III.
Esimerkkejä metsäkaupoista ja metsähuijauksesta sekä mitä metsistämme yleensä on saatu.
On luonnollista, että niihin aikoihin, jolloin maastamme ei vielä puutavaraa suuremmissa määrin viety ulkomaille, jolloin sen kysyntä meillä oli mitättömän pieni, ei metsienkään rahallisesta arvosta tietty mitään.
Mutta jo noin neljäkymmentä vuotta on tämä liike ollut jommoisessakin vauhdissa, lisääntyen melkein säännöllisesti vuosi vuodelta. Se on jo koko pitkä aika sekin. Sen kuluessa on kokonaan uusi miespolvi ennättänyt astua vanhan tilalle, sen polven tilalle, joka ei tiennyt mitään höyryn käytännöstä eikä rautateistä, ei liioin kansakouluista, eikä monista muista opistoista ja laitoksista, joiden synnyn tämä 40-vuotinen aikakausi on nähnyt. Sen ajan kuluessa on meillä pisimmät harppaukset kaikkinaisen edistyksen tiellä otettu, paljon on kansalle oppia annettu ja koko joukko on opittukin, ja olisi tänä kiihkeänä uudistusten aikakautena luullut jotain uutta hyvää opituksi metsienkin suhteen. Mutta siinä on edistytty ylen hitaasti, pysytty likipitäin muuttumattomalla kannalla, metsämme ovat jääneet lapsipuolen asemaan, niiden hoito, säästäminen ja oikea arvostelu ovat pysyneet rahvaalle tuntemattomina.
Muuan nuori savolainen isäntä haikaili metsien tärväystä, moitti kaskenpolttoa sekä yleensä tyhmiä metsäkauppoja, ja pahoitteli, että hänenkin isänsä ennen oli myynyt kaikki suurimmat puut salolta ihan polkuhinnasta. "Mistä nyt kelpaisi ottaa rahaa", sanoi hän, "minä kun möin tässä lopuskat kaikki 20 senttiin saakka, niin sain sentään vielä 2000 markkaa." Ja asian laita oli kuitenkin siten, niinkuin muut asiantuntijat kertoivat, että tuo sama isäntä oli tullut saamaan vaan noin 10 penniä puulta. Ei tiedetä ollenkaan, onko metsässä 1000 puuta, vaiko 100,000, ja tuntuu ihan siltä, kuin sitä ei tahdottaisikaan tietää, annetaan mennä summakaupassa vaan, virstakaupalla, penikulmakaupalla, suuret salot laidasta laitaan.
Minkään muun tavaran myynnissä ei kukaan täysijärkinen ihminen ole niin hölmö, ett'ei tietäisi myytävälleen tavaralle hintaa määrätessään jotain sen painosta, mitasta, lukumäärästä tai muista sellaisista luonnollisista hinnan johteista, mutta metsäkaupoissa ei vielä tiedetä hölyn pölähtävää, ell'ei nyt ihan tällä haavaa alettaisi jotain oppia, kun useat maanviljelysseurat ovat hankkineet metsänlukijoita. Vaan niihinkään ei oikein tunnuta luotettavan. Luotetaan yleensä vaan enemmän tukkijunkkariin, joka tekeytyy hyväksi ystäväksi, ja otetaan järkeä hänen taskumatistaan.
Juuri tämä seikka, tämä luonnottoman huokea puitten saanti on kiihoittanut sahaliikettä yhä laveammaksi ja alkanut tehdä jo vaikeuksia sille itselleenkin, se kun on yhdellä nielaisulla hoklaissut kaikki suuret puut, ne, joita välttämättä pitäisi aina olla mukana, ja jotka pää-asiassa puutavaran hinnan määräävät. Liike olisi voinut pysyä kohtuullisissakin rajoissa, metsien täyttä tuotantokykyä vastaavana, maahamme olisi siltä voinut tulla samat rahat kuin nytkin ja metsistä voisi sentään olla monta vertaa enemmän jälellä kuin tätä nykyä — jos niitä olisi osattu järjellisesti käyttää ja ottaa niistä niitten täyttä arvoa vastaava hinta. Mutta siinä se on juuri tuo ainainen "jos".
Raaka-aineen tuotannon ja tavaran valmistuksen keskinäinen suhde olisi pitänyt pitää terveellisessä tasapainossa. Mutta sitä eivät raaka-aineen myyjät ymmärtäneet ja ostajat välittivät siitä viisi. Kuka vaan vähänkin pystyi, se rupesi "tukkiherraksi", s.o. joko omintakeisesti, tai jonkun "virman" palveluksessa pettämään ja viettelemään lähimmäisiään, koska oli huomannut sen äärettömän tuottavaksi elinkeinoksi.
Joka kohdassa, missä olen Saimaan ja Päijänteen laajojen vesistöitten varsia kulkenut, samoin ikään Näsijärven vesijakson puolella, olen puhutellut asiantuntevia henkilöitä, ja kaikkialla kuuluu tukkipuista tulleen hintaa noin 5:destä 50:neen penniin kannolta, kun on summassa myöty metsälohkoja, joka tapa tähän saakka on ollut aivan yleinen. Paikoin on hinta mennyt alle 5:kin pennin. Sama hinta on käypä nytkin vielä, jos kohta puut ovat pienenneet, sillä samoja metsiä on myöty useaan kertaan. Ensin takavuosina suurimmat puut ja sitten yhä pienempiä. Nyt myydään jo 6 tuumaisia ja paljon siitäkin alle. Rahat ovat monelta menneet yhtä helposti kuin ovat tulleetkin. Viimeisessä hädässä tulevat apuun massatehtaat ja propsien ostajat ja tekevät hävityksen täydelliseksi, jättäen isännälle nahkan kouraan talostansa. Jonkun ajan kuluttua kynsii hän päätään, valittaa ettei talonpito kannata — ja lähtee sahayhtiöitten tukinajoon.
Esimerkkejä ylen surkeista metsäkaupoista ja suorista peijauksista voisi luetella loppumattomiin. Tavallisesti niistä puhutaan julkisuudessa hyvin vähän. Usea myyjä ei ollenkaan itse tiedä pettyneensä, luulee saaneensa hyvän hinnan ja koettaa kaikin tavoin pitää salassa saantejaan, ett'eivät muka pääsisi kunnallisessa taksoituksessa tarpeettomasti veroittamaan metsätuloista. Toinen taas kyllä huomaa erehdyksensä, mutta se huomio tulee liian myöhään. Hän ei ilkeä häpeän vuoksi puhua asiasta mitään, valittaa vaan rahan puutetta ja metsänsä huonontumista, ja on siksi kateellinen, ett'ei sentään varoita naapureitaankaan, vaikka huomaisi heidänkin tekevän yhtä tyhmiä kauppoja.
Tässä muutamia hyvin tavallisia esimerkkejä:
Kesälahden pitäjän Marjaniemestä on aivan nykysittäin myyty eräs metsäpalsta 1,200 markasta. Siitä on ostaja kaatanut noin 40,000 tukkipuuta.
Ilomantsissa on eteläkulmalla pitäjää Eimisjärven kylä, jossa on 18 talonumeroa, yhteensä 5 manttaalia. Arvioltani on heillä, paikkakunnan jyvityksen mukaan, kovaa maata noin 10 à 12,000 hehtaaria. Ei kovinkaan monta vuotta sitten päättivät isännät myydä koko kylän metsän yhteisesti ja ottaa siitä rahaa. Ostaja oli heitä tietysti jo kauvan kierrellyt ja kun vihdoin sai heidät kaikki samaan apajaan, maksaa rumahutti ukoille 7,200 mk., s.o. 400 mk. mieheen, ja sai siten hakkuu-oikeuden koko kyläkunnan maahan ja vallan ottaa kaikki puut 8 tuumaisiin saakka, missä niitä vaan löytyi. (Sama "puulaaki" kuuluu nyt päättäneen käyttää osan vuotuisesta liikevoitostaan, huhun mukaan 300,000 markkaa, joka vuosi kiinteimistöjen ostoon.)
Iisalmen Nissilän kylässä on eräs isäntä myynyt niinikään metsälohon 500 markalla. Siitä metsästä on sahayhtiö uittanut noin 30,000 puuta. "Hätäinen hullu, nälkäinen raivo", sanoi tästä samasta kaupasta puhuttaissa muuan iisalmelainen, mutta tällainen hulluushan olisi suorastaan rangaistava, ja moni pienempi hullu on holhun alaisena.
Pihtiputaan kirkonkylässä oli muuan köyhä mies myynyt 200 markasta hakkuuoikeuden metsäänsä 20 vuodeksi eräälle sahayhtiölle. Kaupasta syntyi sentään rettelö, metsä tuli arvioitavaksi ja siinä ilmeni sen oikea arvo. Se arvioitiin paikkakunnan hinnan mukaan puuluvulla 12000 markaksi! Eivätkä arviomiesten hinnat siellä päin ole erittäin korkeita, keskimäärin noin 50 à 70 penniä puulle.
Tällaiset kaupat ovat tätä nykyä vielä ihan tavallisia, vaikka kuten mainittu, niistä ei tavallisesti puhuta.
Ja vanhemmat kaupat, sen aikuiset, jolloin moni pohatta laski perustuksen nykyisille miljoonilleen, olivat vielä ihmeellisempiä, muistuttaen melkein espanjalaisten tuloa Ameriikkaan, jossa he lasihelmillä vaihtoivat itselleen laivalastittain kultaa. Niinpä osti Rautavaaran pitäjässä muuankin metsäkeinottelija, jolla oli hyvät lahjat päästä miljonääriksi, hakkuuoikeuden erään isännän koko metsään kymmeneksi vuodeksi 3:lla jauhosäkillä — talossa oli tietysti ankara leivän puute silloin. Hän hakkuutti ja möi sitten 10 vuotta tuosta ostamastaan metsästä pelkkiä suuria puita ensin — puheitten mukaan yhtenäkin ainoana vuonna eräälle sahayhtiölle 60,000 tukkia — vaan kun pienemmätkin puut alkoivat jo kelvata uitettaviksi eikä hän määräaikana ehtinyt niitä kaikkia myydä, jatkoi hän kauppakirjaa isännän kanssa vielä 10 vuodeksi ja oli jo silloin niin jalomielinen, että maksoi tuosta uudesta hakkuuoikeudestaan rahassa — 350 markkaa!
Samallaiset jauhokuli-kaupat olivat ennen, varsinkin Karjalan puolella, hyvin tavallisia, ja satumaisen kallista leipää niillä on hädän lievitykseksi lunastettu. On syöty muutamissa viikoissa suuret salot, komeat metsät, joilla oikein käytettynä olisi eletty monta sukupolvea. Ja tällaisen leivän syöttäjät ovat miljoonainsa nojalla korkeassa asemassa tässä meidän yhteiskunnassamme, vaan kansa ja hallitus miettivät monasti päänsä ympäri keksiäkseen hätäapukeinoja, kun jotakuta paikkakuntaa uhkaa leivän puute.
Sellaiset kaupat eivät liioin kuulu harvinaisuuksiin, joissa kauppakirjan teossa petkutetaan myyjiä.
Sulkavan pitäjässä omisti muuan isäntä kauniin männikköniemen aivan laivaväylän varrella. Sitä tulivat erään sahayhtiön miehet häneltä ostelemaan. Hän ei aluksi ollut taipuvainen myömään sitä, mutta möi sentään, kun sai mielestään hyvän hinnan. Kauppakirja tehtiin siten, että yhtiöllä oli oikeus ottaa niemestä kaikki kelvolliset puut. Ukko ymmärsi kelvollisilla puilla sahatukkeja, ja oli hyvillään kaupastaan, sillä jäisihän hänen niemeensä vielä hyvä, kasvava metsä jälelle. Mutta yhtiö käsitti asian toisin, sillä kelvollista puutahan ne ovat halotkin, joita kelpaa kesällä ottaa niemen nenästä hinaajalaivain lämmitysaineeksi — ja niin paljastettiin niemi pienimpiin näreihin saakka.
Kauppakirjojen suhteen yleensä olisi paljon puhumista. Tätä nykyä, kun joku metsänomistaja on jo sen verran viisastunut, että tahtoo myydä metsänsä kantokaupalla, (jota viisastumista sahayhtiöt tuntuvat pitävän sisämaan ukoille tuiki tarpeettomana) tehdään kauppakirja tavallisesti sellainen, että ostaja sen nojalla voi tehdä "raakkipuita" melkein niin paljon kuin tahtoo.
Hän sitoutuu kyllä maksamaan määrätyn hinnan määrätyn paksuuden täyttävistä, täysin kelvollisista puista, vaan kun ne sitten kaadettua vasta lopullisesti lasketaan ja tarkastetaan, löytyykin niistä usein suuri osa vääriä y.m. kelvottomia. "Mitä minä niillä?" tuumii ostaja. "No mitä minäkään", arvelee myyjä. Mutta kun ne nyt kerran ovat kaadetut, tarjoo ostaja myöjälle niistä jonkun verran palkkiota, mitä itse parhaaksi näkee, ja uittaa ne sahalle, jossa niistä lähtee kylläkin suoraa tavaraa. Täten on moni metsän myöjä pettynyt niin, että on kantoluvulla saanut vieläkin huonomman hinnan, kuin mitä hänelle ensin on summakaupalla tarjottu.
Ja päätarkoitus tässä lieneekin tietysti ollut pelättää myyjiä lukemasta puitaan.
Paljon vehkeillään myös alamittaisten puitten suhteen, ja rettelöitä sellaisista tapauksista kuulee yhtenään, vaan useimmin niissä ostajat tavalla tai toisella jäävät voitolle. Uukuniemellä on esim. eräs ostaja maksattanut alamittaiset puut kaato- ja ajomiehillä syyttäin heitä huolimattomuudesta, vaan on pitänyt kuitenkin puut itse, huolimatta siitä, että hän kumminkin oli saanut summakaupassa täysimittaisetkin puut noin 20 pennillä kappaleen.
Pielisjärvellä kerrotaan erään yhtiön työnjohtajain käyttäneen sellaisia keinoja, että kaatoivat puita juurineen saadakseen niihin enemmän mittaa ja hakkasivat suutteita tukkien latvapäihin saadakseen ne paksummiksi.
Kaikista tällaisista tapauksista on tietysti myyjille paljon oppia, mutta usein se oppi tulee liian kalliiksi pitkien rettelöimisten ja käräjöimisten kautta.
Jos joku taas aikoo kaataa puunsa itse ja myödä ne "leverantiin", tarjotaan hänelle niin pieniä hintoja, ett'ei sekään kannata, sillä sahayhtiöitten kesken on kilpailu kovin pieni. Minkä yksi tarjoo, sitä ei toinen mielellään mene ylentämään.
Tarjotaan tavallisista tukeista markkaa, tai puoltatoista uittoväylälle ajettuna, joka kyllä monasti sittenkin voisi olla etuisampaa, kuin summamyynti, jos vaan tietäisi varmaan, mikä puu kelpaa, mikä "raakataan".
Muuten ovat sahalaisten laskut metsiä ostaissaan tuiki omituisia (ei tietysti heidän todelliset laskunsa, vaan ne, joita he talonpojille selittelevät ja joiden mukaan he sanovat ostavansa metsiä). Niiden perustalla menevät pienemmät, esim. 7 tuumaiset puut myyjältä johdonmukaisesti ihan ilmaiseen.
He laskevat hinnan puiden suuruuden mukaan seuraavasti: esim. puulle, joka 8 metrin päästä täyttää 16 cm, laskevat he hintaa alavesiin, sahauspaikoille uitettuna 70 penniä (niin ovat heidän asiamiehensä paikkakuntalaisille asiat halki puhuneet, "eikä enempää kannata maksaa"). Mutta nyt tiedetään, ja sen he sanovat itsekin, että hakkuu- ja uittokustannukset esim. Pohjois-Savon vesiltä alavesiin tekevät keskimäärin 80 penniä tukille — siis tulisi heille tämän laskun mukaan jokaisesta sellaisesta puusta 10 pennin vahinko, ellei sen arvo sahauspaikalla todellakaan ole muuta kuin 70 penniä. Suuremmille puille lasketaan tietysti korkeampi hinta metsää arvosteltaessa, mutta siinä laskussa on tappio noista pienemmistä puista vedettävä isompien hinnasta pois, ja kun suuria puita enää on ani harvassa, laskee siis metsän hinta tavattoman alhaalle, vaikka puitten lukumäärä siltä saattaa olla hyvinkin suuri. Tästä on seurauksena, että keskiarvoa otettaissa sekä suurille että pienille puille, kantorahaksi puuta kohti usein tulee vaan muutama penni.
Kuinka tällaiset laskut pitävät paikkansa, on vaikea käsittää, ja tukkimiesten salaisuuksiin kuuluu se seikka, että heidän kumminkin pitkiltäkin uittomatkoilta ja pelkistä pienistäkin puista kannattaa sentään jotain maksaa ja niitä uittaa, vieläpä niitä pieniäkin pienempiä niin kiihkeästi tavoitella, että niitä suutteilla paksuntavat. Mikseivät he jumalan nimessä jätä niitä kasvamaan, jos he niistä tappiota saavat, ja tyydy sahaamaan vaan isompia puita, joista saavat jotain hyötyä?
Mutta jos hiukan nostetaan sitä salaisuuden verhoa, johon he salokulmalaisilta koettavat asioitaan peittää, niin huomataan, että he sentään kaikkein pienimmästäkin tavarasta esim. tätä nykyä saavat Kotkassa laivaan lastattuna noin 80 penniä englannin kuutiojalasta ja 14 ctm. 8 metrisestä puusta pitäisi sellaista tavaraa tuleman ainakin 4 à 5 kuutiojalkaa, jotka numerot eivät luullakseni ole liian korkeiksi arvattuja; sahaus- y.m. pienemmät kustannukset eivät voi nousta moniinkaan penneihin puuta kohti, kun uitto on pois laskettu.
Niin itsepintaisesti tahtovat he ylimalkaan pysyä yksinoikeutettuina metsäin hinnanmäärääjinä, että ovat kihlakunnanoikeuksiinkin tuoneet toisten yhtiöitten miehiä asiantuntijoina arvioimaan puille hintaa, kun joskus ovat laittomien hakkuitten vuoksi joutuneet vastaamaan töistänsä, ja silloin ovat tällaiset arviomiehet panneet niin alhaisen hinnan puille, ettei sitä oikeuskaan ole voinut ottaa oikein uskoakseen todeksi. Ja niin on sattunut ainakin yhden kerran, Keski-Suomen puolella, pulpahtamaan totuus ilmi niinkuin tapaturmassa: "heidän täytyy tehdä sillä tavoin oman asiansa vuoksi, ett'eivät talonpojat, jotka metsiään myyvät, saisi tietoonsa puitten todellista arvoa!"
Mutta eiköhän olisi sentään hyvä saattaa myyjäinkin tiedoksi puutavaran todellinen arvo, esim. siten, että sanomalehdet ottaisivat julaistakseen hiukan kansantajuisempia noteerauksia sen tavaran hinnoista, joka ainakin vielä on meidän suurin ja tärkein vientitavaramme. Mainitaan vaan silloin tällöin jotain standerteista ja Englannin punnista, joka on jotensakin samaa kuin panisi kirjan lapsen eteen, joka ei vielä tunne kirjaimia. Puhuttakoon edes kuutiojaloista tai metreistä ja Suomen markoista, tai vielä parempi, jos joskus mainittaisiin ja ihmisten mieliin teroitettaisiin, että esim. 25 ctm vahvuisesta 7 1/2 metrin pituisesta tukista tulee noin 7 à 8 englannin kuutiojalkaa karkeampaa sahatavaraa, josta nykyisin saadaan ainakin 2 markkaa, ell'ei enemmän kuutiojalasta, ja sitten vielä pientä kaikellaista pintapuusta kaupanpäälle. Tällaisistakin puista, honkaisista, tarjovat yhtiöt sisävesien varsilla tätä nykyä jäälle ajettuina ja valmiiksi kuorittuina (paksuus kuoren alta mitaten) vaan 3 à 4 markkaa kappaleelta, ja sittenkin ovat he tällaisissa leveranssikaupoissa, kuten jo kerran ennen olen maininut, niin äärettömän tarkkoja, mitä puitten hyvyyteen tulee, että on mahdotonta tietää, mikä puu heille kelpaa mikä ei.
Mutta ylisummaan on kanto- ja puuluvulla myynti rahvaan keskuudessa vielä niin harvinaista, että se kuuluu poikkeustapauksiin. Kaikki myyvät metsänsä summassa vaan ja antavat tavallisesti vielä ostajille niin pitkiä hakkuu-aikoja, 10-20 vuotta, että heidän metsänsä jo sen kestäessä tuottaa enemmän lisäkasvua, kuin mitä siitä saatu hinta korkoineen päivineen tekee.
Niin ovat meidän parhaat metsämme menneet, menevät vielä ehkä loputkin, ja hauska olisi tietää, mitä niitten alkuperäiset omistajat todellisuudessa ovat niistä saaneet.
Neljän, eli pääasiassa kolmen viimeisen vuosikymmenen kuluessa on maastamme tilastollisten tietojen mukaan viety puutavaroita ulkomaille noin 1,500 miljoonan markan arvosta. Onhan siinä jo rahaa, ja on sitä otaksuttavasti tullut paljo enemmänkin, jos voitaisiin ihan tarkoin tietää, mitä kukin saha tämän ajan kuluessa on saanut. Ja kun tulo valtionmetsistä tekee mitättömän pienen osan tästä summasta, on siis suurin osa siitä tullut yksityisten käsiin. Jos nyt kaikki tämä raha olisi käytetty aineellisen ja henkisen tilamme parantamiseksi, niin olisimme varmaan kummassakin suhteessa korkeammalla kannalla kuin mitä todella olemme. Asian laita on kuitenkin se, että siitä summasta on ainoastaan pieni, vallan turhan pieni osa tullut metsänmyyjien hyväksi ja että vielä siitäkin pienestä osasta on suurin puoli mennyt kaikkeen muuhun, vaan ei viljelysten parantamiseen.
Olisi todella hauska tietää kuinka suuri osa noista miljoonista on jäänyt metsien entisten omistajain kukkaroihin ja mikä osa niistä on mennyt työpalkkoihin ja saha- ja tehdasyhtiöitten voitoksi. Sen ainakin osapuille huomaa, mitä niistä on jäänyt maanomistajain hyväksi, kun alkaa kulkea tukkimiesten jälkiä pitkin vesistöjämme ja ottaa selkoa heidän valloituksistaan. Maanomistajain puolella ei näe suurtakaan jälkeä niistä rahoista. Ulkokuori on kyllä paikoin muuttunut ja konjakin käytäntö lisääntynyt. Näkee monessa kohden upeita, puoleksi tyhjinä seisovia rakennuksia, mutta metsät ovat paljastetut, peltoja ei ole lisätty — ja puutetta valitetaan yleensä kaikkialla. Työmiehillä — niiden joukossa myös tukinajossa olevilla tilallisilla — on ollut ja on varsinkin tätä nykyä ansiota runsaasti, mutta se menee kiireellä kädestä suuhun jättämättä mitään jälkeä — sillä aikaa kun pelto huutaa lannan vetäjää. Näkyvimmän jälen niistä miljoonista on sahayhtiöitten osa jättänyt, sillä heidän joukossaan löytyy sellaisiakin, jotka vastaisen varalle, metsänkasvatusta varten, ovat täydellä omistusoikeudella pohjineen kaikkineen haltuunsa ottaneet jo monia satoja maatiloja ja ottavat yhä lisää minkä ennättävät.
[Evon metsänhoito-opiston johtaja tohtori A.G. Blomqvist otaksuu teoksessaan "Metsänhoidon kansallistalous", että keskimäärin yksi neljäsosa puutavarain vientiarvosta on meillä tullut ja olisi kohtuuden mukaan tulevakin metsän pohjahinnaksi, ja että kolme neljännestä lasketaan työpalkkoihin ja pääomakorkoihin sekä liikevoitoksi. On syytä otaksua, että maassa, jossa on niin hyvät uittoväylät kuin meillä, pitäisi sentään ylimalkaan voitaman ottaa metsän hinta paljoa korkeammaksi, ehkä lähes puoleksi valmiin tavaran vientiarvosta, mutta tosiasiassa sitä ei ole tullut eikä tule nytkään vielä likimaille neljättäkään osaa siitä. Sillä yhtiöitten asiamiehet sanovat itse, että he nykyään maksavat metsänhintaa 10:stä 40:neen penniin kuutiojalalta puitten sahausarvoa, riippuen puitten isoudesta ja metsien asemasta, mutta esim. Kotkassa laivaan lastattuna saadaan sentään karkeammasta tavarasta nytkin noin kolme markkaa kuutiojalasta ja kaikkein kapeimmastakin markan vaiheille. Kun kuulee, mihin hintoihin nytkin vielä enin osa yksityis-metsiä myydään, tulee melkein tehneeksi sen johtopäätöksen, ett'ei metsien hinnaksi jää jos yksi kymmenesosa niitten vientiarvosta, entä sitten takavuosina, jolloin nelisylinen, 12 tuumainen tukki maksoi sahalaisille metsässä 10 penniä ja jolloin sellaisen tukin kaataminen ja jäälle-ajo usein tuli heille maksamaan vaan 25 à 50 penniä.]
Olkoon tässä mainittu eräs tuore ja kuvaava esimerkki, joka selvästi näyttää, mihin suuntaan olot kääntyvät sellaisissa metsäseuduissa, joissa kansa vielä ei ole tarpeeksi kypsynyt antamaan arvoa terveelle kehitykselle tai ajattelemaan vastaista hyvinvointiaan ja suremaan huomista päivää. Hiljattain annettiin korpiselkäläisiile Viipurin läänissä perintö-oikeudet maihinsa, jotka, kuten tiedetään, ovat entisiä valtion lunastamia lahjoitusmaita. He saivat käsiinsä äärettömät metsämaat ja niitä he nykyään käyttävät — luvalla sanoen — niinkuin pieni lapsi kallisarvoista leikkikalua, jonka arvoa hän ei ymmärrä, vaan jonka hän heti käsiinsä saatuaan särkee tai antaa toiselle, ja tahtoo itselleen uutta. Halvempi lelu olisi hänelle ollut saman arvoinen ja yhtä hyödyllinen.
Monilla juonilla ja vehkeillä on koetettu päästä käsiksi Korpiselän ukkojen metsiin jo ennen kuin heillä oli edes täyttä omistusoikeutta niihin, ja nyt, paperit saatuaan, möivät he heti osan niistä yksissä tuumin ja saivatkin niistä, kumma kyllä, Itä-Suomen metsäkauppoihin nähden ennen kuulumattoman hinnan, niin että heidän kuntansa taitaa nykyään olla rahasta rikkaimpia koko Suomenniemellä. Mutta paljonko noista rahoista on siunausta? Konjakkinassakat ja hienot ulkomaiset viinit kulkevat sinne Viipurista ja aina Helsingistä saakka. Vietetään hauskoja päiviä juomatavarain kera ja sytytellään kymmenmarkkasilla sikaareja, molemmat tapoja, jotka olivat varsin yleisiä Keski- ja Länsi-Suomessakin metsähuijauksen kulta-aikoina, vaan joiden jälet siellä sentään ovat miten kuten peittyneet yleensä edistyneempien olojen vaikutuksesta. Sillä menolla eivät tuhannet pitkältäkään kestä, ja kun ne ovat menneet, otetaan metsästä uusia ja vihdoin myödään koko pohja, jolla on asuttu, sillä poika, väkijuomain höyryssä kasvaen, ei saa tietysti parempaa halua säännöllisiin viljelystöihin kuin mitä isälläkään on ollut.
Varsin hauskoja ja kuvaavia poikkeuksia on kyllä joukossa: joku on kuullut, että suosta ja korpimaastakin voi raivata peltoa ja saada jotain tuloa. Hän on myös kuullut, että sellaisia toimia varten löytyy erityinen valtionvirkamies. Hän pyytää agronoomia tilalleen, tämä punnitsee maat ja suunnittelee sarat, maa saattaa olla hyvinkin hyvää, eikä siis muuta kuin lapio ja kuokka kouraan. — "Ka antaneehan se ruunu rahat tähän raatamiseen?" on silloin ensimmäinen kysymys. Kun kuullaan, että se on omin neuvoin tehtävä, jää se usein tekemättä, sillä "rahoille löytyy parempia läpiä."
Olen kuullut monen ymmärtävämmän Karjalan miehen ennustavan, (vaikka suokoon Jumala, ettei se toteutuisi) että jos asiat tätä menoaan menevät, niin muutaman vuosikymmenen kuluttua on Korpiselän kulma taas köyhimpiä sopukoita Suomessa, kenties sahayhtiöitten omana, ja kaikki kauniit puheet ja toivomukset siitä itsenäisestä, vapaasta ja tarmokkaasta maata viljelevästä väestöstä, jonka piti kohota entisten lahjoitusmaitten alueilta, ovat menneet turhaan: on "ympäri käyty ja yhteen tultu".
Niin ovat asiat. Jos on metsistä itsessäänkin jo vähän saatu, niin siitäkin vähästä on vielä suuri osa käytetty väärin. Ei ole siis sillä hyvä, että me opimme panemaan metsällemme täyden arvon, meidän pitää myös oppiman oikein käyttämään sen antimia, käyttämään niitä siten, että niistä olisi aina apua, ja varsinkin silloin, kun pelto pettää.