NELJÄSTOISTA LUKU
Kapteeni Thoreld oli matkustanut pois muutamiksi päiviksi, kun Johanna suuri asiansa sydämellään tuli Herrasaareen kantaen nuorinta lastaan käsivarrellaan. Niin pian kuin hän sinne ilmestyi, neuvottiin hänet pehtorin luo, joka mitään kyselemättä toimitti hänelle lautasellisen lämmintä lientä ja suuren leipäpalasen. Johanna ei kuitenkaan tähän tyytynyt, vaan kysyi kapteenia itseään.
— Mitä sinä hänellä?
Olisi ollut asioita, joiden takia oli tultu pitkät matkat, aina
Pohjanmaalta asti.
Vai niin, kapteeni ei ole nyt kotona, mutta tulee muutaman päivän perästä.
Eikö saisi jotain tehtävää siihen mennessä? Näyttihän tämä olevan suuri talo, jossa olisi pitänyt olla monenlaista askaretta.
Ei ollut nyt työtä vieraille annettavaksi.
Mihinkäs hän sitten ryhtyisi odotellessaan?
Hm — niin…! Häntä tarkasteltiin tutkivasti — hän näytti olevan rohkeampi kuin tavalliset kerjäläiset ja lie nähnyt parempiakin päiviä. Ja sitten hän tahtoi niin varmasti puhella kapteenin kanssa. Koetettiin tutkistella häneltä, mitä se mahtaisi olla, mutta turhaan. Hän vain kysyi, pitäisikö hänen sitten välttämättä taas palata takaisin rautatietyöpaikalle pienten lastensa kanssa ja parin päivän perästä tehdä sama matka uudelleen.
Pehtori oli hyväsydäminen ihminen, ja Johanna sai ruveta villoja karttaamaan hänen keittiössään samalla kun lapset leikkivät kissan kanssa nurkassa. Tätä kesti kaksi päivää, ja kolmantena tuli kapteeni Thoreld kotiin.
Hän makasi pitkän ruokalevon ja vasta sitten laskettiin Johanna hänen puheilleen: lapset saivat jäädä pehtorin puolelle, sillä ei heitä sopinut kuljettaa hienoihin herrashuoneisiin. Ja niin seisoi hän, jo porstuankin komeuden häikäisemänä, kapteeni Thoreldin edessä hänen työhuoneessaan, ja kapteeni Thoreld virkkoi:
— No, onko sinulla mike asia?
— Olisi minulla, herra kapteeni, tärkeä asia.
— Mike niin?
— Se koskee herra kapteenin torpparia Uramossa.
— Kalle Pihlkö?
— Kalle Pihliä. Minä olen sen vaimo.
Kapteeni tarkasteli kummastellen vaimoa, sanomatta sentään mitään.
Johanna ei väistänyt ruskeita silmiään ja vaikeni hänkin.
— Hen olisi siis kaksi kerta nainut?
— Niin onkin, herra kapteeni.
— Se ole ikeve asia, sanoi kapteeni. — Oleko sinulla todistuksia?
— Olenhan minä itse todistuksena tässä, ja sitten on minulla mukana kolme hänen lastaan…
— Mine pelkän, ettei se riitte. Onko sinulla sinun ja hänen papinkirjat?
— Omani minulla on, mutta hänhän otti kirjansa, kun lähti
Pohjanmaalta.
— Vai niin, sanoi kapteeni ja mietti. Häntä miellytti tuon naisen suorapuheisuus, jossa ei ollut kyyneliä eikä turhia juttuja ja rukouksia. Hän ei epäillyt hetkeäkään, että nainen puhui totta, mutta hänen ajatuksensa harhailivat kaikenlaisissa pienissä toisistaan riippuvissa sivuseikoissa, ja kuta kauemmin hän ajatteli, sitä toivottomammalta näytti kapteenin kasvoista päättäen Johanna Pihlin asia hänelle itselleen.
— Se on siis nainut falskin papinkirjan päälle? sanoi kapteeni Thoreld vihdoin.
— Aivan niin — minä tunnen sen miehenkin, jolta hän on kirjat ostanut.
Taas näytti kapteeni hyvin tyytymättömältä. Minkätähdenhän se käypi niin hänen sydämelleen, ajatteli vaimo.
Kapteenin mietteet eivät suinkaan olleetkaan iloisia. Nyt tulee tämä juttu ja saattaa ehkä uuteen valoon asiat, jotka hän kauan sitten oli toivonut unohdetuiksi ja sovitetuiksi. On se elämä kuitenkin merkillinen — koneisto toisiinsa vaikuttavia pikkuseikkoja! Ei hän ollut taikauskoinen, mutta hänen täytyi kuitenkin uskoa kohtaloon tällä hetkellä.
— Istu alas! Sanoi hän hajamielisesti vaimolle.
Johanna epäili. Istuisiko hän täällä, tässä hienossa huoneessa, tuon ankaran herran läsnäollessa. Mutta kun se itse käski istumaan, niin — ja hän silitteli tuolin samettipäällystä ennen kuin istuutui sen äärimmäiselle kulmalle. Siinä istui hän nyt juhlallisena ja toivoi hiukan, että Kalle Pihl olisi nähnyt hänen istumassa Herrasaaren kamarissa. Eiköhän olisi vähän käytöstään muuttanut tämän nähtyään.
Sitten kysyi kapteeni, oliko hän jo tavannut miestään. Johanna kertoi käynnistään Uramossa, ja kapteeni nyökäytti vain päätään hyväksyvästi; niin kuin olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, että häntä siellä oli niin huonosti kohdeltu. Mietittyään vielä viimeisen kerran nousi hän ylös, helisteli rahoja laatikossa ja antoi hänelle pari kirkasta hopearahaa.
— Otta teme! Ja kapteeni selitti, että asia tulee venymään. Mutta hänen ei tarvitsisi katua, että oli kääntynyt kapteenin puoleen. Ja hän lupasi puhua nimismiehen ja tuomarin kanssa ja hankkia tarpeelliset paperit. Sitten olisi helppo asia saada Kalle Pihl vangituksi, ja sitä kai hän tahtoikin.
— Ei, hyvä herra kapteeni, sitä minä en tahdo, sanoi Johanna kiivaasti ja sysäsi pois rahat.
— Mitäs sitten?
— Ettei antaisi lastensa kuolla nälkään, ja kunhan vain saisin ne pahimman ajan yli, niin kyllä se ne sitten korjaisi, siitä olen varma.
Taas vaipui kapteeni ajatuksiinsa. Hän näytti melkein unohtaneen naisen läsnäolon, sillä hän istui kappaleen aikaa ja rummutti sormillaan pöytään. Tuijottaen hajamielisesti ampumalinjaa pitkin loi kapteeni Thoreld siinä itselleen joukon aivan uusia vapaamielisiä mielipiteitä oikeusfilosofian alalta. Hän ajatteli, että mitä hyötyä oikeastaan olisi panna vankeuteen tuo reipas, työteliäs mies, vaikka hän olisikin tehnyt kelvottoman tekosensa, kun vaimo ja kolme lasta sen kautta aivan varmaan joutuisivat turvattomaan tilaan. Ja vaikka mies nyt melkein oli hänen käsissään, tuli hänelle halu panna toimeen aivan toiset periaatteet kuin lain tavalliset. Sillä hän tiesi, että köyhän vaimon nykyisissä ahtaissa oloissa, kun puolet Pohjois-Suomen köyhimmästä rahvaasta oli mieron tiellä, olisi hyvinkin vaikea saada Kalle Pihl tuomituksi. Ei se kapteeninkaan avulla kävisi niin helposti eikä varsinkaan ilman kustannuksia. Ja millä köyhä vaimo ne suorittaisi? Mutta nythän se itse tulee ja pyytää, ettei lakia niin ankarasti luettaisi…
Kapteeni Thoreldin omat oikeudenkäsitteet taistelivat muun maailman oikeudenkäsitteitä vastaan. Hän ajatteli katkeria ajatuksia ihmislaitosten epätäydellisyydestä ja hymyili katkerasti kaikkien niiden kätyreille, jotka niin usein typeryydessään tekevät suurimman oikeuden nimessä suurinta vääryyttä. Mutta samalla hän muisti, että yksilön velvollisuus on alistua yhteiskunnan lakeihin ja että on kohtalo, joka voi kostaa.
— Ei — tämä on asia, jota täytyy ajatella perin pohjin! Hän käännähti hajamielisesti vaimon puoleen ja sanoi kutsuvansa hänet huomenna taas puheilleen. Hänen täytyi tuumia asiaa.
Johanna niiasi, odotti vähän ja valmistautui lähtemään. Silloin sanoi kapteeni hänelle:
— Niin, se on totta — rahat, jotka et sine huolinut! Otta ne sentään, vaikka saatkin olla talossa. Mutta muista se, että et puhut kenelle asiasta.
— Kyllä minä, herra kapteeni.
Johanna poistui kiitellen ja ylpeänä siitä, että hänellä ja kapteenilla oli yhteinen salaisuus. Kapteeni Thoreld istui kauan pöytänsä ääressä ja mietiskeli. Ennen kuin hän meni levolle, kuulusteli hän pehtorilta, tulisiko Kalle Pihl huomenna päivätöihin, ja kun hän kuului tulevan, niin sanoi kapteeni tahtovansa puhutella häntä aamiaisen jälkeen.
Yöllä hän näki unta, että oli Salomo kaikessa kunniassaan, mutta heräsi kuitenkin pahalla tuulella. Aamiaisen jälkeen kuului askeleita oven takaa, ja Kalle Pihl astui sisään varmempana kuin koskaan ennen, melkeinpä uhkamielisenä. Kapteeni Thoreld oli tahallaan vaiti vähän aikaa tehdäkseen hetken juhlalliseksi ja sanoi sitten:
— Sinusta on kummalliset huhut kulkemassa, Kalle Pihl.
— Tarkoittaako kapteeni sitä kerjäläisakkaa, joka juoksee lapsineen talosta taloon ja kertoo olevansa minun vaimoni?
— Jaa, sanoi kapteeni lyhyesti.
— Mutta se ei ole minun vaimoni, jatkoi Pihl tiukasti.
— No, no, — no, no! Hiljempi, hiljempi! Tierätkö mike rangaistus on kaksivaimoisuudesta?
— Mitä se minua liikuttaa?
— Se liikutta paljokin, jos mine otta asia omaksi ja todista sinu falskit paperit, sanoi kapteeni kärsimättömästi ja ankarasti.
Mutta pohjalainen oli varustautunut kaikkein pahintakin vastaan ja sanoi röyhkeästi:
— Vetäkää vain käräjiin, jos teitä haluttaa, niin saan minäkin kertoa tämän naimiskaupan vaiheet alusta loppuun, vaikkei itse asiasta olekaan mitään tuleva.
Kapteeni Thoreld heitti häneen silmäyksen, joka ei merkinnyt hyvää.
— Mine neuvon sinua vehemmin kopeilemaan, mies! Jos mine tahto, pane mine sinu kuritushuoneesen!
— Sitä ei kapteeni tee, sanoi pohjalainen aivan rauhallisesti. Hänen varma käytöksensä vaikutti tuntuvasti kapteeniin. Salomo kaikessa kunniassaan ei tiennyt oikein mitä tekisi tälle päättävälle, uppiniskaiselle miehelle. Ei hänelle auttanut siveyttä saarnata, eikä kapteenillakaan ollut siihen taipumuksia.
— Ihminen teke paljon oikeuden vuoksi, sanoi hän ja katsoi Kalle
Pihliä suoraan kasvoihin.
— Oikeus ei saa minua milloinkaan käsiinsä, mutta minä tiedän kertoa merkillisiä juttuja siitä, miten Herrasaaren kapteeni houkuttelee vieraita ihmisiä naimaan hänen…
— Suus kiinni ja mene ulos!
Kapteeni Thoreld seisoi hänen edessään kalpeana vihasta, ja hänellä oli nyt entisen kaartinluutnantin ryhti, kun hän osoitti miehen ulos. Pohjalainen katseli häntä kylmästi silmiin, otti hattunsa ja meni tyynesti ulos. Kapteeni näki hänen kulkevan ampumalinjan ohi selkä suorana ja vakavin askelin, ja hänelle tuli palava halu juosta tuon hävyttömän miehen jälkeen ja antaa hänelle selkäsauna koko talonväen läsnä ollessa. Mutta samassa tuntui kuningas Salomo kovin voimattomalta tuota kopeaa alustalaistaan vastaan, jonka hän niin typerästi ja varomattomasti oli tehnyt salaiseksi rikostoverikseen. Mutta se tunne kesti ainoastaan hetken verran. Sillä kohta sen jälkeen hän käski valjastaa, kutsui Johannan puheilleen ja lupasi ottaa hänen asiansa ajaakseen. Puolen tunnin kuluttua hän oli jo matkalla kaupunkiin neuvotellakseen asianajajansa kanssa ja saattaakseen asian pikaiseen päätökseen.
Pari tuntia sen jälkeen oli Johanna saanut lapsensa pariksi päivää sijoitetuksi muutamaan torppaan ja meni nyt rinta ilosta paisuksissa tapaamaan Lehtimaata ja ilmoittamaan hänelle hyvät toiveensa. Hän sääli tuota siivoa miesparkaa, joka hänen tähtensä oli saattanut itsensä niin pahaan pulaan.
Lehtimaa oli elänyt surkeata elämää sitten kun torppari oli karkottanut hänet maaltaan. Oli jo viikkokausi kulunut eikä Johannasta mitään kuulunut. Ensi päivät oli hän maannut ladossa heinien sisässä, mutta sitten oli leipä loppunut ja nälkä alkoi ahdistaa.
Hänellä oli yllään viimeiset jäännökset menneestä vaateparrestaan: vaalea nuttu, joka oli ennen ollut varatuomari von Blumen ja jonka neiti Louise oli suosikilleen lahjoittanut, yhdet housut, joiden alta näkyivät karkeat ja likaiset liinavaatteet, vaalea kesälakki ja kenkien puutteessa tukku riepuja jalkaterien ympärillä. Kaula oli paljas ja hän koetti turhaan lämmittää sitä nostamalla ylös takkinsa pienen ja hienon samettikauluksen, joka huonosti sopi puvun muuhun kurjuuteen.
Hän tuli ulos ladosta kirves olallaan, takkuisena ja heinäisenä, ja katsahti ympärilleen. Talvinen harmaa päivä jo hämärsi. Sisukset huusivat syömistä, hän värisi vilusta ja työnsi suunsa lunta täyteen pahinta janoaan sammuttaakseen. Sitten haukotteli hän, venyttelihe ja näytti vasta nyt ymmärtävän, että oli olemassa. Kuta enemmän hän selvisi kohmelostaan, sitä surkeammaksi kävi hänen mielensä. Hän koetti etsiä epäselvistä aivoistaan jotain valon välähdystä, joka muistuttaisi hänelle, missä hän oikeastaan oli, ja silloin hän muisti, että hän oli jossain kaukana metsässä ja ettei hän enää voisi tässä pitäjässä mennä ihmisten ilmoille, kun kaikki kutsuivat häntä ryöväriksi ja sulkivat häneltä ovensa.
Lehto niityn ympärillä oli paljas ja lehdetön, siellä täällä vain näkyi mustempana pilkkuna joku havupuu. Oli satanut lunta siitä pitäen kun hän viimeksi oli ollut ladon ulkopuolella, ja kun ei näkynyt jälkiä missään, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi nukkunut monta vuotta. Päiväin luku oli kulunut pois hänen mielestään, ja ainoa, josta hän oikeastaan oli selvillä, oli se, että häntä paleli, että hänellä oli nälkä, kauhea nälkä — ja että hänet karkotettaisiin joka torpasta, jonne menisi lämmittelemään tai leipäpalasta pyytämään. Tuuli toi jostain kylmää, purevaa lumiräntää, ja Lehtimaakin tahtoi mennä jonnekin tietämättä minne, ettei kokonaan sille sijalleen kohmettuisi. Vähitellen selvisi hänelle, että hänen kuitenkin pitäisi pistäytyä lähimpään torppaan kuulemaan, eikö pohjalainen vaimo olisi käynyt häntä perunakuopasta etsimässä.
Hän tuli torppaan pimeän kähmässä ja näki, kuinka tuli takassa leimusi. Ettei pelottaisi asukkaita jätti hän kirveensä ulkopuolelle, astui sisään lukottomasta ovesta, tunsi lämpimän kuin palsamin ruumiissaan ja sai silmilleen näin kuuluvan tervehdyksen:
— Siinäpähän on taas tuo pohjalainen rosvo, vaikka on kielletty tänne tulemasta! — Torpassa oli kaksi miestä, ja luottaen yhteisiin voimiinsa uskalsivat he näin kovasti puhua.
— Minä menen heti pois, sanoi Lehtimaa, tahtoisin vain tietää, eikö minua ole käynyt kysymässä muuan vaimo sillaikaa kun olen ollut poissa.
— Kukapa kysyisi sellaista ryöväriä kuin sinä olet? vastattiin.
— Saattaa se olla joku semmoinenkin, sanoi Lehtimaa välinpitämättömästi.
— Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?
— Ei ole muuta.
— Mene sitten matkaasi! Tämä ei ole mikään rosvojen pesä.
— Eipä olekaan, sanoi Lehtimaa, ja kun en minäkään ole mikään rosvo, niin antanettehan kuitenkin lämmitellä, ennen kuin ajatte taipaleelle.
Hän lähentelihe takkavalkeaa käsiään hieroen ja ylläpitäen sananvaihtoa niin kauan kuin mahdollista saaden sillä tavalla aikaa lämmitelläkseen. Kaikki hänen entinen ylpeytensä ja itsetuntonsa oli poissa, ja hän otti vastaan pahimmat haukkumanimetkin saadakseen vielä edes vähän aikaa seisoa tulen ääressä. Kun ei lähdöstä näkynyt mitään tulevan, sanoi torppari päättävästi:
— Nyt riittää jo. Eikö sinulla ole mitään häpyä, mies?
Oli sitä vielä sentään vähän, Lehtimaa loi pitkän katseen talonväkeen ja meni sanaakaan sanomatta ulos. Kun hän oli mennyt, pantiin ovi säppiin. Ja siinä seisoi Lehtimaa talvikylmässä kesävaatteet yllään, ja lähimpään kylään oli peninkulman matka.
Mutta hän oli saanut lämmitellä ja jähmettyneet veret olivat sulaneet. Kuta nopeammin ne alkoivat suonissa kierrellä, sitä polttavammin leimahti hänessä viha ja häpeä. Merkillistä kyllä puhkesi se vasta sitten, kun hän oli tullut tuvasta ulos ja kuullut ovea pantavan säppiin. Se revähti sellaisella voimalla, että hän paukautti kirveenhamaralla tuvan seinään ja meni tiehensä ilkilaulua laulaen. Hänen äänensä kuoli lumituiskuun ja kuului karkeana ja rumana ainoastaan muutamien kyynärien päähän. Silloin tunsi hän taas nälän kiljuvan vatsassaan ja tehden tuikean päätöksen lähti menemään Kotkaisiin päin. Hän kulki nopeasti tietämättä oikein minne kulki, nälän ajamana niin kuin sydänmaan susi, joka lähtee hakemaan ihmisiä ja viljeltyjä seutuja. Lehtimaan rohkeus ja toivo alkoi kasvaa hänen kiivaasti kävellessään, eikä hän huomannut, että se oli kylmässä ladossa saatua kuumeen alkua, joka jo hänen suonissaan poltteli. Hän samoili teitä pitkin, joilla kaikki jäljet olivat tuiskunneet umpeen, poikkesi milloin millekin syrjäpolulle, ja tunnin kuluttua hän näki tulta puitten välistä. Hän saapui yksinäiselle paikalle, jonka hän muisteli ennenkin nähneensä, mutta vasta sitten, kun hän oli mennyt sen sivu ja kuuli kosken kohinaa, tajusi hän tulleensa Uramon torppaan.
Samassa hän hengästyi, ja polvet menivät niin vetreiksi, että hänen täytyi istuutua kannon päähän puhaltamaan. Hänen ohimonsa jyskyttivät ja korvissa humisi, niin kuin olisi Uramon koski ollut suuri vesiputous. Topertuneiden intohimojen ja epäselväin ajatusten seasta tunki hänen kiihottuneeseen mieleensä yksi ainoa polttavan suuri, vaarallinen ja hurmaava tuuma:
— Kun laki ei voi hankkia minulle oikeutta eikä kukaan muukaan, niin täytyy minun itseni hankkia sitä!
Se ajatus välähti yhtäkkiä hänen päähänsä, tuli niin kuin pahojen henkien puhaltamana ja tuli niin kiivaasti, että Lehtimaan täytyi odottaa useampia minuutteja ennen kuin sai itsehillintänsä taas takaisin. Mutta silloin rupesi järki tukemaan koston himoa.
Häntähän oli kohdeltu huonommin kuin kulkukoiraa, häntä oli häväissyt ja piessyt se mies, joka sai kiittää häntä kaikesta menestyksestään. Häntä oli koko pitäjän kuullen kutsuttu ryöväriksi, ja tuo mies oli ryöstänyt häneltä kaikki, jopa hänen puukkonsakin, niin että hänen täytyi kuin nälkäisen pedon metsiä kierrellä. Entä sitten nuo naiset; ensin tuo petetty ihminen, joka eli torpassa, ja sitten tuo toinen, joka mieroa kiersi — olivatko ne kumpainenkaan ymmärtäneet mitä hän tahtoi heidän hyväkseen tehdä? Ne olivat olleet hänen vihamiehelleen avullisina vääntämässä puukkoa hänen kädestään, kun hän tahtoi hankkia heille oikeutta! Ei — ei koskaan saisi hän tuota viekasta, kopeaa miestä käsiinsä, joka oli ajanut hänet nälkään ja viluun kuolemaan — ei koskaan — ei koskaan — ei koskaan! Nyt oli hän kuin metsäsika viikon päivät piileskellyt perunakuopissa ja heinäladoissa, saamatta suuntäyttä lämmintä ruokaa, odottaessaan, että koston hetki löisi. Mutta oliko se lyönyt? Tuolla torpassa istui yhä hänen nimensä omistaja lämpimässä tuvassaan edessään yltäkyllin ruokaa ja juomaa ja vieressään kaunis nainen, sillaikaa kun hän itse… Ei — tässä täytyy hankkia itse oikeutensa, koska kaikkivaltias Jumalakaan ei enää näy avuksi tulevan. Sillä vaikka ne kaiken muunkin olivat häneltä ryövänneet, kirves oli hänellä kuitenkin vielä tallella!
Hän kääntyi jäljilleen ja horjui kuin humalainen torppaa kohti, jonka ohi hän äsken oli kulkenut. Takassa paloi kirkas tuli, ja hän näki hämärästi, että joku askaroi sen ääressä. Tuon ainoan suuren, polttavan ajatuksensa ajamana meni hän talliin, jonka ovi ei ollut lukossa, ja hiipi sisään. Kun ovi kävi, hirnahti Rusko luullen, että isäntä tulee heittämään heiniä yöksi. Sokeassa vihassaan aikoi Lehtimaa ensin iskeä hevosta, mutta luopui siitä tuumasta ja koetti kädellään ruuhta, joka oli tyhjä. Kalle Pihl tulisi siis vielä ennen yötä antamaan hevoselle heiniä.
Kuumeessa palaen ja koettaen kaikin voimin ylläpitää tulista vihaansa vietti Lehtimaa pitkät tunnit tallin lämpimässä pimeydessä tietämättä, oliko niitä mennyt yksi vai kymmenen.
Vihdoinkin kuului askeleita ulkoa, ovi aukeni, lyhdyn valo sattui lattian olkirehuihin ja Lehtimaa tunsi Kalle Pihlin, joka asetti lyhdyn maahan aavistamatta kuka oli piiloutunut silpputynnyrin taa. Lehtimaa puristi molemmin käsin kirvesvarttaan ja kokosi kaiken polttavan vihansa ajatellakseen, mihin hän iskunsa satuttaisi. Silloin tuli Kalle Pihl lähemmä ottamaan silppuja tynnyristä ja seisoi sivuittain Lehtimaahan. Samassa kohosi hän suoraksi, kirveen terä välkähti lyhdyn valossa, ja mies putosi raskaasti tallin lattialle. Rusko korskahti säikähdyksissään pilttuussaan, mutta Lehtimaa otti lyhdyn ja näki talikynttilän heikossa valossa, että hänen vihamiehensä makasi pää halkaistuna hevosensa takajaloissa ja että verta juoksi suuresta haavasta sonnan sekaan.
Tuntematta vähintäkään katumusta hän meni tallista tupaan ja työnsi oven auki kirveellään, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Anna otti hänet hätähuudolla vastaan.
— Mitä sinä täällä teet, pohjalainen?
Kun hän näki Lehtimaan kiiluvat silmät ja kalvakat kasvot, lysähti hän säikähdyksestä istualleen ja parkaisi:
— Herra Jumala, älä tapa minua, älä tapa!
Sitä ei Lehtimaa ollut aikonutkaan tehdä, mutta kun hän nyt näki, että hänen tekonsa tulisi heti paikalla ilmi, heilautti hän veristä kirvestään raivon vimmassa.
— Herra Jumala, älä tapa minua!
Lehtimaan kiihottuneeseen mieleen iski yhtäkkiä se ajatus, että hän oli valittu välikappale Jumalan rankaisevassa kädessä.
— Pelkäätkö sinä Herran vanhurskasta tuomiota, petetty naisparka? kysyi hän juhlallisesti ja astui askelen lähemmä.
Silloin vasta keksi Anna verisen kirveen, ymmärsi kaikki ja karkasi täyttä kurkkua huutaen ovelle. Mutta kynnyksellä hän sai iskun niskaansa ja lensi päistikkaa porstuaan, johon Lehtimaa oli jättänyt lyhdyn. Sen valossa iski hän naista toisen kerran kauniiseen niskaan, niin että pää melkein irtosi ruumiista.
Sitten sulki hän oven sen enempää kuolleista välittämättä ja alkoi tutkia torpan ruokavaroja. Hän söi syömistään ajattelematta ollenkaan, mitä oli tapahtunut, ja joi janoansa sammuttaakseen maitoa ja kaljaa. Kun nälkä oli lähtenyt, kosketti hän kädellä otsaansa ja katsahti ympärilleen. Vielä nytkin ajatteli hän mahdolliseksi sen, että hän pian voisi muuttaa tähän torppaan sen haltijaksi.
Mutta sitten hänelle selvisi, että hän oli tehnyt työn, joka rangaistaan kuolemalla. Yhtäkkiä muuttui hän varovaksi, näki, että tuvan seinäkello näytti vasta seitsentä ja ajatteli, että se ehkä voisi olla hänelle eduksi. Hän sammutti päreen tuhkaan, pisti leipää ja voita taskuunsa ja lähti torpasta tähystellen varovasti ympärilleen pimeässä lumituiskussa. Hän ymmärsi että se oli hänelle eduksi, meni nopein askelin kylää kohden ja ennätti sinne vielä valvonta-aikana. Kummallista kyllä annettiin hänelle yösija muutamassa talossa, luultavasti siksi, ettei häntä siinä tunnettu, ja hän vaipui heti kohta sikeään uneen ruotiukon viereen uunille. Kahteen viikkoon ei hän ollut nukkunut lämpimässä huoneessa.
Turhaan etsi pohjalainen vaimo samana iltana Lehtimaata hänen perunakuopastaan saadakseen kertoa hänelle loistavista tulevaisuudentoiveistaan.