Kertomuksia ja kuvauksia

by Karl August Tavaststjerna

SISÄLLYS:

Meri.
Urheilija.
Jää on murrettu.
Pikku kaupunki.
Pomppe.
Väärinkäsitys.
Kotiin.
Laulajan palkka.
Kolmekymmenvuotinen sota — ja sudet.
Rautatiejuttu.
Joulu Kuusamossa.
Keppi-Leena.
Kaikkien suosikki.
Taiteilijain tukala elämä.
Maria.

Meri.

Meri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri näyttelijä. Oikeastaan ei se ilmaise mitään muuta kuin mitä kirjailija tahtoo, mutta sen se esittää mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija ja hän voi mielialansa mukaan antaa sille sen sisällön, mikä milloinkin miellyttää.

Kesällä, kun meri huvinäytelmiä esittää, saapi pieni auringon eteen asettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monella tavalla, uhkaavasta vihasta mitä lempeimpään hymyyn, hurjasta ilosta synkimpään suruun; — aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, miten kirkas on ilma, miten aallot käyvät ja tuuli puhaltaa. Mutta syksyllä ja talvella, kun se suuria murhenäytelmiään esittää ja väliin vaan joitakuita hellempiä kohtauksia, silloin hautoo synkkä, raskas totisuus viikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.

Sama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalle tuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siitä näyttelijän taidetta, oli eräänä vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mistä voin Itämerta ihailla, kauvas Hankoniemen nenään. Päivä päivältä seurasin minä merta sen pienimpiäkin vaihteluita tarkastellen; näin sen kohoilevan heratyynenä pitkissä mainingeissa, näin sen pettävän rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; näin sen pikimustana vyöryvän äkäisiä vaahtopallojaan heitellen lumiseinien keskellä, ja minä näin sen untelona ja harmaana, köyhänä ja uupuneena yksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kun syksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinut kirjoittaa siitä arvostelun — arvostelun ilman moittivaa sanaa.

Mutta minä en huolinut haaveilla sen ääressä, tahdoin siilien vaan tutustua, ja minä tapasin siinä myötätuntoisen sielun. Se oli epäluotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan täydellisesti tuon myötätuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkauden valtaan antaudutaan, suurin huvini oli sitä tutkia, hallita sitä. Ja minä pysyin aina voitolla, sillä minä en itse joutunut sen haltuun, minä vaan pelkäsin sitä, kunnioitin sitä ja ihmettelin.

Joka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka on huomiotani herättänyt, näen minä siinä jotain, joka muistuttaa minua ystävästäni ja näyttelijästä, merestä. Sellaisessa katseessa on samaa petollista ja salaperäistä rauhaa, samaa hämärätä syvyyttä, samaa heratyyntä tyytyväisyyttä, jonka vähinkin ilman henkäys saa väräjämään ja elämään, samaa unteloa, uupunutta tylsyyttä, joka tuossa tuokiossa voipi vaihtua päiväpaisteeksi tai vihreävaahtoiseksi vihaksi. Kaikissa ihmisissä on meren sukua, — ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.

Milloin tahansa minä kohdannenkin silmän, joka koettaa ilmaista ystävyyttä ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen, jonka katse on terävä, vastenmielinen ja läpitunkeva, milloin tahansa minulle kauniit naisen silmät hymyillevätkin, aina näen minä niiden takaa meren, tuon epäluotettavan, tunteettoman, rajun, inahtavan meren, jonka valtaan ei koskaan voi kokonaan antautua. Mutta minua miellyttää tuo henkilö, ja minä pelkään, kunnioitan ja ihailen häntä.

Se on näyttelijä, meriluonto ihmisessä, joka tekee hänet huomattavaksi. Se on halu tutkia häntä, leikitellä hänen kanssaan ja hallita häntä, joka tekee elämästä elämän.

Urheilija.

Olimme purjehtineet viimeisen pohjoisreimarin ohitse ulkopuolella Hangon majakkaa, pohjoisessa oli Suomen rannikko kaitasena mustana juovana ja majakkamaan korkeat kalliot loistivat valkeina aamuauringon valossa. Me tarkastelimme huolellisesti kompassia ja merikorttia ja suuntasimme huvipurtemme suoraan Bogskärin majakkaa kohti, joka on etelään Ahvenanmaasta. Sieltä oli määrämme ottaa uusi suunta Sandhamniin, ja oli aikomuksemme, jos tuulet ja onni meitä suosisivat, jo huomisiltana istua Hasselbackenilla Tukholmassa illallista syömässä.

Toistaiseksi ei tuo siro englantilainen mallikutteri vielä erinomaisemman nopeasti kulkenut, mutta kaakkotuuli lupaili kiihtyäkseen ja kello oli vasta kahdeksan aamulla, — meillä oli neljättäkymmentä tuntia käytettävänämme. Vaahdottomat kesäiset laineet keikuttivat purttamme, suuria ne eivät olleet, mutta sentään tarpeeksi suuria saattamaan sairaaksi heikkohermoisen, sillä sama tuuli oli puhaltanut jo eilenkin. Kun suunta oli määrätty, ei meillä enää ollut mitään tekemistä. Ystäväni, joka oli kutsunut minut mukaansa tälle Tukholman matkalle, nosti valkoiset, kummipohjaiset sporttikenkänsä penkille, asetti peräsimen varren mukavasti vasemman olkapään taa, ojentihe ja nautti.

— Se on merkillistä, sanoi hän, mutta tämä nyt on kuitenkin elämäni suurin nautinto.

Annoin katseeni harhailla ympäri tumman sinistä mertä, joka ikäänkuin heräsi eloon kaakkoistuulen kiihtyessä, hengitin raitista, suolaista tuoksua ja huomautin, ett'ei minua ollenkaan kummastuttanut hänen rakkautensa purjehtimiseen.

— Mutta on se kuitenkin vähän narrimaista, jatkoi hän, että vanha, järkevä mies pitää tätä tällaista mustalais-elämää kotia ja työtä parempana. Syy on kai siinä, ett'en minä koskaan tunne itseäni niin vapaaksi, niin itsenäiseksi kuin istuessani näin peräsimessä ja tähystellessäni tuota tasaista, mustaa juovaa maan ja meren välillä.

Huomasin hänen äänestään ja pyylevistä kasvoistaan, että hän tahtoi päästää hyvän tuulensa valloilleen, ja sanaakaan sanomatta seurasin minä osanotolla hänen katseitaan, jotka purjeita ja mastoja tarkastelivat, ja katselin ihaillen minäkin kutterin häikäisevän valkeita purjeita ja tuulessa ja merenkäynnissä notkuvaa huippumastoa, ja annoin hänen häiritsemättä jatkaa:

— Eikähän nyt todella olekaan mitään ihanampaa kuin tällainen aamu ulkona merellä! Tuntuu oikein, kuinka purren notkea runko elää alla, kuinka nuorat ja mastot joustavat, tuuli työntää näkymättömällä voimalla, ja niin on silloin kuin purren vireys miehenkin virittäisi; siinä tervehtyy ja notkistuu ja käy huolettomaksi, niinkuin ei olisikaan muuta tehtävää kuin purjehtia näin koko ikänsä kaiken.

Hän vaikeni hetken verran ja minä olin täydellisesti samaa mieltä hänen kanssaan, nojauduin taapäin ja katselin pitkin kaunista isoa purjetta, yli terävän huippupurjeen, suoraan ylös aurinkoiseen heinäkuun seesteesen, ja kuuntelin taas ystäväni yksin puhelua:

— Aina siitä alkaen kuin poikasena tulin ensi kerran meren rannalle, on se melkein lumoavalla voimalla minua puoleensa vetänyt. Muistan vielä, kuinka minä, vietettyäni helteisen kesän sisämaan kaskisavun sekaisessa ilmassa, tulin alas Helsinkiin lukukautta alkaakseni ja onnesta uhkuvin tuntein ahmin minä sisääni meren tuoretta ilmaa. Niin, niin… on niitä niitäkin runoilijoita, jotka ovat runoilijoita, vaikk'eivät kirjoitakaan runoja! Tunsin ilman muutoksen niin herkästi, että jo junan kulkiessa poikki Töölön lahden vainusin meren liekoja ja suolaista vettä. Ensi kävelylläni menin satamaan ja kaivopuiston valleille, joilta meri näkyi vapaana ja jonne lounastuuli puhalteli nostatellen suuria, vaahtopäitä aaltoja ja tuoden tullessaan hurmaavaa, sisämaalaiselle outoa tuoksua.

Entä merikylvyt sitten, — se oli toki toista kuin polskaroida ummehtuneen sisäjärven tervan ruskeassa vedessä! Viivyttyäni neljännestunnin kylmässä vedessä saatoin seista tuntikausia rannalla ja hengittää tuota minulle vierasta ilmaa, seuratessani yhä kiintyvällä huomiolla saaristolais-purren kulkua, jonka harmaat purjeet olivat äsken kohonneet taivaan rannasta Mälkön takana, kunnes se myötätuulessa laski Uuninsuun salmesta aaltojen takaa ajamana. Mutta jos silloin joku huikaisevan valkea huvipurjehtija pisti ulos merelle Långörin salmesta, kiinnitti se kuin taikavoimalla kaiken huomioni puoleensa, kunnes katosi jonkun niemen taa ja minä kylmästä väristen, kädet taskuissa ja nutun kaulus pystyssä läksin kotiin päin kulkemaan, saadakseni siellä rohtoja ja joutuakseni kotilääkitysten alaiseksi vilustumisesta…

— Niin, — se oli siihen aikaan kuin ajattelin ruveta merimieheksi…! Mutta sitten tuli koulu puuhineen ja tuo aava näköpiiri joutui unhotuksiin ja kutistui kokoon kammarin seinien sisällä. Ainoastaan jonain joutilaana keskiviikko-iltana kiipesimme me, muutamat saman mieliset luokkatoverit, satamassa olevien suurimpien laivojen mastoihin, kun ensin olimme asettaneet niin, että kapteeni oli mennyt kannen alle ja me tehneet tuttavuutta perämiehen kanssa. Mutta merimiesluontoni laimeni vuosien kuluessa, tulin liika kirjaviisaaksi kadehtiakseni meripoikain pikisiä paitoja ja kovaa työtä, opin vähitellen antamaan arvoa sivistyneelle elämälle, viikseni alkoivat kasvaa, ja niin tuli turhamaisuus muodin mukaisine vaatteineen, hansikkaineen ja rakastumisineen…! Mutta kun kaikki oli käynyt mieltäni vastaan, häämöitti edessäni taas aava ulappa, minussa heräsi taas hurja halu reippaaseen elämään vaahtoisilla laineilla, kun myrsky moninkertaisissa ristinuorissa riuhtoo… ja silloin oli taas hartahin mielitekoni päästä kaikesta ja ojentaa ulos avaraan maailmaan, vieraille maille ja uusiin oloihin…

— No niin, — olihan minulla useinkin vastoinkäymisiä, enkä minä kuitenkaan merille lähtenyt, — oli niitä niin usein, että lopulla suutuin todenteolla ja vannoin, että kerran oli tuleva myötäkäymistenkin aika. Ja silloin aloin minä tätä nykyistä teollisuushaaraani varten työskennellä, mutta ei sitä joutilasta päivää kesällä ja syksyllä, kun vaan oli avovettä vähänkään tarjona, ett'en hankkinut uutta työhalua ja uusia voimia purjehtimalla ulos saaristoon, jossa harhailin aamusta varhaisesta iltaan myöhäiseen. En olisi kuolemaksenikaan muuttanut sisämaahan, vaikka tulevaisuuteni siellä olisi ollutkin paljoa helpompi. Ja työni kestäessä kangasteli minulle aina harrastuksieni lähimpänä maalina oma pieni hyvä kutteri, jota voisin tarpeen tullessa yksinkin hoitaa. Tuo maali on jo kauvan sitten saavutettu; — saavutin sen parin vuoden kuluessa. Sitten tulivat kaikki yhteiskunta-ihmisen monimutkaiset tarpeet: tuli halu perustaa perhettä ja kotia, tahdoin saada vaikutusta, tahdoin en tiedä enää mitä, mutta en mistään kuitenkaan tullut niin rauhalliseksi, en mistään niin täydellisesti nauttinut kuin merestä, en mitään niin rakastanut kuin merta. Tietysti kasvoivat vaatimukseni samassa määrässä. Olin jo aikoja sitten vaihtanut ensimmäisen venheeni toiseen nopeakulkuisempaan. On minulla sittemmin ollut useampiakin venheitä, mutta vasta viime vuonna päätin hankkia itselleni tämän.

Olin siinä työllä selaillessani englantilaisia urheilulehtiä, ennenkun löysin sopivan mallin. Mikä oli epämukava, mikä käymätön meidän vesillä, mikä liika suuri tai liika pieni, ja vaimoni katseli minua kuin mielensä menettänyttä, kun en viikkokausiin osannut puhua mistään muusta kuin uudesta purrestani. Naisten näkyy olevan vaikea seurata tuollaisia hiukan haaveellisempia harrastuksia. Mutta minun nautintoni oli rajaton, kun sain miettiä sopivata mallia lauta laudalta, riepu rievulta. Minusta tuli uppo-oppinut laivanrakentaja ja minä uneksin vaan kantavuuksista ja veden vastustusvoimista. Konttorikirjoissani olivat imupaperit täynnä laskuja ja kotonani kätkin minä vaimoni halveksivia katseita piiloon arkittain piirustuksia ja suunnitelmia. Viimein tein minä erään insinöörin avulla piirustukset tähän purteeni. Niin, niin, vaikka tämä onkin tehty englantilaisen mallin mukaan, on tässä paljon omaa keksimäänikin. Katsos esim. näitä juoksevia nuoralaitoksia täällä perässä, — ne ovat minun keksimiäni! Ne hoitavat itsensä luoviessa melkein itsestään, ei tarvitse muuta kuin vähän nyhtäistä. Tilaa mittaellessani kannen alla olen myöskin noudattanut omia periaatteitani, ja olen tyytyväinen tuloksiini, oikein tyytyväinen.

Hän huusi miehistölle kokassa ja teki luovin tuuleen, näyttääkseen minulle, miten nuo juoksevat nuoralaitokset hoitivat itsensä melkein itsestään. Olihan minusta niistä paljonkin vastusta, mutta en huolinut tehdä mitään ilkeitä muistutuksia. Ja niin laskeusi pursi taas vanhaan suuntaansa, vaahto helmeili tuulen alla, ja peränuora pinnistyi tiukalle kuin viulunkieli tuulen purjeita painaessa.

— Suuren osan talvea ja koko kevään kuljin minä melkein joka päivä laivaveistämölle, jossa emäpuuta paikoilleen asetettiin, kaaria kiinnitettiin ja laitoja kuonnuteltiin. Seurasin niin tarkkaan purteni syntymistä, että tunnen jokaisen kuparinaulan ja jokaisen puukiilan sen rungossa. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että kolmannen lapseni osaksi, joka syntyi viime talvena, tuli tuskin puoletkaan siitä huomiosta, jota valmistuvalle purrelleni osoitin. Ihmisluonto on nyt vähän epätäydellinen ja isän tunteet kestävät koetuksensa ainoastaan ensimmäisellä kerralla, ja sen jälkeen voi ne luokittaa ihanteellisten, arvelunalaisten hyveiden joukkoon. Vaimoni lienee huomannut, että purrestani olisi tuleva hänen ja koko perheen kilpailija, sillä kaikista kehoituksistani huolimatta en saanut häntä koko rakennusaikana ainoatakaan kertaa laivaveistämölle. Eikä sillä hyvä: — sen valmistuttua ei hän ole siihen kertaakaan jalallaan astunut. Eihän hän tosin milloinkaan ole ollut mikään erinomainen urheilun ystävä, mutta ei hän urheilua vihannutkaan, ennenkun Lucifer tuli. Olin aikonut olla kohtelias ja antaa sille vaimoni nimen, mutta kun hänellä oli sitä kohtaan niin kylmä, otin sen sijaan tämän maanalaisen nimen, ja luulen, että hän ymmärtää sukkeluuden.

Ystäväni nauroi keksinnölleen ja kiinnitti isopurjeen nuoraa saadakseen enemmän tuulta purjeesen. Hangon majakka kohosi kaukana takanamme kuin liikkumaton savupatsas ja sen alla olevat korkeat kalliot alkoivat huveta aamun seesteesen. Meren laineet murtautuivat siellä täällä lakkapäiksi, Lucifer puski eteenpäin huimaavaa vauhtia ja kallistui niin, että vesi aina välistä kantta huuhtasi. Meri oli puhdas melkein kautta koko näköpiirin, ainoastaan yksi purje näkyi kaukana, kaukana etelässä, vielä kauvempana sen takana häämöitti epäselvä savujuova jostain höyryvenheestä toisella puolen maanpallon kupukannen.

— Sano nyt sinäkin, huudahti ystäväni yhtäkkiä, — eikö tätä voi sanoa vapaudeksi? Minä ohjaan minne mieleni tekee, eikä kukaan voi sanoa mitään sitä vastaan. Vaimoni ohjatkoon kernaasti kotiani, — eihän se kuitenkaan paikaltaan päkähdä. Hei, hai, purteni sä, — kiinnitä kulkuasi ja näytä, mihin kelpaat! Hoi miehet siellä kokassa! Viiripurje ylös, niin on meillä kaikki rievut kuivamassa! Joutukaa nyt, niin saapi kokkipoika sitten laittaa aamiaista, minulla on nälkä niin, että näköä haittaa, ja seuran vuoksi otan minä aamuryypynkin, vaikka se on vastoin tapojani merellä.

Viiripurje lensi mastoon, Lucifer kallistui vielä tuuman verran ja halkasi noita pitkiä Itämeren aaltoja täydellisellä raivolla. Vaahto tuprusi savuna kokan edessä.

— Kas niin, nyt olisi hauska laskea kilpaa jonkun kanssa! Eikö se seiso komeasti — mitä? Loki mereen, elkääkä ottako sitä pois, ennenkun olemme kulkeneet vähintäinkin kuusi solmuväliä, muistakaa se! Kuules nyt, kokki… Andersson! Pane konservilaatikko pataan samassa… ja sitten saa Andersson ottaa esille madeiran. Kas nyt, kuinka komealta Lucifer näyttää. Olla häntä nyt sivulta katsomassa! Tunnusteleppa peräsintä, kuinka keveä se on, ja kuinka pursi sitä tottelee helposti!

— Muistan tässä erään toisenkin venheistäni ja kuinka tottelevainen se oli. Kertomukseni saattaa tuntua merimiehen jutulta, mutta tosi se on sittenkin. Ei minulla ole vieraita miehiä tapahtumaan, sillä minä olin yksin, mutta joka ei usko, puskekoon. Purjehdin, niinkuin sanoin, yksinäni eräänä lämpimänä aamupäivänä tasasessa tuulessa, aurinko paahtoi minua ja keskellä selkää alkoi mieleni tehdä uimaan, Olin tehnyt samalla tavalla useat kerrat ennen. Riisuuduin, tartuin kiinni nuoran päähän, ja puhaltauduin suin päin mereen. Mutta nuora olikin sattumalta irti tällä kertaa, se juoksi jälestä ja siinä olin minä puolen peninkulman päässä maista, kädessäni vaan kymmensylinen köysi, joka tinki jalkoihini sotkeutumaan. Hätkähdinhän tuossa vähän, mutta en sentään itkemäänkään ruvennut. Venhe kulki rauhallisesti entistä suuntaansa, ja turhaan odotin minä että se luovisi tuulta vasten. Silloin minä suutuin ja huusin jälkeen, ensin ujostellen ja hiljaa, sillä minä häpesin itseäni. Sitten huusin jo vähän kovemmin. Mutta kun näin, että se ikäänkuin vähän alkoi luovia, karjasin minä kaikin voimin. Ja eikö se pahus silloin nöyrästi käännä nokkaansa tuulta vasten, muuttaudu toiselle kylelleen ja laskeudu aivan päälleni tuulen purjeita taapäin painaessa! Minä kiinni mastonuoraan ja sen avulla kannelle; — enkä ollut edes köyttäni päästänyt, vaan lapoin senkin perässäni. Se on venhe se, joka ei niskoittele — vai mitä? Mutta en kehoittaisi ketään tekemään sitä perässäni, enkä ole sitä minäkään toiste tehnyt.

Hän puhui yhteen menoon, kunnes Andersson tuli sanomaan että aamiainen oli katettu kajuutassa.

— E-hei! Tuo se tänne kannelle! — On aivan liika kaunis ilma mennäksemme katon alle syömään.

Ja peräsintä jättämättä täytti hän, merenkäynnistä huolimatta, kaksi pientä ruokaryyppypikaria, ojenti minulle toisen, iski silmää, kippisti ja nielasi karvaan nesteen mielihyvästä irvistäen.

Sitten pyyhki hän suunsa hyvin miettiväisen näköisenä, pyyhkäsi samalla tavalla kasvojaan ja otsaansa, katsoi minuun tutkivasti ja virkkoi:

— Voiko nyt kukaan uskoa, että minä olen vanha mies ja perheen-isä! Voisiko kukaan epäillä, että minulla on kolme lasta ja liike, jossa on työtä sadalle miehelle — mitä? Minä melkein häpeän itseäni. Mutta niin se on aina merellä — unhotan kaiken sen ja muutun pojaksi jälleen, ja tiedätkö mitä, — se on aivan helkkarin hauskaa tämä…!

Suu täynnä voileipää ja nälissäni kuin susi näin minä viimeiset tähteet Hangon majakasta katoavan, ja ympärillämme oli Itämeren laaja rannaton ympyrä. Keskellä tuota ääretöntä ympyrää, sen keskipisteenä — me itse. Ja kuitenkin moititaan onnellisia ihmisiä siitä, että luulevat olevansa maailman keskipisteitä, kun todellakin niin ovat.

Jää on murrettu.

Satamasilta ojentautuu laihana ja mustana käsivartena tuon laajan, valkosen, kuun valaiseman jääkentän sisään, joka sulkee Hangon talvisataman, ikäänkuin tahtoisi ojentaa apuaan lastilaivalle, joka on tarttunut ajojäähän noin sata syltä laiturista. Maan puolella laituria on kova kiire saada Ruotsin posti ja viimeiset matka-arkut postilaivaan, joka kimakalla, rasittuneella vihellyksellä antaa toisen lähtö merkkinsä. Valoa on vaan niukasti avonaisessa tavarakatoksessa, tavarapinot luovat läpitunkemattomia varjoja, ja matkustajat kompastuvat milloin mihinkin, kun lähtöä odotellessaan tekevät viimeisen kävelynsä mannermaalla, ennenkun meren heiteltäväksi antautuvat. Lounastuuli puhaltaa tasaisesti ja voimakkaasti mereltä päin, lyhdyt liehtovat ja hulmuavat ja huikasevat silmiä sen sijaan että valaiseisivat. Makasiinin nurkan takaa tuijottaa kuu alakuloisena ja tylsänä, vähääkään välittämättä kaupasta ja merenkulusta.

Ulompana tavallista kävelypaikkaa, toisella puolella nostokoneen, aivan satamasillan huipussa kävelee kaksi henkilöä, nainen ja herra, tarmokkain askelin. Vähintäinkin kymmenen kertaa ovat he kulkeneet siinä edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä he tuskin eteensä katsovat ja väistävät vaan koneellisesti tielleen sattuvia pikku esteitä. Kun he taas tulevat katoksen alle, valaisee keltanen lampun valo mustaverisiä, lujaa tahtoa ilmaisevia, kenties hiukan epäkehittyneitä naisen kasvoja, ja laihoja, älykkäitä miehen kasvoja.

— … sillä te tietysti tulisitte sitä kaiken elämänne katumaan, lopettaa miehen ääni, ivaten, välinpitämättömästi.

— Eihän se ole sanottu, sanoo naisen ääni sovittavasti, välittävästi, — tunnenhan teitä niin vähän, ainoastaan muutamia tunteja.

— Mutta te tiedätte, kuka minä olen, ja me olemme kuulleet puhuttavan toisistamme ennen. Eihän aina ole takeita pitkästäkään tuttavuudesta.

— Niin, niin, — mutta me voimme pettyä.

— Me? — Oh, mutta, — te puhutte jo monikossa! Mutta pettyä voin tässä asiassa ainoastaan minä, pettyä teistä. Itse minä olen niitä ihmisiä, jotka eivät kykene edes lastakaan pettämään.

— Meidän on kai jo mentävä laivaan; — ajatelkaas, jos jäisimme maihin!

— Ei ole vielä mitään kiirettä. Me ehdimme hyvin vielä kerran käydä…

He kääntyivät ja taas kuului nuori mies virkkavan:

— Siis kuitenkin mahdollista…

Loppua ei kuulunut, kun kävelijät vetäytyivät tavarapinojen taa ja heidän vartalonsa satamasillalta kuvastuivat harmahtavaa taivasta vasten.

Kun he taas palasivat, vaikenivat he molemmat. Nainen oli levottoman näköinen, kääräsi turkkinsa hermostuneella liikkeellä ympärilleen ja pysähtyi.

— Ettekö vielä tule viimeistä kertaa? Eihän meidän vielä tarvitse mennä laivaan, esitteli nuori mies.

— Oletteko varma siitä?

Vastaukseksi käännähti nuori mies nopeasti kantapäillään, tuli häntä aivan lähelle ja virkkoi vakuuttavasti:

— Minä en väitä varmaksi mitään, mikä ei ole varmaa.

Nainen aikoi juuri seurata häntä, kun kolmas lähtövihellys samassa vihiäsi korvia äkäisesti ja kimakasti. Hän säpsähti kuin pahaa ennettä ja huudahti:

— Siinä nyt näette kuinka paljon teihin voi luottaa! Nyt menen minä laivaan.

— Ensin varma vastaus! vaati hän tyytymättömästi, kärsimättömästi ja hammasta purren.

— Minä en voi. Minä en saa…

— Teidän täytyy!

— Minä en tee sitä.

— Vai niin —

Nuori mies seurasi naista rantalautaa myöten, johon muutamat miehet jo olivat tarttuneet sitä pois vetääkseen, niin pian kuin kaikki matkustajat olivat laivaan ehtineet. He pysähtyivät laivan reunaan ja nuori mies piti toisella kädellään kiinni rantalaudan rautakaiteesta. Sitten kumartui hän nopeasti naisen puoleen ja kuiskasi:

— Päättäkää!

— En.

— Hyvästi sitten?

— Ettekö seuraa mukana?

— Olen seurannut teitä tarpeeksi kauvas. Olette väärin käyttänyt avomielisyyttäni. En olisi koskaan tullut tänne ilman teitä…

— Lauta sisään! komensi kapteeni.

Nuori mies puristi naisen kättä ja juoksi lautaa myöten maihin. Samassa vedettiin lautakin pois. Nainen jäi laivan reunaan nojaamaan, ikäänkuin kivettyneenä kummastuksesta, ja propelli alkoi piestä jääpalaisia, laivan siitä kuitenkaan vauhtia saamatta. Laivasillalla seisoi hänen toverinsa ja heilutti karvalakkiaan hyvin ystävällisesti, mutta hän ei tullut heiluttaneeksi vastaan eikä hyvästiäkään sanoneeksi. Hän seisoi kalvavissa ajatuksissa ja tuijotti satamasillalle, mihinkään varmaan paikkaan katsomatta.

Jää oli jotenkin tiukassa postilaivan ympärillä, niin että kesti kauvan, ennenkun se sai tilaa päästäkseen sitä murtamaan. Perän takana oli toinen höyrylaiva, jonka ohitse ahtaassa satamassa oli kulettava aivan läheltä, niin että laivat melkein hipasivat toisiaan.

Kaiken aikaa tuijotti laivasillalta kaksi terävätä silmää tupakkahytin kupeella seisovaan naisolentoon nähdäkseen hänen pienimpiäkin liikkeitään. Vaan ei hän hievahtanutkaan. Ei ennen kuin postilaiva jo puoleksi oli peittynyt toisen laivan taa. Silloin kiiruhti hän yht'äkkiä laivan reunalle ja viuhtoi kiivaasti, katuvaisesti molemmilla käsillään:

— Tulkaa!

Viisi sekuntia senjälkeen seisoi tuo karvalakkiin puettu rannassa olevan laivan reunalla laivamiesten keskessä, jotka viilarien avulla estivät laivoja toisiinsa hankautumasta. Postilaivan kannelta tehtiin uusi viittaus.

— Vielä yksi matkustaja! huusi nuori mies, teki arveluttavan hyppäyksen, iski kiinni postilaivan mastonuoraan ja kiipesi hitaasti laidan yli laivaan…

Laiva sai vauhtia samassa ja halkasi kuin veitsen terällä ajojäätä. Puoli tuntia senjälkeen oli se keskellä valkoista, kuutamon valaisemaa jääkenttää kuin musta peikko mikään, ja tuuli veti sen piipusta tupruavan pikimustan savun pitkäksi ajatusviivaksi maata kohti. Silloin tällöin voitiin kumeasta kolinasta päättää, että se menestyksellä jäätä mursi. Ylhäällä taivaalla kimmelti Kalevan-miekka kallellaan, ja loistomajakka välähti muutamaksi hetkeksi niin, että olisi voinut luulla koko koneiston tuleen syttyneen.

Pikku kaupunki.

Linnun silmällä katsottuna.

Tuo pieni lääninkaupunki on vallannut itselleen kaiken tasasen maan länsipuolella olevain kukkulain ja itäpuolella olevan lahdelman välillä. Kenttä on ihmeellisen tasanen ja tarpeeksi suuri uudenaikaiseksi kaupungin paikaksi suorine ja leveine katuineen.

Idässä ja pohjosessa olevain laaksojen partaalla ovat nuo yksinkertaiset, Valkosiksi maalatut tulliportit ja suorana kuin viiva kulkee niiden välillä kaupungin suurin katu, joka on täsmälleen virstan pituinen tullista tulliin.

Kun pohjosesta päin tulee kaupunkiin, on kaupunki siinä kuin tarjottimella ja uljaasti kohoo sen sisässä kokonaista neljä kaksikerroksista kivirakennusta. Keltasia ovat ne jokainen, paitse yksi, joka on harmaa, ja se on kaupungin lyseo. Muut talot vetäytyvät arvokkaasti puutarhojen syksyisen vihreyden suojaan ja peittäytyvät sinne omaa vaatimattomuuttaan piiloon.

Vihreiden puiden yli katselee arvokas kuvernöörin asunto ylävällä halveksimisella ympärillään olevaa poroporvarillista yhteiskuntaa. Se tuntee itsessään, että sen alikerrassa ovat lääninhallituksen totiset virkahuoneet ja kaupungin etevimmän perheen asunto ylikerrassa, josta valkoiset ikkunavarjostimet loistavat.

Kaupungin edustalla on pieni peilikirkas lahdelma ja muutamia laiskannäköisiä proomuja värjöttelee siellä pitkälle pistävän laiturin kupeella, joka kai on merkkinä siitä, että täällä lienee jonkinlaista laivakulkuakin, vaikka on vaikea käsittää, mistä täällä väylä kulkenee noiden matalain kaislarantain välitse.

Lyseon talo on kaupungin toisessa laidassa, mutta keskessä sen oikeastaan olisi pitänyt olla. Sillä lähes kahden vuosikymmenen kuluessa on kaupungin henkinen elämä keskittynyt tähän polttopisteesensä. Tuolla suurella kielikysymyksellä on siinä kaikkein pyhin sovinnon temppeli. Vuosikausia on kaksikielisyyden jumalatar siinä hallinnut; sarkapukuiset talonpoikaispojat ovat siinä lukeneet ulkoläksyjä mainiolla, leveällä maaseutu-ruotsilla ja kansallismieliset opettajat ovat hikoilleet koettaessaan palvella kahta herraa yhdellä haavaa. Suuressa käytävässä puhuvat pojat suomea välitunneilla, mutta luokkahuoneet kaikuvat vielä vanhaa roomalaiskieltä, jota viime tunnilla koetettiin ajaa itsepäisiin suomalaisaivoihin.

Rappukäytävä on tilava ja uudenaikainen, luokkahuoneet ovat laitetut uusimpia periaatteita noudattaen, lattia on vernissattu, ilmanvaihtolaitokset viimeisten vuosien terveyttä tarkoittavien lääketieteellisten olettamisien mukaan tehtyjä, ja kaikkien näiden yhdeksännentoista vuosisadan tunnusmerkkien keskellä harhailevat Ciceron ja Virgilion henget kodittomina ja vieraina ikävöiden lepoa ja rauhaa ja kyllästyneinä kuulemaan loistavia puheitaan ja runoparkojaan rääkättävän.

Vaan lyseo ei ole ainoa merkkipaikka kaupungissa.

Niemen nenässä, joka korkeita haapoja ja koivuja kasvaen pistää soman ja sievän näköisenä järvelle, on kaupungin ylpeys muinaisilta ajoilta, jolloin ihmiset tulivat tänne vatsakatarrejaan parantelemaan ja katsomaan nuorison tanssia kerta viikossa sotilassoittokunnan soittaessa, — on sen kylpylaitos.

Mutta ruotulaitos on jo aikoja sitten hävitetty ja asevelvollisten soittokunta soittelee kernaimmin upseerien omassa huvimajassa. Vatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta kylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja vaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen ja lahonneine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin annetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille, lääninkanslisteille ja kirjanpitäjille, jotka edellisenä iltana olivat myöhäiseen istuneet totilasiensa ääressä lähellä olevassa ravintolassa. Herrain puolen ainoa naiskylvettäjä tuntee kaikki pestävänsä kiireestä kantapäähän ja jos sattuu tulemaan joku vieras, ovat kylvettäjän pikku pojan silmät päästään revetä sitä ihmettä tuijottaessa. Kaupungissa on kulkenut huhuja, että koko laitos muutettaisiin jauhomyllyksi, mutta ne väittää mitä varmimmasti valheeksi kylpylaitoksen intendentti, valkotukkainen ja lystikäs mies, joka aina aamupäivällä tepastelee edestakaisin kaivohuoneen lasikaton alla.

Kaduilla ei ole liikkeestä tietoa. Jos joku ajuri sattuu niitä pitkin ajamaan, saapi olla varma siitä, että jos hänen rattaillaan joku ajettava istuu, on se sotilas.

Keskellä kaupunkia, puita kasvavan torin varrella, jota ympäröi lauta-aitaus ja joka ennen muinoin kuului olleen hautausmaa, on apteekki. Se oli tärkeä laitos ja on ehkä vieläkin. Kun naisilla oli kahvikekkerinsä ja lukuseuransa, oli herroilla apteekissa jonkunlainen vapaaklubi. Vanhin proviisori Adde oli kaunis ja mukava velikulta ja oli hänellä tiskin takaisessa huoneessa aina pullollinen kotitekoista likööriä, jota tarjosi ystävilleen, kun nämä pistäytyivät katsomaan. Ja usein ne pistäytyivät katsomaan. Kun oli lasi pohjaan tyhjennetty, saatiin kuulla kaupungin juttuja, sillä täällä juostiin alinomaa ulos ja sisään, ja kun kaksi nuorta herraa tapasi toisensa kaupungissa, alkoi puhelu aina näin:

— Oletko ollut apteekissa tänään?

— Olenpa tietenkin. Ukko Brinkman istui eilen Platanissa k:lo 2:een yöllä ja hakkasi bufettineitiä. Luutnantti Udde oli viftillä Sellmanin herrojen kanssa, jotka olivat tulleet maalta, ja kapteeni Sand menetti kahdeksankymmentä markkaa korttipelissä.

— Elä hiidessä! — Eikö pistäytä Addea katsomaan?

Ja niin mentiin Addea katsomaan. Jos oli ostajia apteekissa, ei muuta kuin otettiin vaan esille likööripullo ja jyvitetty ryyppylasi pöytäkaapista. Kun Adde joutui itse tulemaan vieraiden luo, täytyi tietysti ottaa uudet ryypyt hänenkin kanssaan, ja sitten saatiin tietää, mitä rohtoja mikin kaupungin rouvista oli sinä päivänä tarvinnut, — ja jos oli oikein hyvä ystävä Adden kanssa, niin kuiskasi hän korvaan, että neiti Sellgren… ja silloin piti nauraa ja viiksiään vääntää, ottaa uusi likööri sen asian päälle ja napauttaa sormiaan, jos se oli oikein väkevä.

Lääninhallituksen alikerroksen totisissa virkahuoneissa kulkivat vanhat hyvät ystävät ja virkatoverit juhlallisesti ja ylpeästi toistensa ohitse tumman sinisissä, kiiltonappisissa virkafrakeissaan, silloin kun kuvernööri oli virastossa. Mutta kun kuvernööri oli poistunut, oikasi lääninkamreeri selkäänsä kirjoitustuolissaan, nousi ylös ja meni varalääninkamreerin luo tupakalle. Ja pian kuului sieltä ukon herttainen nauru kaksoisovien läpi.

Läänin konttoristit ja kanslistit pistäytyivät porstuaan paperosseineen, mutta Yhdyspankin kassööri, joka säilytti rahojaan lääninhallituksen rahaholvissa, keräsi kokoon paperinsa, pani ne tulen pitävään kassakaappiinsa, laski vielä varmuuden vuoksi setelipakat ja lukitsi sitten kaikki niin että lukon kilinä kiviseinissä kajahti. Otti salkkunsa, antoi vahtimestarin auttaa päälleen. Mutta lääninkanslian herrat tulivat lääninkonttorin herroja tervehtimään. Olihan se rauhallista, tomuista, vähän turhan tarkkaa, mutta hyvän suopaa ja ystävällistä.

Kun aurinko oli ehtinyt lounaisen nurkan taa, vaihtoivat vanhemmat virkamiehet kankeat, siniset virkatakkinsa mukavaan arkitakkiin, nyökäyttivät hyvästiksi virkaveljilleen, ja niin sitä sitten virkatuntien loppuun kuluttua lähdettiin torin poikki kotiin tallustelemaan. Kotona odotti päivällinen. Lapset seisoivat jo pöydän ympärillä leukalaput kaulan alle valmiiksi sidottuina, ja mamma taputteli pappaa ystävällisesti olkapäähän ja kysyi, oliko hän jo kyllästynyt lihapulliin ja potaatteihin.

Mutta kaupungin vanhassa kirjakaupassa ei ollut rauhaa ruoka-aikanakaan. Siellä oli varaston tarkastus ja tomuisille hyllyille siellä kurkoteltiin ja pölyisiä laatikoita pengottiin. Konttorikirjat olivat auki pöydällä ja pahaa ne puhuivat. Siitä pitäen kuin tuo uusi suomalainen kilpailija tuolla katukulmassa oli naulannut seinään ruman suomalaisen kylttinsä, jonka vanhanaikuisia kirjaimia tuskin lukeakaan osasi, oli menekki melkoisesti vähentynyt. Kaupungissa vallitsi oikea boikottausjärjestelmä. Täällä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa ja varoja uhraamalla koetettu ylläpitää sekä ruotsalaista tyttökoulua että kirjakauppaa, ja viimeiset voimat tässä oli kulutettu vanhan, ruotsalaisen asian hyväksi — mutta kuinkas kävi?

Tulee mikä tulleekaan muuahta tusinaopettaja Jyväskylän seminaarista ja perustaa suomalaisen tyttökoulun ja kohta on oppilaiden luku vähentynyt niin, että täytyy ottaa köyhiä lapsia kadulta ja antaa heille ilmaiseksi kasvatusta, ett'ei oppilasmäärä aivan liika vähältä näyttäisi. Vielähän tuo sekin menettelisi. Mutta sitten tulee muuan hävytön suomenmielinen kirjakauppapalvelija, panee kylttinsä toisen melkein nenän alle ja vetää moukkia puoleensa suomalaisilla ilmoituksillaan ja suomalaisella nimellään — Pöllönen eli mikä Pullonen se on! Oma varasto tässä vaan jää homehtumaan — siinä ne nyt näkee seuraukset koko taosta siunatusta kansallisesta liikkeestä. — Siinä ne nyt näkee! — Mutta ei, — perään tässä ei anneta! Työtä pitää tehdä aamusta varhaisesta yöhön myöhäseen. Saavat nähdä ihmiset, ett'ei vanha ruotsalainen sivistys niinkään helposti väisty, — että sillä vielä on edustajansa maaseudullakin, on tukijansa, jotka eivät petä, ennenkun voimansa murtuvat ja täytyy tehdä tuo suuri konkurssi-ilmoitus itselleen Herralle ja Mestarille.

Pomppe.

Pomppe oli syntyjään puoleksi lintukoira puoleksi neufunlantilainen. Mutta kun emo oli suuri ja mustavillainen koira puhdasta neufunlantilaista rotua ja oli ennenkin saanut pentuja, jotka kasvoivat niin suuriksi kuin vasikat, ei kukaan epäillyt Pompenkaan puhdasrotuisuutta. Ja niinpä pantiin hänet kolmen viikon vanhana pieneen pärekoriin ja lahjoitettiin professorin nuorelle neidelle.

Pomppe tuli vaunuissa ajaen professorin huvilaan, peitettynä vasuunsa nuoren neiden polvella ja lihava oli hän ja pyöreä ja hullunkurinen. Matkalla oli häntä huviteltu pienellä etusormella, joka kutitti ja kiihoitti, vaikk'ei siitä kiinnikään saanut.

Pompesta on tuleva kartanokoira, niin päätettiin, kun hän kämmiskeli ruokasalin lattialla ja nuori neiti tarjosi hänelle maitoa teevadilta.

Hyvän isäntäväen Pomppe sai. Iloiset lapsuutensa ajat kieriskeli hän nurmikolla ja sai häiritsemättä kääriytyä porstuan mattoon ja repiä sitä niin paljon kuin mielensä teki. Mutta kun hän pääsi saliin tai vierashuoneihin, veti hän alas pöytäliinoja ja lamppuja, vei mennessään lankakerät ja sukankudokset ja piti yleensä aivan verratonta meteliä, — tehden kaikkea sitä kevytmielisen ja iloisen näköisenä, niinkuin sivumennen, huiskuttaen häntäänsä niinkuin paras ystävä mikään. Kun hän siis säännöllisesti kolme kertaa päivässä hiipi palvelustytön jälestä ruokasaliin, vedettiin hänet sieltä yhtä säännöllisesti takaisin piikain kammariin, ja sai hän aina jonkun makupalan pureksittavakseen ikäänkuin korvaukseksi siitä vahingosta, mikä hänelle tapahtui, kun täytyi olla vailla herrasväen sivistävää seuraa.

Muunlaista kasvatusta ei Pomppe saanut kartanokoiraksi tullakseen. Nuori neiti, joka itse suurimmaksi osaksi oli tätä kasvattajan tointa hoitanut, oli syksyllä usein kaupungissa, ja Pomppe sai tyytyä piikain opastuksiin ja ottaa noudattaakseen renkipoikain oivallista esimerkkiä.

Kun hän lokakuussa läheni puolen vuoden ikää, alkoivat tunne-elämän ensimmäiset ilmaukset soitella hänen koirasydämmensä herkkiä kieliä. Ne olivat kummallisia säveliä, jotka niistä helähtivät. Hän alkoi tuntea yhä enemmän kasvavaa harrastusta kaikkia kohtaan, jotka siivillä lentivät. Jo kesällä oli hän kärpästen tapoja perin pohjin tutkinut ja moni kärpänen oli päättänyt iloiset päivänsä hänen mustassa kidassaan. Mutta nyt saattoi hän syviin mietteihin vaipuneena seista tuntikausia kanaparven ääressä ja kun kanat vetäytyivät kammariinsa ja ovi sulki hänen näkyvistään Kokinkiinan ja Bramaputran kirjavan höyhenrikkauden, silloin jäi Pomppe siihen seisomaan ja outoja, kirveleviä tuumia tuumimaan.

Jos silloin tapahtui, että varis lähti haapalehdosta lentää kahnuttamaan, tai närhi hänen päällitsensä lensi, puhaltautui hän täyttä karkua jälkeen eikä pysähtynyt ennen kuin järven märkä raja-aita keskeytti hänen tutkimuksensa lintuelämän salaisuuksista.

Riippuvin korvin ja häntä koipien välissä kääntyi hän pois, mulkoili puitten latvoihin toisia ajettavia ja asettui taas vanhalle paikalleen kanakammion eteen. Siinä seisoi hän välistä pitkät hämyhetket kuunnellen kanojen kurkkujen soittoa. Rohkeat aavistukset täyttivät noina yksinäisinä hetkinä Pompen rinnan, sitä rohkeammat kuta heikommin kaakatus kanakammarista kuului ja lopuksi kokonaan vaikeni samalla kuin iltaruskokin häipyi pois tuolla tyynen salmen takana.

Pompen totisuus herätti herrasväenkin huomiota. — Pentutauti! Ja hän sai muutamia pisaroita jodia voileivän palasella, irvisteli ja nuoleskeli, mutta nielasi kohta kuitenkin kaikki voin vuoksi. Jodi ei parantanut Pomppea hänen kanahaaveistaan. Yhä vieläkin tavattiin hänet kanakarjaa katselemasta, nuo karvaset korvat hyvin huolellisen ja miettiväisen näköisinä.

Nuori neiti oli vähän pettynyt Pompestaan. Se ei tahtonut kasvaa — eikä ollut kauniskaan. Hän tarkasteli Pomppea joka kerta kuin jonkun ajan kuluttua tuli kotona käymään, mutta ei nähnyt mitään enteitä siihen, että Pompesta olisi vasikan kokoinen tuleva.

Mutta Pomppe juoksenteli pienuudestaan tietämättä teitä ja maita ja vilkuili variksia ja harakoita, varpusia ja rastaita, mutta ei siltä unohtanut ihastustaan — kanoihin.

Hänen rakkautensa lintuihin teki hänet mahdottomaksi huoneissa olemaan. Likaisena ja turkki täynnä olkia ja takkiaisia ilmaantui hän vettä suusta valaen ruokapöytään, mutta ajettiin inholla pellolle. Kyökissä sai hän ruokaa, — ja eli muuten omaa elämätään.

Silloin tapahtui eräänä päivänä, kun hän puolentunnin ajan oli seisonut liikkumatonna ja katsellut mitenkä paras kana maata nokki ja milloin milläkin jalalla seisoskeli, että hänet valtasi häpeämätön halu, hillitön ja vastustamaton. Häntä sojotti suorana kuin keppi ja pitkät korvat kohosivat pystyyn. Ja sitten karkasi hän kanojen kimppuun kauvan pidätetyllä innolla. Kaakattaen ja huutaen hajaantuivat ne kaikille haaroille, siipiään räpyttäen ja kaulat pitkinä. Se oli hänestä niin sanomattoman hurmaavaa, että hän hurjaa vauhtia karkasi äsken tähystämässä kanan kimppuun, tarttui häntä kaulaan ja kekkek! — siinä se kelletti hengetönnä selällään!

Pomppe seisoi ylpeänä urotyöstään ja kyni professorin parasta kanaa, kun karjapiika hänet keksi…

* * * * *

Sanotaan, että kun ihmissyöjät ovat saaneet kristityn lihaa maistaa, pitävät he sitä suuressa arvossa. Pomppe piti tästä lähin kananlihaa yhtä suuressa arvossa.

Uuden murhan tehtyään sai hän takkiinsa niin että pölisi ja kytkettiin hänet koko päiväksi rautaketjuun lähelle kanakammiota, vaan ei ollut siitä suurta apua.

— Taas kana! ilmoitti karjapiika.

Professorissa saatiin syödä arkipäivinäkin kananlihaa, mutta munat piti ostaa. Keppi keikkui Pompen selässä ja rautariimu ratisi hänen kaulassaan, mutta kun hänet taas päästettiin irti, oli hänellä pian taas suupielet höyhenissä ja pureskeli hän salaa nurkkain taa piilottamiaan purstokyniä.

Ankaran kurin alle jouduttuaan kadotti Pomppe kokonaan itseluottamuksensa, hiipi kuin varas kyökkiin, vältti ihmisten seuraa ja halveksi heitä. Ei kukaan enää toivonut hänestä vasikan kokoista tulevan, mutta kanoista oli hän sentään tarpeeksi suuri.

Sitten tuli talvi ja talven tuoma luminen rauha rauhoitti Pompenkin intohimoja, sillä jälelle jääneet kanat olivat hyvin telkityt kammioonsa eikä variksiakaan näkynyt. Nyt oli hänen aika tulla talon vartijaksi. Illat makasi hän kyökissä palvelijain jaloissa ja yöksi vetäytyi hän uunin kylkeen. Ei kenelläkään ollut sydäntä ajaa häntä virantoimitukseen paukkuvassa pakkasessa.

Joulun jälkeen sai hän laiskottelutoverin. Nuori ylioppilas, joka oli sukua perheesen, tuli maalle kirjoja kirjoittamaan. Heti tuli heistä ystävykset. Pomppe kävi tervehtimässä ylioppilasta hänen yliskammarissaan ja yhdessä siinä laiskoteltiin, toinen lattialla toinen sohvalla. Hänen kanssa seurustellessaan sai Pomppe takaisin uskon itseensä. He tekivät yhdessä aamukävelynsä jään yli, ja Pompen ajatukset omasta arvostaan kasvoivat sitä mukaa kuin ystävyys. Seurauksena siitä oli, että karjapiika eräänä aamuna tapasi Pompen kanakammiosta, jonne tämä oli tunkenut aivan käsittämättömällä tavalla. Hänen edellään juoksi väristen ja kaakattaen suuri Bramaputra kukko, höyhennettynä aivan ilki alastomaksi. Kanat huutelivat täyttä kurkkua orsillaan, mutta kukko, joka oli kadottanut siipihöyhenensä, ei voinut lentää heidän luokseen, vaan juoksi niinkuin sirkushevonen huoneen ympäri Pompen ollessa tirehtöörinä.

Siitä tuli tietysti kukonpaistia päivälliseksi, mutta Pomppe sai olla kahleissa viikon päivät ja ajatella Bramaputra-kukkoaan. Mutta ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, söi kukonpaistiaan makeaan suuhunsa.

Siitä päivästä alkaen tuli Pompesta ehdottomasti raitis — liekö sitten kuri auttanut vai omat päätökset.

Kesällä toimitti hän kartanokoiran virkaa: vieraita ei hän juuri haukkunut, mutta juoksenteli sen sijaan pitkät matkat heidän jälessään, ja oli poissa päivittäin.

Syksymmällä tuli ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, käymään ja kiittämään viimeisestä.

— Missä on Pomppe?

Vai Pomppe! Kun kyökkipiika eräänä päivänä laskeutui kyökin rappuja, näki hän kahdeksan kanan ruumista, jotka olivat asetetut vierekkäin riviin, niinkuin olisi ihminen ne siihen latonut. Jokaiselta oli kaula poikki purtu.

Se oli Pompen viimeinen urotyö. Sen jälkeen ei häntä ollut näkynyt viikkokauteen.

Oliko hänellä paha omatunto, vai oliko hän poistunut siksi, ett'ei kotona enää ollut ainoatakaan kanaa?

Väärinkäsitys.

Mikkelin kaupunki oleili tuossa hiekkakankaallaan lähellä järven rantaa niin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin tuollainen pikku kaupunki, jolla on omat varmat etuoikeutensa, lääninhallituksensa ja lyseonsa, suinkin vaan voi oleilla keskellä rauhallista, hiiskumattoman hiljaista seutua.

Illan tullen kuului muutamia pitkiä torven toitahduksia ylhäältä palotornin mäeltä, länsipuolelta kaupunkia, ja kohta sen jälkeen alkoi karja kilisevin kelloin lähteä liikkeelle kaupungin haasta katuja pitkin. Karjan jälestä tuli joitakuita ruskeajalkaisia, pölyisiä poikanulikoita.

Kaupungin piiat kävivät karjaa vastaan, valitsivat kukin lehmänsä ja ajoivat ne kotiin, kunnes lopulta oli jälellä vaan kaksi lehmää, jotka vielä residenssitorillakin haukkasivat suuntäytensä ruohoa märehtiäkseen sitä sitten lypsettäessä.

Kaupungin eteläiseen päähän sijoitetussa lääninvankilassa oli ehtoolla esiinhuuto ja vartion muutos. Siellä kahleet kalisivat ja kuului komentohuutoja. Tuo keltanen kaksikerroksinen rakennus, jota korkea muuri ympäröi, koetti kyllä peittäytyä tuuheiden rantakoivujen vihreään helmaan, mutta vastaisella puolella kohosi sen uhkaava pääty ajoportin kohdalla pienelle kentälle päin, jonka nurmi oli kulunutta ja päivän paisteesta ruskettunutta ja jossa hiekka oli tullut näkyviin laihojen heinän korsien välissä.

Vähän matkaa siitä sen suoran kadun varrella, joka hiekkakenttään päättyi, oli kaupungin laidassa kasakkain kasarmi, pitkä ja matala puutalo. Kasarmissa ja sen rappuisilla lauloivat nuo Donin asevelvolliset alakuloisia laulujaan avaroista aroista ja hurjista ratsastuksista. Laulu kuului kaupunkiin ja siitä sanottiin: — Tulee sade, kasakat laulavat.

Vankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen saanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja rauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, — velkavankeja ei pidetty tiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli ikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.

Huomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi, pieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin maksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen kovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni kiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui. Entäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, — eihän tuosta kunniakaan mene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, — ja onhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa ansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä sitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla velkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.

Hytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän muutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, — eivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet. Oikeastaan hän nyt vasta ensikerran koko istuma-aikanaan ajatteli vapauttaan, — ei olisi ennen kannattanutkaan. Mutta pian koittavaa vapautusta ajatellessa tuli hänelle halu toinenkin ja paljoa kiusallisempi:

Kun saisi tupakkaa!

Ei ollut hän koko istuma-aikanaan saanut haistaakaan tupakkaa. Ei ollut hän milloinkaan niin kovaa kokenut. Ja kun ajatteli eukkoaan ja kuutta pienokaistaan siellä kotimökillä, näki hän yllä selvemmin itsensä istumassa tuvan rappusilla illallisen syötyä. Ettäkö jos tupakoi? No niin, että nurkantakaiset ritisivät hänen kuluneessa savupiipussaan, ja savu leijaili pihan yli tallin seinään. Oikein kihosi vesi suuhun tuota ajatellessa…

Vartijoita vaihdettaessa oli Ivan Kusnakoff asettunut juovikkaan vahtikojun eteen ympärysmuurin luoteisessa kulmassa. Hän käyskenteli, kevyt kasakin pyssy olallaan, ankarana ja sotilasmaisena, nuo neljäkymmentä säädettyä askeltaan edes ja takaisin vahtikojun edustalla, niin kauvan kuin vartiopatrulli oli niillä tienoilla, mutta kun nuo viisi ilta-auringon valossa välkkävää pyssynpiippua olivat kadonneet kasarmin lauta-aidan taa, asetti hän ampuma-aseensa muuria vasten, irroitti vyönsä ja istuutui vahtikojun kynnykselle.

Eihän ollut niin kovin hauskaa kasakkanakaan olo. Hän yhtyi hiljaa hyräillen tuohon kotoisen laulun säveleesen, jota toverit yhä lauloivat kasarmin rappusilla, ja hänen ajatuksensa harhailivat kauvas aavoille aroille, missä kellanruskea joki vuotaa hitaasti ja raskasmielisesti, mutta samalla niin tuttavallisesti ja salaperäisesti kuin ainoastaan kotiseudun joki vuotaa voi.

Kolme vuotta sitten lähti hän Donista kahdeksantoista vuoden vanhana. Sittemmin oli hän sotapalvelustaan suorittanut tässä kaupungissa tällä vieraalla maalla ja noina kolmena vuotena oli hän oppinut kansan kielellä kiroamaan, — siinä kaikki. Mukavaa elämäähän täällä elettiin: vartioitiin läänin vankilaa ja silloin tällöin oltiin harjoituksissa. Joskus vaan tehtiin pitempi ratsastusmatka. Vaan vaikkei hän voinutkaan itselleen mitään sen parempaa toivoa, kuohuivat hänen kuumat verensä useinkin levottomasti. Varsinkin yksinäisinä yöllisinä hetkinä, kun hän asteli määrättyjä askeliaan vahtikojun edustalla, kun yö oli ihana ja hiljaisuus ääretön ja kaikki elämä tuossa pienessä kaupungissa oli uneensa vaipunut, kun ei ainoatakaan lehvää liikahtanut ja kun hän ei kuitenkaan ankarimman rangaistuksen uhalla saanut silmäänsä ummistaa, syntyi hänessä haikea, palava halu saada jotain vaihtelua aikaan, päästä joihinkin seikkailuihin osalliseksi.

Tänä iltana oli hänellä jonkunlainen epäselvä tunne siitä, että jotain tulisi tapahtumaan, ja hän tähysteli tarkasti ympärilleen: kunpa vangitkaan edes tekisivät pakoyrityksen, niin olisihan siinäkin edes jotain vaihtelua! Mutta ei hän mitään erikoista huomannut, heitti jalkansa ristiin, kaivoi esiin tupakkakukkaronsa ja sytytti nysänsä.

Kaislarantainen, tyyni lahdelma nukkui rauhallista kesäuntaan lummekukkaisen peitteensä alla, — eikä kuiskahdustakaan kuulunut! Hän nojautui taapäin, puhalsi tupakan savun tyyneen ilmaan ja katseli, kuinka se hajaantumatta kohosi korkealle ilmaan. Mutta kun hän taas katsahti ympärilleen, suututti häntä ahdas näköpiiri, joka ikäänkuin kuristi häntä. Olla hänen siellä, kaukana, äärettömällä arolla, jossa taivaanranta huimaavan kaukana aaltoilee…!

Silloin säpsähti Heikki Hytönen ikkunansa takana.

Tupakkaa!

Mutta mistä tuli se tupakan haju? Hän avasi varovasti ikkunan ja pisti ulos parroittuneen leukansa, tähysteli uteliaasti ympärilleen, mutta ei mitään nähnyt.

Kasakka heräsi mietteistään, nousi seisomaan, otti pyssynsä ja huusi mielensä huviksi pitkän vartiohuutonsa:

— Slusha-a-aj!

— Slushaj! vastasivat vuorostaan muut vartijat, joita oli yksi jokaisessa linnan muurin neljässä kulmassa.

Kasarmissa käännähti kasakkakapteeni rauhallisesti toiselle korvalleen, kun kuuli että hänen väkensä oli paikoillaan, ja linnan vanki kopissaan säpsähti levottomasta unestaan, niin että raudat ratisivat; jolloin vanginvartija käytävässä katseli häntä hetkisen pienen oveen tehdyn lasireiän läpi.

Mutta Heikki Hytönen venytti suunsa leveään, hyväntahtoiseen hymyyn, pisti ulos paljaaksi kulitun, hullunkurisen päänsä niin pitkälle kuin sai ja huusi varovasti ja salamyhkäisesti:

— Kuuleshan, velihopea, hanki tupakkaa ukolle, jonka täytyy vaan tyhjää ilmaa nieleksiä!

Kasakka katsahti ylös äänen kuultuaan, näki hämmästyksekseen vangin ikkunassa ja viittasi kiivaasti ja päättävästi kädellään, että hän hetipaikalla vetäytyisi tiehensä. Hänellä oli ankarat määräykset vankien suhteen eikä mitään muuta puhetorvea kuin — pyssynsä.

Mutta kun ukko näki hänen tupakoivan, ihastui hän ikihyväksi.

— Sinäkö täällä tupakoitkin, velihopea! — Huomenna saat tupakkasi kolminkertaisesti takaisin, jos nyt vähän ukolle annat…

— Perkele! huusi kasakka, pannen siihen sanaan kaiken suomenkielen taitonsa, ja pui nyrkkiään.

— Elähän tuossa kiroile… enhän minä ole mikään varas, niin että turhaan siinä kiroilet… siltavouti on vaan panettanut minut kiinni kahdestakymmenestä markasta… ja sinä saat tupakkasi nelinkertaisesti takaisin, kun täältä huomenna pääsen vapaaksi!

Kun kasakka hetken aikaa seisoi epätietoisena siitä, mitä hänen olisi tekeminen, sai Heikki Hytönen uutta toivoa:

— Kuulehan nyt, velihopea… enhän tahdo kuin muutaman piipullisen… tai kunhan vaan saisin suuhunikaan…

— Perkele! kiljasi kasakka uudelleen ja kohotti pyssynsä.

— Katsohan sinua, kun siinä kiroilet… enhän minä tee kellekään pahaa… kah, soh… elähän, jumalan luoma, ihmistä ammu… minähän olen se Hytös-Heikki Pieksämäeltä.

Kasakka ei ymmärtänyt sanaakaan. Ukko oli hänestä liiaksi ujostelematon ollakseen suuri pahantekijä, mutta oli hän jo kyllästynyt siihen, että tämä noin ääneensä puheli tuolla ylhäällä, sillä ankarimman rangaistuksen uhalla oli vahtimiehiä kielletty vankien kanssa puhelemasta. Jos kuka sen nyt sattuisi kuulemaan, niin saisi hän vähintäinkin vuorokauden pimeää arestia ja sen lisäksi vielä löylytyksen kapteenilta, joka ei suinkaan korvapuustiin rajoittuisi. Hän tunsi kyllä kapteeninsa. Vielä kerran koetti hän hyvällä saada ukon vaikenemaan. Pani pois pyssynsä ja hätisteli kummallakin kädellään tuolle itsepäiselle suupaltolle, niinkuin hätistetään lehmää, kun tahdotaan sitä pelottaa, ja samalla kiroili hän: perkele… perkele…

Mutta nyt tuli ukko aivan haltioihinsa kasakan leikillisyydestä, nauraa hohotti ja alkoi uudelleen rupatella:

— Sinäpä vasta veitikka olet, joka ensin uhkaat ampua ja sitten telmät kuin hupakko, ennenkun tupakkaa annat…

Silloin kasakka taas tähtäsi.

— Kah, soh, joko nyt taas rupeat… elä leikittele pyssyn kanssa, saattaa lauveta!… mitä huudat?… enhän niinä ole mikään murhamies enkä varas, min' oon se Hytös-Heikki Pieksä…

Heikki Hytönen ei ole sen kauvemmin rupatellut. Kasakka oli todenteolla suuttunut, huutanut hänelle venäjäksi, että vetäytyisi tiehensä, mutta kun ukko yhä oli itsepäinen, tähtäsi hän ikkunan pieleen ja laukasi.

Juuri kuin Heikki Hytönen oli kotipitäjänsä nimen mainitsemaisillaan, horjahti hän taapäin huoneesen, aikoi pyyhkäistä käsillään otsaansa ja kaatui sanaa hiiskumatta selälleen. Luoti oli sattunut ikkunan saranaan ja siitä kimmonnut syvälle Heikki Hytösen itsepäiseen kalloon.

Kasakka vedettiin oikeuteen, mutta vapautettiin lopulta.

Tuo pieni kasakkakomennuskunta on jo aikoja sitten Mikkelistä muuanne siirtynyt. Siellä on nyt muita laitoksia, jotka ennustavat sadetta yhtä varmasti kuin kasakkain laulu ennen aikaan. Omat asevelvollisemme astuvat määrätyt askeleensa lääninvankilan vahtikojujen edessä ja tupakoivat salaa, mutta ymmärtävät paremmin suomea, vaikkeivät olekaan niin vilkasliikkeisiä kuin kasakat.

Ivan Kusnakoff oleilee kaukana Afganistanissa eikä ammu enää Hytösiä.
Mutta laiha, työnteon murtama vaimo vanha sai lähteä mökistään
Pieksämäellä kuuden pienen lapsensa kanssa, eikä siltavouti koskaan
saanut takaisin kahtakymmentä markkaansa.

Kotiin.

Unohtumaisillaan oleva joulu-muisto.