V.
Kelle jää puoti?
Pistaa ei heittänyt rauhaan ajatus, että hänestä täytyi kerran tulla aatelismies. Se oli hänellä ensimäisenä ylösnoustessa ja viimeisenä maata pannessa. Senjälkeen kun hänet suuressa metsässä oli sillätavoin mukiloitu, tuntui hänestä jokainen aatelinen jonkinlaiselta korkeammalta olennolta.
Jokaisella lapsella ja nuorukaisella on omat ikävänsä ja huimaavat haaveensa, jotka toisella liitävät korkeammalle kuin toisella; hän tahtoo olla kuningas jossain satujen valtakunnassa, missä puut ovat kullasta ja soivat kauniisti helisten ja missä sula hopea virtaa puroloissa veden sijasta, tai ellei hän uneksi sellaisesta kuninkuudesta, tyydyttäisi häntä kuitenkin uudet kannukset tai vaikkapa kokin toimi.
Mutta kukapa ajattelisi aateluutta siinä iässä? Sellainenhan on vaan rikastuneitten nahkakauppiaitten ja sotilashankkijoiden pöyhkeilevä ajatus, että »katsohan, minä voisin olla aatelisherrakin jos vaan kuningas tahtoisi.» Mutta kaikki muut ihmislapset sitävastoin kasvavat siinä rauhallisessa tietoisuudessa, että kaikki on hyvää sellaisena kuin me sen vastaanotamme ja että mahti ja arvo on Jumalan kädessä.
Vanhempi veli tartutti nuorempaansakin oman mittaamattoman suuruuden janonsa.
— Näetkö, isääkään ei olisi piesty kuoliaaksi, jos hän olisi ollut aatelismies. Meidänkin kohtalomme olisi silloin toisenlainen. Katsohan vaan Miska Ganczeyä tai Gabi Szentpalyia, koulutoveriamme, miten he ovat meitä mahtavampia, vaikka Jumala on antanut sekä sinulle että minulle paljon tukevammat nyrkit.
Voittosaaliiksi saatu miekankannike riippui aina Pistän vuoteen yläpuolella. Se oli vaarallinen voittosaalis. Se kuiskasi hänelle näitä kapinallisia ajatuksia, jotka vähitellen saivat Laszlonkin pään pyörälle.
Kummaa, tuossa se riippuu, enkä minä koskaan saa sitoa sitä vyölleni. Toiset eivät sitä vaihtaisi kaiken maailman aarteisinkaan ja minulle se on täysin arvoton. Uppoutuisinko kirjoihini etsiäkseni niistä lohdutusta? Mitä se hyödyttäisi? Tietokin on aatelismiehelle koristus, mutta meille vaan leipäkysymys.
Kelpo Dobos sedän täytyi heittää kesken tähänastiset iltasatunsa.
Pojille ei enää ollut kyllin jännittävää kuulla, millätavoin patakilaiset teinit astuskelivat ahtaissa karsinoissaan ja miten soivat eri uskonlahkolaisten kirkonkellot. Luterilaisten kello kalahtelee: »ei tänne, ei sinne», katolilaisen soittaa: »Jesus Maria — Jesus Maria» ja iso kello jymähyttää lomaan: »suin päin kiirastuleen».
Dobos setä osasi kertoa nämä juttunsa verrattomassa äänilajissa ja hän taisi vielä »teinit loppuvat» — historian, jolle kuollutkin olisi voinut katketakseen nauraa, mutta eivät vaan nämä unissakävijät pojat. He kuuntelivat aivan kuin olisi veri vuotanut heidän nenästään.
Mutta toisin säteilivät poikien silmät, kun hän kertoi miten myllärin pojasta Palkó Kinizsistä tuli sotapäällikkö tai miten Gyurka ystävämme kohosi uuninlämmittäjästä kuninkaanpojan aseenkantajaksi. Eikä Dobos setä ainoaankaan juttuunsa pannut kovin paljon omiaan.
László, joka oli vilkasverinen poika, unohti mielellään kunnianhimonsa, ellei veli vaan ollut lähettyvillä. Välistä hän antautui rentonaan leikkimään ja ilottelemaan, ja hän osasi olla onnellinenkin. Tosin oli hänen sydämensä pehmeä niinkuin vaha, ja välistä se puristautui tuskallisesti, nähdessään veljen kuljeskelevan mieli apeana, mutta jos veli kannusti omaa mielikuvitustaan, taisi hänkin kiihdyttää vauhtiaan kilparaviin niinkuin laiskempi hevonen virkun ratsun rinnalla.
Vuodet vierivät ja jo alkoi orpopoikien ylähuuleen ilmestyä viiksenhaivenia. — Pian pääsevät pojat jo ihmisten kirjoihin, — huokaili Dobos täti, joka oli poikiinsa ratki ihastunut.
Ja kunnon eukko alkoi aprikoida heidän kohtaloaan, erittäinkin Pistan. Vuoden kuluttua olisivat he jo täynnä sitä viisautta, joka Debreczenissä voitiin heidän päähänsä kaataa. Heidän päällänsä täytyi siis jo voida tehdäkin jotain. Pista oli viisas ja oppinut poika, jota professorit kilvan kiittelivät, ja hänellä oli niin kaunis käsiala, että kaikki ihailivat hänen siroja, pyöreitä kirjaimiaan. Hän sai kirjottaa puhtaaksi onnittelukirjeen Palatinuksen[15] nimipäiväksi, jonka kollegiumi oli lähettänyt.
Pitkien ja perusteellisten aprikoimisten jälkeen tuli eukko lopulta siihen päätökseen, että Pista olisi kaikkein soveliain johonkin hyvään kanttorin paikkaan. Ensinnäkin senvuoksi, että voisi opettaa kauniit kirjaimensa kylän lapsille ja toisekseen senvuoksi, että hänen äänensäkin oli miellyttävä, eikä korottaisi ainoastaan urkujen soinnun kauneutta, vaan hakisi vertaistaan hautajaislaulujakin laulettaessa vainajille. Suorastaan ihanaa olisi kuolla hänen kylässään.
Mutta László sitävastoin ei kelvannut oppineiden toimiin; jos hän läpäsee koulun, niin ruvetkoon hän lihakauppiaaksi. Onhan silloin ainakin joku hoitamassa puotia.
László ei pitänyt väliä, mutta Pista pudisti apeasti päätään. Ehken hän juuri ajatteli kuuluisaa Brunsvik sankaria, joka hirvittävällä miekallaan lähti maailmalle etsimään itselleen uutta aateliskilpeä: ennen oli siinä ollut vaakalintu, nyt hän tahtoi leijonan. Hän ymmärsi verrattomasti Brunsvik sankarin.
— Älä pudista päätäsi — suostutteli Dobos setä — kultainen on kanttorin elämä. Cantores amant humores.[16] Kanttorit rakastavat viiniä. Ja kanttoreita rakastavat ihmiset. Ajattelehan Mátyás kuningasta, miten hyvänä ystävänään hän piti czinkotain mestaria!
Mutta czinkotain mestari ei vähääkään kutittanut Pistan kunnianhimoa. Hän pelästytti Dobosit pahanpäiväisesti sanomalla, että hän mieluummin hukuttaa itsensä tai syöksyy päistikkaa tornista maahan.
— Mutta miksikä sinä sitten tahdot ruveta, rakas poikani? — kysyi Dobos täti hellästi. — Enhän minä pakota sinua mihinkään. Älä salaa minulta sydämesi toivomusta, minä koetan parhaani auttaakseni sinua perille.
Pista punastui ja hänen silmänsä välähtivät.
— Ensiksi tahdon tulla aatelismieheksi ja sitten sanon loput.
Täti löi pelästyneenä kätensä yhteen:
— Voi poikani, siksi voi sinut tehdä ainoastaan kuningas!
— No sitten minä menen kuninkaan luo.
— Voi, voi sinua onnetonta. Mistä olet saanut tämän parantumattoman suuruudenjanon? Kuka on sinulle opettanut sellaisia turhamaisuuksia? Menetkö sinä kuninkaan luo? Heitä sinä sellaiset turhat houreet mielestäsi. Niinkö luulet, että sinä niinkään vaan voit jalkaa polkemalla kutsua tänne satujen ratsun ja sanoa »hip, hop, lennä ilmojen halki kuninkaan luo.» Ensiksikin sanon sinulle, että minä en lainkaan usko, että koko kuningasta onkaan, sillä en ole koskaan nähnyt häntä. Sanovat hänen asuvan Wienissä. Mutta siihen minä sanon, että sen nimistä kaupunkia ei ole koko Unkarin maassa.
Mutta vaikka tällainen puhe olisi miten paljon tahansa kesyttänyt häntä, oli ulkonainen elämä kuitenkin omiaan lakkaamatta kasvattamaan hänen himoaan. Siihen aikaan oli koulu helvetti aatelittomille. Helvetillistä oli oppia koulussa, että Jumala loi kaikki ihmiset oman kuvansa kaltaisiksi, antoi heille erotuksetta sielun, kuulon, näön ja tunteen, ja kuitenkin rakensivat ihmiset alituisesti ylipääsemättömiä muureja: toinen oli pikkunen kuningas, toinen hänen palvelijansa.
Jokaisella askeleellaan hän tunsi sen. Ja lisäksi täytyi hänen usein nähdä Dobosién luona isänsä murhaajan Krucsay herran, jota kohtaan hänen vihansa vuosien mukana oli kasvanut.
Aina kun Krucsay kävi, oli se päivä murheen päivä, ei ainoastaan hänelle, vaan Doboseillekin. Huolestuneina, päät painuksissa he kuljeskelivat askareissaan ja täti sulkeutui huoneeseensa ja itki siellä.
Pista pudisti nyrkkejään silloin. Kunpa hän kerran totisesti saisi miehenä miestä vastaan vaatia murhaajan tilille!
Mitä varten hän kulkikaan siellä, mitä hän tahtoi ja miksi hän saattoi kunnon ihmiset murheellisiksi?
Kauan ei hänen tarvinnut siitä olla epätietoisena.
Dobosit olivat hänelle velkaa. Jo pitkät ajat oli täti ostanut sianlihaa velaksi. Ja velka oli vähitellen kasvanut niin suureksi, etteivät he enää jaksaneet sitä maksaa.
Eräänä surullisena päivänä paukkui vasara pihalla eikä Dobosien enää tarvinnut päätään vaivata sillä kenelle lihapuoti jäisi.
Nyt he huolehtivat enää vaan sitä, kelle teinit jäisivät.
Kaikki oli kadotettu, talo, puoti, kaikki talon huonekalut ja kolmekymmentä kapanalaa maata ja niin he jäivät köyhiksi kuin kirkon hiiret.
Eivätkä he vielä sittenkään ajatelleet itseään, vaan kerjäläisteinejä, joista nyt ei tulisi mitään.
Tädillä oli Szegedissä[17] Marta niminen sisar, joka oli naimisissa János Vönekin kanssa. Lankomiehellä oli useita laivoja ja proomuja Tisza joella, joilla hän kuletti puita kaupittaviksi; hän lupasi ottaa Dobos sedän palvelukseensa ja täti kyllä saisi Martan apulaisena armoleipänsä. Tosin on sen maku katkera, — mutta jos Jumala sen kerran on niin tahtonut, niin tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!
Kyyneleet valuivat virtanaan, kun eron hetki tuli.
— Mukanani veisin — nyyhki Dobos täti puristaen suonenvedontapaisesti molempia poikia rintaansa vastaan — mutta itsekin minä menen vieraitten luo. En tiedä minäkään, millaiseksi kohtaloni muodostuu!
Vankkurit seisoivat jo portin edustalla. Dobos setä kantoi niihin kevyen nyyttinsä ja pisti sen penkin alle. Helposti se mahtuikin sinne, vaikka siellä oli paljon muuta jo ennestään. Sitten palasi hänkin vielä kerran ja syleili poikia vuoronsa jälkeen. Hänen partansakin oli aivan märkä kyynelistä.
— Hyvä on Jumala, hyvää antaa — sanoi hän heltyneenä. Vielä hän sallii meidän tavatakin joskus. Olkaa hyviä ja rehellisiä. Olin puhumassa rehtorille ja hän lupasi teille ruuan köyhien keittiöstä ja asunnon kollegiumista.
— Ja minulle hän lupasi lähettävänsä Pistan kesällä toimiinsa, niin että Pista voisi ansaita rahaa. No, tulkaa tänne, niin saan suudella teitä vielä kerran.
Ja vielä sittenkin yhden kerran. Hän silitti heidän hiuksiaan, ja kuivasi esiliinaansa virtanaan valuvat kyyneleensä:
— Voi, miten hyvä oli Jumala — huudahti hän tuskallisesti — kun hän otti minulta minun omat lapseni.
Pojat eivät murheissaan voineet sanaakaan sanoa. Mykkinä ja masentuneina antoivat he tehdä itselleen kaikkea ja milloin setä, milloin täti pusersi heitä rintaansa vastaan ja puhui heille vuoroin surullisia, vuoroin lohduttavia sanoja. Eivät he kuulleet siitä kaikesta mitään. Koko maailma pyöri järjettömänä sekamelskana heidän silmissään.