I.
Matkaile lähteissä.
"Vielä niitä honkia humisee
Tuolla Suomen salomailla —"
Tukkipoika.
Meillä on aina laulettu ja lauletaan nytkin vielä honkiemme kuminasta, kuusiemme kuiskeista ja salojemme siintävistä vöistä, ja totta onkin, että ne siintävät salomme ja metsäiset järviemme rannat ovat olleet ihanimpain tunnelmaimme ja parhaitten runollisten tuotteittemme hellä synnyttäjä ja äiti. Ne ovat panneet yksin hurjan tukkipojankin runolliselle tuulelle, kun hän keväisiä purojen rantoja "pitkävartisissaan" kaalaten on tukkiaan uitellut.
Ja vaikka olin lähtenyt näitä samoja järvien rantoja kiertelemään kerrassaan päinvastaisissa tuumissa kuin runollisissa, tunsin sentään jotain pehmeämpää sykähtelemistä rinnassani minäkin, kun rautatien varresta eroten aloin hevoskyydissä painua sydänmaille.
Savolaisen kyytipojan rallatellessa ja pakistessa ja reen jalaksen narahdellessa nousi mieleeni tunne, että nythän sitä mennään niitä saloja kohti, "jotka ovat niin siniset", ja kohti niitä vanhoja puita, jotka "todistavat menneistä taisteluista", niistä, jotka ovat ammoin olleet ja jättäneet rauhan jälkeensä.
Mutta jota pitemmälle tie venyi, sitä enemmän minusta tällaiset lämpimät, runolliset tunteet katosivat, ja ympärilläni näin melkein kaikkialla vaan kylmää proosaa, tosioloja sellaisia, jotka eivät olleet ollenkaan omiaan mieltä lämmittämään.
Sillä salot ovat käyneet kovin pälvikkäiksi ja katkotuiksi ja niitä vanhoja puita ei näe missään, vaikka kuinkakin tarkkaan tähystelisi. Siintäähän tuolta jostain selän takaa jotain tummansinistä, niinkuin isoa metsää, mutta pitkän matkan päähän voi pieni näreikkökin näyttää metsältä. Näkyyhän tuossa jossain kohdassa tien sivulla leveä kanto, mutta pitää olla hyvä määrä mielikuvitusta lisää, ennenkuin siitä mädänneestä pökästä saa kohoamaan mahtavan, tasalatvaisen hongan, joka kykenisi kertomaan esi-isiemme kamppailuja.
Vaan pienemmät, verekset kannot, tuhannessa ristissä roikkelehtivat katkotut latvat ja oksain jätteet, suurempia puita kaadettaissa syntyneet murrokset pikku metsässä ja koviksi ajetut tukkitiet, jotka tavantakaa laskeutuvat kulettavani maantien poikki ylämailta rantaan ja joiden kohdalla näen rantapenkereillä sylien korkuisia tukkiläjiä odottamassa kevättä — kaikki nämä muistuttavat sitä taistelua, joka parhaillaan on käynnissä. Sillä ei tarvitse kovinkaan pitkälle seurata vesistöjemme varsia, kun jo huomaa, että meillä on metsiämme vastaan julistettu säännöllinen, täydellisesti järjestetty sota, jossa hyökkäysarmeijan johtavina kenraaleina ovat etupäässä sahayhtiöt. puumassa- ja lankarullatehtaat y.m. puunjalostuslaitokset sekä paitse näitä vielä suuri joukko yksityisiä, jotka tekevät pienempiä partioita sinne, tänne. Ja miehistönä on näillä kaikilla hyvin harjoitetut ja ammattiinsa kouluutetut joukot tukkijunkkareita, joiden riveihin voimakkaat valloittajat yhä saavat täydennystä niistä monista luopioista, joita reipas elämä voittoisassa sotajoukossa ja sen kirkkaat kolikot viettelevät vähäväkisempäin metsänomistajain puolelta karkaamaan.
Samallaista sotaa on meillä oikeastaan käyty jo useita vuosikymmeniä, vaikkei toki kaikkina aikoina yhtä rajusti. Tuossa 1870-luvun alkupuoliskolla kohosi se äkkiä tulisimmilleen, mutta lauhtui taas, ja sitten käytiin sitä pitkät ajat vaihtelevalla onnella. Mutta nyt, aivan viime vuosina, on tämä sota ottanut ennen saavuttamattoman vauhdin. Silloin, entisinä vainovuosina kaatuivat etupäässä metsiemme vanhukset, jotka olivat elämänsä eläneet, mutta nyt kohtaavat iskut niitten nuoria, vereviä ja vielä parhaassa kasvunvoimassa olevia jäseniä.
Tämä on kovin epäväkistä taistelua, se on luonnon, se on maa-emomme parhaitten antimien raiskausta, jota väkevämmän on varsin helppo harjoittaa, kun heikommalla ei ole tarpeeksi puolustusta. Ja jos tätä menoa jatkuu, niin ei ole ollenkaan vaikea arvata, kuka siinä lopullisesti tulee sotakustannukset maksamaan. Tietysti metsiemme omistajat, maataviljelevä väestömme, suurin osa Suomen kansaa, joka ei ole niiden rikkauksia puolilleenkaan arvannut, vaan jättänyt ne alttiiksi valloittajien tulelle.
Tässä taistelee pääoma pääomaa vastaan, sahayhtiöitten miljoonat metsiemme miljoona-pääomia vastaan. Edelliset ovat jälkimmäisistä syntyneet ja kasvavat yhä niiden kustannuksella, lisääntyvät yhä niitä valloittamalla ja keskittyvät yhä enemmän harvoihin käsiin, sen sijaan, että niissä ennen oli osansa tuhansilla.
Ja näiden kahden pääoman välillä häilyy koko se suuri kansanluokka, joka ei ole pysyväisesti asettunut kummankaan hoteihin eikä palvelukseen, vaan lentelee puolelta toiselle, niinkuin muuttolinnut, asettuen sinne, missä milloinkin on lämpimämpi. Se on se kansanluokka, jota sanomme irtolaisväestöksi, ja jolla on mitä suurin merkitys tässä pääomain taistelussa. Tätä nykyä, kun valloittajat taas ovat panneet päärintamansa liikkeelle ja saavuttavat loistavia voittoja, on se miehissä rientänyt valloittajien riveihin ja elää jotensakin huoletonta elämää. Mutta saattaa joskus sattua siten, että hyökkäysarmeijan pääkortteerista annetaan käsky lakkauttaa sotaliikkeet joksikuksi ajaksi, ja niin erotetaan liika miehistö sillä kertaa palveluksesta, mutta sille ei annetakaan mitään eläkettä. Valloittajat sulkevat siltä porttinsa, vetäytyvät miljoonilleen linnoituksiinsa niinkuin umpikuoreen. Sotaretkillä tehdään harvoin säästöjä, sillä elämä niissä on liiaksi seikkailevaa ja huikentelevaista, ja silloin heittäytyy koko tuo suuri, palveluksesta erotettu joukko taistelun jaloissa poljetun maan niskoille niinkuin johonkuhun ambulanssiin, jonka kunnossa pitämisestä he itse eivät ole pitäneet pienintäkään huolta, eivät enempää kuin valloittajatkaan, joiden palveluksessa he ovat olleet.
Näin saattaa tapahtua minä hetkenä tahansa, ja nykyisen sodan aikana on asia ottanut vielä uuden käänteen, joka uhkaa suuressa määrässä supistaa näiden palkkasoturilaumojen eläkepiiriä. Valloittajat ovat näet alkaneet tehdä pysyväisiä maa-anastuksia, ottaneet ja yhä ottavat ikuisiksi ajoiksi haltuunsa suuria, heidän strateegisiin tarkoituksiinsa soveliaita alueita, joita he vastaisen varalle omien tarkoitusperiensä mukaisesti linnoittavat ja joiden entisten viljelysten sijalle heidän jo paikoin sanotaan kylvävän suojametsiä itselleen. Niillä alueilla kuuluvat he muutenkin kaikin puolin aikovan rajoittaa metsien luontaista hävitystä viljelysmaiksi, huolimatta siitä, että viljan viljelys tarkkojen laskujen mukaan on meillä näyttänyt soveliailla paikoilla keskimäärin tuottavan sentään viisi kertaa korkeamman nettotulon kuin metsänviljelyä. Mutta, kuten sanottu, heillä ovat omat tarkoitusperänsä ja omat laskunsa, aivan toiset kuin niillä, jotka tarkoittavat, että maata pitäisi täytettämän ja asuttaman ja otettaman siitä leipää, sitä parempi jota useammalle.
Paljon meillä puhutaan ja kirjoitetaan maatamme uhkaavista vaaroista, jännityksellä seurataan ulkomaisia asioita ja sotatapauksia, mutta tästä taistelusta, jota parhaillaan käydään laajoilla alueilla omissa saloissamme, näkee harvoin julkisuudessa mainittavan mitään. Syy siihen lienee se, että tätä sotaa käydään kaikessa hiljaisuudessa. Ei siitä kuulu kanuunain pauketta eikä tunnu ruudin käryä. Korkeintaan näkee silloin tällöin pienen parahduksen sanomalehdissä jonkun surkean tappion johdosta tai kuulee sampanjapullojen paukauksia jonkun maaseutukaupungin seurahuoneella, jossa juodaan jonkun "hyvän afäärin" harjakaisia.
Tämän taistelun vaiheista aijon tässä nyt lyhykäisesti kertoa havainnoltani.