III.
Taistelu suuressa metsässä.
Molemmat pojat osottivat suurta kunnioitusta Dobos tätiä kohtaan. He oli hyviä, tottelevaisia ja palveluksenhaluisia, mutta heidän kasvoillaan oli aina surumielinen piirre samoin kuin silmissäkin, eikä sitä millään voinut karkottaa. Varsinkin vanhempi heistä, Pista, oli surullinen. Jos hän pääsi pujahtamaan johonkin syrjäiseen nurkkaan, puhkesi siellä hänen haikeutensa heti kyyneliin.
Koulussakin he olivat samanlaisia, sillä erotuksella vaan, että Pista ainakin oppi hyvin surullisuudestaan huolimatta, mutta Lászlón päähän ei suuren murheen tähden oppi mahtunut. Siellä hän aina kyyrötteli viimeisellä penkillä. Mutta ensimäinen hän oli aina leikkisillä ja silloinkin, kun tapeltiin suutarinsällien kanssa.
Debreczenin kollegiumissa oli siihen aikaan gerundium[4] eniten muodissa. Enemmän annettiin arvoa sille, joka osasi kelpo tavalla tapella, kuin sille, joka osasi koko Ovidiuksen ulkoa.
Tappelupukari-teinit olivat arvoasteikossa civistenkin[5] edellä. Osasivatpa korkeasti kunnioitetut professori herratkin antaa arvoa voimakaslihaksiselle nyrkille. Sillä turkkilainen ei niinkään lähtenyt tiehensä sieltä niihin aikoihin, vaikka sille miten kauniisti hyvänsä olisi lausuttu Horatiuksen Odeja, mutta kun sitä pahkakepillä oikein antoi selkään, korjasi se kylläkin luunsa.
Vieläpä itse korkeasti oppinut ja kuuluisa matematikán professori Márton Piskárkási-Szilágyi, jolla oli tapana sanoa: »muut tieteet kestävät vain hautaan asti, domini, mutta matematiikka pysyy voimassa vielä sen takanakin, sillä jos on elämää kuoleman jälkeen, on sielläkin kaksi kertaa kaksi neljä», niin, juuri Szilágyi herrakin antoi nuorten tytärtensä, Magdan tai Esterin neuloa palkintoja kaikkein urhoollisimmalle teinille, joka suuressa metsässä toisena helluntaipäivänä taistelusta suoriutuisi voittajana.
Tämä ei ole mikään leikinasia! Siellä ovat silloin Debreczenin pienet ja suuret. Itse ylituomarikaan, herra Gergely Domokos, ei jää tulematta kaupungin kuuluisalla nelivaljakolla, joiden harmaatäpläisten hevosten päitsissä liehuivat mustan-, vihreän- ja valkosenkirjavat liput. (Ne ovat kollegiumin värit.) Senaattoreille rakennetaan jo edellisenä päivänä erikoinen parveke, vasemmalla puolella prameilevat korkeasti kunnioitettavat herrat ja heidän vieressään, uljaan piirin keskellä, ovat kaupungin hienoston rouvien ja neitosten istumapaikat.
Teineistä jäävät tietysti ainoastaan ne tulematta, jotka ovat kuolemansairaita. Sillä suuri häpeä on täällä »absentia.»[6]
Mutta todella komean näyn tarjoavatkin nämä nebulus-vekarat samannäköisissä puvuissaan.
Ne ovat nimittäin siinä suhteessa samannäköisiä, että vuodesta 1624 muodostaa sen kauhtanantapainen musta husaaritakki, jota vyötäröltä kannattaa hopeasolkinen leveä vyö. Vihreästä verasta valmistettu viitta ja matala, nahkapäärmeinen lakki tekee sen vielä eriskummallisemmaksi. Mutta siinä määrin ne kuitenkin eroavat toisistaan, että puvun muodostavat varsinaisesti verka ja »pukki». Sillä toisella tavoin sen saa istumaan kuuluisa Gáspár Kartos kuin János Kozsehuba, joka vaivaisesti harsii sen kokoon.
Nämä kaksi räätäli-»pukkia» pitivät siihen aikaan vaatteissa koko Debreczenin kaupungin, joka ilmeisesti todistaa sitä, että kangaskin oli kestävämpää vanhaan hyvään aikaan.
Pienellä pöydällä korkeasti kunnioitettavien herrojen edessä on palkinto, Esterin tai Magdan käsityötä. Useimmiten on se jokin vähäpätöinen neulomus, pienillä teräsrenkailla koristettu, silkistä kudottu kukkaro, tai kirjanmerkki, ommeltu värillisistä helmistä kultalangalla, mutta suuren arvonsa se saa senkautta, että antaja on kuuluisan professorin tytär. Pojat eivät rohkeimmissa unelmissaankaan tavotelleet mitään tämän kunniakkaampaa. Eikä suurempaa kunniaa teini voinutkaan saada osakseen.
Suurta kenttää vilkastutti äänekäs puheenporina ja liikehtiminen. Ruokarouvatkin tulevat silloin sinne ja keittävät kivistä rakennetulla tulisijalla taistelun jälkeiset pitoruuat. Tulisijojen ympärillä on melu aina kaikkein pauhaavin. Tuuli levittää sauhun sinertäväksi humuksi ja haihduttaa sen tuuheiden lehtikatosten lomitse avaruuteen, levittäen samalla ympäristöön myöskin ruuanhajun, joka sekaantuu metsäkukkien tuoksuun, tietysti sillätavoin saattaen hämilleen kaikki lähitienoilla mettä kokoilevat mehiläiset.
Ruokakorien joukossa on siellä pienissä lekkereissä ilottelevaa viiniäkin, sillä viini saa ihmisen jalkapohjat kutiamaan ja suuren metsän taistelua seuraa aina reima tanssi.
Itse taistelu tapahtuu siten, että kaksi vanhinta teiniä valitsee koko tein joukosta itselleen kumpikin leirikuntansa. Toinen niistä on »magyarien» ja toinen »turkkilaisten». (On sellaisiakin vuosia, ja verrattain usein, jolloin turkkilaisia kutsutaan saksalaisiksi.) He heittävät ilmaan vaskirahan ja jos Pyhän Marian kuva jää alle, valitsee turkkilainen ensiksi jonkun joukosta ja sitten vasta magyari. Jälleen heitetään raha ilmaan ja aina sen mukaan, miten siinä kuva jää päälle tai alle, saa kumpikin puolue valita mielensä mukaan niinkauan kuin miehiä riittää. Tietysti ovat väkevät ja kuuluisat tappelupukarit halutuimpia ja vasta viimeisinä tulevat hintelät ja verettömät »mammanpojat. Ovathan nekin aina joksikin hyödyksi, ellei muuten niin kuitenkin alimmaisiksi joutuessaan voi vihollisen sankarillisinkin mies välistä heihin kompastua ja kaatua pitkäkseen.
Kun molemmat leirikunnat jo seisoivat taisteluintoisinä vastakkain antoi ylituomari, joka oli näiden taisteluiden suuri suosija, kolmasti merkin pahkakepillään — ja hei vaan, eläköön — korvia särkevällä melulla ja kaameasti kirkuen hyökkäsivät molemmat leirikunnat nyrkit ojossa toistensa kimppuun.
Kaunista oli nähdä, miten viholliset sekaantuivat toisiinsa, taistellen mies miestä vastaan sylipainia heittäen, kohottaen toisensa ilmaan, tai paiskaten maahan retkalleen, alati tarjoten uusia vaihtelevia kuvia entisaikojen taisteluista — kunnes vihdoin, vanhusten nauraa hohottaessa, joko magyarít tai turkkilaiset pötkivät pakoon. Ja sitten seurasi voittajien kesken sankarilliset turnajaiset, jotka vuosittain olivat aina tapahtuneet samalla tavoin kuin meidänkin kertomuksemme aikana.
Ylituomari sanoi ympärilleen kokoontuneille voittajille:
— Reippaita poikia te olette, hyvin olette kunnostautuneet, mutta näyttäkää nyt, kuka teistä on voimakkain? Astukoon esiin!
Jos voittajien joukossa on viime vuoden »fortissimus»,[7] astuu hän rivistä, ellei, niin silloin se, ken tuntee itsensä voimakkaimmaksi joukosta.
Tänä vuonna oli Miklós Beke fortissimus ja hän astui esiin.
Hän oli pitkä hongankolistaja, ja kun hän puristi kätensä nyrkiksi, paisuivat suonet piipunvarren vahvuisiksi. Hänen paitansa oli rinnan kohdalta revästy auki taistelun tuoksinassa ja hänen niskansa oli niinkuin härällä, sellainen, että se Debreczenissäkin oli ylenmäärin vankka.
— Mistä kotoisin, amice?[8] — kysyi hänen armonsa, herra ylituomari.
— Kabasta.
(Höm, — kuiskasi ylituomari neuvosmies Kristóf Lázárille, — varmaankin lie se kabalainen rouva hänen äitinsä.)
Tämä sana oli tähdätty Miklós Beken punaiseen nenään.
Sitten jatkoi ylhäinen herra ääneen:
— Onpa tainnut sataa sielläpäin runsaasti, kun siellä kasvaa noin vantteria poikia, — mutta katsotaanhan, onko kasvanut vielä kummempiakin sitten viimevuoden?
— Ilmottaudun — sanoi Beke reippaasti ja katseli sitten manaten leirikuntaansa. — No, haluavatko jotkut tapella minun kanssani?
Seurasi syvä hiljaisuus. Monet kunnianhimoiset teinit katselivat toisiaan, mutta kaikkien kasvoille oli kirjotettu: »Non sum paratus».[9] Kukapa lähtisi jättiläisen kanssa kamppailemaan.
— Eikö kukaan? — kysyi ylituomari kehottavasti.
Tanakkavartinen poika erosi rivistä, pyörähtäen esille niinkuin siili.
— Minä yritän.
Kuului hämmästyksen sähinä, jota seurasi pilkallinen pihinä.
Domine Beke ummisti halveksivasti toisen silmänsä ja suunsa.
— Hm,… minä syön sinut, linnunpoika!
— Dobosién teini! Dobosién! kuuluttivat lähinnä olevat kauempana seisoville, jotka eivät voineet nähdä tätä suurenmoista kohtausta.
— Kerjäläisteini!… Vanhempi! toistivat toiset ja lisäsivät: No, tämähän on kuulumatonta!
— Katsohan naperoa, miten on voimistunut hyvästä ruuasta, — huusi
András Garas, nyörinpunoja, joka oli János Bujdosón armoton vihollinen.