YHDESTOISTA LUKU
Yltäkyllin oli joutilasta leikkuuväkeä sinä syksynä Suomessa, sillä monessakaan paikassa ei maksanut vaivaa korjata puoltakaan satoa kuivuneilta vaaleilta vainioilta, joiden vilja ei kelvannut edes karjan rehuksi. Hallaisimmilta seuduilta Pohjanmaalla ja Pohjois-Hämeessä kulki virtanaan työnhakijoita eteläänpäin. Kaikki irtain väestö keräsi kokoon vähät tavaransa ja lähti pitkissä jonoissa, miehet, vaimot ja lapset, hakemaan työtä rautatien rakennuspaikalta. Etäämpää kangasteli se heidän silmissään pohjattomana ansion lähteenä ja pelastuksena nälästä ja pakkasesta.
Rautatien rakennushallitus otti työmiehiä sadoittain, tuhansittain. Mutta rautatien rakennus ei ole mikään hyväntekeväisyyslaitos, ei ollut valmistauduttu sellaiseen väentulvaan, oltiin säästäväisiä periaatteen vuoksi, ja niin alettiin keinotella työnpuutteen perustuksella. Palkat alenivat puolta alemmiksi entistään, oli joutilasta väkeä yli tarpeen ja lisää tuli. Rautatien rakennushallituksessa oli teknillisesti sivistyneitä miehiä, jotka eivät olleet tutkineet valtiotaloutta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Heillä oli vain yksi päämaali: rakentaa rata niin vähillä varoilla kuin mahdollista. Ja monet johtavista miehistä eivät voineet kieltää, etteivät he tunteneet itseään iloisiksi, kun — kiitos olkoon nälänhädän — alhaisten työpalkkain takia koko rakennuskulunkiarvio näytti voivan laskea ainakin muutamalla miljoonalla markalla. Tuotahan voi sanoa taloudelliseksi valtiovarain hoidoksi, joka aina tulisi olemaan esimerkkinä Suomen rautatierakennusten historiassa.
Hallitus kirjoitti pitkiä virkakirjeitä rautatien rakennushallitukselle kehottaen tätä, jos suinkin mahdollista, hankkimaan työtä kaikille tarvitseville, mutta vastaukseksi se sai hyvin perusteltuja selityksiä, että rautatien rakennushallitus ei tarvitse enempää työmiehiä vaan on päinvastoin pakotettu erottamaan suuren osan entisistäkin, koska routiintunut maa tekee maatyöt mahdottomiksi.
Siinä olivat lupaavat toiveet talven varalle, ja niistä saivat työn hakuun lähteneet tietää vasta rakennuskonttorissa, sitten kun olivat jo jättäneet kotinsa ja tuttavansa puolen sadan peninkulman päähän selkänsä taakse.
Ja nämä tuttavat saivat vuorostaan kirkossa kuulla varoituksia, ettei pitäisi hakea työtä rautatieltä, vaikkeivät he olleet aikoneetkaan hylätä kotojaan, jossa tarkkuudellaan ja pettua leipään lisäten toivoivat pääsevänsä poikki pitkän talvisen taipaleen.
Viisaat herrat malttoivat mielensä — maata oli ennenkin kato kohdannut, ja vahingoittumatta oli kansa tämän maanvaivan kestänyt. Heidän hyvää tahtoaan ei kukaan epäillyt ja heidän virkansa oli heille jumala antanut parhaan kyvyn mukaan hoidettavaksi.
Ja lopuksi he turvautuivat kaikkivaltiaaseen. Moni kenraalinunivormuinen kumartui rukoukseen kirkonpenkissä, niin että rintahelyt helähtivät penkkiä vasten ja olkapoletit niitä koskettivat. Sillä lailla osoittivat he takana olevalle rahvaalle, että hallituskin taipui jumalan rangaistuksen alle yhteiseen synnintuntoon onnettoman kansan kanssa.
Suomen sanomalehdistö nukkui vielä siivona lapsena kapalossaan, sensuuri kantoi sitä käsillään ja sitä luki vain vähäinen osa sivistyneitä ja rikkaita, jotka mielisuosiolla vastaanottivat sen tasapuolisia ehdotuksia nälänhädän häätämiseksi ja todellakin uhrasivat ylellisyydestään, kun heidän lehtensä kehotti heitä panemaan toimeen rahankeräyksiä ja hyväntekeväisyysiltamia. Sanomalehdet pitivät kunnianaan olla maltillisia ja kirjoittivat salatun ivallisesti, niin että ainoastaan harvat ymmärsivät — ja se kaikki oli perintöä Nikolain sotilaskomennosta kaikilla aloilla.
Pääkaupungissa ei vielä hädästä suuresti tietty, kun poliisijärjestys ankarasti kielsi kerjäämisen kaduilla, mutta sielläkin osasivat repaleiset vaimot ja lapset tunkea koukeroisia takateitä kyökkeihin kivikartanojen toisissa ja kolmansissa kerroksissa, ja harvoin tapahtui, että heidät sieltä ajettiin pois ilman almua.
Mutta maaseuduilla lähinnä rautatietä istui reippaita, työhön kykeneviä nuoria miehiä päivät päästään herrastalojen porstuan rappusilla odottaen pääsyä isännän puheille saadakseen työtä — vaikkapa ruokapalkoilla. Keittiöt olivat täynnä naisia ja lapsia, valmiina tekemään mitä tahansa leipäpalasen palkasta.
Kotkaisissa alkoivat neiti Anne Charlotte ja rouva von Blume suurenmoisesti ruokkia kaikkein köyhimpiä. Leivottiin pettuleipää tynnyreittäin, keitettiin velliä muuripadoilla, ja varatuomari otti niin suuren joukon joutilaita miehiä talon työhön, että pehtori ei lopulta tiennyt, mihin heitä olisi voinut käyttää. Silloin antoi rouva von Blume heidän mennä suureen puutarhaan, perata uusia perunamaita ja kaivaa vanhat kaalimaiksi, hernemaiksi, marjamaiksi, kukkamaiksi — kaikiksi, mitä huolellisen talonemännän mielikuvitus voi keksiä. Ennen kuin ensimmäinen syysroutakaan oli joutunut oli Kotkaisten suuri puutarha kylvettävässä kunnossa ikään kuin olisi ollut toukokuu eikä syyskuu. Molemmat naiset johtivat itse tuota suurta vallankumousta puutarhassa ja seisoivat siellä kylminä syyspäivinä lempeästi komennellen miehiä, jotka ulkonäöltään olivat kuin maantierosvoja, enimmäkseen iäkkäämpiä miehiä, joiden vaimot olivat perunamaalla tai loukkusivat lapsilaumojensa ympäröiminä liinoja avarassa pirtissä.
Herrasaaren kapteeni ei ollut oikein huvitettu näin vähittäin auttamisesta. Hän otti työhönsä niin monta miestä kuin suinkin tarvitsi, maksoi heille hyvän palkan — hyvinkin hyvän palkan — mutta ei jakanut hyvää ansiota pienempiin osiin. Hänen mielestään oli yhtä hyvä auttaa muutamia kunnon ihmisiä tekemään säästöjä talven varalle kuin kannattaa useampia raukkoja kainaloista ja sitten kuitenkin pakosta heittää ne oman onnensa nojaan ennen kuin nälänhätä olisi ohitse.
Hänellä ei todellakaan ollut oikeita ominaisuuksia työttömien auttamiseen. Hän kärsi siitä, kun näki heidän ryysyisinä paltoutuvan Herrasaaren siivotulle pihamaalle, ja hän ajoi heidät sieltä armotta pehtorin luo ja tuvan puolelle. Siellä he saivat, minkä välttämättömimmin tarvitsivat, mutta siitä hän ei pitänyt, että he yhtämittaa häiritsivät hänen mukavuuttaan alituisesti muistuttamalla häntä velvollisuuksista, joita hän ei kuitenkaan olisi kyennyt kaikkia täyttämään.
Totta kyllä — itsekkyyttä se oli, mutta suurfilosofin itsekkyyttä. Tapahtui, että kapteeni Thoreld tiluksillaan kävellessään kohtasi kerjäläisvaimon parin lapsensa kanssa. Hän ei koskaan mennyt ohi kysymättä äidiltä, mistä hän oli, ja kuuntelematta kertomusta köyhtymisen syystä, joka aina oli enemmän taikka vähemmän epäiltävä. Aina neuvoi hän nälkäiset pehtorin luo syömään, ja saattoi tapahtua sekin, että hän pudotti heidän kouraansa kiiltävän kaksimarkkaisen.
Omissa silmissään hän oli kova köyhille, ja kun hän puhui siitä muille, niin muut luulivat hänestä samaa. Ja kuitenkin oli hänen sormiensa lomitse pyörinyt markan rahoja ojennettuihin kouriin enemmän kuin mitä naapurit koskaan saivat tietää. Mutta sitä paitsi ei ketään osoitettu Herrasaaresta pois ennen kuin olivat saaneet, mitä tarvitsivat: leipäpalan ja silakan, kenties vähän perunoitakin — mutta tuo annettiin aina toisen kädellä eikä kapteenin itsensä. Sen tähden tuntui hänen hyväntekeväisyytensä vähän jäykältä ja kylmältä, hän tahtoi itse pysyä loitommalla ja kammosi ympäröimästä itseään kiittelevillä kylläisillä.
Eipä ihme, jos kapteeni Thoreldin hyväntekeväisyys siis oli huonommassa huudossa kuin niiden, jotka heltyneinä työttömien kurjuudesta koettivat puheilla ja töillä hätää lieventää, vaikka he todellisesti tekivät vain puolet siitä, mitä kapteenin järkevä järjestelmä sai aikaan. Hän tiesi itse sen vallan hyvin ja naurahti hiukan katkerasti ihmisparalle, joka asettaa säälin tunteen korkeammalle kuin todellisen avun. Mutta rouva von Blume alkoi, hänen syksymmällä Kotkaisissa käydessään, vastustaa häntä niin kiivaasti, että hän vältti keskustelua nälänhädästä, myönsi, ettei hänellä ollut sääliä rinnassa — ja lahjoitti kotimatkalla kymmenkunnan markkaa vastaan tuleville kerjäläisille.
Neiti Louise, joka rakastettavana, itsekseen tuumiskellen ja lapsellisena käyskenteli tämän köyhyyden keskellä oikein käsittämättä maan hädän syytä tai suuruutta, oli saanut erikoisen henkilön osalleen, jota hän otti hoitaakseen seitsentoista vuotiaan tytön koko hellyydellä. Muuten vaivasivat hänen aivojaan kaikenlaiset ajatukset, jotka ennen olivat olleet hänelle vieraita, mutta jotka nyt vastustamattomasti tunkivat esille. Hänestä tuntui todellakin vähän väärältä, että heillä itsellään oikeastaan oli niin hyvä olla, kun sadat ihmiset kuljeskelivat maantietä pitkin ja kuolivat nälkään.
Niin no, — se kai oli Jumalan rangaistus, joka oli maata kohdannut, ja siihen täytyi kaikkien tyytyä. Hän puolestaan tyytyi siihen mainiosti, samaten näytti hänestä, ettei vanhemmilla, ukkovaarilla, kapteeni Thoreldilla, insinööri Halldénilla eikä muillakaan herroilla, jotka hän tunsi, ollut mitään hätää. Mutta kun kaikki vakuuttivat, että koko maa kärsii nälkää, niin tietysti he sitten kärsivät itsekin, vaikka ehkä häpesivät sitä näyttää, sillä oikeastaanhan ei oikein sopinut, että tämmöiset herrasväet näkivät nälkää.
Kun hän nyt ainakin omasta puolestaan niin merkillisesti ja vasten tahtoaan oli pelastunut siitä maanvaivasta, jonka Jumala oli Suomen kansalle lähettänyt, niin teki hän tyttömäisissä aivoissaan aivan oikean pienen päätelmänsä: hän oli tietystikin karttanut vihoittamasta Jumalaa ja sen tähden päässyt vapaaksi rangaistuksesta, joka kohtasi kaikkia köyhiä. Tuo päätelmä oli hänestä niin jumalaton, että hän kätki sen sydämensä syvyyteen, mutta hän alkoi kuitenkin katsella asioita tutkivin silmin. Ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että herrasväet sittenkin olivat elämänsä ja sydämensä puhtauteen nähden talonpoikia ylevämpiä, koska Jumala heidät näin rangaistuksista vapautti. Vai olisiko Jeesus ehkä kuollutkin ristinpuulla ainoastaan muutamain harvain syntien edestä. Hänestä olivat kyllä hänen ajatuksensa sekä tyhmiä että sopimattomia, mutta minkäpä hän niille taisi. Kerran hän puhui asiasta hyvin hämärästi Augustille, mutta tämä repäisi silmänsä suuriksi, varoitti häntä rupeamasta vapaa-ajattelijaksi ja nauroi muuten koko jutulle.
Vapaa-ajattelija! Se sana sisälsi kaikkein kauheinta mitä hän koskaan oli voinut ajatella, ja hän pöyristyi omia ajatuksiaan, jotka olivat vieneet hänet näin kammottaville ja vaarallisille syrjäpoluille. Siitä lähtien kätki hän ne vielä syvemmälle, vaikka ne häntä sittenkin vielä silloin tällöin kiusasivat — piru se kai oikeastaan olikin, joka häntä kiusasi.
Kun hän näki äitinsä ja täti Anne Charlotten niin suurella ihmisrakkaudella tekevän parhaansa hankkiakseen köyhille sekä työtä että leipää, hän voi heltyä kyyneleihin nähdessään niin suurta anteeksiantavaa rakkautta, joka mistään huolimatta tahtoi olla tekemisissä sellaisten syntisten hylkyjen kanssa, jotka teoillaan niin suuressa määrin olivat vetäneet Jumalan vihan yllensä. Ja kun hän kuuli jonkun miehen vihoissaan syöksevän suustaan karkeita kirouksia tai jonkun naisen äissään repivän lastaan tukasta saadakseen sen vaikenemaan, silloin kypsyi hänen mielipiteensä ihan varmaksi: — köyhät olivat kaikessa ansainneet Jumalan rangaistuksen. Oli vain yksi ainoa poikkeus, ja se oli pohjalainen Lehtimaa.
Insinööri Halldén oli syyskuun alussa lopettanut tutkimuksensa, ja silloin oli Lehtimaa jäänyt työttömäksi, kun ei enää päässyt rautatiellekään, jonne jo oli alkanut tulvailla väkeä pohjoisesta päin. Insinööri oli kääntynyt varatuomarin puoleen ja saanut hänet ottamaan Lehtimaan palvelukseensa. Mutta sitä paitsi hän oli neiti Louiselle tarkasti selittänyt miehen kurjan tilan ja todistanut, ettei tämä itse ollut syypää siihen.
Mietiskelevän tytön mieleen oli erityisen syvästi vaikuttanut se, että ainakin yksi ihminen oli syytön. Ja hän oli koettanut kaikin tavoin lähetä tuota yhtä ainoaa viatonta niiden tuhansien joukossa, jotka olivat kehnoudellaan aikaansaaneet tämän maanvaivan. Alussa se tapahtui siten, että hän sunnuntaisin keittiössä tarjosi hänelle kahvikupin omasta kädestään, antoi hänelle yhden isänsä vanhoista nutuista — muodin mukaisen, puoleksi kuluneen ja samettikauluksisen pitkän takin — ja katsahti häneen missä he vain sattuivat vastatuksin. Lehtimaa osaltaan oli mielissään nuoren herrasneidin huomaavaisuudesta, ja kun sitä kesti viikkokausia, kun neiti aina katseli häntä miesjoukossa, silloin alkoi pieniä itserakkaita ajatuksia itää tuon turhamielisen nuoren miehen sydämessä.
Kun syyskylvöt oli kylvetty ostosiemenellä, sai Lehtimaa työtä puutarhassa. Silloin tapahtui, että neiti Louise eräänä päivänä seisoi hänen lähellään aivan joutilaana. Lehtimaa oli varma siitä, että se on siinä vain häntä katsellakseen, rohkaisi mielensä ja alkoi puhella ensi kerran ilman mitään erityistä syytä.
Lehtimaa kysäisi puheen aluksi, oliko tullut tietoja insinööri Halldénilta, ja neiti Louise punastui. Senhän ymmärsi Lehtimaa hyvinkin, että nuori tyttö punastuu, kun mies häntä puhuttelee, tarinoi edelleen ja sanoo odottavansa tärkeitä papereita, joita insinööri oli luvannut kirjoittaa kotipitäjän pastorilta, mutta joita ei vielä ollut kuulunut. Jos nyt neiti tahtoisi kirjoittaa ja kysyä insinööriltä, että missähän ne viipyvät nuo paperit.
Neiti Louise punastui yhä enemmän eikä virkkanut mitään.
Silloin rohkaisi Lehtimaa mielensä, pisti lapionsa maahan ja alkoi puhua kapteeni Thoreldista. Neiti Louisen pitäisi pitää varansa, sillä rikas kapteeni eleli Herrasaaressa sellaista elämää, ettei nuorten tyttöjen tarvitsisi hänestä sen enempää välittää. Lehtimaa oli livahtanut näihin puheisiin aivan itsestään, ilman valmistelua ja seuraten vain omia ajatuksiaan.
Eipä niin, että hän olisi ajatellut neitiä itselleen — eihän toki — sellaisia hullutuksia ei hän ajatellut! — Ei, mutta se oli kapteeni Thoreld, joka oli auttanut Kalle Pihlin saamaan torpan ja Annan — ja mistä syistä, se oli helppo ymmärtää, mutta siitä ei hän nyt vielä tahtonut puhua. Oikeastaan hän oli ottanut asian puheeksi insinöörinsä vuoksi, sillä insinööri Halldén oli kymmentä kertaa hauskempi ja kauniimpi mies kuin tuo kaljupää kapteeni.
Lehtimaa sanoi sanottavansa kylläkin selvästi, mutta neiti Louise näytti siltä kuin ei olisi mitään ymmärtänyt. Eikä hän tainnut paljoa ymmärtääkään. Se hänet kuitenkin saattoi hämilleen, että Lehtimaa tiesi hänen sisimmät ajatuksensa insinööristä. Ne hän luuli salanneensa niin hyvin, ettei kukaan muu niitä aavistanut kuin August, joka pisti nenänsä joka paikkaan.
Mutta insinöörille hän ei uskaltaisi kirjoittaa, ei ainakaan — vielä! Jos se tulisi ihan tarpeelliseksi, niin hän voisi kysyä lupaa äidiltä ja sitten mahdollisesti tehdä sen. Mutta ei hän suinkaan ollut Lehtimaalle vihainen — päinvastoin. Oli kuin hän olisi karkeasta pohjalaisesta työmiehestä saanut salaisimpien seikkojensa uskotun. Hänen puhettaan kapteeni Thoreldista hän kuunteli hiljaisella hämmästyksellä — mitä se häntä liikuttaa, mitä kapteeni tekee Herrasaaressaan? Eikä hän uskonut, että kapteeni eli sen kummemmin kuin isäkään, ehkä sentään hiukan hienommin ja hauskemmin.
Hän lähti Lehtimaan luota ystävällisesti päätään nyökäyttäen ja vakuutti, että Lehtimaa vain luottaisi sekä insinööriin että häneen, he kyllä auttavat, jos tiukka tulee.