaiheissa runollinen kieli on muodostunut niin tarkaksi ja sujuvaksi, ettei se enään pane esteitä taitavalle runosepälle korkeimmissakaan aineissa. — 52 on niiden suomalaisten runoniekkain luku, joiden teoksien joukosta näytteitä on otettu tähän "Helmivyöhön"; ja vielä lisäksi on siinä 8 tuntemattoman runoelmia. Kirjailijat ovat kirjassa saaneet sijansa ajanluvullisessa järjestyksessä, alkaen vanhasta Hemmingistä, joka jo ennen vuotta 1614 toimitti virsikirjansa, nuorimpiin kirjailijoihin asti, jotka viime vuosina ovat tuoneet runottarensa esikoistuotteet kirjallisuuden markkinoille. Tavallisesti on otettu noin 3 näytettä kunkin kirjailijan edustajaksi, mutta on niitäkin, joilta saalis on ollut paljoa runsaampi, samaten kuin toisia, joiden jälkeenjättämistä runoelmista ainoastaan 1 tai 2 kappaletta on otettu. Jokaisen kirjailijan nimeen on liitetty elämäkerrallisia tietoja, jotka kuitenkin toimituksen olisi sopinut tehdä vähän laveammiksi. Että oikeinkirjoitus vanhojen kirjailijain runoelmissa on muutettu nykyaikaiseksi, ei sovi muuta kuin kiittää. Muitakaan korjauksia vastaan ei voi syyllä mitään muistuttaa, kun ne silminnähtävästi ovat tehdyt "varovalla kädellä". Yleisesti kaikki kirjaan otetut runoelmat pitävät paikkansa; melkein jokaisella kappaleella on joko runollinen taikka kirjallisuushistoriallinen ansionsa ja toimittajan taiteellinen maku on melkein aina saattanut hänen valitsemaan parasta. Emme kuitenkaan tässä kohden voi olla joitakuita muistutuksia tekemättä. Tämä kokoelma olisi ensinkin kyllä sopinut olla vähän laveampi. Minkä tähden esim. kaikki virret, jotka muodostavat suurimman osan lyyrillistä runoutta menneinä vuosisatoina, ovat heitetyt pois? Totta on, ettei virsien tarkoitus juuri ole taiteellinen, vaan uskonopillinen, mutta voidaanhan katsoa niitä, yhtä hyvin kuin muita hengellisiä runoja, runolliseltakin kannalta, ja voihan siis niiden sija olla ei ainoastaan virsikirjassa, vaan myöskin runokokoelmassa. Nyt kun virret ovat pois suljettuina, on suuri epäsuhtaisuus kahden viimeisen ja tämän vuosisadan välillä; 17:nneltä ja 18:nnelta vuosisadalta on otettu ainoastaan 12, 19:nneltä 40 runoilijaa. Vielä on usein liika vähän parasten runoilijaimme tekemiä. Oksasen runoelmista on esim. valittu ainoastaan 3, Suonion runoelmista 3, Puhakan runoista 2, Kymäläisen runoista 2; Kiven lyyrillisiä runoja ei ole nimeksikään. Nähtävästi toimittaja on pitänyt Suonion ja Oksasen runoelmia niin tuttuina yleisölle, kun ne jo ovat kootut eri vihkoihin, että jokaisella lukijalla on tilaisuus lukea niitä muutenkin, mutta siinäpä kohden "Koskenlaskijan morsiamet" ja "Suksimiesten laulu", vaikka kauniimpia, olivat sopimattomia tähän uuteen kokoelmaan painattaa, sillä ne ovat jo painetut niin monta kertaa, että ne näyttävät joutuneen välttämättömiksi kaikissa runokokoelmissa ja lukemistoissa. — Lisäksi toimittaja kyllä olisi voinut ottaa mukaan näytteitä eräiden nuorimpien teoksista; runolliselta kannalta ovat esim. "Runoja Herkules uroosta" nimisen runoelman tekijä Dalberg tai uuteloiden kirjoittaja Gummerus yhtä tärkeitä kirjallisuudessamme kuin useat tähän kokoelmaan otetut kirjailijat. Mutta toimittaja on, ollessaan liika niukka tässä kohden, toisessa kohden osottautunut sangen anteliaaksi; tässä vyössä on näet melkein liika paljon vieraita, ulkomaalaisia "helmiä", tässä suomalaisessa runokokoelmassa melkein liika paljo käännöksiä. Myönnämme, että etevien ulkomaalaisten teosten käännökset useimmiten hyödyttävät alkavaa kirjallisuutta enemmän kuin jokapäiväiset alkuperäiset kyhäykset, myönnämme, että moni kirjailijamme on runollisempi käännöksissään kuin omissa teoksissaan, myönnämme, että tämä kokoelma näyttäisi nykyistä jotenkin köyhemmältä ilman käännöksiä, ja kuitenkin on varmaa, että tämä vierasten runojen paljous on osittain antanut vieraan vivahduksenkin koko teokselle. Tavataanpa siinä esim. 6 kirjailijaa, joilta on otettu ainoastaan käännöksiä, vaikka he ovat kirjoittaneet alkuperäisiäkin runoja. Vaikeata, miltei mahdotonta, olisi asettaa tarkkoja sääntöjä tämän asian suhteen, sillä ei kukaan voine määrätä, missä kääntäminen loppuu ja missä mukaileminen alkaa, emmekä puolusta perkauskiihkoa tässä kohden; olisimme ainoastaan tahtoneet toimittajan siinä vähäistä varovammaksi.

Kirjan ulkoasu ansaitsee kiitosta sekä paperin että painon puolesta, eikä ole hinta korkeampi kuin 3 markkaa ostajille. Kirjan nimi "Helmivyö" ei juuri ole kaikista soveliaimpia. Tiedämme kyllä, että tuommoiset nimet "Skogsstjernor", "Sandperlor", "Blüthen und Perlen" ovat mitä tavallisimpia muodinmukaisessa kalenterirunoudessa, mutta ne ovat teeskenneltyjä ja sopimattomia korkeammalle teokselle. Kumma kyllä enimmät runolliset kirjailijamme ovat noudattaneet tätä mautonta muotia, ottaessaan kirjansa nimen sekä eläin- että kasvikunnasta, niinkuin "Sääskiä", "Talvikukkasia", "Muiden maiden marjoja" y.m.

Vuodelta 1867.

Läsning för barn af Zach. Topelius. Andra Boken. Visor och Sagor. Stockholm 1866. — Pris 3 mk. 75 p.

Eräs sangen viehättävä merkki eurooppalaisissa kirjallisuuksissa viime aikoina on se into ja lempi, jolla elämän ja luonnon ulkonäöltään vähäpätöisiä kohtia tarkastellaan ja esitellään. Ihmiset ovat huomanneet, että luonnon synnyttävä voima ilmaantuu yhtä hyvin pienen ruohon kasvamisessa, kuin jaloimmassa ukonnuolessa, että lapsien leikeissä ja unelmissa on usein enemmän runollisuutta kuin ritarien sankariteoissa. Jokaisessa eri kansassa tämä into on kirjallisuudessa ja taiteessa synnyttänyt erilaisia tuotteita eri kansojen luonteen mukaan; Englannissa kirjailijat varsinkin sepittävät oivallisia siveellisiä kertomuksia lapsille, Saksanmaalla ovat lasten laulut erittäin merkittäviä, kun näet nerokkaat sävelniekat, niinkuin Mendelssohn, Schumann, Taubert y.m. ovat niihin sovittaneet melkein paraita nuottejansa; Tanskanmaalla loistavat muiden edellä Andersenin ihanat tarinat. Myöskin meidän maamme kirjallisuudessa on tämä pyrintö nähtävä; Z. Topelius on tässä kohden parasten ulkomaalaisten runoniekkojen vertainen. Tämän runoniekan avut ilmaantuvat viehättävimmässä muodossaan hänen tarinoissaan ja muissa kirjoituksissaan lapsille; Topeliuksen lyyrillisten runojen soma suloisuus, hellä tunteellisuus, kuvien rikkaus, hänen uuteloittensa kekseliäs mielikuvitus ja elävä kertomustapa ovat hänen tarinoissaan sointuneet yhteen. Mahdollista lienee, että Andersen on antanut ensimmäisen herätyksen Topeliuksen tarinoille, mutta jos niin olisikin, on suomalainen runoniekkamme kuitenkin ihan itsenäinen; häntä voisi sanoa Andersenin kilpailijaksi eikä jäljittelijäksi. Runollinen havaintovoima on suurimmassa määrässä molemmille yhteinen; molemmat ovat lämpimällä hartaudella tutkineet runollisia kohtia eläinten, kukkien ja kivien elämässä ja kuvailevat niitä ihmeellisellä taidolla, molemmat onnistuvat yhtä hyvin ilostelevissa kuin murheellisissakin aineissa, molemmissa on kristillinen siveellinen henki elävä. Mutta heidän välillänsä on myöskin eroavaisuuksia; Andersen on tanskalainen: hän on sävyisämpi, Topelius on suomalainen: hän on vakaamielisempi; Andersen välttää paremmin liikanaista hellätuntoisuutta, Topelius paremmin liikanaista puheliaisuutta, Andersen on vilppaampi, Topelius taiteellisempi; Topelius ei olisi voinut kirjoittaa Andersenin paraita laatukuvia jokapäiväisestä elämästä, Andersen ei olisi voinut kohottaa mielikuvitustansa semmoiseen jaloon innostukseen, kuin minkä Topelius ilmaisee tarinassaan "Kaikkein pyhäin yö". — Maamme ruotsinkielisissä perheissä ovat Topeliuksen, lapsille aiotut kirjoitelmat aina olleet rakkaita tuttavia, käännöksinä niitä luetaan ja nautitaan myöskin monessa semmoisessa perheessä, jossa suomen kieltä käytetään. Lavea selitys niiden ansioista olisi siis yhtä turha kuin, käyttääksemme kreikkalaista sananlaskua, "pöllöjen tuominen Athenaan", senkin tähden kun tämä uusi kokoelma, joka nyt ilmoitetaan, ei juuri ole ihan uusi. Kaikki tai vähintään melkein kaikki kappaleet ovat jo muutamia vuosia sitten olleet painettuina "Eos" nimisessä lasten-sanomalehdessä. Topeliuksen parahimpina tarinoina emme juuri saata pitää näitä, päinvastoin on moni tässä kokoelmassa esiintyvä tarina hänen heikompiansa, mutta tässäkin suuret ansiot melkein kokonansa peittävät viat ja moni tarina on oikea mestarin teos. Tahdomme muiden seasta mainita esim. "Verna Rosa", "Adalminas perla", "Fästningen Hjelteborg", "När man sofver på rosor", "Hvitsippan", "Vårt land" j.n.e.

Viimeiseksi emme voi olla lausumatta joitakuita mietteitä, joita nämät tarinat, enemmän kuin Topeliuksen muut, ovat herättäneet. Ensiksikin sallittakoon meidän tehdä muistutus kielen suhteen; vaikka me ihastumme siihen taitoon, jolla Topelius valaisee kuviansa lasten piiristä ja kirkastaa tavallisimmat lauseet, täytyy meidän kuitenkin sanoa hänen vapautensa välistä menevän ylellisiin. Kun hän esim. antaa eräälle tytölle tämän kehoituksen: "ole niinkuin sokurikakku lakkahillon kanssa", niin hän jo vähäisen poikkee runollisuuden polulta. Toisessa kohdassa pelkäämme runoniekan lämpimän sydämmen pettäneen hänen terävää ymmärrystään; lasten viattomuus ja puhtaus ovat todella avuja, joiden ilmaantumiseen jokainen ihmisystävä voi ihastua, niin kauan kuin lapset itse eivät tiedä siitä mitään; mutta eivätkö runoniekan alinomaiset muistutukset lapsille: oh, mikä Jumalan puhdas enkeli sinä olet, kuinka suloinen viattomuutesi on y.m. voine synnyttää taipumusta farisealaisuuteen? — Niinkuin luonnollista onkin, ovat Topeliuksen tarinat Ruotsissakin herättäneet yleisen suosion ja ihastuksen. Mutta se isänmaallinen henki, joka niissä ilmaantuu, on aina tekevä ne rakkaammiksi Suomenmaalle.

Album utgifvet af Konstnärsgillet i Helsingfors. Helsingfors 1866. Hinta 12 mk.

Mikä on "Konstnärsgillet"? kysynee ehkä joku maaseutulainen, jolle kaupungin päiväjutut ovat vieraita. Konstnärsgillet, suomeksi taideseura, on eräs Helsingissä vuonna 1864 syntynyt yhdistys, joka on saanut nimensä siitä, että siihen kuuluu muutamia taiteilijoita sekä taiteen ystäviä ja -suosijoita. Tämän seuran jäsenet kokoontuvat tuon tuostakin huvittelemaan, pyytäen samalla antaa huvitukselleen jommoisenkin taiteellisen vivahduksen. Kahdesti vuodessa on suuri yleisökin päässyt ottamaan osaa seuran iltahuvituksiin ja useimmiten näistä pienistä, vaatimuksiltaan vähäisistä juhlista tuonut sen tunteen, että ilta on ollut hupainen. Tämä on rohkaissut seuraa, joka, ottaen tunnuslauseeksensa "ej blott för nöje" (ei ainoastaan huviksi), sen tähden on päättänyt astua sananvaihtoon koko maan yleisön, eikä ainoastaan Helsingin esteettisten salonkiseurain kanssa. Seura on lähettänyt julkisuuteen albumin, jossa se on pyytänyt näyttää yleisölle pieniä kokeita melkeinpä kaikissa taiteen haaroissa. Runous on osaltaan vähäpätöisin. Cygnaeuksen runoelma "Almqvist" ja eräs Topeliuksen ballaadi "Lang Matt" ovat ainoat kappaleet, jotka ansaitsevat huomiota. Musiikkiamme edustaa sen sijaan hyvästi kahdeksan kansan-tanssisävellystä, jotka eräs taitava käsi (K. Collan) on sovittanut pianon soitettaviksi. Kuvaavia taiteita edustaa viisi hyvin onnistunutta valokuvaa: Walter Runebergin veistokuva "Silenus seuralaisineen", Sjöstrandin "Kullervo lapsena", Löfgrenin runollinen maalaus "Erik XIV ja Kaarina Maununtytär", "Parvi pyitä" Magnus Wrightin hyvin tunnetusta kädestä, sekä "Yksityisen huonerakennus Helsingissä" H. Dahlströmiltä. Albumin taiteelliset osat antavat siis hyvin ilahuttavan kuvan seuran vaikutuksesta ja todistavat, että seuran tunnuslause "ei ainoastaan huviksi" ei olekkaan tyhjää kerskailua. Mutta kylläpä näyttääkin, esipuheesta päättäen, kuin ei seura suinkaan aikoisi panna kynttiläänsä vakan alle. Että seura asettaa tarkoitusperänsä korkealle, sitä ei tietysti sovi moittia. Mutta että seuran hupaisista iltakokouksista ja somasti toimeenpanemista juhlista uusi päivä katsotaan koittavaksi kansalliselle taiteelle — kuten albumin esipuheessa vakuutetaan —, osottaa semmoista taiteen, kansan elämälle suuriarvoisen merkityksen halveksimista, jommoista ei voisi odottaa semmoisilta hengiltä, jotka sanoilla yhtenään dilettanttimaisesti saarnaavat taiteen taivaallista syntyperää.

Näytelmistö. Kokous alkuperäisiä ja suomennettu Teatterinäytelmiä. IV. 1867. 288 s. Hinta 3 mk.

Tämän näytelmistön neljäs osa sisältää yhden alkuperäisen ja kaksi käännettyä kappaletta. Käännökset ovat molemmat Holbergin teoksista; osan suomalainen kappale on paraan näytelmäkirjailijamme, A. Kiven, tekemä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on siis katsonut soveliaimmaksi ottaa Näytelmistöönsä ainoastaan semmoisia teoksia, joiden taiteellinen arvo on epäilemätön ja jotka senkin tähden kartuttavat kirjallisuuttamme. Ja siinä on Seura mielestämme ihan oikeassa. Jotkut ovat pitäneet hyödyllisempänä, että Seura noiden pitkien mestariteosten sijaan antaisi kääntää kaikenlaisia pieniä, helppoja kappaleita, sopivia seuranäytelmiksi. Meidän mielestämme taas tämä varsin hyvin sopii heittää yksityisen yritteliäisyyden varaan, kun Kirjallisuuden Seuran asia on pukea suomalaiseen muotoon ainoastaan semmoisia teoksia, joilla on kirjallinenkin arvo. Molemmat komediat, jotka tavataan tässä Näytelmistön osassa, ovat Holbergin parhaita; niiden kääntäminen suomeksi on siis kiitettävä, semminkin kun molemmat suomennokset ovat taitavien miesten tekemät: herra Bäckvall on suomentanut "De Stundeslöse" (Ei ole aikaa), herra Gummerus "Don Ranudo de Colibrados eli köyhyys ja ylpeys". Kieli on molemmissa, kuten sopii toivoakkin, sujuva ja käännös tarkka. Kunnioittaen herra Bäckvallin suurta monivuotisessa kirjailijatoimessa osottamaa taitoa suomen kielen käyttämisessä, tahdomme kuitenkin tehdä pienen muistutuksen eräästä kohdasta. Hra Bäckvall käyttää keskustelukielessä usein sanoja "herra", "rouva", "mamselli" j.n.e., tiloissa, joissa suomalainen sanoo ainoastaan "te". Tämä ruotsalainen lausetapa, joka valitettavasti jo on alkanut hiipiä tavalliseen keskustelukieleen, on varsin moitittava; ensiksi se on epäsuomalainen, toiseksi se on ruma ja kolmanneksi se on kankea.

Viehättävin ja merkittävin kaikista draamoista tässä osassa on kuitenkin A. Kiven "Karkurit". Se ei ainoastaan vie vähäpätöistä draamallisuuttamme tärkeän askeleen eteenpäin, se on luettava maamme kirjallisuuden parhaimpien tuotteiden joukkoon. Näinä aikoina, jolloin valtiolliset ja yhteiskunnalliset kysymykset erittäin täyttävät kansan mieltä, on varsin vaikeata alkaville runoniekoille vetää yleisön huomiota teoksiinsa; Kivi on onnistunut siinä paremmin kuin muut; hänen jokaista uutta teostaan odotetaan sekä uteliaisuudella että toivolla. Tavallisesti tämä toivo ei olekkaan tähän asti pettynyt. Hänen "Kullervossaan" eri osat ihastuttivat enemmän kuin teos kokonaisena; päähenkilön synkeä, uhkea, kamalan traagillinen luonne, useat kohtaukset, joissa raivokas, mutta innostunut ja voimakas draamallinen mielikuvitus ilmaantuu, ja erittäinkin kirjoitustapa, joka on yhtä suora kuin runollinen, yhtä rohkea kuin alkuperäinen, viehättävät runouden ystäviä; sitä vastoin on arvostelu syystä moittinut aineesta poikkeavaa liika eepillisyyttä niinkuin myöskin liika huolettomuutta kielen suhteen. Nämät viat ovat paljoa vähemmässä määrässä huomattavina Kiven toisessa draamassa: "Nummisuutarit", joka epäilemättä on paras komedia, minkä ikinä suomalainen mies on kirjoittanut. Moni oudoksui kyllä kuvauksen erinomaista luonnollisuutta, eikä tahtonut myöntää sitä runollisuudeksi, mutta yleisesti tämä näytelmä on hyvinkin päässyt yleisön suosioon. Runoniekan lämmin rakkaus ihmisiä ja oloja kohtaan, jotka hän esittelee, antaa hänen kuvauksilleen kauniimman ihanteisen valon, kuin mitä hentomielisimmät korupuheet olisivat jaksaneet. "Nummisuutarit" on Kiven rikkahin ja vaihtelevin teos: hänen mielikuvituksensa voima ilmaantuu siinä korkeimmillaan. Hänen muita teoksiaan heikompi on sitä vastoin "Kanervala" niminen lyyrillisten runoelmien kokoelma, josta tarkastus jo on ollut tässä lehdessä luettavana. Jos "Nummisuutarit" onkin Kiven neron mahtavin tuote, on taas "Karkurit" hänen valmistunein ja ehein näytelmänsä. Sekä draamallisen toiminnan että runollisen kirjoitustavan puolesta on "Karkurit" vanhempia sisariansa taiteellisempi ja kirkkaampi. Runoniekan taito on siis tässäkin teoksessa edistynyt ilahuttavalla tavalla ja antanut kauniit ennustukset tulevaisuudesta.

Onko aine "Karkureihin" otettu eräästä vanhasta tarusta vai onko se tekijän oma keksimä, sitä emme tiedä, vaikka viimeinen kohta näyttää meistä mitä luultavimmalta. Kivi on tässä jättänyt sekä Kalevalan jumalaistarulliset että jokapäiväisen talonpoikaiselämän olot, joiden tarkka kuvaileminen antoi semmoisen viehätysvoiman "Kullervolle" ja "Nummisuutareille"; hän on koettanut tehdä pelkän sielunkuvauksen, jossa draamalliset ristiriidat ilmaantuvat ainoastaan toimivien ihmisten sisällä. Semmoiset täydellisen ihanteiset aineet tarjoovat arvattavasti paljo vastuksia niin reaaliselle kirjailijalle kuin Kivi on, mutta hänelle on onnistunut voimakkaasti voittaa enimmät vaikeudet. Vaikkei vuosisata, eikä seutu, missä näytelmä on tapahtuvinaan, ole määrätty; vaikka saamme varsin vähän selkoa oloista, joissa draaman henkilöt elävät, on koko runoelman väritys niin omituinen, niin selkeä, että me, samalla lailla kuin Shakespearen "Kuningas Learissa" tai "Macbethissa", mielikuvituksessamme ajattelemme siihen historiallista pohjaa. Sillä emme ole sanoneet, ettei runoniekka yhtä hyvin olisi voinut asettaa näytelmänsä toimintaa määrättyyn aikakauteen ja määrättyihin oloihin; muutamat perustelmat (motiivit) olisivat kenties silloin joutuneet selvemmiksi kuin nyt: esim. tuo valtiollisista syistä syntynyt viha Markuksen ja Maunon välillä. Siinä kohdassa Kivi olisi voinut ottaa hyviä opetuksia Shakespearen "Romeosta ja Juliasta" tai W. Scottin teoksesta "Lammermoorin morsian", joissa esitetään samaa vihan ja rakkauden ristiriitaa kuin "Karkureissakin". Yleensä ovat koko maailman runoilijat harvoin käsittäneet mitään ainetta tai ristiriitaa niin innollisesti, joko sitten onnellisesti tai onnettomasti, kuin juuri tämän — ja ylpeydellä voimme lukea "Karkurit" onnistuneimpien joukkoon. Kivi on muodostanut aineensa jalon traagilliseksi ja vaikka (niinkuin useimmiten semmoisissa aineissa tapahtuu) sattumuksen osa on muutamissa paikoissa ottanut melkein liika tärkeän sijan, niin päähenkilöiden omat luonteet kuitenkin pääasiassa määräävät toiminnan kehityksen.

Sanoimme "Karkurit" taiteellisemmaksi kuin Kiven entiset näytelmät; sitä voi erittäin havaita toiminnan suhteen. "Kullervossa" ja "Nummisuutareissa" vuoropuhelun laveus ja väliseikkojen paljous alinomaisesti tyrehdytti tapausten tulvaa. "Karkureissa" on kirjoitustapa paljoa tärkimpi ja ainoastaan harvoin on tekijä käyttänyt tarpeettomia sivuseikkoja (esim. tuon vanhan akan ennustukset ensimmäisessä näytöksessä, Paulin ja Hannan rakkaus, joista lukija hyvin voisi päästä j.n.e.). Toiminta etenee jatkuvasti nousten näytöksestä näytökseen ja herättää lukijassa tuon mielenjännityksen, joka on mitä ilahuttavin merkki jokaiselle näytelmälliselle teokselle. Eikä ole tämä mielenkiintomme ainoastaan paljasta teatterillista uteliaisuutta, semmoista, jolla esim. katsomme A. Dumas'n näytelmiä, vaan oikea draamallinen jännitys, joka aina todistaa runollista voimaa tekijässä. Samaa kiitosta ei kuitenkaan luullaksemme ulkonainen juoni ansaitse; siinä kohden ovat muutamat paikat joko liika tavallisia taikka liika tavattomia. Tykon valepukemus esim. lienee tuskin todenmukainen; Elman unijuoma taas sopisi myöskin paremmin ranskalaiseen melodraamaan à la Victor Hugo, kuin suomalaiseen tragediaan. Vielä vähemmin tahtoisimme kiittää tuota onnetonta avioliiton välikirjaa, jonka kirjoittaminen kyllä antaa tilan viehättävälle kohtaukselle, mutta joka kuitenkin olisi ollut vältettävä. Kun tuota naimistapaa ei milloinkaan ole käytetty Suomenmaassa, niin on sen käyttäminen näytelmässä, joka on Suomessa tapahtuvinaan, melkein liikanainen licentia poetica (runollinen vapaus).

Kaikista Kiven entisissä näytelmissä tavattavista ansioista tuo sieluopillinen ja reaalinen kaavaustaito, jolla hän osasi kuvailla ihmisten luonteita eläviksi, kenties enimmin on saavuttanut hänelle yleisön mielisuosion. Erittäin sisälsi "Nummisuutarit" kokonaisen gallerian omituisia kuvia, jotka pian ja selvästi tarttuivat lukijan muistoon; esm. Esko, Sepeteus, Topias, Karri, Teemu j.n.e. eivät suinkaan aivan pian haihdu mielestä ja muistosta. "Nummisuutareissa" vallitsi luonnonmukaisin, tarkin huolellisuus eri osien suhteen, joka muistutti alankomaalaisten maalarien laatukuvista. "Karkureissa" runoniekka on kuvannut henkilöitänsä paljoa leveämmällä siveltimellä. Henkilöt ovat siten ehkä kadottaneet hiukan suoraa välittömyyttänsä, mutta jo ainekin vaatii hiukan suuremman ihanteisuuden ja runoniekka on myös sen kautta välttänyt paljon epädraamallista sieluopillista vähäpätöisyyttä ja turhamaisuutta. Varsinkin Elma "Karkureissa" ilmoittaa ihan uutta kohtaa runoniekan voimassa kuvailla naisten luonteita. Tähän asti kaikki Kiven naishenkilöt (paitsi Kullervon äiti, jonka hän sai Kalevalasta) ovat olleet vähäpätöisiä — Elma taas on "Karkurien" miltei viehättävin ja loistavin henkilö. Elma on omituinen ilmaus maamme runoudessa; tavallisesti runoniekkamme kuvailevat rakastavaa, suomalaista tyttöä Runebergin "Torpantytön" mukaan, jossa rakkaus ja alistuminen ovat sisarina; Elma sitä vastoin on uhkea, innokas nainen, jonka rakkaus palaa tulena ja jonka sielussa ei ole vähintäkään tilaa laakealle malttavaisuudelle. Semmoinen luonne voisi kenties näyttää enemmän italialaiselta kuin suomalaiselta, mutta Elman haaveksivainen ikävöitseminen antaa kuitenkin hänen luonteelleen pohjoismaisen ihanteisen vivahduksen. Tyko on Elman vastine miehenä, voimakas, ylpeä, raivokaskin, mutta myöskin jalo ja luja; hän on oikea ritari, sans peur et sans reproche (peloton ja nuhteeton), joka ansaitsee Elman rakkauden. Kuvaillessaan näiden nuorten onnettomien lempeä, on Kivi keksinyt säveliä niin suloisia, niin innostuneita, niin hehkuvia ja kuitenkin helliä, että tämä kohta epäilemättä on näytelmän silmiinpistävin ansio. Draaman muiden henkilöiden joukossa ovat viholliset isät, Markus ja Mauno, onnistuneet tekijältä paraiten; Markuksen jäykkä, ynseä luonne on sopivin vastakohta Maunon ihmisystävälliselle, vaikka heikolle julkitotisuudelle. Lyhyesti, mutta oikein mestarillisella tavalla on vanha Martti esitelty. Pauli, Hanna ja Yrjö ovat sivuhenkilöltä, joista ei voi sanoa hyvää eikä pahaa. Sitä vastoin tekijä itse myöntänee Niilonsa kelvottomaksi draamalliseksi henkilöksi. Hänen kavaluutensa, hänen kiittämättömyytensä, hänen himollisuutensa ovat niin alhaisia, niin häpeällisiä, että hän innoittaa eikä kauhistuta meitä. Hän on konna joko liian paljon tai liian vähän.

Kieli on paljoa tarkempaa, ylevämpää ja oikeampaa kuin "Kullervossa", vaikkei yhtä alkuperäistä. Kirjoitustavassa vaihtelee runomittainen ja suorasanainen esitys; sitä vastaan ei ole mitään sanomista, päinvastoin pidämme tätä vaihtelua sekä luonnollisena että noudatettavana, mutta Kivi vuorottelee suoraa puhetta ja runomittaista usein ilman pienintäkään syytä aineen puolesta. Runomittainen esitys on yleensä rikasta, loistavaa ja sujuvaakin, ainoastaan harvoin paikoin kovaa, kankeata tai viallista. — Toivomme että kummallinen taipumus kaikenlaisiin outoihin houreisiin, joka on huomattava syrjäseikoissa Kiven teosten sekä sisällyksen että muodon suhteen, katoo katoomistaan; tämä saattaa olla vähäpätöistä, se on totta, mutta se loukkaa välistä sivistynyttä makua. Vikoja ei ole vaikea löytää Kiven runoudesta, mutta ne painavat vähän ansioiden rinnalla. Hän on oikea runoniekka, hän on oikea draamallinen runoniekka ja hän on oikea suomalainen draamankirjoittaja. Nuorempain eurooppalaisten runoilijain joukossa, jotka näinä 15 viimeisenä vuonna ovat ryhtyneet näytelmien tekoon, emme muista yhtään, jonka varmuudella voisimme sanoa Kiveä etevämmäksi ja ainoastaan kaksi (Björnstjerne Björnson Norjassa ja Otto Ludvig Saksanmaalla), jotka asettaisimme täydelleen hänen rinnallensa. Lukiessamme "Karkurit" tuntuu meistä suomalaisen teatterin puute mitä katkerimmalta, sillä tämä draama on täydellisesti sovitettu teatterin vaatimuksien mukaan.

Välskäärin juttuja. Kertonut Z. Topelius. Suoment, K.G. Levander. I. Kuninkaan sormus. 1867. — Hinta 1 mk.

Z. Topelius on maamme tuotteliaimpia kirjailijoita ja epäilemättä tuotteliain runoilija. Sitä kummemmaksi on katsottava, että nyt vasta suomalainenkin kirjallisuus on ruvennut omistamaan niitä aarteita, jotka Topeliuksen runousvoima on saattanut ilmi ruotsinkielisten ihastukseksi. Ja kuitenkin Topelius ansaitsisi olla kansan eikä ainoastaan ruotsinkielisen herrassäädyn runoniekkana. Useat hänen lauluistansa on Suomen oma runotar kuiskuttanut hänelle korvaan ja uuteloissaan hän on elävällä tarkkuudella kuvaillut suomalaista luontoa ja suomalaisia henkilöitä. Suomalaiselle kirjallisuudelle ja kielellekin olisi suuri hyöty saada Topeliuksen teokset suomalaiseen pukuun, sillä kirjakieleltämme enimmältään puuttuu tuo nerokas, sorea kirjoituslaatu, joka on Topeliuksen oma.

"Välskäärin jutut", joiden ensimmäisen osan hra Levander nyt on suomentanut kiitettävällä tavalla, ovat kokoelma historiallisia uuteloita, jotka kuitenkin ovat yhdistyneet toisiinsa yhdeksi pitkäksi romaaniksi. Romaanin toiminta alkaa Kustaa Aadolfin aikana eikä ole vielä loppunut Kustaa III:nnenkaan hallituksen aikaan. Kertomuksessa ei voi siis olla yksi päähenkilö, vaan koko Bertelsköldin suku ja sen vaiheet ovat tarinain aineena. Yhteyttä, tuota välttämätöntä asiaa jokaisessa taidetuotteessa, ei ole kuitenkaan täydellisesti säilytetty, semminkin kun toiminnan paikka muuttuu sangen usein kaukaisiin maihinkin, niinkuin jo ensimmäisessä kertomuksessa Eteläsaksaan. Parantaakseen tätä yhteyden puutetta, on Topelius keksinyt arveluttavan keinon — tuon kuninkaan sormuksen, joka kulkee polvesta polveen, mieheltä miehelle ja joka taikavoimallaan aina ensin saattaa omistajilleen mahtavuutta ja onnea, sitten syöstäkseen heidät onnettomuuteen ja surmaan. Jos sitä vastoin jokaista juttua tarkastetaan erikseen, niin useimmissa ilmenevä rikas mielikuvitus, jalo henki ja miellyttävä esitystapa karkoittaa kaikki moittimisaikeet; nautitaan eikä tutkita. Runoniekan tärkein ehto, muodostusvoima, esiintyy korkeassa määrässä, romaaninkirjoittajan tärkein ehto, eloisa kertomistaito, korkeimmassa määrässä Välskäärin jutuissa. Verrattomalta näyttää Topeliuksen nero erittäinkin semmoisissa kohdissa, missä historiallisia laatukuvia esitellään. Kuvatessaan historian suuria sankareita tai mahtavia ristiriitoja, on hänen siveltimensä välistä melkein liika hieno, mutta kuka voisi maalata historiallista "Stillebeniä" niin oivallisesti kuin Topelius? Kun valtiolliset seikat ottavat suuren tilan "Juttujen" ensimmäisessä, suomennetussa osassa, ei tämä olekkaan niin merkillinen kuin esim. molemmat seuraavat osat "Miekka ja aura" ja "Tuli ja vesi". Toivomme sen tähden, ettei herra Levander ole kyllästynyt kiitettävään työhönsä, vaan antaa, niin pian kuin mahdollista, Suomen kansalle Juttujen seuraavatkin osat. Tämä nyt ilmestynyt vihko käsittää noin puolet "Kuninkaan sormus" nimistä ensimmäistä osaa. Suomennos on hyvin taitavasti tehty, vaikka kyllä olisi ollut toivottavaa, että suomentaja enemmän olisi karttanut siellä täällä esiintyviä outoja murteellisia sanoja, jotka tekevät kirjan ymmärtämisen vaikeammaksi.

Vuodelta 1868.

En qvinna af vår tid. Karaktersteckning af Stella. 1867. 272 s. Hinta 3 mk. 50 p.

Tällä uudella romaanilla on ihan yksinäinen sija maamme kirjallisuudessa; se todistaa tekijässään kokonaan muukalaista sivistystä. Ulkomaan kirjailijat ovat kaiketi ennenkin vaikuttaneet runoniekkoihimme ja tavallansa siinä ei ole mitään moitittavaa; mutta tämä Stellan romaani olisi voinut ilmestyä missä muualla Euroopassa tahansa yhtä hyvin kuin Suomessa. Kirja on kosmopoliittinen tarkoituksen, ajatusten ja kirjoituslaadun puolesta; kosmopoliittinen siinäkin, että vaikka toiminta on tapahtuvinaan Englannissa, kaikki sen henkilöt ja tavat osottavat varsin vähän englantilaista luontoa. Itse päähenkilö, Lucy, esim. muistuttaa paljoa enemmän ranskalaisista ja saksalaisista perikuvista (esm. George Sandin Quintilia Cavalcantista tai Ida Hahn-Hahnin Iida Schönholmista), kuin englantilaisen tai suomalaisen kirjallisuuden naisihanteista. Romaanin tarkoitus johtaa myöskin mieleen mainittuja naiskirjailijoita ja kuuluu siis vanhamuotiseen kirjallisuuden aikakauteen; se on samalla aristokraattinen ja vallankumouksellinen, se saarnaa nerokkaan ylimysnaisen olevan oikeassa, jos hän ylenkatsoo yhteiskunnallisen elämän vaatimuksia, hän kun on syntynyt johonkin korkeampaan kuin ahtaaseen perhe-elämään. Tässä kohdassa Stella jäljittelee 1820:n ja 1830:n naiskirjoittajia; nykyiset kirjailijattaret päinvastoin ovat tavallisesti konservatiivisia ja kansanvaltaisia. — Tämä kenties on syy, jonka tähden Stellan romaani on ilmestynyt Suomessa. Ihankuin tyhjä liberaalisuus alkoi kummitella meissä, kun se jo oli melkein kokonaan tehnyt tehtävänsä muualla Euroopassa, niin kysymys nerokkaan naisen "emansipatsionista" kenties tulee muotiin Suomessa, kun se jo kauan on ollut vanhamuotista ulkomailla. Olisipa yhtä tarpeetonta kuin turhaakin, jos todella rupeaisimme Stellan tarkoitusta vääräksi näyttämään. Uutelossa tai lyhyessä romaanissa voi paradoksikin pitää paikkansa, jos sitä vaan nerolla ja taidolla käytetään. Valitettavasti Stella ei ole tyytynyt tapauksia suorasti kertomaan; hän romaanissaan pakoittaa sekä itsensä että kertomuksensa henkilötkin alinomaa miettimään Jumalaa ja ihmistä, rakkautta ja velvollisuutta, Cervantes'ia ja Virgiliota y.m. Välistä näemme kirjan tekijässä nerokkaan, suuren maailman naisen, välistä luulisimme jonkun viisastelevan yliopistolaisen romaanin kirjoittaneen. Niin esim. moni pieni kuvaelma, moni sielutieteellinen havainto! moni sivuhenkilö (esim. lapsellinen Elvine ja suloinen Alice) on Stellalta oivallisesti onnistunut, mutta hän on jotenkin heikko juuri siinä kohdassa, jossa hän itse silminnähtävästi on luullut käyttäneensä suurinta runollista voimaansa, s.o. kuvaillessaan Lucyn luonnetta ja ajatuksia. Stella vakuuttaa sangen usein Lucyn olevan kovin nerokkaan, viehättävän ja oppineen. Lucyn teoissa emme juuri saa nähdä mitään siitä; mutta kun kaikki romaanin henkilöt, jotka arvattavasti tuntevat häntä paremmin, veisaavat samaa virttä, täytyy meidänkin heitä uskoa; vaan tavalliselle ymmärrykselle tämä jumalallinen nainen näyttää — lyhyesti sanoen — ikävältä. Kaikissa elämän kohdissa antaa Stella päähenkilönsä tehdä juuri mitä tavallinen järkevä nainen ei tekisi. Sitä vastoin Lucyn isä. vanha, epäluuloinen, kova ja juonikas Lord Suffridge, sangen viehättävä eikä juuri tavallinen romaanisankari, todistaa Stellassa olevan kyllin runollista keksintövoimaa mainittavampienkin luonteiden sielutieteelliseen kuvaamiseen. Stellan kirjoituslaatu ansaitsee suurimman kiitoksen; hänen kertomustapansa on sujuvaa ja selvää, ja kieli, jos se ei olekkaan rikasta, on ainakin puhdasta ja somaa. Me olemme hänen kanssansa aina sivistyneessä seurassa, joka ei aina tapahdu lukiessamme tavallisten kirjailijattarien romaaneja. Epälukuiset mietteet, ajatukset ja lyyrilliset huokaukset kirjassa ovat usein oikeita, usein kauniita, usein nerokkaita; mutta ne ovat varsin harvoin uusia. Ne ovat painettuja kukkia, jotka eivät vielä ole kadottaneet tuoksuansa, mutta joiden tuoreus on poissa.

I Finland. Berättelser af Theodor Sederholm. III. 1867. 163 s. Hinta 2 mk.

Jos luemme Sederholmin kertomukset Stellan romaanin perästä, astumme kokonaan toiseen maailmaan; siellä toiminta siirtyy välistä Englannista Amerikkaan, välistä Paratiisista Englantiin, täällä me aina liikumme vain kotinurkissa; siellä henkilöt olivat lordeja, ladyjä, parooneja tai muita ylimyksiä, Sederholmin sankarit ovat sitä vastoin yliopistolaisia ja mamselleja; Stellan ihmiset olivat haaveksivaisia ihanteita, jotka kenties asuvat pilvissä, Sederholmin ihmisiä tapaamme joka kadulla; Stellassa on paljo mielikuvitusta, mutta vähän ymmärrystä, Sederholmissa paljo ymmärrystä, mutta vähän mielikuvitusta. Tässä kertomuksien kolmannessa vihkossa on 10 juttua, kaikki lyhyitä ja suoria kuvaelmia, joilla ei ole ja jotka eivät tyydytä runollisia vaatimuksia, mutta joiden siveämielisyys ja keveä kirjoitustapa kaiketi on voittava yleisön suosiota. Tavallisesti Sederholm valitsee jonkun esikuvan jokapäiväisestä elämästä, esim. yliopistolaismatamin, onnettoman nuoren runoniekan, joka luulee itseänsä neroksi, saksalaisen kauppamatkustajan y.m. ja keksii sitten lyhyen jutun henkilöittensä selitettäväksi. Kiitettävää on, että tekijä on jättänyt tuon alinomaisen rakkauden hellätuntoisuuden, joka on ollut haitaksi kertomusten edellisissä vihkoissa; nämät jutut ovat enimmiten lystillisiä. Paraiten tekijä liikkuu keskimäisissä ja kaupunkien alhaisissa säädyissä; "Gretas ungdomsdrömmar" sitä vastoin todistaa, että henkilöt ja kohtaukset talonpoikaiselämästä eivät sovi tekijälle: tyttöraukat tölleissä puhuvat ja haaveksivat ikäänkuin he olisivat kasvatetut jossakin ylhäisessä kasvatuslaitoksessa.

Erik Fleming. Skådespel i 5 akter af Karl Robert Malmström. 1867. 128 s. Hinta 2 mk. 50 p.

Karl Robert Malmström on jo vuosia sitten hankkinut itselleen taitavan lyyrillisen runoilijan nimen. Sitä suuremmalla uteliaisuudella on yleisö odottanut tätä hänen ensimmäistä yritystänsä draamallisella alalla, erittäinkin kun huhu kävi, että Malmströmin näytelmä oli monivuotisen työn runollinen hedelmä. Menneen kuukauden loppupuolella Erik Fleming ensi kerta näytettiin Helsingin teatterissa; yleisö otti sen suosiollisesti vastaan, eikä mainittu teos kuitenkaan jaksanut anastaa pysyväistä sijaa näyttämöllä. Isänmaallinen aine, lyyrilliset lauselmat, historialliset muistot, komea kokoonpano, toiminnan vaihtelevaisuus miellyttivät yleisöä; mutta tekijän saamattomuus draaman tärkeimmissä kohdissa esti hänen näytelmänsä täydellisesti kuulijoita tyydyttämästä. Malmströmin tarkoitus on melkein aina hyvä, mutta usein hän tarkoittaa liian paljon ja se hänen pettää. Rikas, vaihteleva toiminta on epäilemättä draamassa tärkeä asia, mutta Erik Flemingissä juonten ja tapausten ylenmääräinen paljous usein väsyttää, kun tekijän aikomus on ollut jännittää lukijan mieltä. Tuo alinomainen korvaileminen esim. on jotenkin arveluttava keino panna draamallisen toiminnan vaiheet liikkeelle. Ulkonainen näyttämöllinen vaikutus ei ole tietysti moitittava seikka näytelmässä, mutta sitäkin on Erik Flemingin tekijä liiaksi käyttänyt ja siinäkin siis hairahtunut tarkoituksessaan. Ritareita, joita viedään mestauspaikkaan, tyttö, joka pojanvaatteissa pelastaa rakastettunsa, ritari munkiksi puettuna, nuori nainen, joka tahtoo surmata itsensä miekalla, ja toinen, joka todella myrkyttää itsensä, isä, joka kiroo poikansa, ja piispa, joka unelmissaan näkee tulevaisuutta, alinomaista aseiden kalsketta, valon kajastus palavasta Turusta, isänmaallisia lauluja — siinä on miellytyskeinoja yltäkyllin, mutta osanottomme on liiaksi hajallaan; viehättävimmät kohtaukset tapaavat meitä aivan valmistamattomina, eivätkä siis voi meitä innostuttaa. Toiminta Erik Flemingissä on kokonaan romaanin-tapaista; Malmström on luullaksemme erehtynyt tehdessään aineestansa draaman; jos hän paremmin olisi tutkinut sitä aikaa, jossa hänen runoelmansa liikkuu, hän totta kaiketi olisi voinut Erik Flemingistä tehdä viehättävän romaanin. Muutamat kohtaukset ovat nytkin sekä runolliselta että draamalliselta kannalta oivallisia ja jalojakin — niin esim. tuo vaikuttava paikka toisessa näytöksessä, jossa Tott, Banér ja Renhufvud hylkäävät tanskalaisen päällikön, Wolffin, tarjooman armon, tahtoen ennen kuolla kuin pettää isänmaatansa ja kuningastaan. Kaunis on myöskin samanlainen kohtaus kolmannessa näytöksessä, jossa Nils Westgöthe mestauspaikalle lähteissään sanoo jäähyväisensä Suomenmaalle. — Henkilöitten joukossa on Wolff näytelmän viehättävin ilmiö, raaka, ylpeä ja tunnoton vouti, jota uskollisuus ja urhoollisuus kuitenkin jalostaa. Tarpeeton oli kenties hänen kirjurinsa Magnuksen surma, hän kun on liika hurja ja viheliäinen uhri. Erik Fleming itse ja Arvid Kurck ovat vaaleita kopioita loistavien historiallisten perikuvien rinnalla. Historian A. Kurck, jonka kanssa pakeneva katolinen aikakausi vaipuu aaltojen syvyyteen, on jalo traagillinen henkilö; näytelmän A. Kurck, joka munkin valhepuvussa kurjasti hiipii pois Turun linnasta, ihankuin pelkuri vakoilija, näyttää melkein koomilliselta. Näytelmän muut miespuoliset henkilöt ovat hyvin onnistuneet — naiset sitä vastoin ovat kuvaillut tavallisen mallin mukaan, Walborg perkeleeksi, Hildur ja Hebla enkeleiksi. Huolellisemmalla, sielutieteellisellä perustelulla tekijä kuitenkin olisi voinut saada Walborgin uhkean, julman luonteen sangon merkilliseksi; mutta hän on tehnyt tehtävänsä liika helpoksi. — Vuoropuhelu on vilkasta, voimakasta ja lyhyttä, välistä kenties liiankin lyhyttä; kiitettävää on, että tekijä on välttänyt noita pitkiä yksinpuheluita, jotka useimmiten ovat päävikana lyyrillisten runoilijain teoksissa. Kun korkeampaa lyyrillistä intoa tarvitaan, on kieli kaunista ja välistä ylevääkin; moitittava on ainoastaan tuo alinomainen "yleisön isänmaallisten tunteiden peijaileminen" ("ockrande på publikens fosterländska känslor"), jonka jo Snellman Litteraturbladissa huomasi tavallisessa näytelmäkirjallisuudessamme ja joka ei ainakaan sovi 15:nnen vuosisadan miehiin ja oloihin. Mutta toinenkin, paljoa arveluttavampi näytelmäkirjallisuutemme perisynti ilmaantuu Erik Flemingissä valitettavasti suuressa määrässä — onneton kevytmielisyys toimivien ihmisten teoissa ja ajatuksissa. Historiamme tosin välistä osottaa tapauksia, jotka meille ilmaantuvat petoksen hämärässä, emmekä oikein tiedä, ovatko ne päivän vai yön tekoja, ja varsin luonnollista onkin, että näytelmäkirjailijat käyttävät semmoisia aineita; mutta, ellei henkilöiden traagillinen syyllisyys ole joutuva paljaaksi leikin asiaksi, täytyy rikokseen pakottavain vaikuttimien olla selvinä sekä tekijälle että kuulijoille. Eipä se kuitenkaan tavallisesti tapahdu meidän näytelmissämme. Regina von Emmeritz pettää uskolaisensa pelastaakseen rakastettunsa hengen; hyljätty rakkaus ja halu kostaa tuntemattoman isänsä kuolema, vie Daniel Hjortin pettämään puolueensa; myöskin Stöbernin petokseen isänmaata vastaan on syynä hyljätty rakkaus; kaikissa näissä ilmaantuu siis jotenkin itsekkäitä vähäpätöisiä vaikuttimia. Ja kuitenkin sekä Regina että Daniel Hjort ovat siveellisiä, eheitä sankareita Erik Flemingin suhteen. Tämä on kaksinkertainen kavaltaja ja vaihtaa tuntematta mitään sisällistä taistelua kaksi kertaa puoluettaan. Niinkuin alussa hänen ajattelematon liittymisensä kuningas Kristianin puolueeseen näyttää aivan lapsekkaalta, samoin tuo jesuiittalainen farisealaisuus, jolla hän lopulla itse ylistää kavalaa petostansa tanskalaisia vastaan, tuntuu kovin inhottavalta. Ja ihme kyllä, tekijäkin näkyy olevan ihan samaa mieltä, hän kun työn palkinnoksi Erikille suopi tuon rakastettavan tytön.

Axet. Diktsamling med bidrag af Runeberg, Cygnaeus, Stenbäck, Topelius, m.fl. 1867. 112 s. Hinta 2 mk.

Tämä kalenteri ilmestyi jo ennen joulua ja julkaistiin hädänalaisten hyväksi. Ensimmäinen painos myytiin muutamain päivien kuluessa kirjakaupasta ja toinen on jo toimitettu. Ne jalomieliset miehet, jotka kalenteriin ovat antaneet apuansa, ovat siis saaneet iloita onnellisimmasta menestyksestä ja kalenteri on kunnollisesti täyttänyt tarkoituksensa. Mutta Runebergin, Topeliuksen, Cygnaeuksen ja Stenbäckin nimet takaavat, että kalenteri kirjalliseltakin kannalta kunnollisesti täyttää tarkoituksensa. Jo semmoinenkin runoelma yksistään kuin Runebergin "skizzi" "Fästningsfångarne" ylentää tätä kalenteria mahdottomasti yli tuon tavallisen alan, jolla esim. ruotsalaiset joulukalenterit liikkuvat. Koko kappale täyttää ainoastaan 3 lehteä ja kuitenkin tämä suorasanainen "skizzi" sisältää enemmän jaloa runollisuutta, enemmän traagillista syvyyttä, kuin koko joukko eteviä runollisia murhenäytelmiä. Itse esitystapaan on sanomaton, hiljainen, salainen voima kätketty, joka ihankuin lumouksella kiinnittää liikutettua mieltämme kertomuksen juoksuun. Se on kolkko, synkkä syksy-yön kuvaelma; sen taivas on pilviä täynnä, ainoastaan yksi pieni rakkauden tähti loistaa toisinaan himmentyneillä säteillä hattarien välistä; kaukainen tulipalo valaisee muutamia paikkoja kamalalla, himmeällä valolla. Ja kuitenkin moni taiteellisempikin runoelma on vaipuva kirjastojen tomuun, ennenkuin ihmiset unohtavat onnettoman pahantekijän kysymyksen: "vet du, barn, hur ett sinne är som älskar?" ja hänen kauniin vastauksensa. — Tämän ensimmäisen helmen rinnalla Topeliuksen "Septembernatten" ja Cygnaeuksen "De bästes nyårsönskan" ovat kalenterin etevimmät kaunistukset. Taiteelliselta kannalta Topelius harvoin on kirjoittanut mitään komeampaa ja täydellisempää kuin "Septembernatten"; innokas, palava rukous "Illassa", loistavat luonnonkuvaukset ja vanhatestamentillinen uhkaus "Yössä", sekä kärsiväinen, harras, kristillinen nöyryys "Aamussa" ovat puetut rikkahimpaan muotoon, suloisimpiin, soinnullisimpiin säkeihin. Moitittu on, ja kenties syystäkin, että tämä värien rikkaus, tämä kuvaelmien suloisuus välistä pakoittaa Topeliusta ylenkatsomaan ajatustensa keskinäistä yhteyttä; "Septembernattenissa" on kappaleita, joiden sisällys näyttää selvältä, mutta joita lukiessa kuitenkin epäilemme, olemmeko oikein ymmärtäneet runoniekan mieltä. — Cygnaeuksen "De bästes nyårsönskan" tyydyttää meitä sekä runollisella kauneudellaan, että lämpimällä isänmaallisella mielellään; Cygnaeuksen mielikuvitus ei ole niin kirjava ja vilkas kuin Topeliuksen, mutta hänen tarkoituksensa on syvempi, hänen tuntonsa innostuneempi. — Lars Stenbäck on kirjoittanut "Finland i nöd", hartaan, lämpimän rukouksen, josta runoniekan ystävät löytävät hänen vanhaa voimakasta runollisuuttansa. Fredrika Runeberg on antanut neljä kappaletta, joiden joukossa runoelma "Bittrast" meitä enimmin miellyttää. W. Nordströmin runoelmat ovat somia, niinkuin ainakin; T. Lindh sitä vastoin ei ole tällä kertaa lähettänyt paraita tuotteitansa. Gl (Gabriel Lagus) on kirjoittanut liikuttavan, suoran ballaadin "Karin", jossa ainoastaan eräs teeskentelevä yksinkertaisuus lausetavassa on haitaksi. Nuoremmista, vähemmin tunnetuista runoniekoista, jotka tähän kirjaan ovat antaneet teoksiansa, herättää K.F.E. meidän mielestämme toiveita. Hänen runottarensa välistä ehkä on liika surumielinen, mutta tämä surumielisyys on tunnollisen sydämmen synnyttämä; se on oikea, alkuperäinen, suomalainen, eikä muiden runoniekkain nuottien mukaan viritetty.

En natt i torpet. Scen från Finland. (Kirjoittanut G.V. Antell) Helsingfors, Finska Litteratursällskapets tryckeri. 1868. 40 s. Hinta 1 mk.

Tämä tuntemattoman nuoren runoilijan ensimmäinen koelma runouden alalla on ainoastaan sattumalta puettu draamalliseen muotoon. Vaihteleva toiminnan kehittäminen ja selvien luonteiden kuvaileminen siinä ei ole onnistunut eikä mitään semmoista ole yritettykään. Lyyrillinen mieliala on pääasia ja pääansio tässä pienessä kappaleessa. Tämä "kohtaus Suomenmaasta" on otettu noista epälukuisista kamaloista murhenäytelmistä, joita nälkä ja kurjuus tätä nykyä ovat esitelleet niin monessa suomalaisessa töllissä ja joissa kansamme vahva ja jalomielinen rehellisyys sangen usein on ilmaantunut kauneimmassa valossa. Nuori runoilija on kuitenkin vähemmän tapauksissa kuvaillut tätä sisällisen urhoollisuuden ja ulkonaisen kurjuuden taistelua kuin selittänyt mietteitä ja tunteita, jotka tästä taistelusta ovat syntyneet hänen sydämmessään. Ja se suuri innollinen rakkaus kansaamme, se syvä sääliväisyys sen onnettomuudesta, joka kaikuu runoelman jokaisesta rivistä, pakoittaa lukijan unhottamaan tässä kirjassa esiintyviä runollisia vikoja ja tyytyväisellä mielellä sen loppuun lukemaan. Kiitettävää on myöskin, että runoelman tekijä ei ole tahtonut oikeuttaa isänmaanrakkauttansa koreilla lauselmilla maamme luonnonkauneudesta, tuhansista järvistämme, kirkkaista kesäöistämme j.n.e. niinkuin maamme ruotsalaiset runoilijat tavallisesti tekevät; kansa itse on silminnähtävästi innostuttanut hänen runottarensa tunteita. Vaikka mahdotonta olisi tekijälle ennustaa runollista tulevaisuutta tästä lyhyestä, vähäpätöisestä yrityksestä, on hänen ensimmäinen koelmansa kuitenkin ylipäänsä voittanut yleisön suosiota.

Näytelmäkirjallisuutta III. Kukka kultain kuusistossa. Komedia 1:dessä näytöksessä. Ruotsalaisesta suorasanaisesta runoksi mukaillut A. Rahkonen. Helsingissä, Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainossa. 1868. 60 s. — Hinta 75 p.

Vaikka A. Rahkonen sanoo näytelmänsä mukailluksi ruotsista, alkuperäinen kappale kuitenkin on saksalainen Müller v. Königswinterin "Sie hat ihr Herz entdeckt". — Kilpinen, entinen kapteeni, on kovasta onnestaan niin vihastunut koko ihmiskuntaan, että hän pakenee syvään erämaahan eikä pidä yhteyttä kenenkään kanssa. Hänen ihana tyttärensä tytär, Anna, on vielä täysikasvuisenakin ihankuin lapsi, hän kun ei milloinkaan ole nähnyt muita ihmisiä kuin vaarinsa ja hänen emännöitsijänsä, vanhan Liisan. Hän ei kuitenkaan tahdo uskoa maailmaa niin ilkeäksi kuin hänen iso-isänsä sanoo; vanhus vartioitsee häntä huolellisesti, ettei tyttö millään muotoa pääsisi ulos; varsinkaan ei tytölle saa hiiskahtaa sanaakaan lemmestä, joka muka on ihmisten suurin onnettomuus. Mutta missä ihmiset ovat ääneti, siinä koko luonto puhuu, kevät tulee, linnut laulavat ja ruusut tuoksuvat lempeä. Anna kohtaa nuoren metsästäjän kuusistossa ja lapsi muuttuu rakastavaksi immeksi. Vanha vaari nurisee ensin, mutta antaa viimein suostumuksensa, saatuaan tietää, että nuori Lauri on hänen vanhan nuoruuden-ystävänsä poika. Toiminta on siis vallan suora eikä juuri juonikas; välistä jonkunlainen epäiltäväisyys tapauksissa, välistä jonkunlainen teeskennelty lapsellisuus tunteissa on haitaksi, mutta yleisesti ilmaantuu viehättävää runollista suloisuutta, erittäin niissä kohtauksissa, joissa Annan tietämätön lempi ensin herää. Tämä pieni kappale on paraita yksinäytöksisiä komedioja, mitä on kirjoitettu. Suomalainen mukaelma on alkuperäistä teosta vielä runollisempi ja onnistuneempi; sillä A. Rahkosen kauniit, sujuvat ja somat säkeet koristavat suuressa määrässä draamallista vuoropuhelua. A. Rahkonen on jo "Sääskiensä" kautta tuttu parasten runoniekkojemme joukossa ja "Kukka kultain kuusistossa" on ainoastaan enentävä hänen ansiotansa suomalaisessa runoudessamme. Muutamia muistutuksia tahdomme kuitenkin tehdä: siv. 6 ja 12 sanaa surkiasti on käytetty oudossa merkityksessä, siv. 11 (riv. 11 ja 12), siv. 12 (r. 5 alh.), siv. 53 (r. 4 alh.) on jotenkin hämäriä lauseita; välistä on runomitta väärä, niinkuin siv. 16 (r. 5) ja siv. 23 (r. 18 ja 19).

Vuodelta 1869.

De Bildande Konsternas Historia från slutet af Adertonde Århundradet till våra dagar af Karl Gustaf Estlander. Stockholm. 1867. 598 s.

Kirjallisella Kuukauslehdellä on täysi syy sekä tekijältä että lukijalta pyytää anteeksi pitkää viivyttelemistään tämän teoksen ilmoittamisessa, joka viivytteleminen on sitä ikävämpi, kun herra Estlanderin kirja kieltämättä on ansiollisimpia ja viehättävimpiä tieteellisiä teoksia mitä näinä viime vuosina Suomessa on ilmestynyt. Onpa maamme ruotsalainen lukijakunta sen mitä suurimmalla suosiolla vastaan ottanut, onpa se vielä ulkomailla herättänyt ansaittua huomiota. Estlanderin kirja ei ole mikään kansantajuinen käsikirja, johon tekijä olisi kokoillut muiden mielipiteitä, sopikoot nämä yhteen taikka olkoot sopimatta; se on kypsynyt, eheä teos, tekijän omain tutkintoin, omain havaintoin, oman ahkeruuden ja oman aistin hedelmä, mikä ansio juuri esteettisessä kirjallisuudessa, joka tätä nykyä oikein on tyhjän, kerskailevan dilettantismin mielikenttä, on sangen kiitettävä. Herra Estlander on oikea tiedemies, hän on perinpohjin käsittänyt aineensa; hänen tutkimuksensa ovat sekä laveat että vakavat; joka kohdassa hän tekee itselleen tiliä siitä, kuinka kauas hänen tietonsa ulottuu, eikä sitten milloinkaan koeta kaunopuheisilla koristeilla taikka runollisilla, taiteen ihanuutta ylistävillä dithyrambeilla voittaa lukijaa. Hänen teoksensa joka rivissä ilmaantuu huolellisin tarkkuus, hänen väitteensä nojautuvat aina vakaviin syihin eikä omavaltaisiin mielipiteisiin. Taiteellisuuden puolesta hänen kantansa on eräänlainen esteettinen juste milieu. Hän tahtoo niin paljon kuin mahdollista tehdä kaikille oikeutta, käsittää ja osottaa, miten kaikki harrastukset edes johonkin määrin ovat oikeutetut. Muutamissa Ranskan maalaustaidetta koskevissa kohdissa pistää ikäänkuin hieman akatemiallisen suunnan hyväilemistä silmään; mutta se rakkaus, jolla tekijä esim. seuraa muutamia englantilaisia neroja heidän eriskummallisimpaan innostukseensa, todistaa hänen täydellistä tasapuolisuuttansa; ainapa hän kuitenkin löytää kovempia sanoja liika törkeätä luonnonmukaisuutta kuin liiallista kuollutta virheettömyyttä vastaan. Tämmöinen kohtuullinen juste milieu-kanta vaatii terävää, tyventä, kylmää tarkastusvoimaa sangen suuressa määrässä; semmoinen onkin tekijälle alttiina. Päivän ja huhun jumaloitsemat sankarit eivät voita häntä puolellensa; hän aina ensin kysyy, onko heidän maineensa muodin vai nerollisuuden tuottama. Ettei tuo kylmä, arveluttava tieteellisyys estä tekijää runollisella innolla ihastumasta, missä hän tapaa jaloutta ja kauneutta, sitä moni paikka hänen teoksessaan kylläksi todistaa. Tällä me vähemmin tarkoitamme noita lyyrillisiä ihastuksenlauselmia, joilla tekijä ylistää lempimaalareitaan, esim. Hippolyte Flandrinia, mutta enemmin tuota syvää, lämmintä, todellakin kaunista hartautta, jolla Thorvaldsenin ylevää kuvaa esitellään, joka epäilemättä on koko teoksen loistokohta ja joka välttämättömästi koskee lukijan mieleen. Thonvaldsenia on usein kuvailtu, mutta harvoin olemme nähneet hänen suoran, jalon, voimakkaan luonteensa, jossa pohjoismainen sydämmellisyys ja muinaiskreikkalainen rauhallisuus ihmeellisesti yhteen sulaantuivat, niin elävänä, niin selvänä edessämme kuin tässä Estlanderin kuvauksessa. Kiitettävä on vielä tekijän vakaamielisyys ja siveydellisyys; hekumallisuus taiteen valepuvussa taikka irstaisuuteen alentuva taide saavat hänestä ankaran tuomarin; hänen siveellinen tajunsa on yhtä tarkka kuin hänen esteettinen aistinsakin. Estlanderin esitystapa on suoraa, sujuvaa, selvää; mutta muiden tarkastajain ylistykseen, jotka ovat selittäneet hänen kielensä mallikieleksi, emme voi yhtyä; myönnämme mieluisesti sen puhtaaksi, miellyttäväksi ja nerokkaaksi, mutta eipä sillä ole tarpeellisessa määrässä tuota omituista, alkuperäistä virkeyttä ja aistillista loistetta, jonka puute taidetta koskevassa kirjallisuudessa aina tuntuu meistä ikävältä. Lieneekö tähän syynä hänen taitonsa rajoitus vai ainoastaan liika varovaisuus ylellisyyden karttamisessa, sitä emme voi ratkaista.

Herra Estlanderin teos alkaa lyhyellä katsahduksella kuvaamataiteiden rappiotilaan viime vuosisadan alkupuolella, jolloin taide oli vaipunut halvimpaan teeskentelemiseen ja mitättömyyteen, jommoisena se Ranskanmaalta levisi yli koko Euroopan. Mutta Ranskanmaalla uusikin aika ensin syntyi ja taiteiden toisen uudistumisen (renaissance'n) etevimmät edustajat astuivat ensin Ranskanmaalla esiin. Tämän johdannon perästä tekijä esittää Englannin taiteen vaiheita, joka osa tieteelliseltä kannalta katsoen epäilemättä on teoksen sekä vaikein että huvittavin, koska Britannian taide on jotenkin tuntematon Euroopan mannermaalla ja tällä alalla oli suuri puute kelvollisista alkuteoksista. Varsin luonnollinen on se mieltymys, jolla kirjantekijä esittää Ranskan maalaustaiteen historian, koska tämä meidän vuosisadalla on vaikuttanut koko Euroopan taiteeseen enemmän kuin muiden maiden maalaustaide. Tekijän ihanne on H. Mandrin, sitä vastoin hän säälimättä tuo mainion H. Vernet'n heikot puolet esiin, mikä ankaruus paljaalta esteettiseltä kannalta kenties onkin oikea. Lyhyen katsahduksen perästä Belgian, Hollannin ja Sweitsin taiteeseen tekijä lähtee Italiaan, ikuiseen Rooman kaupunkiin ja kuvailee tuota kosmopoliittista, muinaisajan mukaista kuvanveistotaidetta, joka ihanasti kukoisti Sergelin, Canovan ja erittäinkin Thorwaldsenin johdolla viime vuosisadan lopussa ja tämän alkupuolella. Tekijä toivoo kuitenkin, että Italian vapauttamisen perästä vierasten valta taiteessakin on raukeneva ja omintakeinen kuvaamataide uudestaan ylenevä Rafaelin ja Michel Angelon isänmaassa. Sieltä tekijä tulee Saksaan, jossa hänen työnsä taas on käynyt sangen vaivaloiseksi, koska taidetta hallitsevat koulut ja niiden teokset eivät ole siellä niinkuin esim. Ranskassa kootut yhteen paikkaan, vaan ovat haettavat milloin Roomasta, milloin Münchenistä, milloin Düsseldorfista ja Berlinistä. Tekijän suosio on silminnähtävästi suurempi ranskalaista kuin saksalaista taidetta kohtaan, mutta vaikka tämä kenties on vaikuttanut hänen esitykseensä, ei se kuitenkaan ole vienyt häntä vääryyteen. Sitä viehättävämpi on tekijä taas, käydessään käsiksi pohjoisiin kansoihin, erittäinkin norjalaisiin ja tanskalaisiin, joissa taiteelliset ja kansalliset harrastukset ovat useimmissa kohdin kulkeneet ihan samaa tietä. Ruotsiin jouduttua, teos tarkoitukseltaan muuttuu yleisestä historiasta erityiseksi; vieläpä hän siellä alkaa jo uskonpuhdistuksen aikakaudesta. Ruotsi täyttää melkein kolmannen osan Estlanderin kirjasta, vaikka tämä maa esteettisen merkityksensä vuoksi on ollut vähäpätöisimpiä nykyajan taiteen historiassa. Tämä laveus ei meitä kummastuta, jos muistamme tekijän tarkoittaneen teoksensa Ruotsissakin luettavaksi (kirja onkin painettu Tukholmassa); mutta kirjalliselta kannalta täytyy aina katsoa epäkohdaksi, että tekijä puhuu yhtä laveasti esim. Hilleströmistä tahi Westinistä kuin Delarochesta ja Corneliuksesta. Me olemme siis samaa mieltä kuin ne, jotka arvelevat tämän ruotsalaisen osan paremmin sopivan erityiseksi teokseksi. Viimein tekijä lyhyesti kuvailee, miten meidän maassa on yritetty taidetta henkiin herättää, kuinka Ruotsinvallan viime aikoina kaunis alku tehtiin, joka jo saattoi osottaa nimet: Finnberg, Bossi ja Lauraeus, jonka tekijä kuitenkin kummallisesti kyllä kokonaan lukee Ruotsin taiteeseen, kuinka sitten kaikki taiteelliset harrastukset melkein kokonaan vaipuivat uneen, jolla hämäryydenajalla ainoastaan Engelin nimi loistaa näkyviin, kuinka taide, niinkuin muukin elämämme taas virkistyi vuoden 1840 perästä, kuinka taideyhdistys perustettiin ja kuinka sitten Gyldén, Topelius ja Cygnaeus kirjallisesti ja Ekman, Magnus ja Ferdinand v. Wright, Godenhjelm, Mathilda Rotkirch, W. Holmberg, Löfgren, Becker, Alexandra Frosterus, Lindholm ja Munsterhjelm käytännöllisesti ovat harrastaneet ja työskennelleet saadaksensa suomalaisen maalaustaiteen virkoamaan.

Viimein emme voi olla muistuttamatta yhtä kohtaa, joss herra Estlanderin teos, olkoonpa muuten vaikka kuinka ansiokas, ei meitä oikein tyydytä. Hänen kirjansa ei näet ole täysin historiallinen. Tosin hän ei ole kokonaan ollut taiteellisen ja muun sivistyselämän keskinäistä yhteyttä osottamatta; mutta emme hänen teoksestaan saa täydelleen selville, missä taide on ollut kansallishengen välttämätön tuote, eräänlaisen salaisen, synnyttävän voiman täydellinen ilmaus ja kuvaus — missä ei. Epäluulosta saksalaisen filosofian ylenmääräistä taideihastusta kohtaan herra Estlander sanoo taiteen olevan ainoastaan "iloisia tarpeita" varten; ja tämä epäluulo onkin mitä luonnollisin meissä, joiden elämässä taiteiden joukosta ainoastaan runoudella on ollut tärkeä sija. Mutta taiteella on toinen ja suurempi merkitys, se on tosiaan se ala, jolla kansan luova voima ilmaantuu puhtaimpana, jaloimpana. Tällä emme ainoastaan tarkoita semmoisia suuria esimerkkejä, kuin kreikkalaista kuvanveistoa, muinaisajan sivistyksen kukkaa, maalaustaidetta Italiassa Rafaelin aikana, näytelmätaidetta Englannissa ja Espanjassa Shakespearen ja Calderonin aikana, soittotaidetta Saksanmaalla Mozartin aikana, vaan myöskin vähemmän loistavia esimerkkiä meidän vuosisadaltamme. Ranskan maalaus esim. on kieltämättä historiankirjoituksen rinnalla vuosien 1815 ja 1848 väliseltä aikakaudelta Ranskan sivistyselämän pysyvin ja kaunein tuote. Tämän historiallisen, kansallisen puolen olisimme mielellämme nähneet herra Estlanderin kirjassa selvemmin osotettuna. Kenties tekijän lauseet muutamissa sivuseikoissa silloin olisivat vähän muuttuneet. David esim. olisi kenties saanut vähemmän, H. Vernet sitä vastoin enemmän ylistystä ja Cornelius lämpimämpää kiitosta, kuin mitä heille nyt on annettu.

Album, utgifvet af Nyländingar. IV. 1868. 184 s. Hinta 2 mk.

Niinkuin taidettiin ennustaa, alkaa yliopiston vanhain osakuntain uudestaan laillisiksi asettaminen kirjallisuudenkin alalla osottaa elähyttäviä seurauksiaan. Pohjalaisten, Länsisuomalaisten ja Uusmaalaisten osakunnissa on noussut kysymys uuden kalenterivihkon toimittamisesta. Uusmaalaiset ovat ehtineet ensimmäisiksi, joka todistaa toimeliaan ja hartaan hengen asuvan osakunnassa. Mutta ellemme erehdy, on tämä kiire kenties ollut heidän albumillensa haitaksi, sillä kun näet nyt on melkein liika kirjava ulkomuoto. Tämä vihko on kieltämättä entisiä heikompi, erittäinkin jos se pannaan ensimmäisen vihkon rinnalle. Eräänlaista raitista, iloista henkeä, joka teki ennen Uusmaalaisten albumit niin vilkkaiksi, ei tältäkään puutu, mutta enimmät tässä vihkossa esiintyvät kappaleet ovat kuitenkin niin aivan vähäpätöisiä, etteivät voi pysyväisesti kiintyä lukijan mieleen. Runollisessa osassa on ainakin nuorten runoilijain ensimmäisiä kokeita, jotka ovat jokseenkin somia; mutta ruotsin kielellä semmoiset somat lyyrilliset hemmut ovat niin tavallisia ja helppoja tehdä, että tosin tarvitaan enemmän herättämään lukijan huomiota. Uusmaalaisten paras nuori runoilija T(eodor) L(indh), jonka tuotteet ovat olleet edellisten vihkojen kaunistuksena, on tähän vihkoon antanut ainoastaan yhden kappaleen "Skål vid Nyländingarnes årsfest den 9 April 1867", sisällyksen puolesta täynnä intoa ja ulkomuodossa osottava huolimattomuutta. Sitä vastaan X. Lill'in 3 koelmaa todistaa runollista muodontajua; säkeet ovat koreat ja soivat pateettisesti. Myöskin harras lämmin nuorukaissydän niistä puhuu. Selvempiä ja suorempia ovat — Y:n ja R.S:n runoelmat. Viimemainitun "Veteranens skänk" on mielestämme vihkon paras runollinen kappale. Sama nimimerkki R.S. on myöskin kirjoittanut "Om poesin i studentlilvet och studentlifvet i poesin", joka on jotenkin soma, mutta liika täynnä sitä, mitä ruotsalaiset kutsuvat "kallprat". Yngve on tähän vihkoon, niinkuin jo edelliseenkin kirjoittanut joukon kappaleita Braunin reseptin mukaan, jonka ainekset, niinkuin tunnetaan, ovat 1/4 sukkeluutta, 1/4 tunteellisuutta ja 2/4 siivottomuutta. C.X. on kirjoittanut elämäkerran Immanuel Ilmonista. Tekijä on käyttänyt kirjeitä ja päiväkirja-muistiinpanoja Ilmonin papereista ja tarjookin sen tähden välistä viehättäviä pikku seikkoja, mutta hän on jotenkin pintapuolisesti käsittänyt merkillisen aineensa. Ilmonin kannasta tieteeseensä, joka kuitenkin on kaikkein tärkein asia tiedemiehen elämässä, hän ei puhu sanaakaan. Sitä enemmän meidän tulee kiittää V.L.C:ia hänen oivallisesta kirjoituksestaan "Nyländska folksägner". V.L.C. tuntee silminnähtävästi aineensa ja hänen esitystapansa on kaunista ja huvittavaa. M.S. on kuvaillut "En grundlovsfest i Köpenhamn" ja A.O.F. lausunut mietteitänsä "Om svensk språkkunskap". A.O.F. moittii meidän maan ruotsalaisia kirjailijoita heidän huonosta ja virheellisestä ruotsin kielestään — ja syystäkin; koska tämä kuitenkin on maamme yhä enentyvän suomalaistumisen luonnollinen ja tarpeellinenkin seuraus, emme voi yhtyä A.O.F.'in hätähuutoihin.

Säkeniä. Kokous runoelmia A. Oksaselta. Toinen parvi. 1868. Hinta 1 mk. 50 p.

Katsoessamme takaisin kuluneeseen vuoteen, meidän tulee iloita, kun näet silloin ensimmäinen aamurusko menneiden vuosien kurjuuden perästä alkoi koittaa. Urhoollisesti on kansamme taistellut näinä vuosina sekä kädellä että hengellä, sekä auralla ja viikatteella että henkensä voimalla. Luonnollista on, että tämän kamalan sodan kestäessä runotar on istunut ääneti; liika hieno on äänensä, liika arka on luontonsa, liika heikot aseensa semmoista vihollista vastaan kuin nälkä. Onpa sen tähden ilahuttava merkki, kun runotar taas tohtii kohottaa suloisen äänensä ja kertoa kauniita unelmia kaikesta jaloudesta, mitä maailmassa on; ja vielä ilahuttavampi, kun hän käyttää kansan omaa kieltä ja siis puhuu kansan omasta, sisimmästä sydämmestä. Viime vuonna ilmestyneiden runollisten tuotteiden joukossa molemmat etevimmät ja pysyväisimmät ovat suomen kielellä — Tuokon "Saul" ja A. Oksasen "Säkenien" toinen parvi.

Kun "Säkenien" ensimmäinen parvi, — siitä on jo kahdeksan vuotta — ilmestyi, havaitsi Suomi ilolla itsellensä syntyneen runoniekan, joka ei ainoastaan ollut mahtavin suomenkielisten lyyrillisten kirjailijain joukossa, mutta joka taidettiin myöskin sanoa maamme parempain ruotsalaisten runoniekkojen kilpailijaksi. Uhkea, voimakas runohenki puhui näissä "Säkenissä" jalomielisiä elähyttäviä ajatuksia isänmaasta ja vapaudesta, milloin kehoittaen, milloin rangaisten, milloin surren, milloin riemuiten, mutta aina miehuullisesti ja innokkaasti. Kuinka rikkaana ja runollisena suomen kieli niissä ilmaantui soinnullisten säkeiden koristamana! Ihastuksella luettiin "Tuopa tuopi tuiman tunnon", "Uunna vuonna 1853", "Silloin saisi tuoni tulla" y.m.; "Koskenlaskijan morsiamet" tuli pian melkein kansanlauluksi ja "Savolaisten laulu" kaikui "Vårt Land'in" rinnalla. Hra Oksanen jätti kuitenkin pian runouden tasaisen tien ja ryhtyi raivaamaan suomalaisen tieteellisen kielitutkimuksen tiettömiä polkuja. Hän on tältäkin alalta meille tarjonnut monen vaikean ponnistuksensa ja hartaan ahkeruutensa hedelmän ja erittäinkin kaikkien suomalaisten runoilijain on hra Oksasta kiittäminen hänen arvokkaasta professorinväitöskirjastaan, se kun ensin on täydellisesti määrännyt runomitta-oppimme säännöt. Mutta emme kuitenkaan ole voineet seurata hra Oksasta täydellisellä mieltymyksellä hänen tieteellisiin pyrintöihinsä, muistaessamme hänen niiden tähden jättäneen runouden, henkensä rikkahimman työalan, luopuneen "enslemmestänsä", runottaresta. Vaan eipä tämä milloinkaan unohda ketään, jonka otsaa hän kerran on suudellut; hän on palannut eksyneen lemmittynsä luo ja taas kuiskannut hänen, maailman pauhusta väsyneisiin korviinsa suloisia säveleitään ja syntysanojaan luonnosta ja ihmissydämmestä. Eikä Suomen yleisö ole unohtanut vanhaa mielirunoilijaansa; lämpöisemmällä tunnolla kuin tavallisella uteliaisuudella se taas näki uuden parven "Säkeniä" lentävän runosepän pajasta.

Jos vertailemme "Säkenien" molempia osia toisiinsa, niin erotus niiden välillä heti pistää silmään. Tosin näemme kaikilla runoelmilla olevan ikäänkuin samat kasvot, kuulemme kaikissa saman sydämmen sykkivän, mutta helposti myöskin huomaamme monen pitkän ja raskaan vuoden kuluneen ensimmäisen osan ja tämän viimeisen välillä. Tuota erinomaista, uhkeaa, eteenpäin pyrkivää uljuutta, joka teki ensimmäisen vihkon niin viehättäväksi, ei puutu toisestakaan, mutta moni vastus ja moni tarpeeton taistelu on saattanut uljuuden välistä muuttumaan alakuloisuudeksi; moni tehty ja moni kärsitty vääryys on saattanut tekijän entisen surumielisyyden katkeraksi; runoilijan miehuullinen yritys aina pysyä omalla kannalla eikä luottaa muihin kuin omiin voimiinsa on välistä vienyt häntä epäoikeihin luuloihin ja tarpeettomaan nureksimiseen; mutta yhä muuttumaton on tuo vanha, sydämmeen vaikuttava innostus, tuo syvä tunnollisuus, tuo väkevä lemmen- ja vihanvoima — ja viimein tuo ihmeen soinnullinen ja rikas kieli. Enimmät toisen osan runoelmista ovat surullisia, alakuloisiakin, mutta Oksasen suru, vaikka katkerakin, ei ole milloinkaan sairaalloinen, ventomielinen, alhainen; jalomielinen, voimakas sydän, se käypi maailman vaikeinta sotaa — sotaa itseänsä vastaan — ja silloin tuskallisesti havaitsee ihmisen heikkouden ja ihmisolojen pettäväisyyden. Tämä suru kenties ei itketä hentomielisiä naisia, mutta se on virittävä kaikuvia säveliä jokaisen ihmisen rinnassa, joka vain on avoinna runouden vaikutusvoimalle. Erittäin liikuttavia ovat runoilijan valitukset elämänsä erehdyksestä ja menetetyistä hetkistä, niinkuin esim. runoelmat "Palannut runotar", "Mun kesäni" ja "Sydämmeni asukkaat". Niissä ilmaantuva syvä tunteellisuus lievittää mielialan katkeruutta. Välistä runoilijan surumielisyys pehmenee helläksi kärsivällisyydeksi, niinkuin tuossa kauniissa "Pikku Annan kuoltua" ja runossa: "Nosta silmäsi". Lapsuuden ja nuoruuden ihanat muistot ovat innostuttaneet tekijää sepittämään kappaleet: "Kynälampi". "Lapsuuteni paikoilta" ja "Eräs nuorukaismuisto". Ne herättävät lukijassa samaa omituista mielialaa, puoleksi iloista, puoleksi surullista, kuin tuo ihmeellinen sinertävä, utuinen, kangastava varjo, joka välistä tekee kesäiltamme samalla niin surumielisiksi ja niin ihaniksi. "Eräsnä syntymäpäivänä" runoilijan surullisuus on antanut sijaa sävyisälle huumorille ja "Kerran viinikellarissa" uhkealle, bakkanttiselle innostukselle. Somia laatukuvia perheen ahtaasta, vaikka kyllä runollisesta maailmasta ovat "Syksyllä" ja "Joulupuu". Samaa kiitosta ansaitsevat "Lapsukaisten leikkikoulut"; muutamat niistä ovat monessa paikassa jo tulleet pienten rakkaiksi tuttaviksi.

Viehättävin kohta hra Oksasen runoudessa on kieltämättä itse runoilija. Toiset kirjailijat, niinkuin esim. Runeberg, osottavat lyyrillisessäkin runoudessaan semmoista esineellisyyttä (objektiivisuutta), että heidän tuotteensa saattavat meitä ihan unohtamaan tekijän; toiset taas, niinkuin esim. Stenbäck, ovat niin täydellisesti yhdistäneet runoutensa kehkeämisen oman sielunsa historiaan, että heidän kirjansa ovat heidän sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia. Näihin hra Oksanen kokonaan kuuluu. Tunteellisuus on hänen kuvaus-aistiansa rikkaampi, soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi. Me luotamme aina hänen runollisten tuntojensa todellisuuteen, me tunnemme, että niiden kukat ovat kasvaneet omasta maasta, eivätkä ole vieraita pano-oksia eikä juurettomia köynnöskasveja. Säästäväisesti, melkein liiankin säästäväisesti tekijä käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä. Ei nytkään vielä hra Oksasen runollinen näköala ole juuri avarimpia; ihmishengen ja ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta sydämmen sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuskin puuttuu tekijältä kokonaan, jota hänen "Sormisuukkosensa" kylläksi todistavat; eikä ihmekään, sillä jos katsomme koko maamme kirjallisuuden läpi, täytyy meidän tunnustaa sukkeluuden siinä olevan valkoisena korppina. Sitä vastoin meidän tulee ihailla sitä ihmeellistä taitoa, jolla hra Oksanen runollisesti käyttää kieltämme. Hänen vallassaan on mahtavat kielen syntysanat ja alkuperäiset lausetavat. Säkeet eivät ole hänestä painavia kahleita, vaan kohottavia siipiä. Eräs tarkastaja on selittänyt hra Oksasen "formbildningsinstrument'in" heikontuneen tässä vihkossa edelliseen verraten; meidän mielestämme esitystapa on yhtä suora ja raitis, kieli yhtä sujuva kuin ennenkin. Ainoastaan katkaistujen päätteiden käyttämisessä olisimme toivoneet suurempaa varovaisuutta. Yhdeltä kannalta tämä parvi "Säkeniä" ei kuitenkaan ole edellisen vertainen; tästä parvesta emme yleisiä isänmaallisia aineita koskevien runoelmain joukosta löydä yhtään ainoata "Savolaisen laulua" taikka "Suomen valtaa". Ensimmäisessä vihkossa isänmaalliset, valtiolliset runoelmat olivat parven kirkkahimmat säkenet, toisessa ne tummasti välkkyvät sumuisesta savusta. Tosin "Päivä koittaa" runollisesti ja onnistuneen vertauksen avulla saarnaa maltin tarpeellisuutta nykyisen, kaikki-kumoavan liberalismin hätäisyyttä vastaan. Mutta "Meidän vieraissa-käynnit" on — käyttääksemme suopeaa sanaa — jotenkin vähäpätöinen; "Valtiollista" nosti ensin (1865) ilmestyessään suurta huhua, mutta, noista äkeistä ja äkäyttävistä saarnoista "kyykäärmeitä" vastaan lukua pitämättä, runoelman jokapäiväiset korupuheet kuitenkin todistavat näiden säkehistöjen syntyneen tekijän sapesta eikä hänen sydämmestään. Kuinka ylevältä, kauniilta, isänmaalliselta soipi tuommoisen, päivälehtien sekasanoma-runouden rinnalla oikean Oksasen mahtava juhlalaulu "Porthanin kuvapatsaan paljastettua". Hän lopettaa sen, nähdessään uuden ajan aamuruskon Suomen kansalle koittavan:

Silloimp' ei enempi kielikahle
Kammeltele suuta Suomalaisen,
Kaksikielisyys ei kansallemme
Luuta myöten leikkele liha'an
Haavaa haitallista, vaarallista,
Johon riettaat hetken herhiläiset
Munia munivat myrkkyisiä.
Yksi kieli, Wäinön kieli, silloin
Sitelevi kaikki Suomalaiset
Auran rannoilt' alkain armahilta
Lapin raukoille rajoille asti,
Sekä valta-istuimen valosta
Nokisille nuotioille saakka.
Yksi mieli silloin yhdistävi
Henget, keskenään nyt kiiltäväiset,
Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
Jossa oikeus kansaa ohjelevi,
Vapautta laki vartioipi.

Rahvaan tytär, miljonain hallitsija. Historiallinen kertomus. (Kirj. K.J. Gummerus.) 1868. 60 s. Hinta 60 p.

Jokainen tämän uutelon suomalainen lukija lienee pian tekijän kirjoituslaadusta ja esitystavasta huomaava hänet vanhaksi tuttavaksi — tuon tunnetun -l -b -s-nimimerkin omistajaksi, jonka uuteloita sekä sanomalehdissä että erinäisinä teoksina yleisö tavallisesti on suosiollisesti vastaanottanut. Täytyy kuitenkin tunnustaa tämän novellin olevan tekijänsä heikoimpia tuotteita. Herra -l -b -s'ellä on monessa kohdassa oivallisen novellinkirjoittajan kyky — hän osaa kertoella sujuvasti ja taitavasti, hän keksii pian vaihtelevia juonia, hän taitaa yhtä hyvin esittää huvittavia kuin liikuttavia tapauksia. Kuitenkin jonkunlainen huolettomuus ja pintapuolisuus estää näiden avujen lukijaan täydellisesti vaikuttamasta. Usein, kun mielihyvällä seuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämän yht'äkkiä katkaisee mitä jokapäiväisin käänne ja usein, kun jonkun päähenkilön luonne lupaa meille viehättävän kehityksen, hän yht'äkkiä muuttuu mitä tavallisimmaksi romaanisankariksi. Kuitenkaan emme saa vähäpätöisiksi arvostella semmoisia kansantajuisia romaanikirjailijoita, kuin -l -b -s on, vaikka kenties heidän ansionsa runouden korkeimpien vaatimusten mukaan ei liene erittäin huomattava. He tarjoovat jokapäiväistä kirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka tuskin, paitsi virsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaaneja, ja vaikuttavat siis mahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että runouden puolesta. Toivomme sen tähden -l -b -s'elle yhä enentyvää lukijakuntaa, semminkin jos hän jaksaisi karkoittaa nuo ulkomaalaiset rentturomaanit (erittäinkin rouva M.S. Schwarzin), jotka tätä nykyä ovat suuren yleisön mieluista lukemista.

"Rahvaan tytär, miljonain hallitsija" on tekijän ensimmäinen koe historiallisen novellin vaikealla alalla. Päähenkilö on epäilemättä viehättävimpiä ja merkillisimpiä naisia, mitä tarjoutuu runoilijan kuvattavaksi, — se on Katarina I, tuo rahvaan halpa tytär, joka kauneudellaan, rohkeudellaan ja nerollaan kohosi keisarilliselle valta-istuimelle Pietari Suuren viereen. Elämäkerrallinen puoli anastaa novellissa tärkeimmän sijan samalla epätaiteellisella tavalla, jota Louise Mülbach ja Crusenstolpe käyttävät. Mutta sepä juuri on tämän novellin kipein kohta; päähenkilö on niin vetelillä ja epäselvillä väreillä kuvattu, ettei lukijan ole mahdollista lämpimämmin ottaa osaa hänen kohtaloonsa. Tekijä on kirkastanut monta mustaa kohtaa Katarinan luonteessa — siinä hän on oikeassa; hän on tehnyt sankarinsa suloisemmaksi ja vienommaksi kuin tämä todella oli — noh! olkoon menneeksi, mutta hän on tehnyt Katarinan yksinkertaiseksi vuoheksi, joka sotii sekä runollista että historiallista totuutta vastaan. Myöskin itse kertomisessa ja toiminnassa on tekijän mielikuvitus tällä kertaa ollut tavallista köyhempi. Ihmiset ja tapaukset tulevat ja menevät kuin haamut. Kohtaus Katarinan äidin kuolinvuoteen ääressä on liikuttava ja onnistunut, mutta se onkin ainoa koko novellissa, joka kiintyy lukijan muistoon, kun hän on kirjan lopettanut.

Biet. Litterär kalender med bidrag af inhemska författare. — Hinta 2 mk.

Tämä vihko, joka ilmestyi jo jouluksi, on varsin kiitettävä koe, kun näet sillä tavalla kalenterissa parempaakin kirjallista nautintoa tarjotaan yleisölle pitkinä jouluiltoina luettavaksi, kuin mitä tavataan noissa joulu-kuvakalentereissa. Mutta tässä kalenterissa on vielä yksi kappale — herra K.F. Ignatiuksen kirjoittama Arvid Kurjen elämäkerta — jolle pysyväisempikin arvo on myönnettävä. Tekijä on antanut meille oikean kansanmielisen elämäkerran esikuvan; hän esittelee meille elävästi ja selvästi yhden historiamme merkillisimpiä miehiä ja samassa hän taiteellisesti ymmärtää ryhmittää päähenkilönsä ympäri sekä sen ajan tärkeimmät hengelliset yritykset että viehättävät historialliset laatukuvat ajan valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä. Tarkempi historiallinen tutkimus kenties huomaisi tekijän rikkaan mielikuvituksen välistä vieneen häntä muutamiin sielutieteellisiin päätelmiin, jotka köyhiin lähteihin katsoen soivat melkein romantillisilta; mutta on kohtia, joissa historioitsija myöskin on runoilija, joissa hänen älynsä täytyy aavistaa paljon, mitä ei niin varmaan voi tutkistella. Tekijän vilpas, selvä kirjoituslaatu enentää myöskin mieltymystämme hänen kirjoitukseensa. Kun kelvollisista, isänmaallisista elämäkerroista suomeksi on jotenkin suuri puute, toivomme tämän herra Ignatiuksen teoksen pian käännettävän kansallemme. — Paitsi herra Ignatiuksen antamaa kappaletta ovat herra C. Synnerbergin "En dag i amfiteatern i Rom" ja F. Berndtsonin "Om den sedliga konflikten i Runebergs tragedi Kungarne på Salamis" luettavia. C. Synnerberg kuvailee gladiaattorileikkejä, joilla vanhassa Roomassa oli niin tärkeä ja niin turmiollinen sija kansan sivistyselämässä; vaikka tekijä arvattavasti tuommoisesta usein esitetystä aineesta ei voi tuoda esiin mitään uutta, täytyy meidän kiittää hänen teostansa varsin viehättäväksi ja opettavaksi. Herra F. Berndtson tarkastelee vienolla esteettisellä tajulla Runebergin ihmeellistä mestariteosta; erittäinkin on tuo erotus, minkä tekijä osottaa olevan Runebergin kristillisen kreikkalaisuuden ja oikeitten kreikkalaisten runoniekkain välillä, täynnä totuutta ja näppärää havaintokykyä. Berndtsonin kirjoituslaatu on tässäkin enemmän kuin tavallisesti vapaa noista teeskennellyistä korulauseista, jotka muuten ovat sille sangen suureksi haitaksi. — Vielä on kalenterissa kaksi kappaletta: Laguksen historiallinen kuvaelma "Trubadurerne", josta ei voi sanoa hyvää eikä pahaa, ja Tamsénin "Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen", joka tuskin olisi ansainnut sijaa muiden vieressä.

Theaterikirjasto, Länsi-Suomalaisten toimittama I-III. 1869. Sisältää:

I. Sisarukset. Näytelmä 1:ssä näytöksessä Goethen "Die Geschwister" nimisestä, suomentanut P. W. R-n. Hinta 50 p.

II. Kuinka anopeista päästään. Komedia 1:ssä näytöksessä Don Manuel
Juan Dianalta. Suomentanut A.N. Hinta 60 p.

III. Sydän unhotettu. Komedia 1:ssä näytöksessä Gustav zu Pulitzilta.
Suomentanut A.A. Hinta 70 p.

Niiden yritysten joukossa, joissa eteenpäin pyrkivä suomalaisuus viime aikoina on ilmestynyt, on suomalaisen kansallisteatterin harrastaminen. Helsingin nykyisen ruotsalaisen teatterin merkitys ei ole kansalliselta kannalta aivan suureksi arvosteltava — sen myöntänee jokainen — siihen katsoen, että sekä näyttelijät ovat ulkomaalaisia että johtava henki kansalle vieras. Mutta kun mieltymys taiteeseen ja teatterin tarve ovat juurtumistaan juurtuneet suureen osaan maamme sivistynyttä yleisöä, on tämänkin tarpeen tyydyttäminen kansallisessa katsannossa ajanmukainen kysymys ja suomalaisen teatterin kasvattaminen siis tietysti tärkeä asia. Tämä "Theaterikirjasto" on pieni siemen, vastaisen suomalaisen teatterin toivossa maahan kylvetty. Kasvavan teatterin ensimmäinen tarve on näet kelvollinen näytelmä-repertoari ja, kun suomalaisten kirjailijain tuotteliaisuus tuskin lienee siihen riittävä, ovat käännökset muukalaisista kirjallisuuksista hyväksyttävät. Théâtre français Pariisissa lienee Euroopan ainoa teatteri, joka tulee toimeen omilla varoillaan; kaikkien muiden teatterien täytyy lainata naapureiltaan. Kun eivät Euroopan suuret sivistyskansatkaan voi sitä välttää, joutuu tämä asia tietysti välttämättömäksi niin pienelle kansalle kuin suomalaiset ovat, sillä ehdolla tietysti, että vieraat teokset todellakin rikastuttavat suomalaista kirjallisuutta. Senkin ehdon nämät kolme kappaletta täyttävät. Kaikki ovat varsin hyvin valitut näyttämöllisen käytännöllisyyden puolesta. Goethen "Sisarukset" on kokoelman alkupäässä, paras Goethen pieniä näytelmiä; itse aineessa on arveluttavia kohtia, mutta runollinen henki, joka on käsittänyt sielutieteellisen kysymyksen vienoimman kehkeämisen ja erittäin ilmaantuu Marianan viehättävässä luonteessa, estää lukijaa näitä huomaamasta. "Kuinka anopeista päästään" on pieni ilveily, joka ei tahdo muuta kuin huvittaa, mutta se huvittaa kuin huvittaakin. Toiminnan vaihtelevaiset juonet, sen vilkas esitystapa ja taipuva kieli viittaavat etelämaiseen alkuteokseen. Kolmannen kappaleen tekijä, Gustav zu Putlitz, on niitä, jotka yrittävät yhdistää ranskalaista sievyyttä ja saksalaista siveyttä. "Sydän unhotettu" (Das Herz vergessen) on niitä hänen teoksiansa, joissa tämä on paraiten onnistunut. Eräänlainen runollinen taju vuoropuhelussa on erittäin kiitettävä, vaikka se välistä muuttuu vähän teeskennellyksi.

Käännökset ovat tehdyt huolella ja taidolla, erittäinkin Goethen näytelmän suomennos. Kieli on puhdasta ja sivistynyttä, niinkuin ainakin sopii korkeammassa komediassa. Moitittava on ainoastaan eräs kankeus, joka lukiessa ei pistä silmiin, mutta teatterin permannoilla kenties lienee haitaksi.

Näytelmiä. II. Viipurin Suomalaisen kirjallisuusseuran painattamia.
Sisältää: "Lea" (Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi) ja
"Arabian-Pulveria" (Komedia 1:tenä näytöksenä kahdella vaihoksella.
L. Holbergin teoksesta suomentanut Taavetti Heimo). 1869. 64 s.
Hinta 1 markka.

Kun Helsingin Kirjallisuuden Seuran näkyy tekevän mieli kokonaan jättää "Näytelmistön" jatkaminen, on Viipurin Kirjallisuusseura ottanut sitä asiaa ajaakseen. Onpa tämä jo toinen kokoelma sen julkaisemia näytelmiä ja kun meidän vielä tulee kiittää tätä vihkoa entistä paljoa paremmaksi, toivotaan tietysti yritykselle hyvää menestystä voitonkin puolesta.

"Det arabiske Pulver" ei ole Holbergin merkillisimpiä komedioja, vaikkei viimeisiäkään niiden joukossa. Itse aine — viekas sukkeluus, joka peittää ahnasta typeryyttä — on usein käytetty komedioissa Holbergin perästä; meidän suomalaisessa "Silmänkääntäjässä" esim. asian juoksu vie samaan suuntaan. Itse käännös on, niinkuin melkein aina Taavetti Heimon käännökset, taitavasti tehty.

"Lea'llansa" on A. Kivi taas suomalaisen runottaren kruunuun kiinnittänyt helmen, jonka puhdas, runollinen loiste iäksi päiväksi on säilyvä; se on hempeä kukka, jossa itämainen hekuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen. Tuntuupa se välistä ihankuin tarina menneiltä ajoilta, Libanonin seedrien ja Saaronin liljain kertoelma ja samassa tämä suloinen tarina käsittelee erästä ihmiskunnan ja ihmishistorian korkeimpia kysymyksiä. Avarin näköala aukenee meille; Itämaan helottava ilta-aurinko valaisee maisemaa rauhallisimmalla valon heijastuksella ja, jos tummia varjoja on näkyvissä, nekin sointuvat tuohon yhteiseen sovintoon.

Draaman toiminta nojautuu puoleksi erääseen tunnettuun kertomukseen Uudessa Testamentissa — historiaan Zakeuksen kääntymyksestä, — puoleksi omatekoiseen taruun, joka taitavasti on tähän sovitettu. Tämä taru ei ole juuri uusi eikä alkuperäinen — rikas, vaikka itara isä hylkii köyhää rehellistä kosiomiestä, jota hänen tyttärensä rakastaa, pakottaaksensa hänen menemään kavalalle ulkokullatulle puolisoksi, mutta joutuu tuntemaan tämän viheliäisyyden ja sovittaa entisen kovuutensa lempivien yhdistämisellä: onpa sitä kertomuksen juoksua useinkin draamoissa käytetty. Mutta tekijä on runollisella loihtuvoimalla tästä vähäpätöisestä aineesta kehittänyt merkillisiä draamallisia luonteita, jotka, vaikka kyllä selvästi ilmaantuen erityisinä ihmisinä, kuitenkin ovat ikäänkuin kasvaneet yleisellä historiallisella pohjalla ja perustalla. Zakeus, tuo vanha publikaani, on harmaantunut viheliäisissä töissä, hän ylenkatsoo ja kammoo kaikkea, mitä hän ei voi rahassa arvata, välistä viihdyttäen pistävää omaatuntoansa sillä, ettei hän muka ole muita pahempi, kunnes viimein uusi valo häneenkin leviää ja uudistaa koko hänen elämänsä; Joas, tuo paatunut fariseeus, joka luulee palvelevansa Jumalaa, mutta todella jumaloitsee ainoastaan omia himojansa ja omia mielitekojansa, vaikka julma, vakavasti juurtunut kansallisvihansa roomalaisia vastaan johonkin määrään häntäkin jalostaa; viimein Aram tuo miettivä filosofimainen saddusealainen, joka on irtautunut kansansa perinnäisestä uskosta, kun sen muoto näet ei enään voi tyydyttää hänen mieltään — etsiäksensä totuuden valoa kreikkalaisesta sivistyksestä, kunnes hänenkin täytyy tunnustaa Jeesus Israelin voimalliseksi Messiaaksi, hän kun tekee semmoista, mitä "ei saata aikaan ihmisvoima". Nämät kolme henkilöä edustavat kolmea tärkeintä suuntaa juutalaisessa elämässä Kristuksen aikana ja onpa näiden vastakohtaisuus draamassa sen tähden yhtä merkillinen, kuin sen kehittäminen on tekijältä tyydyttävästi onnistunut.

Itse runollinen päävaikutin Leassa on vaikeimpia, mitä näytelmäntekoa voi käyttää — nimittäin ihmetyö, vieläpä ihmetyö, joka ei tule katsojain silmiin, vaan jota ainoastaan kertomuksessa esitellään. Ihmetyöt tietysti eivät voi vakuuttaa muita kuin niitä, joita ne koskevat; draamassa, jossa syyn ja seurauksen yhdenmukaisuus on välttämätön asia, näyttänee tuo jokseenkin heikolta vaikuttimelta. Mutta tekijä on runollisella älyllä tietänyt välttää aineen arveluttavia kohtia. Hän on itse henkilöiden luonteiden sielutieteellisessä kuvailemisessa osottanut ihmetyön mahdolliseksi, käsitettäväksi. Koko Lean hempeä olento ihankuin vapisee jumaluuden läheisyyttä, hänen kiihoittunut mielensä levittää kaikkiin innostuksen kirkastavaa valoa ja pyhä, sisällinen hehku ikäänkuin syö hänen sydäntänsä. Juuri Lean innokkaassa, profeetallisen syvässä luonteessa Kivi on käyttänyt värejä ja säveliä, niin heleöitä, ettei kukaan toinen Suomenmaan runoilija olisi keksinyt niiden vertaisia. Semmoisina aikoina, joina Leat ovat mahdolliset, ovat ihmetyötkin mahdollisia. Ja jos katsomme draaman muita henkilöitä, niin heidän kääntymyksensä näyttää ensin ihmetyön synnyttämältä; mutta heissä on sisällinen, siveellinen kehkeäminen jokaisen erinäistä luonnetta myöten; Kristuksen ruumiillinen ilmaantuminen ja puhe koskee suoraan tuohon maalliseen Zakeukseen: filosofillinen Aram käsittää uuden uskon totuuden nähdessänsä sen puhdistavan, siveellisen vaikutuksen; kristittyjen todellinen, nöyrä hurskaus taas hämmästyttää kylmää, jäykkää Joasta.

Vaikka näytelmä muuten on sangen taiteellisesti rakennettu, se kun tyydyttää ankarimmat esteettiset vaatimukset, täytyy meidän moittia Lean viimeistä kertomusta kokonaan epädraamalliseksi ja siis tarpeettomaksi. Siinä vivahtava, korkean ihana, lyyrillinen kauneus tekee kuitenkin tämän vian melkein ansioksi.

Niinkuin tietty on, näytettiin "Lea" — ensimmäisenä suomalaisen kirjailijan teoksena — viime keväänä varsin suurella menestyksellä Helsingin isossa teatterissa. Yleisössä silloin ilmestyvä ihastus antaa meidän toivoa, ettei se aika ole aivan kaukana, jolloin A. Kiven merkilliset teokset puhuvat suomalaisessa teatterissa suomalaisille sydämmille.

Lyriska Dikter af Anttila (A. Andelin). I. 1869. 104 s. Hinta 1 mk. 50 p.

Nuori runoilija, joka tarjoo esikoisiaan yleisölle. Muutamat näistä ovat jo vuosia sitten olleet julkaistut ruotsalaisissa lehdissä "Barometern" ja "Papperslyktan", mutta luullaksemme lukevan yleisön muistosta kuolleet noiden lehtien kanssa. Emmekä luule nytkään näiden kokoiltujen runoelmain saaneen aivan paljon lukijoita, ei niinkään paljon, kuin todella ansaitsisivat. Aikamme reaalinen suunta tekee ihmiset taipumattomammiksi lyyrilliseen runouteen, kuin menneet vuosikymmenet olivat, jonka tähden nuoren runoilijan näyttää olevan vaikeampi tätä nykyä vetää yleisön huomiota puoleensa kuin ennen. Lisäksi tulee toinenkin seikka; se mitä nykyinen maku etupäässä kiittää runoudessa — alkuperäisyyttä ja merkillisyyttä, puuttuu näiltä runoelmilta; sitä vastoin on tuo osanotto yleisöltä haihtunut, jolla aikoinaan lyyrillistä suloisuutta ja sivistynyttä muotoa ennen kaikkea ihasteltiin.

Tuo sangen kaunis ja mieluisa lyyrillinen muoto onkin tämän runokokoelman etevin ansio. Säkeet soivat soinnullisilta ja todistavat kaunista tajua sanasävelien muodostamisessa selväksi, lyyrilliseksi nuotiksi, mikä avu ei ole huonoina myötäjäisinä kirjailijan runottarelle. Eipä kuitenkaan tekijän sointuinen tarkoitus hairahdu mielettömään, helisevään kilinään, jossa kaikki tunteet ja kaikki ajatukset hukkuvat epävakaiseen, utuiseen hentoisuuteen; päinvastoin on jotenkin suuri muodostustaito runoniekan vallassa ja hän on antiikin runoilijoita tutkimalla sitä vielä kouluttanut. Näkyvätpä Byronin ja Tegnérin runottaret, joita tekijä ylistääkin innollisissa soneteissa, olleen johtavina esikuvina Anttilan runollisella tiellä. Tuo usein ilmaantuva syvänsalainen, katkera alakuloisuus, joka suloisimpiin säveleihin mielellään sekoittaa haikeita ääniä ja katsoo luonnon sekä yleviä että ihania kuvia peitettyinä ihmissydämmen "talvivarjoilla", todistaa Anttilan Byronilaisten jäljittelijäin runolliseksi heimolaiseksi. Sitä vastoin epäilemme, onko Tegnérin tuttavuus ollut tekijälle aivan terveellinen. Jospa Tegnér olisi antanut Anttilalle perinnöksi ainoastaan loistavia luonnonkuvia ja komeita vertauksia, ei se tosin olisi ollut haitaksi, mutta hän on myöskin jättänyt runoilijalle pseudoantiikkisuuden ja pseudoromantillisuuden sekoituksen, joka erittäin ilmestyy tuossa vanhamuotisessa kreikkalaisen ja skandinaavilaisen mytologian käytännössä, minkä Anttila lienee luullut oikein runolliseksi koristukseksi, se kun ilmenee melkein jok'ainoassa kappaleessa. Olemme sillä koskettaneet tekijän kipeimpään kohtaan, häneltä puuttuvaan alkuperäisyyteen. Moni hänen runoelmansa, vaikka suloinen ja kauniskin, ei osota tuota itsenäisyyden tarkkaa tunnusmerkkiä ja luontoa, joka onkin ainoa, mikä voi kuvastua lukijan muistossa. Välistä tekijä muistuttaa semmoisista soittajista, jotka osaavat aikaansaada mitä koreimpia toisintoja, vaikka heidän mielikuvituksensa ei jaksa synnyttää omia teemoja. Myöntää täytyy, että muutamissa parhaissa runoissa myös uusi ja viehättävä ajatus usein on pukeutunut omituiseen sopivaan muotoon, vaikka niissä jonkunlainen akatemiallinen vivahdus pistää silmiin.

Kalatyttö. Kirjoittanut Björnstjerne Björnson. Suomennos. 1869. 178 s. Hinta 2 mk. 25 p.

Silas Marner. Raveloen kankuri. Kirjoittanut George Elliot. Suomennos. 1869. 248 s. Hinta 3 mk.

Nämät novellit ovat molemmat ensin ilmestyneet Novellikirjastossa, vaikka ne nyt ovat erikseenkin painetut, ja kummassakin kohden ne oivallisesti täyttävät paikkansa. Muutamat, jotka romaaneissa ainoastaan, niinkuin valitettavasti monikin tekee, etsivät sensatsionihaluisen uteliaisuutensa tyydyttämistä eivätkä huoli muista romaanin avuista kuin kirjavasta aineellisuudesta, lienevät paljoa vähemmällä mielihyvällä nähneet nämät novellit otettuina Novellikirjastoon, kuin jonkun ranskalaisen ryöväriromaanin tai englantilaisen rikosjutun. Mutta jokainen runouden ystävä on kiittävä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa siitä valinnasta, jonka se on tehnyt; sillä harva tuote myöhimmän romaanikirjallisuuden alalla vilkkaassa, alkuperäisessä, elähyttävässä runollisessa voimassa voittaa Björnstjerne Björnsonin "Fiskehjænten'in" tai Elliotin "Silas Marner'in".

"Kalatyttönsä" kautta Björnstjerne Björnson on astunut tärkeän askeleen kirjallisessa edistymisessään. Vaikka sekin kasvaa tuolla "kylähistorian" kentällä, jolla hänen entisetkin laakerinsa ovat syntyneet, eivät kylähistorian laatukuvat eepillisessä välittömyydessään tässä ole pääasiana, ne kun ovat liittyneet korkeamman sivistyselämän kysymyksiin. Novellin päähenkilö, Petra, on köyhä tyttö, joka, kasvaneena alhaisessa kalastajan töllissä, pyrkii eteenpäin tuntemattoman sisällisen ihanteensa perille ja viimein löytää tuon ihanteensa sekä elämänsä päämäärän näyttelijätaiteessa. Ennenkuin Petra pääsee tarkoituksensa perille, on hänellä monta vastusta ja erehdystä voitettavana; mutta hän voittaa ne kaikki vakavalla uskolla ja vilkkaalla uljuudella. Petra on kokonaan taiteellinen, esteettinen luonne; hänen olentonsa kaikkien puolien välillä ilmenee jonkunlainen sopusointuinen yhteys, joka ei salli sisällisten ristikohtausten syntyä; hän on kokonainen, eheä. Teatterissa ensi kerran käydessään Petra kohta näkee ihanteensa melkein aistillisessa selvyydessä edessään eikä sitten hetkeäkään horju mielessänsä, kun hänen täytyy yritystensä puolesta taistella niitä vastaan, jotka ylenkatsovat, milt'eivät kokonaan hylkäävät, näyttelijätaiteen. Sitä vastoin eetillisten, siveellisten luonteiden edustajan, rovastin, täytyy sisällisen mietinnän ja taistelun kautta päästä selville. Tämä suostuu taiteeseen, mutta tavallisen taikauskon epämukaisuudella katsoo näyttelijätaiteen epäsiveelliseksi. Kuitenkin, hänen silmänsä aukenevat, kun hän huomaa itse käyttäneensä samoja puolustusperusteita "heränneiden" kylmää abstraktista siveellisyyttä vastaan, joilla Petra häntä vastaan puolusti näyttelijätaiteen oikeutta. Björnstjerne Björnson on käyttänyt tuota nykyisessä, tanskalaisessa ja norjalaisessa kirjallisuudessa tavallista ristiriitaa "eetillisen" ja "esteettisen" ihanteen välillä, mutta hän on myöskin osottanut niiden sovituksen mahdolliseksi. Tuo ylenpalttinen siveellisyys tekee elämän pääsemättömäksi kuormaksi, tuo ylenpalttinen kaunotaiteisuus tekee elämän huolimattomaksi loikiksi; ainoastaan toisiansa elähdyttäen ne kantavat sivistyksen tuoreimpia hedelmiä.

George Elliot eli — niinkuin hänen yhteiskunnallinen nimensä on — Miss Evans, täyttää englantilaisessa kirjallisuudessa saman paikan, minkä B. Björnson norjalaisessa, Auerbach saksalaisessa — hän on "kylähistorian" etevin edustaja, se, joka viehättävimmällä rakkaudella ja rikkaimmalla mielikuvituksella on esitellyt runollisia kohtia rahvaan elämästä. George Elliot valitsee jokapäiväisiä ihmisiä sankareiksensa, hän seuraa jonkun vähäpätöisen elämän mutkattomia vaiheita, mutta tuo kaikissa ilmaantuva lempeä vakavuus, harras ihmisrakkaus ja älykäs huumori valaisee niitä ikäänkuin lämpöisellä runollisuuden auringonpaisteella. Hän on ymmärtänyt työn, hiljaisen, vakavan, väsymättömän ahkeruuden rahvaan elähdyttäväksi hengeksi ja sen tähden Elliot kirkastaa työn voimaa innollisella vakaumuksella. Romaanin pääansio on etsittävä osittain noista oivallisista laatukuvista, jotka ovat sekä koomillista että totista lajia ja joissa pikkukylän erinäiset henkilöt ja omituiset tavat ihankuin elävinä astuvat silmiemme eteen, osittain itse päähenkilön luonteen kehkeämisessä. Harva muu kirjailija olisi voinut tuon taikauskoisen, yksinkertaisen, oppimattoman kankurin sielusta tavata kohtia, jotka vetäisivät huomiota, saatikka mieltymystä, hänen puoleensa. Mutta Silasin sydämmeen on salainen, syvä tunteellisuus kätkettynä, joka ylentää tuon köyhän kankurin ympäristöänsä paljoa ylemmäksi. Moitittava on tässä romaanissa ainoastaan liiaksi venynyt loppu. Lapsen ilmaantuminen Silasin tölliin ja siitä syntyvä muutos pettyneen kankurin elämässä, hänessä uudestaan syntyvä rakkaus ihmisiä kohtaan ja usko Jumalaan muodostavat romaanin runollisen lopun. Kaikissa sen perästä seuraavissa tapauksissa toiminnan juoksu liikkuu eteenpäin hitaasti, välistä milt'ei ikävästikin.

Näiden kahden novellin kieli on jotenkin eri laatua. "Kalatytön" suomennoksessa se on sujuvaa ja rikasta; "Silas Mannerin" käännöksessä valitettavasti usein ilmaantuu huolimattomuutta ja kankeutta.

Kassan avain. Ilveilys yhtenä näytöksenä Roderich Benedix'iltä. Suomentanut Teno Heimo. 1869. 23 s. Hinta 30 p.

Laukkuryssä. Laulunsekainen ilveilys yhdessä näytöksessä. Tanskalaisen teoksen mietteen mukaan kirjoittanut A. Rahkonen. 1869. 64 s. Hinta 1 mk.

Ei kirjalliselta eikä draamalliseltakaan kannalta näillä pikkutuotteilla ole mainittavaa arvoa. Ne ovat runollisia päivänkorentoja, jotka jonkun illan liehuvat teatterivalaistuksessa, mutta kuolevat katsojan muistossa, niin pian kuin hän on teatterin jättänyt. Maamme pikku kaupungeissa ne kuitenkin yhtä hyvin ja paremminkin täyttäisivät paikkansa seuranäytelmän ohjelmistossa, kuin enin osa noita ruotsalaisia renttukomedioja, joita tavallisesti on tarjona. Ne ovat viattomia ja helposti näyteltäviä.

N:o 1 esittää nuoren miehen, joka aina on ollut akkavallan alaisena, ensin tätiensä, sitten vaimonsa hallittavana. Vaimo pitää kokonaan huolta taloudesta, hänellä kun on kassan avain. Mies parka tahtoo välistä ottaa osaa muiden miesten huvituksiin, mutta joskus sen tehtyänsä täytyy hänen aina valheilla salata sitä vaimoltansa. Vaimo luulee noiden valheiden peittävän jotakin aviollista uskottomuutta, mutta, erehdyksensä havaittuaan, hän antaa miehelleen kassan avaimen ja täyden luvan käydä miesten seuroissa niin usein kuin tahtoo. Itse aine on siis jokseenkin tyhjänpäiväinen eikä juontakaan juuri ole sitä tajukkaammin sovitettu. Suomennoksessa on valitettavasti pahoja virheitä.

N:o 2 on tehty Heibergin "Kong Salomo og Jörgen Hattemager'in" mukaan. Eräs köyhä juutalainen tulee muutamaan tanskalaiseen pikkukaupunkiin, jonka asukkaat luulevat häntä rikkaaksi pankkiiriksi Hampurista, josta sitten kaikenlaisia ilveellisiä sekaannuksia syntyy. Herra Rahkonen on muuttanut näyttämön Tanskanmaalta Käkisalmeen ja tehnyt juutalaisesta kiertelevän laukkuryssän. Tätä keksintöä täytyy kiittää jotenkin sukkelaksi. Mutta muissa kohden tämä mukaelma ei ole yhtä hyvin onnistunut. Sivujuttu eräästä ylioppilaasta, joka rakkaudesta on tuhlannut rahansa hattuihin (hän on näet rakastunut hatuntekijän tyttäreen) ja sen tähden joutuu kovaan pulaan, kunnes onnellinen sattumus hänen pelastaa, on jo alkuteoksessa jotenkin vähäpätöinen ja suomalaisessa mukaelmassa vielä ikävämpi. Sen olisi varsin hyvin voinut joko jättää pois taikka edes lyhentää. Sitä vastoin sekä laukkuryssän että Käkisalmen porvarien osat sopivat oivallisesti hyville koomillisille näyttelijöille.

Klubbhöfdingen. Skådespel i 5 akter af Gabriel Lagus. 1869. 101 s. Hinta 2 mk.

Gabriel Lagus, jonka eepilliset kokeet "Baco" ja "Riddar Unos Söner" herättivät melkoista huomiota, on julkaistessaan tämän murhenäytelmän laskenut ensimmäisen draamallisen tuotteensa kirjallisen tarkastuksen alaiseksi. Viime keväänä tekijä koetti draamansa teatterivaikutusta Helsingin teatterin näyttämöllä, vaikk'ei hänelle kuitenkaan siitä tullut muuta, kuin mitä ranskalaiset kutsuvat "succés d'estime". Osittain on se seikka syynä tuohon vaillinaiseen menestykseen, että "Nuijapäällikkö" näyteltiin varsin heikonpuolisesti; sillä tämä näytelmä on ylipäätään hyvin sovitettu teatterin käytännöllisiin vaatimuksiin. Esipuheessaan tekijä sanoo näytelmäänsä nuoruuden teokseksi ja viittaa siihen, että se draamallinen perustus, jolle tämä runoelma on rakennettu, on hänelle "voitettu kanta". Jos katsomme asiaa samalta kannalta, pitäen enemmän lukua tekijän lupauksista kuin teoksen eheydestä, täytyy meidän myöntää sen olevan mitä onnellisimpia enteitä tulevaisuuden suhteen. Tekijä on voimakkaalla kädellä tarttunut aineeseensa, erinäisten osien ja juonten ulkonaista sointuisuutta sopii kiittää varsin onnistuneeksi ja toiminta edistyy oikein draamallisella jännityksellä. Noudattaen Horatiuksen neuvoa, tekijä aina vie meidät "in medias res" ja hänen kielensä on sekä alkuperäistä että mehukasta. Muutamat kohtaukset, erittäinkin kolmessa ensimmäisessä näytöksessä, ovat elävästi ja voimakkaasti esitetyt ja tuo muutamissa henkilöissä ilmaantuva vilkas ja naurattava huumori tekee mitä virkistävimmän vaikutuksen lukijan mieleen. Tuo ennen sotamiehenä ollut, kiivas ja rehellinen kappalainen Matts latinaa lukevan, hiljaisen veljensä kanssa on historiallinen laatukuva, joka paraalta puolelta osottaa hra Laguksen runollista mielikuvitusta.

Vaikka me siis näiden ansioiden tähden taidamme tekijästä toivoa hyvää, katsoen häntä vasta-alkajaksi draamallisuudessa, on meidän kuitenkin myöntäminen, että itse teoksen viat tekevät sen jotenkin köykäiseksi, jos se taiteellisuuden ja kansalliskirjallisuuden vaa'alla punnitaan. Itse draamallinen pohja on varsin merkillinen ja tekijän runollinen tarkoitus on melkein aina hyvä, mutta itse suorituksessa on aina jotakin, mikä vääristää hänen paraat tarkoituksensa. Aine on, niinkuin jo näytelmän nimestä sopii arvata, otettu tuosta merkillisestä sodasta aateliston ja talonpoikien välillä 16:nnen vuosisadan loppupuolella, mikä tärkeä historiallinen tapaus jo on antanut runoilijoillemme runsaita aineita ("Klas Flemings tider", "Daniel Hjort", "Sigrid Liljeholm", "Salojärven kukka" y.m.). Erittäin Cygnaeus on mainiossa murhenäytelmässä "Klas Flemings tider" ottanut esitettäväksi melkein saman historiallisen ristiriidan, jonka herra Laguskin esittää. Onpa tämä kuitenkin säilyttänyt alkuperäisyytensä, muuttaen draaman keskuksen Flemingin linnasta talonpoikien leiriin. Mikään mieltymys talonpoikiin ja heidän harrastuksiensa historialliseen oikeuteen ei ole kuitenkaan syynä tuohon muutokseen, tekijä kun näet melkein kilpailee Shakespearen Coriolanuksen kanssa haukkuessansa rahvasta tyhmäksi, raa'aksi, itsekkääksi joukkioksi. Koko tuon viholaispesän yli kohoaa mahtava mies, talonpoika Ilkka. Hänessä on noiden eri joukkojen sisällinen yhdistys, hän elähyttää heitä urhoudellaan, hän vie heitä taisteluun ja voittoon. Hän tuntee itsensä Jumalan aseeksi, luulee itsensä lähetetyksi kostamaan kaikki vääryydet ja kaiken häpeän, minkä talonpojat ikänä ovat kärsineet, ja että hänellä vielä on yksityistä kostettavaa Flemingille se tietysti enentää hänen traagillista mahtavuuttansa. Mutta valitettavasti tekijä on vienyt tämän, draamansa viehättävimmän päähenkilön ristikohtaukseen, jonka vertaista tuskin lienee sopimattomuudessa. Ilkka luopuu tehtävästänsä, hän ylenkatsoo toverejansa, hän antaa kylmäverisesti poikansa kuolla, vaikka voisi hänen pelastaa, hän joutuu salamurhaajaksi, hän särkee tyttärensä onnen, hän tappaa uskollisimman palvelijansa — ja miksi? Kaarlo herttua on näet luvannut hänelle aatelisnimen ja -kilven ja tuo toivo hämmentää ukko parkaa niin, ettei hän hurjassa pöyhkeydessään tiedä, mitä tekee. Jossakin komediassa olisi moinen vaikutin — hallitus antaa pauhaajalle jonkun tähden tai jonkun viran ja hän vaikenee — varsin sopiva; mutta tokkohan murhenäytelmässä? historiallisessa murhenäytelmässä? Jos tekijä välttämättömästi tahtoi esittää rahvaan sankaria, jota tottumaton menestys vie hurjuuteen, olisi hän voinut ulkomailta hakea kuvailtavansa; hän olisi esim. voinut ottaa Masaniellon, Cola di Eienzin, Wullenweberin traagilliseksi päähenkilöksi. Mutta Ilkka? Mutta nuijamiehet?

Muihinkin syihin katsoen olisi kenties ollut parempi, ettei tekijä olisi asettanut draamaansa Suomenmaahan. Tuon muuten näytelmäkirjallisuudessa tavallisen "yleisön isänmaallisten tunteiden peijailemisen" sijaan on tässä astunut jonkunlainen tylyys ja kylmäkiskoisuus isänmaallista ainetta vastaan, jota ei sovi jättää mainitsematta. Siitä, että tekijä on muuttanut muutamia historiallisia tapauksia draamallisessa tarkoituksessa, ei ole mitään sanomista, sillä runoniekka ei ole mikään historioitsija. Semmoinen "lapsus'kin" kuin esim. se, että tekijä antaa pietarsaarelaisten ottaa osaa Ilkan kapinaan, olkoon menneeksi. Mutta tekijä antaa suomalaisten ilmajokelaisten tanssia ruotsalaisten "Simon Sälleä", se on suomalaiselta huolimattomuutta; hän ei edes kirjoita päähenkilönsä nimeä oikein (Ilka eikä Ilkka). Pahin seikka kuitenkin on, että tekijä ilman syyttä ja aivan tarpeettomasti on vääristänyt historiallisten ihmisten luonteita, joka on vielä moitittavampi kuin heidän nimiensä vääristäminen. Hän kuvailee Juhana Flemingiä riettaaksi naisten-houkuttelijaksi ja Pentti Pouttua ilkeäksi teatterikavaltajaksi — ja siinä on raja, jonka yli ei vapaimmankaan suomalaisen mielikuvituksen ole lupa astua.

Dikter af K.F. Eneberg. Hinta 1. mk. 50 p.

Dikter af Emlekyl. (E. Nervander) I. Hinta 2 mk.

Honkain Tarinat. Kertoellut Emlekyl. (E. Nervander) 1869. 90 s. Hinta 1 mk. 50 p.

Jos kysytään, mikä runoilijoistamme enimmän vaikuttanee lyyrilliseen runouteemme sekä nykyaikana että tulevaisuudessa, ei se ole Runeberg, vaan Topelius. Melkein jokaisessa kalenterissa, jokaisessa albumissa tavataan alottelevain runoilijain kokeista Topeliuksen lauseparsia ja vertauskuvia, ja korvissamme kaikuvat yhäti Topeliuksen sävelet, vaikka tekijät niihin ovat sovittaneet eri säestyksiä. Eipä kummaa, että Topelius monessa kohden on nuorison mielirunoilija; sillä ei tosiaan ole maailmassa monta muuta kirjailijaa, joka niin runollisesti ja niin täydellisesti edustaisi tuota välittömän lyyrillisen mietteettömyyden kantaa. Topelius antautuu hartahimmalla luottamuksella kokonaan luonnon haltuun; niinkuin lapsi, hän katsoo kaikki maailmassa leikin esineeksi. Topelius näkee ympärillään ainoastaan runollisuutta, hän noudattaa ilman epäilystä, ilman taistelua runollisesti jalostavia ihanteitaan, luonnon innostustaan ja teeskentelemätöntä jumalisuuttansa.

Molemmat nämät kirjailijat — K.F. Eneberg ja Emlekyl — ovat myöskin Topeliuksen runokoulua käyneet. Sillä emme suinkaan tahdo moittia heitä jäljittelijöiksi, jotka ilman sisäistä pakkoa laulavat vieraan mallin mukaan; päinvastoin ovat heidän runoelmansa, käyttääksemme runollista vertausta, syntyneet ikäänkuin heidän mielikuvituksensa ja sydämmensä todellisesta avioliitosta. He eivät ainoastaan ole Topeliuksen runollisia perillisiä; jos he täyttävät antamansa lupaukset, muodostavat he vielä Topeliuksen ihanteita ja katsantotapaa, kumpikin omalla tavallansa. Tietysti emme sillä tahdo sanoa heidän perineen Topeliuksen runollista neroa ja rikkautta, vaikka sanomme sisäisen heimolaisuuden heidän välillään olevan kieltämättömän. Kaikilla kolmella on tuo lempeä yhteys luonnon kanssa, joka ulkomaailmasta aina kuulee omien tuntojensa kaikua, näkee oman mielialansa kangastuksia, vieläpä tuo näppärä hienous kuvissa ja lauseissa, joka välttää pöyhkeyttä, tuo taipumus soitannolliseen suloäänisyyteen, joka hyvin riittää laulurunoihin, mutta jolta puuttuu tarpeellista pontevuutta oodeihin ja ballaadeihin.

Mutta muutoin havaitaan selvä muutos Topeliuksen runollisuuden suhteen näissä molemmissa nuorissa kirjailijoissa. Vaikka Topeliuskin paraasta päästä pyytää esitellä jokaisessa maiseman-, jokaisessa luonnonkuvauksessa ilmaantuvaa sisäistä mielen vivahdusta, eikä tyydy vanhain runoilijain paljaaseen deskriptiivisyyteen, on tuo hänelle omituinen loistavien värien ja salaisten sävelien rikkaus hänen milt'ei viehättävin avunsa. Emlekylin keksintövoima ei ole sinnepäinkään niin rikas kuin Topeliuksen; se on melkein köyhä; kuvaelmissaan hän sekä mielitekonsa että luonteensa vaikutuksesta säästää komeita värejä, mutta vaipuu niin täydellisellä hartaudella runoilijakuvissa vaihtelevaisiin luonnon värivärähdyksiin, että ainoastaan katselemme niiden suloisuutta, luullen niistä kaikkialta vanhastaan tunnetun äänen meille puhuvan. Semmoisia runoelmia, joissa tuo objektiivinen luonnonihastus varsin kauniisti ilmaantuu, ovat: "En Juninatt", "Afton i Österbotten", "En utsigt". Somia laatukuvia elämästä ovat: "Tjensteflickan", "Bondgossen" ja ne, joita tekijä nimittää "Finska epigrammer". Mutta niidenkin runoelmien joukossa, joissa tekijä itsenäisimmin kuvailee luontoa oman mielensä kuvastukseksi, on monta onnistunutta kappaletta, niinkuin esim. "O jag vet", "Stiltje", "Ett gulnadt blad"; ensimmäisessä lempeä, kesäinen tuuli humisee koivujen uneksivista latvoista ja toista lukeissamme ihankuin hiljainen, tukehduttava kuumuus ahdistaa rintaamme. Vähemmin tyydyttävät meitä ne tekijän runoelmat, joissa hän avaa sydämmensä ja suorastaan kuvailee sen taisteluja ja kipuja. Sillä tuota soinnullista rauhallisuutta, jota Emlekylin mielestä ilmenee luonnossa, hän melkein kokonaan kaipaa ihmiselämässä. Omituisin mieliala näissä kappaleissa on näet eräänlainen alakuloisuus, joka harvoin kohoaa katkeraksi epätoivoksi, useammin selvenee helläksi altistumiseksi. Mutta, vaikka emme tahdo sanoa tekijän surua teeskennellyksi, vaikka hän usein on keksinyt sille kauniin muodon, täytyy meidän arvata se runollisen vaikutuksensa puolesta vähäpätöisemmäksi, kuin tekijän luonnonihastusta. Että kaipaus ja huolet ovat laulun vanhemmat, ei ole suomalaiselle outoa, mutta olkoon sitten joku yleinen onnettomuus tekijän huolten esineenä tai pakottakoot kovat kärsimykset häntä valittamaan tai olkoon hänen mielensä niin synkeä, että hymyileminen käy hänelle mahdottomaksi. Mutta Emlekylin runollinen luonne näkyy päinvastoin oikeastaan olevan määrätty taiteelliseen, huolettomaan eheyteen, jonka tähden tuo alakuloisuuden epäsoinnullinen ääni hänen runoelmissaan vielä enemmin kummastuttaa. Kaikkein kauniimmalta soi tekijän surullisuus, kun muiden kärsimykset sen herättävät, niinkuin tuossa varsin jalossa runoelmassa "Lotila-sonen", jota melkein sopisi sanoa Runebergin vähäisemmän "Torpantytön" ("Sörjen Kandals dotter, sköna kinder" j.n.e.) runolliseksi vastineeksi. Mutta, paitsi luonnonihastusta, on toinenkin seikka, joka hajoittaa nuo tummat pilvet tekijän mielestä ja saattaa hänen ihanteensa kadoksissa olleen auringon jälleen loistamaan — se on näet taide. Innokkaasti tekijä ylistää sen jalostavaa, sivistävää voimaa (laulu "Till Henrik Schradiek" on siinä suhteessa erittäin merkillinen); toivomme sen antavan hänelle tuota kirkasta rauhallisuutta, joka korottaa resignatsionin syvemmäksi, todellisemmaksi sovinnoksi elämän pakotuksen ja ihmisen vaatimuksien välillä.

Emlekyl ei ole ainoastaan lyyrillinen runoilija, hän on myöskin tarinain kertoilija ja vaikka hänen runollinen luonteensa tarinoissa tietysti on sama kuin lauluissakin, niin sen omituisuus niissä melkein paremmin astuu näkyviin. Vaikka ne alkuaan ovat ruotsiksi kirjoitetut, on Emlekyl ne kuitenkin julkaissut suomeksi.[45] Näissä tarinoissa huomaamme samaa antaumista luonnon haltuun, jota Emlekylin runoudessa muutenkin ilmestyy; hän on tahtonut kertoilla suomalaisten "honkain" tarinat, suomalaisen luonnon omituista ihanuutta; hänen runollinen omatuntonsa on todistanut, että ainakin joku vieras sävel niistä kaikuisi, ellei tämä hänen kansallinen harrastuksensa olisi saanut kansallista pukua. Kaikeksi onneksi Emlekyl on saanut kääntäjän, jonka on onnistunut niin runollisella ja samassa suomalaisella aistilla vaikea tehtävänsä toimittaa, että voisimme melkein luulla kuulevamme alkuperäistä teosta eikä käännöstä. Tarinain joukossa ansaitsee mielestämme "Hallayö" suurimman kiitoksen. Keksintö siinä on yhtä älykäs, kuin tuo joka rivistä vivahtava isänmaallinen tunne on miellyttävä. Sen rinnalle panisimme "Suden jälkiä metsässä", jääkylmä, kolkko yökuva, ja "Siivet hän sai", joka on täynnä keväistä vireyttä ja suloista hellätuntoisuutta. "Kivi-siemen" ja "Suomen salossa" kertoilevat meille Suomen taiteen, Suomen runouden syntyä ja ennustavat hartahilla toiveilla niille kirkasta tulevaisuutta. Hyljättäviä ovat "Metsä on iäti vihanta" ja "Talvikärpänen", joista toinen on täynnä imelää saksalaista hentomielisyyttä, kun toisessa sitä vastoin ilmaantuu Andersenia tavoittelevaa, teeskenneltyä huumoria. Jos yleensä vertaamme näitä tarinoita oikeihin, Suomen kansan synnyttämiin satuihin, havaitsemme pian germanilaisen panteismin hienoimman tuoksun niistä leviävän; mutta emme sitä kuitenkaan katso viaksi. Kun maamme ruotsalainen kirjallisuus sulautuu sen suomalaisen kirjallisuuden kanssa yhteen, niinkuin välttämätöntä on, tuodaan tähän tietysti vieraitakin aineksia. Jos ne vain ovat hedelmöittäviä siemeniä, on sekin asia pikemmin katsottava hyödylliseksi kuin haitalliseksi.

K.F. Eneberg on niinkuin Emlekylkin lähtenyt Topeliuksen kannalta, niinkuin Emlekylkin muodostanut Topeliuksen runollisia traditsioneja. Tuo Topeliuksen viaton välittömyys, joka riemuiten laulaa sydämmen kyllyydestä, on molemmilta hukkunut, molemmille on runollisuus enemmin tuskaksi kuin iloksi. Mutta kun luonnon- ja taiteenihastus on se vapauttava voima, joka pelastaa Emlekylin elämän tuskista, on K.F. Eneborg jumalisuudessa ja uskossaan tavannut pohjan, johon hän taitaa ankkurinsa laskea. Tämä usko ei ole Topeliuksen lapsellinen luottamus; se on monen sisäisen taistelun ja tuskan hedelmä. Erittäinkin kokoelman neljä viimeistä runoelmaa ("Här är jag", "Bön", "Psalm", "Korset") on siinä kohden merkillisiä; niissä on avain, jonka avulla runoniekan koko sydämmen arvoitus selvenee. Ilman näitä kolmea kappaletta tekijän alinomainen synkkämielisyys, joka elämässä näkee ainoastaan rauenneita toiveita, turhia harrastuksia, meitä kyllä voisi viehättää, vaan tuntuisi kuitenkin väsyttävältä, hentomieliseltä; mutta nuot kappaleet levittävät muihinkin runoelmiin kirkastavaa valoaan. Erittäinkin "Rukous" on ikäänkuin runollinen kivikirjoitus, jonka jokainen sana mahtavasti kiintyy lukijan mieleen. Tämä painava, ytimellinen kirjoitustapa kaunistaa muutamia muitakin runoelmia (niin esim. "Öknen" ja "Yrsnön"); eräissä toisissa tekijä päinvastoin ei kylläksi ole välttänyt tarpeettomia toistamisia ja aineen liiallista venyttämistä, jota olisi täytynyt sitä enemmän karttaa, kun tuo maailma, jossa tekijän mielikuvitus, ajatukset ja tunteet liikkuvat, ei ole avara eikä vaihtelevainen. Kuitenkin on semmoisia kappaleita, eikä niitä ole harvassa, joissa ei ainoastaan sanat, vaan ajatuksetkin ovat muodostuneet säveliköksi, mikä selvästi edistyy edistymistään; esim. "Ensam är smärtornas son" ja soma "Serenad". Edellinen on varsin onnistunut mukaelma Propertiuksesta, niinkuin yleisesti Eneberg näkyy ahkeralla antiikin runoilijain tutkimisella itsellensä hankkineen tuota tarkkaa, syvää tajua runollisen ulkomuodon käyttämisessä, joka ei suinkaan ole hänen runoelmiensa vähäisimpiä ansioita.

Vuodelta 1870.

Haapakallio. Idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta. Kertoellut T. H(ahnsson). 1869. 53 s. Hinta 75 p.

Ei missään kirjallisuuden haarassa ole runouden korkeimmille kukkuloille pääseminen niin vaikeata kuin romaanissa, kun toiselta puolen taas on helppo vähäisemmilläkin lahjoilla luoda edes jommoistakin. Jokapäiväisen huvikirjallisuuden merkitys onkin sen tähden suurempi romaanin kuin lyyrillisyyden taikka draaman alalla. Kuinka usein historiallinen aine taikka yhteiskunnalliset mietteet ovat pelastaneet kuivimmankin romaanin, mikä lyyrillisessä runoudessa tuskin on mahdollista, ja mielihyvällä voimme välistä lukea jonkun pienemmän kertomuksen, jonka ainoana ansiona on soma esitystapa, kun draamassa sen lisäksi vielä vaadimme toimintaa ja luonteiden kuvausta. Erittäinkin lyhyiden kertomuksien ja novellien suhteen on yleisö tottunut suureen suvaitsevaisuuteen.

Tämä "idyllintapainen kuvaelma Hämeenmaasta" on juuri näitä somia kertomuksia, joita suosiolla luetaan, mutta joiden muisto kirjan lopetettuamme pian haihtuu mielestämme. Erittäinkin tekijän kirjoituslaatu on miellyttävä ja ansaitsee kiitosta; se on soma, teeskentelemätön ja sujuva. Henkilöitä tekijä on kuvaillut suurimmalla rakkaudella; luulemme, että vähemmänkin siinä kohden olisi riittänyt. Tekijä on näet koettanut tehdä kaikki mitä suloisimmiksi, ja seurauksena on ollut, ettei heidän välillään ole mitään erotusta. Nämät suloiset, rakastettavat, jalot henkilöt saavat, niinkuin hyvin järjestetyssä romaanissa sopii arvata, tietysti avuistansa palkinnon, ja kun avioliitto idyllintapaisissa romaaneissa on epäilemätön keino saada ihmiset onnellisiksi, lopettaa tekijä kirjansa kolminkertaisilla häillä.

Runoelmia. Koelmoinut Erkko. 1870. 79 s. Hinta 1 mk. 25 p.

Tällä koelmalla astuu eräs nuori runoilija suomalaiseen laulutarhaan, jossa toivomme tulevaisuudessa vielä usein häntä tapaavamme. Nuorien runoilijain tuotteista on sangen usein vaikea ennakolta sanoa, ovatko niissä ilmaantuvat runollisuuden siemenet viljakasvien vai rikkaruohojen, mutta emme luule pettyvämme ennustaessa Erkon oraasta kauniita hedelmiä.

Miellyttävin avu Erkon runottaressa on sen soma, alkuperäinen naiivisuus, joka rakkaudessaan vapaana kaikesta imelästä hellätuntoisuudesta muistuttaa Kantelettaren suloisista ja samalla raikkaista äänistä. Tämä ilmaantuu erittäinkin paimenlauluissa, jotka epäilemättä ovat tämän runokokoelman paras osa. Ne ovat välistä somia laatukuvia paimenelämästä, välistä lyyrillisiä lauselmia, jotka päättyvät näppärään epigrammalliseen "huippuun", välistä paljaita lauluja, joissa runoilija kaiuttaa mielensä iloisia ja surullisia säveliä ilman määrättyä tarkoitusta. Monta näistä tahdomme sulkea soittoniekkain suosioon, koska ne usein ihankuin vaativat nuottia. Jos lausumme, että lukiessamme Erkon pieniä lauluja, usein on mieleemme johtunut Runebergin "Idyll och Epigram", emme ole lausuneet mitään moitetta, sillä näistä kuitenkin tuoksahtaa omituinen henki ja juuri Runebergin idylleissä ja epigrammeissa ilmenee suuressa määrässä hänen runottarensa suomalaisimmat ominaisuudet, jonka tähden ne mitä parahina malleina tarjoutuivatkin alkavalle suomalaiselle runoilijalle.

Vähemmäksi on tekijän runollinen voima arvosteltava niissä kappaleissa, joissa hän ryhtyy suurempiin aineihin, lausuu korkeampia tunteita. Niin esim. tavataan melkoinen joukko isänmaallisia lauluja, joissa tahto on tekoa paljon etevämpi. Korvissamme yhä soipi vieraita muistoja ja välistä näkyy tekijä kirjoittaneen kaava edessään. Välistä hän myöskin juuri niissä vaipuu jonkunmoiseen retoriseen luettelorunollisuuteen, joka kaikeksi onneksi jo on alkanut tulla vanhamuotiseksi. Sillä emme ensinkään ole kehoittaneet tekijää luopumaan lyyrillisyyden korkeimmista lajeista; hänen isänmaalliset tunteensa ovat silminnähtävästi puhdasta metallia, hänen innostuksensa harras ja lämmin. Olemme ainoastaan muistuttaneet, että suurempiin aineihin tarvitaan voimallisempi ääni ja ettei tekijä vielä ole löytänyt tuota pontevaa alkuperäisyyttä, joka ihankuin kivikirjoituksessa ilmoittaisi hänen isänmaallisia harrastuksiansa.

Tekijän kieli ei ole rikasta ja mehukasta, mutta varsin selvää ja miellyttävää. Selvästi näkyy, että se on hänelle rakas tuttu lapsuudesta asti; niin tarjoutuu hänelle aina sovelias sana jokaiseen ajatukseen.

Vuodelta 1872.

Margareta. Näytelmä 1:ssä näytöksessä. Kirjoittanut A. Kivi. 1871.

Ihmeellisesti vaihtelevat suru ja ilo lukijan mielessä tätä pientä kirjaa katsellessa. Surra hänen täytyy muistaessansa, mikä rikas, mikä uljas henki on temmattu pois isänmaallisen runouden toimista; iloita hänen täytyy siitä, että tämän hengen sallittiin antaa kansallensa parasta, mitä hänen rinnassansa kätkeytyi. Tavalliselta kannalta katsoen oli Aleksis Kivi köyhintä köyhempi; mutta kuitenkin hän antoi isänmaalleen kalliimmat lahjat, kuin mitä rikkahimmat olisivat voineet antaa. Hänen viimeinen lahjansa oli tämä "Margareta".

Tämän ihanan runoelman syntymisen tarina on seuraava. Kun "Lea" keväällä 1869 näyteltiin Helsingissä, ihastui sen tekijä niin tuohon kauniiseen taitoon, jolla näyttelijätär Charlotte Raa antoi muodon päähenkilölle, että hän päätti sepittää draaman erittäin tätä etevää taiteilijatarta varten. Sen hän tekikin ja kirjoitti pienen "Alma" nimisen näytelmän, joka oli aiottu näytellä syksyllä v. 1870. Pian kuitenkin huomattiin, kuinka tämä kappale, vaikka lyyrillisesti kaunis, oli kokonaan epädraamallinen eikä olisi voinut tehdä mitään vaikutusta näyttämön palkeilla. Kivi tahtoi silloin toimittaa jotakin uutta samassa tarkoituksessa. Mutta tuo kamala hengen yö, joka odotti häntä, oli jo ruvennut uuvuttamaan hänen aivojensa voimia. Katkerassa tuskassa hän valitti eräälle ystävälleen ja pyysi jonkun valmiin aineen. Tämä kertoi hänelle suunnitelman erääseen 4-näytöksiseen draamaan, jonka runoniekkamme Emlekyl oli nuoruudessaan kirjoittanut; tämä draama oli kypsymätön, mutta sen pohja-ajatus oli kaunis ja sopiva; vielä tarjousi sama ystävä hankkimaan Kivelle Emlekylin näytelmän. Siitä Kivi ei huolinut. Hän tahtoi vain tukevan luurangon draamallensa — muodon, vartalon, kasvot, hengen hän tunsi itse paraiten osaavansa antaa. Niin syntyi "Margareta", runoniekan ottolapsi, mutta kasvatettu samalla rakkaudella, samalla huolella, kuin jos se olisi ollut hänen omansa.

Toiminnan ytimenä on tuo onneton ristiriita uskollisuuden ja kavaluuden välillä, josta isänmaamme epävapaa historiallinen asema tekee historiamme traagillisen keskuksen. Pitääkö Anianin rikkoman valansa, rikkoman tuota lainkuuliaisuuden tuntoa, joka sodassa on sotilaan ensimmäinen velvollisuus? Pitääkö hänen totteleman tuota sisällistä ääntä rinnassaan, joka käskee hänen pelastaa Viaporin sekä vihollisesta että päämiehestä, kavaltajasta? Jos hän noudattaa laillisen järjestyksen käskyjä, niin hän loukkaa isänmaallisuuden korkeimpia vaatimuksia; hän tulee osalliseksi maankavalluksen kamalasta rikoksesta. Mutta rakkaus, joka kaikki kirkastaa ja sovittaa, osottaa hänellekin sovinnon tien; hänelle on vielä yksi pelastus suotu, hän saa kuolla isänmaan edestä. Ihanasti runoilija on tässä kuvaillut taistelua sen rakkauden välillä, joka tahtoo kaikki omistaa, ja tuon korkeamman rakkauden, joka voi kaikesta kieltäytyä; kyynel ja hymy, ikävöitseminen ja ihaileminen sointuvat samaan säveleen, joka on puoleksi huokaus, puoleksi sana.

Viehättävä on myöskin toinen näytelmän kohta. Hienolla älyllä on runoniekka esitellyt rakkauden ristiriidan, ihanteen ja todellisuuden taistelun. Margareta on sulkenut koko olentonsa yhteen tuntoon — rakkauteen. Rakastaako hän Aniania, rakastaako hän isänmaataan — sitä ei hän tiedä; sillä ne ovat hänelle yhtä. Kun ne eriävät, särkyy hänen sydämmensä — ja hän kuihtuu maahan vaipuen kuin taitettu kukka. Hän ei lausu syytöksiä, hän ei valita, hän rakastaa kuolemaan asti.

Näytelmän kantataru ei ole lavea; sen sisällys sulkeutuu yhteen ainoaan näytökseen. Taitavasti on runoniekka ymmärtänyt, ettei semmoisessa pienessä draamassa toiminta, vaan situatsioni on se runoelman keskus, johon mielenliikutus soveltuu. Siihen tarvittava, omituinen runollinen valaistus on Kiveltä onnistunut yhtä mainiosti, kuin ennen hänen "Leassansa". Mutta samassa kuinka erilainen on väri "Leassa" ja "Margaretassa"! Tuolla haamoittava, hehkuva, riemuitseva itämaan maisema, jota aurinko valaisee kirkastavilla sätehillä, täällä tyyni viileä pohjan yö humisevine kuusistoineen kuutamon kelmeässä valossa. Tuolla elämä, täällä kuolema, tuolla teko, täällä kieltäymys, tuolla rakkauden onni, täällä rakkauden epätoivo!

Olemme tässä ainoastaan tahtoneet viitata muutamiin tämän näytelmän avuihin, jotka ennen kaikkia ovat pistäneet silmäämme. Mielellämme heitämme muille tuon herostraattisen huvituksen onkia virheitä sekä kieliopillisessa että esteettisessä suhteessa, joita tavataan tässä teoksessa, niinkuin jokaisessa ihmisteossa. Mahdollista on, että heidän saaliinsa on vähän runsaampi, kuin se oli Kiven eheämmissä, aikaisemmissa runoelmissa. Aurinkoa kohden kiitää täälläkin kotka, mutta — toinen siipi on ammuttu.