IV.
Syksyllä kotiin.
Syksyllä kotiin, syksyllä yössä,
Syksyllä vetten mustassa vyössä.
Tyrskyjä vastaan, tuulta ja lunta,
Purttani ohjin, mut uinuen unta,
Josta en herää vaaroissa tien.
Vaahti se kannelta syöksyvi ruumaan,
Enkä mä herää, tuskinpa tuumaan
Retkeä vastoin tuulta ja lunta,
Kotiin ma kuljen, mut uinuen unta.
Aallokko, lausu: — kuollutko lien?
Uskoton, uhmiva aalto, mi viet mun,
Vielä kuin muinoin ystävä liet mun;
Vielä sä viskot, nostat ja heität mun,
Ilkkuen kanssani, ennenkun peität mun:
Vie minut maihin! — Kuolla en vois!
Katumusretki on tehtävä vielä,
Kerjäten seistävä tuttujen tiellä,
Jotka, kuin aallot, mun nostavat, heittävät,
Ilkkuen kanssani, kunnes mun peittävät
Siunatun unholan mereen pois!
Viuhuvat viimat vihmoen kulkee,
Sankeat aavat silmältä sulkee,
Haahkan ma vain näen pyrkivän pakoon
Juurehen männyn, kallionrakoon,
Missä on untuvasuojansa tuo.
Katumusretkeä, tuulta ja lunta
Siinä en muista, miss' uinun ma unta,
Untani puusta, min juurakon rakoon
Pesäänsä haahka pääsevi pakoon
Neulasten alle ja puolison luo.
Niin vait on ympärilläin.
Kesä multa on mennyt umpeen,
Ja kylvöni korjattu on:
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuin jos kaiku lumpeen
Jäis kylkehen kallion.
Jo helkkyvän lauluni siipi
On poikki, ja mykkä oon.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuni missä hiipi
Yön enkeli kammioon.
Jo hilpeät naurut haihtuu,
Jäin seurasta ystävien.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että korviini aihtuu
Mun hillityt henkäyksen'.
Ja jo aatokset luokseni palaa: —
Vain noitahan kuulla voin!
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuin jos kuolo salaa
Ois ovessa tyhjän ko'in.
Ne saapuvat kaikki sisään
Taas lapsuuden-aioiltain.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että äitiä, isää
Ma huudan jo tuskissain.
Mut heiltähän päättyi päivät,
Ja aatosten saapuvan nään.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että voitolle jäivät,
Ja alas ma painan pään.
Vaikk' kammoni ensin kiihtyy,
On ainoat rakkaani nää.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, että täällä ne viihtyy
Ja yöksi mun seuraani jää.
Kera noiden ma riemuitsen silloin,
Ja itken ja hymyyn niin.
Niin vait on ympärilläin,
Niin vait, kuni missä on milloin
Elo hiipunut sammuksiin.
Toivon ja — vuotan.
Ma toivon ilmaa siiville soiton,
Kun se hyödyn harmaassa laahaa vaan,
Ma toivon laululle kaiun loiton
Ja voimaa, mi järjestä vieden voiton,
Saa rinnat innosta hehkumaan;
Ma toivon mieliä tajuumaan,
Ett' ilon lapsi ja aamukoiton
Maan mullassa syystäkin tallataan.
Ma vuotan kiertoa lakien noiden
Ja harmaata huomista yli maan,
Ma vuotan kiukkua huutajoiden:
"Maan vaaroista laulusi soikoon soiden!"
Ma vuotan kylmiä rientoja vaan
Ja päitä, min järki ei tajuukaan,
Ett' elinehtona lauleloiden
On sinitaivas ja päivä vaan.
Loilu.
Sua sääli on mun,
Mua sääli on sun,
Voi, tuskia mailman turjotun!
Olet lempi mun,
Olen lempi sun,
Mut onnemme näkyy murjotun.
Olo haikea vain,
Elo vaikea vain,
Käy tukkanuotat ja luuta ain.
Päät kuumat vain
Tuo tuumat vain:
Siis, Herra, et suokaan muuta lain!
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois.
Jos mulla on aatos, mi viipyä vois,
Kun vihdoin jo saapuvi ilta,
Mua viime tietäni kantais se pois
Yli sointujen, joissa kaikuja ois
Suvimetsistä, lainehilta.
Ma sointujen sillalla leijuisin pois,
Vain viipyin, ja uinuvan lailla,
Suvi väikkyis, ja metsät ja lainehet sois,
Ja minuun ne katseen lempivän lois,
Jota lähtevä muuten on vailla.
Varjojen saari.
Kun ilta on armas ja suurena kuu,
Ja tyyni jo laskevi veille,
Sinut purteeni saan, ja se ajautuu
Päin saarta, mi viittovi meille.
Se meitä jo vuottavi viitoineen,
Min varjoissa oikut ilkkuu,
Mut rastas laulavi siimekseen,
Ja varjoista tähdet vilkkuu.
Mut sentään, jos varjoja kammoksuin
Et kuule helkettä rastaan,
Niin airoin ma lepään ja viihtävin suin
Sua painan ma rintaani vastaan.
Ei vuottava saaremme kauhuja tuo,
Sa vain sitä säikyt vielä,
Siell' onni hiljaisin silmuja luo,
Ja kotimme meillä on siellä.
Mitä mailma ja kitsas jumala sen
Vei orvoilta rakkahilta,
Sen saamme suomana siimesten,
Miss' arkana viipyy ilta.
Sydän jaloin ja kainoisin onni jää
Pois räikeistä riemuista arkaan: —
Vain rahvaan ne turuille kiidättää
Ja purppuran, laakerin varkaan!
Mitä pelkäät, laps, — tule maihin näin!
Ne on tuttuja, varjojen häivät,
Ja ne nyökkivät meille suopein päin,
Kun mailman aavikot jäivät.
On tyyni, jo yökin jo unelmoi,
On varjoissa äänetön tenho,
Kun keväällä värjyvät murheemme toi
Jo varjojen saareen venho.
Halu meillä on varjojen saarehen,
Se meidän yhtyä antaa
Maill' unhon tähtien tuikkesen,
Ja henkäyksemme se kantaa
Yön tuoksuhun, kukkien kasteesen,
Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan.
Tääll', lapsi, kun kuolemme hymyillen,
Ei peitytä aavikon santaan.
"Laureatus-erakko."
Kun käyt suurta erämaata
Kuudanyössä, aavaa santaa,
Harhaan näät, — ei katsees saata
Viivain, varjoin paikkaa taata
Etäisyyksiss' ilman rantaa.
Mikä totta? Harha missä?
Et nää mitään, mikä antaa
Mittaa äärettömän suureen,
Pientä pitäis nähtävissä.
Vaeltajan jalkain juureen
Häipyy silmä tyhjyyksissä.
Yhtyy likeiset ja loitot!
Suuri, pien' on rajaa vailla!
Loistaa sirppi likimailla
Keltakuun, ja tähtisoitot
Tultaan luo kuin sainiosta
Sylen päässä erakosta, —
Kun taas ensi hiekkaharjat
Haipuu siintämättömihin,
Kuin jos noista pitkät sarjat
Paiskattu ois avarihin.
Tiedä, ettei käyttää koita
Käypää kaavaa mittanansa
Erakko siin' istuissansa,
Arvostellen näitä, noita,
Hän, mi siellä unhollansa
Maksaa runorikostansa,
Maksaa unelmistaan, joita
Kutoi omaan mailmahansa,
Hän, mi, vaikk' on ruhtinaita,
Istuu korpilinnassansa, —
Palvellen, vaikk' ilkkuu kansa,
Oman uskon jumaloita!
Syvään sielun' sisimpään —
Syvään sielun' sisimpään
Kuin sulo kaiut kilkkuu.
Tahdon päästä tietämään,
Miks kaiku taas mua ilkkuu.
Nyyhkinää ja riehuntaa!
Soi huiluin helkkeet hienot!
Aatostani tuudittaa
Pois madrigaalit pienot.
Mistähän tää mailma lie,
Nää suukot, hurmaannukset?
Toiskohan tää iltatie
Viel' aamusarastukset?
Satakieli rinnassain
Siis mykkä viel' ei liene?
Eihän lemmenvaivaa vain
Tää lemmenkaipuu tienne?
Sonetteja Dianalle.
1.
Mik' olet mulle?
Mik' olet mulle? Kohtaloni ään',
Mi herätit mun, kuolleen, eloon uuteen
Ja runon ikinuoreen tehtävään.
Sa annin soit, kun näännyin toivottuuteen:
Sun uljaan sielus rikkaan tulvan tään!
Kuin uhmall', luottain henkes jumaluuteen,
Sa teit mun joustavaks, löit tarmoon suuteen,
Sait herjain koskemattomaks tän pään.
Mit' olet mulle? Uusi ylpeytein,
Mi nostatti mun rohkeuteen ja voimaan,
Kun irvieloon taas vie askelein!
Sa into oot, mi sanani saa soimaan
Ja kostoon käskee mun, ei tikarein,
Vaan synkkäin pilvein kesken salamoimaan!
2.
Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan…
Jos multa halaat runoutta vain,
Niin ota tuntein, jotka hehkuin palaa,
Tää runsas vuo, jot' etees tahdon valaa,
Mut kuule murhe riemuhuudossaan!
Kuin ruhtinas ma tuhlaan, en mä halaa
Taa kylmän ironiian peittää lain
Tän uljaan innon helmisuihkettain,
Jot' usein vielä ehkä muistat salaa.
Viis siitä, jos niin, palkan suotuasi,
Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan!
Oi, näinhän kirkkaan hohteen katseessasi,
Ja noin voi hohtaa jalohelmi vaan. —
Vait käärin vaipan itämaiseen tapaan
Ja ylpein päin taas etsin korven vapaan.
3.
Kevätsade.
Mä tiedän, hymyyt kyyneleitä näitä,
Joit' itken nyt, kun onni kirkastuu,
Mut katsos, sydän ei luo silmunpäitä,
Jos sateeton on sillä toukokuu.
Maan kuivan vaatimus on jokin muu,
Kuin päivänpaiste pitkin poutasäitä.
Ens sade on kuin hurmos kesken häitä..!
Ja sateen jälkeen ihme tapahtuu,
Tuo suuri ihme, jolloin sydän havaa
Ja hennot sirkkalehdet loast' avaa,
Mut Puck käy kujetöiden tekohon,
Kun kaipuu vihdoin lakkaa kaipaamasta,
Kun pyhä salaisuus, tuo alaston,
Ei pirun juonta oo vaan — Jumalasta!
Lauluni.
Lie lauluni liian aistillinen
Ja uhkuva — mehunsa mukaan!
Tulis herätyshuutona kaikua sen
Ja laulaa uljuutta rukkaan.
Sepä lapsi on maiden lounaisten,
Miss' Ithakan myrtti käy kukkaan;
— Jää Pohjolan karhuntaljallen
Mun hehkuva viinini hukkaan.
Mut jos uhkuviks saan poven aallot nuo,
Lumivalkoiset, joissa on hallat,
Niin niihin se myrtinsiemenen tuo.
Ja jo lähteiden hyiset callat
Taas hukkahan menneet tuoksunsa luo.
Ja on vallalla lempeät vallat.
Kiitos, kun toit hienot —
Kiitos, kun toit hienot
Kauniit unelmat,
Kiitos, mitä pienot
Kirjees huokuivat!
Kiitos säveleistä,
Joita lempes loi,
Kiitos, jos nyt meistä
Helkähtäin ne soi!
Kiitos hurmioista
Elon viehkeän,
Kiitos aamukoista
Uuden aamun tän!
Dolce far niente.
Ma päiväni uinun ja unnun,
Ma juhlia arkeeni tuon
Ja unteni tunnusta hunnun
Ma elolle viehkeeksi luon.
Ma lemmin taas, ja ma mietin,
Ma muistan ja nautin, ja nään,
Ett' tuossa ma riemuja vietin,
Mitä ainoita löytyikään.
Pyhä valhe.
On valheesi kaunis ja hienoinen niin,
Se on helmi, mi porsaille heitettiin,
On valheesi värjyvä sykähdys,
On valheesi vienoisin nyyhkytys,
On valheesi sydämes hiljaisin Oi,
Se on valhe, mi autuutta antaa voi,
On valheesi kaunihin totuutes,
— Pyhä siunaus pyhälle valheelles!
Merimiessääntö.
Mies, joka myötäistä viilletät vait,
Väistyen tyrskyä tuimaa,
Voittoas hymyin, min lastista sait,
Riemuiten kulkuas huimaa!
Sun olen kohdannut aalloillain,
Kun pyrin vastasäihin;
Milloin mun huomasit, tietä mä sain,
Jos kävi mielestäs päihin.
Hyökysi sun kävi pärskyen pois,
Kanttani huuhtoen uhkaks;
Jollen äkkiä kääntänyt ois,
Ruhjosit purteni ruhkaks.
Hyökysi sun tuli ilkkuen noin,
Sylkyä silmiini suistain,
Siinä kun ruorissa aprikoin,
Merimiessääntöä muistain:
"Kellä on myötäinen, väistäkään
Häntä, mi luovissa lie nyt!"
— Laulajan purtta ei ikänään
Myötävä Pindolle vienyt.
Kiitos!
Kiitos, kun lemmit
Puhtaalla miellä,
Vaikka jo toivo
Raukesi tiellä,
Että se kiintyisi
Kihloilla vielä!
Tuntosi vaatis
Astuvas toisin,
Toisin kuin lemmestäs
Huomannut oisin,
Tai mihin kohtalos
Johtaa ma voisin. —
Tuttu on mulle
Tuo äänetön kaipuu,
Huokaus karvas,
Mi itkuhun haipuu,
Sydän kun tietää,
Ett' unhoon se vaipuu.
Vaikkapa onni
Vienyt ei meitä
Riemuiten käymään
Nuoruuden teitä,
Niin älä murhein sa
Päätäsi peitä!
Lupaa se! — tiesithän
Sieluuni haastaa,
Jotta voin hunnun
Lemmestä raastaa,
Laulaa sen pyhyyttä, —
Ilkkuin sen saastaa!
Kiitos, — ma tunsin
Mielesi alaa,
Aavistin kyyneles,
Itketyt salaa,
Haavaas kun koitti he
Myrkkyä valaa!
Kiitos, kun nostaa
Henkeni koit sa!
— Milloin ma murruin,
Hoivasi toit sa,
Vikani kaikki
Anteeksi soit sa.
Sain kiinni jo touvista mastopuun.
Sain kiinni jo touvista mastopuun,
Tule, nojaudu minuun, oi!
Sä näät, miten kaihoja illan suun
Meri tyyni se lientää voi.
Tyven ääretön, ääretön tyhjyys tuo, —
Vain taivasta, ulappaa!
Lumivalkoinen lokki, mi väippyy luo,
Jota tyynet jo kuvastaa…
Ja sydän, mi sykkivi rinnallain,
Kaks katsetta yhtyvää! —
Meri silmänkantamat tyynenä vain,
Ja ilta, mi ruskohon jää…
Sisällys.
Sivu Aamutuulessa…………………………………5 Hääaamu……………………………………..7 Rakennustaiteellinen luonnos………………….12 Canovan Pariksen edessä………………………14 Tanssiaiset…………………………………15 Imatralla…………………………………..18 Perintöosa………………………………….21 Hämyä templissä……………………………..23 Halutonna mieli……………………………..25 Kärpässurinaa……………………………… 26 Itsepuolustusta……………………………. 28 Aamukylpy…………………………………. 30 Myrsky laulaa……………………………….32 Kun vienoinna aamu hohti……………………..37 1. Soi laulelo lounahan mailta………………39 2. Koen sorjasti kietoa yhteen………………41 3. Jos säteen ma tavottaisin………………..42 4. Täss' istun ma yössä myöhään……………..44 5. Etköpä sulkea halaa……………………..45 6. Hetki hetkeltä………………………….46 7. Saa siivet, sa sorja…………………….47 8. Välin haipuvat, vienot äänet……………..48 9. Miten lempemme on käyvä vielä…………….49 10. Ja kun syämeni liekutetuksi nyt sait……..50 11. En mä usko sanaa, silmää………………..51 12. En tarttua sinuun voinut………………..52 13. Älä luule mun tuhanten lailla……………54 14. En suontani kaupaks saata……………….55 15. Mua likell' olit vainen…………………56 16. Kun ilta jo kaukometsät…………………57 17. Verkkaan kuin hohde illalla haipuu……….58 Hjalmar Neiglick…………………………….61 Syksyllä kotiin……………………………..67 Niin vait on ympärilläin……………………..69 Toivon ja — vuotan………………………….71 Loilu………………………………………72 Jos mulla on aatos mi viipyä vois……………..73 Varjojen saari………………………………74 "Laureatus-erakko"…………………………..76 Syvään sielun' sisimpään —…………………..78 1. Mik' olet mulle…………………………79 2. Tein, mauri, työni — mauri, mennä saan……80 3. Kevätsade………………………………81 Lauluni…………………………………….82 Kiitos, kun toit hienot —……………………83 Dolce for niente…………………………….84 Pyhä valhe………………………………….85 Merimiessääntö………………………………86 Kiitos……………………………………..88 Sain kiinni jo touvista mastopuun……………..90
End of Project Gutenberg's Valikoima runoelmia, by Karl August Tavaststjerna