Sosialismin historia / Uudemman sosiaismin edeltäjät. 1. Platonista uudestikastajiin

by Karl Kautsky

II LUKU.

Käsityöläissällit.

1. Sällijärjestelmän synty,

Palkkatyöläisten ryhmän kaupungissa muodostivat pääasiassa käsityöläissällit. Nämä elelivät varsin tyytyväisinä, ylpeinä asemastaan, "kukoistavassa hyvinvoinnissa", saaden "oikeutetun osan työnsä tuloksista". Mitä olisikaan heidän pitänyt enempi pyytää? Samoin kuin mestaritkin, olivat he "ammattikunnan suojeluksen" alaisina, ja tämä ratkaisi heidän ja heidän mestariensa väliset riidat ja suojeli "kaikkia heidän oikeuksiaan". He kuuluivat mestarien perheeseen, söivät hänen kanssaan, heitä kohdeltiin niinkuin omia lapsia, vieläpä heitä kasvatettiin kunniallisesti ja siivosti käyttäytymään, jotta he olisivat kyllin arvoisia mestariuden arvoon, jota pidettiin "jumalan suomana virkana" ja jota sälli ajatteli samallaisella kunnioituksella kuin nuori aatelismies ritarilyöntiä. Vielähän käsityöläiset elivät "ammattikunnassa veljellisesti rakastaen ja luottaen toisiinsa", vielä tehtiin työtä "ei ainoastaan hyödyn vuoksi, vaan Jumalan käskystä", ammattikunnan piirissä vallitsivat vielä "tasa-arvoisuuden ja veljeyden" periaatteet.

Sellaiseksi kuvailevat ammattikuntien ystävät ja keskiajan ihailijat sällien tilan ammattikunnallisen käsityön kukoistusajalla. Näistä kuvauksista on meidän päivinämme muutamilla tahoilla tehty se johtopäätös, että tarvitsisi ainoastaan uudestaan herättää henkiin ammattikunnat, jos tahdottaisi poistaa luokkavastakkaisuudet työmiesten ja kapitalistien väliltä ja aikaansaada yhteiskunnallinen sopusointu. Ammattikunnat olisivat muka omiaan ajamaan ei ainoastaan mestarien, vaan myöskin sällien etua.

Tosi-asiat puhuvat sällien asemasta aivan toista kieltä kuin esim. J. Janssen, jonka huomiota herättäneestä teoksesta ylläolevat lauseemme melkein sellaisenaan ovat lainatut. Tämä katolilainen historiankirjottaja on suuressa määrin saanut uskon vapaamieliseen protestanttiseen uskonpuhdistustaruun horjumaan ja osottanut, mitkä aineelliset harrastukset kätkeytyivät uskonpuhdistajien uskonnollisten pyrkimysten taakse. Mutta kun hänen pitäisi näyttää, että katolilaistenkin puolella samoin on tapahtunut, silloin hän pysähtyy. Toiseksi on hänen kuvauksensa ajan yhteiskunnallisista oloista kokonaan väärä. Hän kuvaa uskonpuhdistuksen edellisen ajan olot mitä onnellisimmiksi, — silloin kun oli katolisuus yksin vallitsevana. Vasta kuvatessaan uskonpuhdistuksen jälkeistä aikaa, esittää hän olojen huonot puolet, osottaakseen vallalle päässeen "kerettiläisyyden" seurauksia! Lisäksi hän väärentää lainaamiaan kohtia eri teoksista, ottaen niistä vaan sen, mikä sopii hänen tarkotuksiinsa. Puolueeton tosikuvaus puhuu senvuoksi aivan toista kieltä kuin se ihannekuva, johon Janssen ja muut samallaiset koettavat meitä saada uskomaan.

Ensimäiset tiedot käsityöläissälleistä tai "rengeistä" (Knechte), joiksi heitä alussa kutsuttiin, tapaamme Saksassa 1200-luvulla. Ainoastaan poikkeustapauksissa lienevät käsityöläiset tätä ennen pitäneet sällejä. Aina 1300-lukuun asti olivatkin edellytykset kovin epäsuotuisia erityisen sälliluokan syntymiselle. Me tiedämme, että käsityöläiset olivat vielä osaksi epävapaita, osaksi valtiollisesti holhuunalaisia, ja heidän järjestönsä olivat ennen kaikkea taistelujärjestöjä, joihin jokainen uusi muualta tullut tai paikkakunnalla kasvanut käsityöläinen oli tervetullut taistelutoveriksi. Ei ollut pienintäkään syytä sulkea ketään niistä pois, päinvastoin koetettiin kaikki vetää ammattikuntaan. Tämä oli ammattikuntapakon merkitys, jonka ei ensinkään pitänyt olla perustana millekään yksinoikeudelle.

Käsityön tekotapa oli vielä perin alkuperäistä eikä vaatinut yhteistyötä, useampien työläisen yhdessä työskentelemistä. Jokainen käsityöläinen saattoi helposti hankkia itselleen tarpeelliset työ-aseet ja muut tuotannonvälineet. Monessa ammatissa hankki silloin vielä ostaja raaka-aineen, ja käsityöläinen teki työn tilaajan kotona palkkaa vastaan. Ei kukaan käsityöläinen ollut tavallisesti pakotettu antautumaan toisen palvelukseen, sillä ei teknilliset eikä taloudelliset eikä myöskään lainsäädännölliset suhteet estäneet häntä työskentelemästä itsenäisesti. Mistäpä silloin siis käsityöläissällejä olisi tullut?

Nämä olosuhteet muuttuivat 1300-luvulla. Kehittyy erityinen sälliluokka omine oikeuksineen, ja oppilaslaitos saa määrättyjä muotoja. Maurer, tunnettu germanilaisten omaisuus- ja oikeus-järjestyksen tutkija, otaksuu, että käsityön uudestaan järjestäminen olisi tapahtunut ritarikuntien esikuvan mukaan. Samoin kuin niissä tehdään ero hovipoikien, asemiehien ja ritarien välillä, niin ammattikunnallisessa käsityössä on oppipoikia, sällejä ja mestaria. Luultavaa on kumminkin, että tähän toki muutkin seikat ovat vaikuttaneet.

Käsityö tuli 1300-luvulla tärkeimmäksi elinkeinoksi kaupungeissa, voittaen merkityksessä ei ainoastaan maanviljelyksen, vaan usein vieläpä kaupankin. Käsityöläiset tulivat yhä varakkaammiksi, ammattikunnat yhä mahtavammiksi ja kunnioitetummiksi, niiden vaikutus kaupungin hallintoon yhä suuremmaksi.

Muutamat käsityöläiset tulivat varallisuutensa kautta sellaiseen asemaan, että he saattoivat pitää apureja. Ammattikunnat olivat päässeet vaikuttamaan lainsäädäntöön ja niillä oli siis tilaisuus saada yhteiskunnan suojaa yksityisille eduilleen. Mutta samat olosuhteet, jotka aikaansaivat tämän kehityksen, synnyttivät myöskin yhteiskunta-aineksia, joista käsityöläismestarit saattoivat ottaa apurinsa.

Käsityön ja kaupan edistyminen sai aikaan vallankumouksen maaseudunkin olosuhteissa. Palaamme likemmin tähän seikkaan kun puhumme talonpoikaissodan syistä. Tässä lienee kylläksi, kun mainitsemme, että tämä muutos ei ainoastaan johtanut talonpoikaissotaan, vaan myöskin sai aikaan köyhtyneen maaväestön jatkuvan virtaamisen kukoistaviin kaupunkeihin, joiden luultiin tarjoavan suojaa ja vapautta ja mukavaa elämää.

Teoksessaan väestön olosuhteista Frankfurtista 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla on Bücher selvästi osottanut, kuinka suuri oli väestön virtaaminen (suhteellisesti) suurempiin kaupunkeihin ja kyliinkin. Tämä lisääntyminen suurenee, mitä enempi lähenemme 16:nnetta vuosisataa. Mutta myöskin se piiri, mistä lisäväkeä virtaa, laajennee yhä. Mutt'ei suinkaan koko ulkoapäin tapahtunut lisäys sulautunut porvaristoon. Kaupungin irtaimen väestön täytyi myöskin kasvaa, vaikk'ei tästä mitään tilastoa olekaan voitu saada. Tiedetään toki, että köyhien luku saksalaisissa kaupungeissa oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen alussa tavattomasti kasvanut. Hamburgissa kerrotaan 16-24 prosenttia väestöstä olleen köyhiä; Augsburgissa taasen mainitaan niitä v. 1520 olleen 2,000. Ja kaikki, mitä tiedämme silloisista oloista, osottaa maaseudun köyhtyneiden kaupunkeihin virranneiden ainesten olleen suurena syynä siihen, että ryysyköyhälistö kaupungeissa oli tullut niin tavattoman lukuisaksi.

Useimmat vastatulleista kokivat hankkia leipänsä käsityöllä tai ainakin saada lapsensa oppimaan jotakin käsityöammattia. Käsityöläismestarit saivat nyt kylliksi sällejä ja oppilaita, pianpa enemmänkin kuin haluaisivat. Sillä sällit luonnollisesti kokivat tulla itsenäisiksi, päästä mestareiksi niin pian kuin mahdollista; käsityöläisten luku kasvoi nopeammin kuin heidän tuotteittensa menekki. Ennen oli ammattikunta ottanut jokaisen vastatulleen ammattitoverin voimansa lisänä avoimin sylin vastaan, — nyt tuli tuo tulokas vastenmieliseksi kilpailijaksi jo ennestäänkin lukuisille tovereille. Ammattikunnan mahti ei ollut enää jäsenten nyrkeissä, vaan heidän rahakukkaroissaan, ja nämä tietysti paisuivat sitä enempi, kuta vähempi kilpailijoita oli ammatissa. Ammattikunnat tulivat sentähden yhä suljetuimmiksi. Ne alkoivat yhä enempi käyttää valtiollista ja taloudellista valtaansa vaikeuttaakseen vieraitten, erittäinkin maalaisaineksien pääsemistä käsityöläisuralle. Ja samalla pyrittiin muuttamaan mestarioikeutta yhä vaikeammin saavutettavaksi yksinoikeudeksi. Ne säädökset, jotka tähtäsivät tähän päämäärään, eivät syntyneet suinkaan vasta sinä aikakautena, jolloin ammattikuntalaitos "luutui". Ne alkoivat esiintyä jo 1300-luvulla ja olivat pääasiassa saaneet lopullisen muotonsa 1500-luvulla. Ne ovat siis juuri ammattikuntalaitoksen hedelmiä sen ollessa kukoistuksessaan, juuri sellaisena kuin se tätä nykyä kummittelee niiden monien haaveilijain mielessä, jotka koettavat herättää ammattikuntia uudestaan henkiin.

II. Oppipoika, sälli, mestari.

Jo silloin, kun oppilas otettiin, osottautui ammattikunnan suljettu luonne. Alku tehtiin asettamalla naiset ulkopuolelle. Oppilaan täytyi olla miespuolinen.

Miehillä ei suinkaan alkuansa ollut yksinomaista oikeutta käsityöhön. Kuinka Saksassa oli laita, siitä ei olla täysin selvillä, mutta Ranskassa ei vielä 1200-luvulla oltu kokonaan sulettu naisia käsityöstä. Pariisin senaikuisesta sadasta käsityöstä oli asetuksen mukaan naisia kielletty harjottamasta ainoastaan kahta ja osaksi erästä kolmatta. Ennen oli — se selviää itse asetuksista — naisillakin ollut oikeus harjottaa niitäkin. Kahdeksassa käsityössä olivat naiset sitävastoin, kuten nimenomaan mainittiin, samanarvoisia miesten kanssa, ja kuudessa tekivät työtä yksinomaan tai melkein yksinomaan naiset, jakautuen aivan kuin miehetkin kolmeen oppiasteeseen.

Kumminkin on vielä 1300-luvulta Saksastakin esimerkkejä siitä, että naiset muodostivat omia ammattikuntia. Ja Frankfurtin räätälejä koskeva asetus vuodelta 1377 säätää: "Nainen, joka tahtoo harjottaa käsityötä ja jolla ei ole miestä, hänen pitää ensin saada porvarin oikeudet ja sopikoon hän tästä neuvoskunnan kanssa, sitten antakoon ammattikunnalle 30 killinkiä yhteiseksi hyväksi ja neljänneksen mittaa viinaa, jonka ammattiin kuuluvat saavat juoda. Sitten on hänellä ja hänen lapsillaan oikeus harjottaa ammattia". (Samat säädökset olivat voimassa miehiin nähden). Yleensä olivat kuitenkin Saksassa vieraat naiset kielletyt ammatteja harjottamasta jo 1300-luvulla. Ainoastaan mestarien puolisojen ja tyttärien oikeus työskennellä mukana säilyi, useimmissa ammateissa aina 1500-luvulle. Silloin lakkasi tämäkin. Naisilta kiellettiin käsityö silloin periaatteellisesti ja kokonaan.

Mutta myöskin miehisiä oppilaita ruvettiin valikoimaan. Toiselta kansankerrokselta toisensa jälkeen otettiin oikeus panna poikansa käsityöoppiin. Vihdoin ruvettiin katsomaan oppipoikien sukuperääkin. Mestari sai ottaa ainoastaan sellaisia oppipoikia, jotka voivat osottaa itsellään olevan määrätyn luvun esi-isiä, jotka olivat aviollista, vapaata ja kunniallista syntyä. Niin, monessa kaupungissa vaadittiin esim. todistus siitäkin, että poika oli avioliitossa siinnyt; selvää on että tämä vaatimus teki mahdolliseksi vastenmielisien henkilöiden mitä suurimman häväisemisen.

Vaatimus, että tulisi näyttää oikea alkuperä kautta useampien sukupolvien, sulki ulkopuolelle heti suuren osan köyhälistöä. Se, että tarvitsi olla syntynyt vapaista vanhemmista, teki kaikille maa-orjien jälkeläisille mahdottomaksi päästä johonkin ammattikuntaan. Ja "kunniattomina" pidettiin etupäässä niitä ammatteja, joista kaupunkeihin muuttaneet talonpojat helpoimmin saivat elantonsa, samoinkuin useita ammatteja, joita maaseudulla harjotettiin liittymään ammattikuntiin, sekä vihdoin niitä elinkeinoja, joita harjottivat luokastaan vaipuneet ainekset kaupunkilaisväestöä. Maurer lukee sellaisiksi "kunniattomiksi" ammateiksi ne, joihin kuuluvat paimenet, myllärit, liinakankurit — liinankudonta oli suurimmaksi osaksi maalaista kotiteollisuutta, mutta 1400-luvulla muuttivat kankurit kaupunkeihin suurin joukoin — sitte oikeuden- ja kaupunginpalvelijat, haudankaivajat, yövartijat, kerjäläisvoudit, kadunlakasijat, kanavienpuhdistajat, nylkyrit ja pyövelit sekä tullimiehet, torvensoittajat, rumpalit, joskus myöskin parturit ja kylvettäjät.

Vanhin asiakirja, joka estää sellaisten ainesten pääsyn ammatteihin, lienee Bremenin suutarien vuodelta 1300. Siinä kielletään kankurien ja kantajien poikien opettaminen sanotun ammatin harjottamiseen.

Oppi-aikaa pisennettiin niin paljon kuin mahdollista.

Alkuaan ei ollut mitään määräyksiä siitä, yleensä ei mitään oppipakkoa. Vanhimmat meille säilyneet säädökset asiasta ovat Zürichistä vuodelta 1304. Mutta vasta 1400-luvulla tuli oppipakko yleiseksi.

Oppi-aika vaihteli eri ammateissa. Kölnissä oli se 1300-luvulla räätäleillä vuosi, kultasepillä samaan aikaan kahdeksan. Kolme vuotta oli tavallinen. Englannissa oli oppiaika sangen pitkä, 12 vuotta; lopulta tuli siellä seitsemän vuotta säännöksi. Mutta sen sijaan ei siellä voitu oppipoikaa oppiajan kuluttua laillisesti estää mestariksi pääsemästä. Tämä lienee muuten ollut pääsyynä siihen, ettei Englannissa ollut sällijärjestöjä saksalaiseen malliin.

Saksassa, missä oppi-aika ei ollut niin pitkä, oli sen sijaan säädetty olevaksi sälliaika ennen mestaruutta ja sitä pidennettiin niin paljon kuin mahdollista, erittäinkin matkavuosilla.

Yleisenä tapana mainitaan sällien matkustusta jo 1300-luvulla, mutta mitään matkustuspakkoa ei ollut, päinvastoin annetuin matkustuskielto. Ensimäisen kerran mainitaan matkustuspakosta v. 1477, kun Lübeckin kankurit vaativat, että mestarin pojan täytyi matkustaa vuoden ja vuorokauden, ennenkuin voi päästä mestariksi. Matkustuspakko tulee 1500-luvulla yhä yleisemmäksi Saksassa; Englannissa ei sitä ole milloinkaan ollut. Määrätty matkustamisaika vaihteli yhden ja kuuden vuoden välillä, tavallisesti se oli kumminkin kolme tai neljä vuotta.

Estääkseen liiallista antautumista käsityöalalle, koetettiin rajottaa sitä oppipoika- ja sällimäärää, joka mestareilla sai olla. Sillä saavutettiin muuten samalla toinenkin tarkotusperä, samalla kertaa estettiin näet rikkaita mestareja pääsemästä puhtaiksi kapitalisteiksi ja ruhjomasta pikkumestaria ylivoimaisella kilpailulla.

Niinpä esim. Konstanz'issa v. 1386 pormestari ja räätälien ammattikuntamestarit antoivat määräyksen, missä he valittavat, että "muutamilla mestareilla on palveluksessaan paljon väkeä toisten vahingoksi ja turmioksi. Sentähden kielletään jokaista pitämästä enempää kuin viisi sälliä ja kaksi oppipoikaa". 15:nnellä vuosisadalla ovat tällaiset rajotukset yleisiä.

Nyt ei jokainen sälli enää voinut päästä itsenäiseksi. Käsityöläinen hankki nyt omat tarve-aineet omaan työpajaansa, hänellä täytyi olla talo ja varasto. Vaadittiin jo monessakin ammatissa melkoinen omaisuus voidakseen harjottaa käsityötä tarpeeksi laajassa mitassa. Yhä enempi kasvoi silloin niiden luku, joiden täytyi pysyä koko elinaikansa sälleinä.

Kaikesta huolimatta lisääntyi kumminkin niiden sällien luku, joista tuli mestaria, nopeammin kuin oli vanhojen mestarien edunmukaista. Silloinpa otettiin lainlaadinta avuksi sen päämäärän saavuttamiseksi, johonka taloudellinen kehityskin kulki, ja sen kautta tuli mestariksi pääsemiselle yhä vaikeampia ehtoja. Mitään sellaisia ei ollut vielä 1200-luvulla, useimmat ovat peräisin 1400-luvulta.

Ennenkuin sällistä tuli mestari, täytyi hänen hankkia porvarioikeudet kaupungissa, ja vielä sittenkin sai hän odottaa vuosikausia mestarikirjaansa. Ulmin kankurisääntö vuodelta 1403 säätää esim. vähintäin viiden vuoden vanhat porvarioikeudet ehdoksi mestariksi pääsemiselle.

Edelleen piti vielä antaa "mestarinäytekin". Luonnollisesti arvostelivat sen onnistumisen ammattikunnan mestarit, tulevat kilpailijat.

Tulevan mestarin sukuperän tutkiminen oli, jos mahdollista, vieläkin tarkempaa kuin oppipojan. Ja vihdoin täytyi mestariksi päästessä suorittaa korkea määräraha ja toimittaa kallis juhla tuleville ammattikuntaveljille.

Ei ollut sällille niinkään helppoa täyttää kaikkia näitä ehtoja. Romantilliset intoilijat tahtovat meille uskotella, että tämä kaikki tapahtui ainoastaan ostajien hyödyn vuoksi, taatakseen heille lujan ja hyvän työn. Miten vähän tämä oli todellisena syynä kaikkiin näihin rajotuksiin, sen sanovat suoraan asianomaiset itse. Verankutojien ammattikunta Iglaussa esim. pyytää v. 1510 oppi-ajan pidennystä, "ettei niin helposti pääsisi käsityöammattiin". Mutta selvemmin näkyy tosisyy siinä, että mestarien pojille ja usein myöskin niille, jotka naivat mestarien tyttäriä tai leskiä, ehdot suuresti alennettiin tai muutettiin muodollisuuksiksi, missä niitä ei kokonaan poistettu. Näihin nähden taukosi merkillisesti tarkka huolenpito "ammattikunnan kunniasta". Eikä tämä tapahtunut ammattikuntalaitoksen "rappeutuessa", kuten ollaan halukkaita uskottelemaan. Jo 1300-luvulla pidätettiin Frankfurtissa teurastaja-ammatti ja Bremenissä suutarinammatti mestarien pojille ja tyttärille, vieläpä 1400-luvulla koetettiin sulkea ammattikuntaa, rajottaa ennakolta mestarien lukua. Hamburgissa v. 1468 kalastaja-ammattikunta anoo saada pienentää lukumääräänsä 50:stä 40:een, ja seuraavana vuonna määrätään siellä kultaseppien luku 12:ksi. Myöskin perinnöllistä mestariutta tapaamme jo tällöin.

Näillä rajotuksilla oli ennen kaikkea kaksi tärkeätä seurausta. Toiselta puolen ne lisäsivät maalaisväestön enenevää köyhälistöön vajoamista ja edistivät varsinaisen kaupunkilaisköyhälistön syntymistä, joka oli ulkopuolella kaikkia ammattikuntajärjestöjä. Toiselta puolen ne johtivat itse ammattikunnan piirissä mestarien ja sällien väliseen etujen vastakkaisuuteen. Mestarien luku sälleihin nähden pieneni yhä enempi, samalla yhä ankarammin vainottiin niitä, jotka kokivat ammattikuntalaitoksen syrjäyttäen päästä itsenäisiksi — heitä nimitettiin "nurkkamestareiksi", "hutiluksiksi" y.m. Pian kiellettiin myöskin käsityön harjottaminen kaupungin ulkopuolella, esikaupungeissa ja määrätyn piirin sisäpuolella kaupungin ympäristössä, tavallisesti n.k. "pannapeninkuorman" laajuudelta. Tämä johti kiivaihin taisteluihin ammattikuntiin kuuluvien kaupunkimestarien ja niihin kuulumattomien etukaupunkien ja kylien käsityöläisten välillä, taisteluihin, jotka vaikuttivat myöskin talonpoikassodan kulkuun.

Maaväestön lukuisasti virratessa kaupunkeihin ja niiden lukumäärän yhä kasvaessa, jotka antautuivat sälleiksi, tuli sälleille yhä vaikeammaksi päästä mestariksi ammattikunnassaan tai itsenäiseen asemaan ammattikunnan ulkopuolella. Yhä suuremmaksi kävi niiden joukko, joiden oli pakko olla koko elinaikansa käsityöläissälleinä. Sen sijaan, että sällinä olo ennen oli ollut ainoastaan väliaste oppiajan ja mestaruuden välillä, alkoi se tulla erityiseksi yhteiskunnalliseksi asemaksi, jolle lukuisat käsityöläiset jäivät ainaiseksi. Sälli tunsi itsensä pian paljon vähemmän tulevaksi mestariksi kuin sellaiseksi, jonka työtä mestari käytti siitä hyötyäkseen. Hänen etunsa joutuivat yhä selvemmin ristiriitaan mestarin etujen kanssa.

III. Taistelut sällien ja mestarien välillä.

Vastakohdat mestarien ja sällien välillä tulivat keskiajan lopulla yhä räikeämmiksi. Niinkauan kuin mestari itse oli päätyöntekijänä, joka ainoastaan aika ajoin piti luonaan apulaista, ei hänellä ollut mitään syytä ylenmäärin pidentää työaikaa — siitähän hän itse olisi kärsinyt eniten. Sälli söi samasta astiasta kuin mestarikin, ei kannattanut laittaa hänelle ruokaa erittäin. Jos mestarilla olo oli hyvä, oli sällilläkin, molempien edut olivat suuressa määrin samat. Sen ohella rahapalkka näytteli tavaratuotannon alussa aivan vähäpätöistä osaa. Sälli ja mestari jakoivat usein työvoiton keskenään.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi kyllä syntyä persoonallisia riitoja, mutta mitään luokkavastakohdasta johtuvia riitoja, tuskin tuli sellaisten olosuhteiden vallitessa kysymykseen.

Kaikki tämä muuttui niin pian kuin yhdessä liikkeessä palvelevien sällien määrä kasvoi. Valvoa neljän tai viiden työtä ei ollut yhtä yksinkertaista kuin pitää silmällä yhtä ainoata. Sen sijaan että mestari ennen oli ollut johtavana työntekijänä, tuli hänestä yhä enempi uhittaja, joka koki puristaa mahdollisimman paljon työtä sälleistä. Hänen oma työtaakkansa kävi kevyemmäksi samassa määrässä kuin näiden tuli raskaammaksi. Jos työssä oli sangen paljon sällejä, niin riitti näiden työ yksin sekä heidän ylläpitoonsa että antamaan vielä mestarille sievosen tulon. Toisinaan kävi mestarillekin liian työlääksi valvomistyö, ja hän pääsikin siitä vapaaksi panemalla käytäntöön kappalepalkan, joka 1300-luvun lopulta alkaen tulee yhä yleisemmäksi, erittäinkin kutoma-ammatissa. Jo 1400-luvulla tapaamme joskus kieltoja, ettei mestari saanut tehdä työtä.

Mitä enemmän mestari koki saada voittoa sällien työstä, sitä enemmän hän pyki pidentämään heidän työaikaansa. Työpäivän pituus näyttää tosin kyllä saneen olla entisellään, mutta sitä enemmän ruvettiin vaatimaan vapaamaanantain poistamista ja työntekoa lukuisina juhlapäivinä, vieläpä sunnuntaisinkin.

Saksin herttua Henrik antoi v. 1522 ankaran määräyksen, missä hän kielsi työn juhlapäivinä, mutta ilmotti sen sijaan, ettei sällillä ollut oikeutta pitää vapaamaanantaita. Kun Weselin räätälinsällit tekivät lakon v. 1503, selitti pormestari, että räätälinsällit olivat kyllä levottomia, mutta että myöskin mestareissa on paljon syytä, sillä he eivät tahdo antaa päivässä kolmea kunnollista ateriaa, jotka sälli sentään voi hyvin vaatia, ja vaativat liiaksi työtä. Hän uhkasi rangaista mestareita, jos nämä edelleenkin teettäisivät sälleillään työtä sunnuntaiaamuina tai tukistelisivat tai löisivät oppipoikiaan. Janssen mainitsee tämän pormestarin lausunnon, mutta hänen ammattikuntaihanteluihinsa se sopii huonosti.

Samalla kun lisättiin työtaakkaa sälleille, huononnettiin ravintoa ja pienennettiin palkkoja. Jos mestari piti viisi sälliä ja useita oppipoikia muassa, kannatti jo laittaa näille ruuan erittäin. Siten saattoi "säästää" heidän muassaan ilman, että mestarin perheen tarvitsi elää entistään vaatimattomammin. Janssenista ja hänen hengenheimolaisistaan näyttää niin tuttavalliselta ja hauskalta se, että sälli kuului mestarin perheeseen; nyt nähdään, että juuri tämä saattoi tulla keinoksi sällien nylkemisessä.

Palkkaa tuo "säästäväinen" mestari koki luonnollisesti alentaa. Taipumus palkan alentamiseen on muuten samallaisissa oloissa sitä suurempi, kuta suurempi liikkeessä työskentelevien palkkatyöläisten luku on. Jos on ainoastaan yksi työmies, merkitsee pari penniä päivää kohti vähän, jos työläisiä on sata, merkitsee se yhtä monta markkaa, ja vuoden kuluessa tulee siitä tuhansia markkoja. Pienemmässä määrässä tuli tämä taipumus esiin jo keskiajan lopulla. Oltiin tosin vielä kaukana siitä ajasta, jolloin yksi työnantaja saattoi pitää työssä sadottain työmiehiä, mutta joka tapauksessa oli jo pyrkimys palkkojen alentamiseen voimakkaampi kuin sinä aikana, jolloin käsityö ei vielä "kukoistanut" ja ainoastaan harvalla käsityöläisellä oli yhtäkään sälliä.

Toiselta puolen kasvoi yhä sällien pyrkimys palkkojaan korottamaan. Saksassa oli tämä vallankin seurauksena tavaroiden hinnoissa tapahtuneesta mullistuksesta, jonka vaikutti se, että hopea- ja kultakaivokset 1400-luvulla äkkiä rupesivat tuottamaan enempi kuin ennen — käyden se tuon vielä perinpohjaisemman hintamullistuksen edellä, jonka Amerikan metallirikkaudet 1500-luvun alussa saivat aikaan ja joka koski koko sivistynyttä Europaa. Myöskin kauppaseurojen yksinoikeudet vaikuttivat osaltaan siihen, että tavaroiden hinnat nousivat. Mutta samalla lisääntyivät myöskin ylellisyys ja tarpeet kaikissa säädyissä, myöskin käsityöläismestareille. Kuka saattaakaan ihmetellä sitä, että sällit, jotka elivät yhdessä heidän kanssaan ja joku aika sitten olivat olleet melkeinpä heidän vertaisiaan, samoin koettivat päästä parempaan asemaan?

Juuri palkkakysymyksessä tulivat 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen alussa vastakohdat mestarien ja sällien välillä yhä räikeämmiksi. Tämä seikka ynnä ne monet muut vastakkaisuudet, joihin olemme viitanneet, johtivat siihen, että mestarien ja sällien väliset taistelut, jotka alkavat esiintyä jo 1300-luvulla, tulevat yhä lukuisammiksi ja sietämättömämmiksi lähestyessämme 1500-lukua.

Meidän romantilliset ammattikunta-aikojen ihailijamme asettavat mielellään ammattikunnallisen käsityön kapitalistisen teollisuuden edelle, siksi tuotantotavaksi, joka olisi työmiehille kultamaana ja jonka aikana luokkaviha oli tuntematon. Vasta pääoma tai niinkuin sitä kutsutaan "juutalaisuus" olisi muka karkottanut "siveelliset" näkökohdat taloudellisesta elämästä ja kylvänyt luokkavihan myrkkykylvön. Mutta jo 1300- ja 1400-luvun ammattikuntamestarit ja tilanomistajat osottavat olevansa hyvinkin kaukana tuosta muka ennen kapitalismia olleesta niin monen kiittämästä paratiisillisesta viattomuudesta, puhumattakaan seuraavista vuosisadoista, jolloin pääoman tuottaman syntiinlankeemuksen seuraukset alkoivat tulla täysin selviksi. Asia on niinkuin Schanz sanoo: "Saattaa tuskin epäilläkään sitä, että käsityöläismestarien hyvinvointi riippui suureksi osaksi huonosti palkattujen sällien hiestä ja vaivasta". Ammattikunnallisen käsityön "kukoistus" riippui jo palkkatyöläisten nylkemisestä ja synnytti mitä katkerimpia luokkataisteluja.

Niin mahtavia kuin ammattikunnat olivatkin ja niin ylpeitä kuin ne olivatkin itsehallinnostaan, eivät ne halveksineet "valtion apua", vaan vaativatkin sitä masentaakseen sällejä. Jo 1400-luvulla (Englannissa jo 1300-luvulla) tapaamme lukuisia palkkataksoja, joita kaupunkien neuvoskunnat tai maanruhtinas, jos kaupunki kuului sellaisen alueeseen, olivat antaneet. Tässä mainittakoon vain yksi, jonka johdanto on sangen kuvaava. Se on osa Saksin herttuoiden Ernstin ja Albertin "maa-asetuksesta" vuodelta 1482. Siinä sanotaan. "On saapunut pääpapeilta, herroilta, ritaristolta ja kaupungeilta useita valituksia siitä, kuinka meidän alammaisemme ovat rappiolla, turmioon joutumassa ja vähenemässä, jonka seikan selitetään johtuvan paljosta rahasta, kohtuuttomista palvelusväen ja käsityöläisten palkoista ja kaikissa säädyissä tavattavasta ylellisestä elämästä niin ruokaan, juomaan kuin vaatetukseenkin nähden… Tarkasti harkittuamme asiaa säädämme, että vähempiarvoinen vaihtoraha valmistettakoon ja käytettäköön palvelusväen ja käsityöläisten palkkoja maksettaessa.[12] Edelleen älköön kukaan tulevaisuudessa puettako palvelusväkeään muuhun kuin kotimaiseen pukuun, paitsi sukkiin, röijyihin ja rintalappuihin tarvittavaa kangasta, jota jokainen voi ostaa ja antaa niinkuin itse haluaa. Mutta ellei herra anna rengilleen kenkiä ja vaatteita, niin antakoon hän tottuneelle palvelijalle 5 kertaa 60 ja tallirengille 4 kertaa 60 uutta groshenia". Sitte seuraa palkkataksa maalaistyömiehille, sitte säädetään edelleen: "Käsityöläinen saakoon ruuan ohella 9 uutta groshenia viikossa, ilman ruokaa 16 uutta groshenia. Käsityöläisellä olkoon päivälliseksi ja illalliseksi ainoastaan neljää ruokalajia, lihapäivinä soppaa, kahta kalaruokaa ja kasvisruokaa; perjantaisin ja muina päivinä, jolloin ei syödä lihaa, soppaa, tuoretta tai kuivattua kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa; silloin kun täytyi paastota, viittä ruokalajia, soppaa, kahtalaista kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa ja lisäksi 18 groshenia, mutta tavalliselle väelle vain 14 groshenia viikossa".

Kenenkä työmiehen suuhun höyryn ja sähkön aikakaudella ei tule vesi, kun kuulee tällaisista pakollisista "paastopäivistä" tuolla "pimeällä" keski-ajalla! Sellaiset esivallan määräämät rajotukset palkoissa ja ruuissa kuuluvatkin sitte niihin tosi-asioihin, joista Janssen ja hänen kaltaisensa tekevät johtopäätöksiään siitä, kuinka onnellisia ja hyvinvoivia olivat työläiset ennen kapitalistista aikaa.

Mutta nämä määräykset ovat kerrassaan musertavia vapaamieliselle tarulle siitä, kuinka uudenajan sivistys tuottaa vain siunauksia köyhälistölle. Mutta ne eivät suinkaan osota, että sen ajan palkkatyömiehet olisivat olleet erityisesti tyytyväisiä. Jos tahtoo ymmärtää jonkin luokan asemaa, ei ole tarpeeksi tarkastella sitä itseään sellaisenaan, vaan täytyy verrata sitä toisten luokkien asemaan, ajan yleisiin tarpeisiin. Nykyään kiinnitetään yleensä vähemmän huomiota vaatteiden komeuteen, erittäinkin miehiin nähden, ja samoin syödään yleensä Vähemmän. Meistä näyttää sellainen päivällinen ja illallinen, jommoisesta yllä mainituissa säädöksissä puhutaan, mitä runsaimmalta. Mutta jos vertaa sitä niihin suunnattomiin määriin, joita siihen aikaan oli tapana syödä, huomaa sen kylläkin niukaksi.[13]

Mutta sellainen vertaava silmäyskään ei yksinään riitä. Yhteiskunnan luonnetta ei määrää niin paljon sen tila jonain määrättynä hetkenä kuin sen kehityksen suunta. Kurjuus itsessään ei tee niin suuressa määrin tyytymättömäksi kuin kurjuus, johon poljetaan tai johon on pakko jäädä, samalla kun näkee toisten nousevan hyvinvointiin. Ja mitä pikemmin kehitys tapahtuu, sitä selvemmin ilmenevät sen kehityssuunnat, sitä voimakkaammin nousevat vastaan ne harrastukset, joita se polkee, sitä kiivaammiksi tulevat yhteiskunnalliset taistelut. Ennen Ranskan vallankumousta oli kurjuus Saksassa suurempi kuin Ranskassa, ja sittenkin alkoi mullistus viimeksi mainitussa maassa, sillä taloudellinen kehitys kulki siellä nopeammin. Sitten vuoden 1870 on Saksa se Europan valtio, missä taloudellinen kehitys käy nopeimmin askelin eteenpäin. Siellä, eikä suinkaan Englannissa, on sosialidemokratisen liikkeen pääpaikka. Yhteiskunnalliset vastakohdat ovat kyllä paljon suuremmat Englannissa kuin Saksassa, mutta jonkun vuosikymmenen on niiden lisääntyminen ollut suhteellisesti hidasta. Se maa, missä taloudellinen kehitys nykyään kulkee yleensä nopeimmin, on Yhdysvallat. Ei ole mahdotonta, että yhden tai parin vuosikymmenen kuluttua sosialistisen liikkeen pääpaikka onkin siellä, vaikkapa työmiesten asema Amerikassa yleensä onkin parempi kuin muualla.

Kehityksestä saamme tavallisesti kuulla hyvin vähän sivistyshistorioitsijoiltamme. Vapaamieliset heidän joukossaan näyttävät työmiehille, kuinka suuri syy heillä onkaan olla onnellisia, kun he nyt, kiitos koneiden, voivat hankkia itselleen sellaisia ylellisyyksiä kuin sukkia ja nenäliinoja, jollaisia ei ennen edes mahtavin itsevaltias saanut. Vanhoilliset taasen esittävät meille muutamia ruokalistoja, palkkataksoja ja vaatetussääntöjä 1400- tai 1500-luvulta ja sanovat: noin onnellisia olivat talonpojat ja työmiehet vanhana hyvänä aikana, kun ammattikunnat kukoistivat ja kirkko hallitsi yhteiskuntaelämää.

Kokonaan toisen kuvan saisimme, jos molemmat tahtoisivat näyttää meille, mihin suuntaan kehitys nyt kulkee ja mihinkä se 400 vuotta sitten kulki. Silloin olisi heidän pakko sanoa, että yhtä hyvin silloin kuin nytkin riistäjäluokat kokivat painaa työtätekevää luokkaa yhä syvemmälle kurjuuteen. Totta kyllä saattoivat silloin niinkuin nytkin jotkut parempiosaiset ryhmät työtätekevää luokkaa joksikin aikaa sekä estää tilansa huononemasta että myöskin monesti taistelemalla saada aikaan parannuksia elin- ja työehdoissaan. Mutta joskin heidän elantotapansa parani, ei tämä tapahtunut läheskään siihen määrään kuin nylkevien luokkien: pappien, korkeampien aatelismiesten, kauppiaitten ja mestarien. Työmiesten osa heidän työnsä tuotteista ja sivistyksen tuloksista tuli yhä pienemmäksi.

Kaikista paisteista ja samettijakuista huolimatta emme tapaa heidän oloissaan tuota "kukoistavaa hyvinvointia" ja "tyytyväisyyttä", jota Janssen meille kuvailee, vaan suorastaan vastakohdan.

IV. Sälliyhdistykset.

Ei mitään suurempien joukkojen taistelua, ei siis myöskään luokkataistelua, voi käydä ilman järjestöä. Myöskin sällit tulivat pakotetuiksi luomaan itselleen sellaisen.

He tarvitsivat niitä sitä kipeämmin, kuta verisempiä ne taistelut olivat, joita heillä oli käytävänä. Ja ankaria taistelut kyllä olivat. Vieläpä v. 1385 leikattiin Danzigissa korvat pois lakon tehneeltä sälliltä. Sellaista ei Janssen kerro meille, sehän olisikin sopinut huonosti hänen kuvaukseensa. Ja se tapahtui kuitenkin aikana, jolloin kaikki ammattikunnat olivat hyviä katolilaisia ja jolloin niissä vallitsi "kristillisen veljesrakkauden" henki!

Alussa olivat sällien yhdistykset ainoastaan satunnaisia tarpeita varten syntyneitä ja hetkellisiä. Ensimäinen, minkä tunnemme Saksassa, syntyi v. 1329 Breslaussa, missä vaskenvalajasällit yhtyivät keskeyttääkseen kaiken työnteon vuoden ajaksi.

Mutta pian tapaamme lujempiakin yhdistyksiä.

Luonnollista on, että ne tilaisuudet, jotka johtivat samaan ammattiin kuuluvat sällit jossain kaupungissa toistensa yhteyteen, olivat myöskin aiheena heidän yhdistyksilleen, ja löivät leimansa niihin. Keski-ajalla tarjosivat kirkko ja kapakka sellaisia tilaisuuksia toistensa tapaamiseen, joskus myöskin sota. Useat sälliyhdistykset lienevät syntyneet sillä tavalla, että käsityöläismestarit vetäytyivät pois sotapalveluksesta ja sijalleen lähettivät sällejänsä, maksaen heille palkkaa ammattikunnan kassasta. Nämä sällit sitten sodankin jälkeen säilyttivät mielellään rauhankin aikana sotilaallisen järjestönsä.

Se muoto, jommoiseksi sällien järjestöt tavallisimmin tulivat on osaksi kirkollisien veljeskuntien, osaksi juomaseurojen muoto. Edelliset kokivat palvella etenkin avunantoyhdistyksinä, juomapaikat taasen olivat vastustus-hengen ahjoina mestareja ja esivaltaa vastaan. Eivät molemmat yhdistysmuodot kuitenkaan eronneet jyrkästi toisistaan; myöskin kirkolliset veljeskunnat tulivat usein vastarinnan pesäpaikoiksi.

Saksassa tapaamme ensimäiset sälliveljeskunnat kankurien joukossa alkupuolella 1400-lukua, kenties vähän aikasemminkin. Jo 1389 puhutaan esim. Speierin kankurisällien rahastonhoitajasta, joka edellyttää, että silloin avunantorahasto oli olemassa.

Kuvaavina otamme tähän muutamia otteita sellaisen veljeskunnan säännöistä. Ne koskivat Strassburgin liinakankureja, jotka saivat ne hyväksytyiksi v. 1479.

"Me Hans Gerbott, mestari, ja kankuriammatin viidennysmies Strassburgissa, teemme tiettäväksi kaikille niille, jotka näkevät tai kuulevat luettavan tämän kirjeen, että meidän luoksemme ovat tulleet kunnialliset Hans Blesing ja Martin Suutari Wisshornista, Strassburgin liinakankuri-sällien nykyiset rahastonhoitajat, ja vaatineet ja pyytäneet, että me suomme ja vahvistamme tässä allaolevat kohdat, kappaleet ja säädökset…

"Heillä olkoon veljeskuntansa ikuisesti Strassburgin suuressa sairashuoneessa eikä muualla. Joka puolen vuoden kuluttua he valitkoot kaksi rahastonhoitajaa, s.o. suuren joulupaaston ajaksi kaksi uutta ja suuren pääsiäspaaston ajaksi taasen kaksi uutta. Ja kun nämä rahastonhoitajat asetetaan virkaan, tulee heidän vannoa toimivansa meidän rakkaan kirstumme (yhdistyksen rahaston) hyväksi, estävänsä sille tapahtumasta mitään vahinkoa, mikäli se vaaraan joutumatta on mahdollista. Jos joku tulee valituksi rahastonhoitajaksi ja kieltäytyy, maksakoon hän rangaistukseksi puoli naulaa vahaa, ja vaali pysyy voimassa, vaikka hän kuinka ponnistelisikin vastaan, kuitenkin vain sillä ehdolla, että mestarikunta sen hyväksyy. Kun rahastonhoitajat joka 14:s päivä käyvät kokoomassa viikkorahaa, eivät he saa kuluttaa mitään kirstusta. Jos joku sälli on velkaa veljeskunnalle kaksi pfennigiä eikä maksa niitä, kun rahastonhoitajat niitä kiertomatkallaan vaativat, sakotetaan häntä kahdella pfennigillä rangaistukseksi. Ei myöskään saa lainata rahoja veljeskunnan kassasta, paitsi jos joku tulee sairaaksi, ja silloinkin ainoastaan mestarien luvalla ja panttia vastaan, joka on arvoltaan suurempi kuin ne rahat, jotka lainataan. Jokaisena suurena paastona antakoon kukin sälli yhden pfennigin veljeskunnan kassaan ja lahjottakoon myöskin hyvän strassburgilaisen pfennigin".

Seuraa sitte määräyksiä kirkossakäynnistä, vihityistä vahakynttilöistä y.m.s., jonka jälkeen säännöt jatkuvat näin: "Jos joku vieras sälli tulee tänne, eikä ole täällä koskaan ennen työskennellyt, niin hän tehköön työtä rauhassa kahdeksan tai neljätoista päivää. Mutta jos hän viipyy kauemman, suorittakoon hän kaksi pfennigiä sisäänpääsymaksuksi ja sitten palvelkoon veljeskuntaa, niinkuin kohtuullista on. Jos sällit tahtovat nostaa oikeusjutun mestareita vastaan, maksakoot he kulut omasta kukkarostaan eikä veljeskunnan kassasta".

Kassanhoitajat tehkööt tilin sälliyhdistykselle älköötkä valansa mukaan ottako enempää kuin yhden shillingin kassasta. Myöskin toimitettakoon messu jokaisena suurena paastona kaikille veljille ja sisarille ja rukoiltakoon heidän puolestaan, olkoot sitten kuolleita tai eläviä. Jos niin tapahtuisi, että joku veli sairastuisi, josta Jumala meitä kauan varjelkoon, ja joutuu sairashuoneeseen, niin hänelle annettakoon joka päivä yksi pfennigi veljeskunnan kassasta. Jos joku sälli kuolee, josta Jumala meitä kauan suojelkoon, ja loppuu mestarin talossa tai jossain muualla kaupungissa ja sairashuoneen ulkopuolella, niin rahastonhoitajat käskekööt kaikkia sällejä saattamaan häntä hautaan kahden pfenningin sakon uhalla.

"Vast'edes kuulukoot kaikki liinavaatekankurisällit veljeskuntaan".

Sellainen veljeskunta oli siis pääasiallisesti pakollinen sairaus- ja hautausrahasto.

Veljeskunnat olivat ammattikuntien ja kaupunkien esivallan silmätikkuina. Niitä ei voinut kieltääkään, niillä kun oli kirkollinen luonne. Ne tulivat myöskin yhä tarpeellisemmiksi, kuta enemmän sällien luku eneni ja heidän sairaus- ja hautausvakuutuksensa kasvoi merkityksessä. Tämä vakuutus, jos se olisi ollut ammattikuntien huolena, olisi tullut näille raskaaksi taakaksi. Taisteluja veljeskuntia vastaan käytiin sentähden tavallisesti siinä muodossa, että koetettiin pysyttää ne yksinomaan avunantorahastoina ja saada ne ammattikuntien ja vallanpitäjien silmälläpidon alaisiksi.

Veljeskuntien rinnalla kehittyivät kapakkaseurat. Jokaisella, ammattikunnalla oli oma kapakkansa. "Näistä juomaseuroista", kirjottaa Stahl, "lähtivät taistelut ammattikuntien ja patrisien välillä. Ne olivat kansanvaltaisen hengen liesinä". Alkuaan joivat sällit yhdessä mestarien kanssa. Mutta mitä enempi vastakohdat kummallekin puolelle kärjistyivät ja yleensä mestarien pöyhkeys sällejä kohtaan kasvoi, sitä enemmän nämäkin alkoivat eristyä, puoleksi vapaaehtoisesti, puoleksi pakosta, ja muodostivat omia juomaseurojaan. Samaa osaa, kuin ammattiseurat olivat kaupungeissa näytelleet taistelussa patriseja vastaan, alkoivat sällien seurat nyt näytellä taistelussa ammattikuntia vastaan. Ei silloin ihme, että keskiajan loppupuolella syttyi hyvinkin katkeria riitoja näiden seurojen tähden. Kaupunkien viranomaiset kokivat saada ne kokonaan maailmasta pois. Muutamin paikoin, missä vielä oli jäljellä vastakkaisuutta kaupunginneuvoston ja ammattikuntien välillä, kiellettiin myöskin käsityöläismestarien seurat. Toisinaan koski se ainoastaan niitä käsityöläisiä, jotka eivät olleet perustaneet mitään ammatillista järjestöä. Mutta sälliseurat olivat 1300- ja 1400-luvulla kaikkialla rangaistuksen uhalla kielletyt, ja kieltoja uudistettiin herkeämättä.

Tästä sotaretkestä sälliseuroja vastaan esitämme tässä muutamia esimerkkejä. Muutamin paikoin kiellettiin kokoontumasta muuten, paitsi kirkollisia tarkotuksia vasten ja toisissa kiellettiin kokoontuminen kokonaan. Tämän liikkeen huippukohtana on vuonna 1465 annettu Strassburgin sälliasetus, joka saatiin aikaan useampien kaupunkien sopimuksen kautta ja jonka tarkotuksena oli tehdä kerrassaan loppu levottomuuksista. Se oli 400 vuotta sitten "sosialisti-lakina", ja sen päämääräykset ansaitsevat hyvinkin tästä ottaa puheeksi.

"Ensiksi", niin siinä sanotaan, "eivät käsityöläismestarit eivätkä sällit saa koskaan enään yhtyä tai ruveta liittoon, tehdä mitään sopimuksia, eivät noudattaa keskenään mitään käskyjä eikä kieltoja ilman sen kaupungin mestarien ja neuvoston lupaa ja suostumusta, missä he asuvat.

"Sitten kaikki palveluksessa olevat rengit, palvelkoot joko ritareita, renkejä tai porvareita, sekä kaikki käsityöläissällit, jotka tekevät työtä kaupungissa, luvatkoot ja vannokoot tottelevansa kaupungin pormestareja ja neuvostoa, alistuvansa heidän tuomionsa alaiseksi eikä hakevansa oikeuttansa muualta.

"Älkööt vast'edes käsityöläiset kieltäkö mestaria pitämästä työssään sällejä tai juoko häviöön ketään sälliä".

Tämä viimeksi mainittu kohta merkitsisi nykyisessä kielessä sitä, että kielletään julistamasta ketään lakkotilaan ja merkitsemästä ketään lakkopetturiksi. Sama pykälä määrää vielä, että sälli ratkaiskoon riitansa mestarinsa tai muiden sällien kanssa kaupungin mestarikunnan edessä ja mukautukoon sen tuomioon. Jokainen mestari, joka ottaa uuden sällin työhönsä, ilmottakoon kahdeksan päivän kuluessa tästä ammattikunnan esimiehelle, niin että sälli voi vannoa tämän edessä valansa, jossa lupaa aina suostua mestarioikeuden tuomioon. Se mestari, joka jättää tämän tekemättä, saa sakkoa jokaiselta määräajan ylikuluneelta päivältä 5 shillingiä. Sehän on oikein kaunis alku sällien poliisimaiseen silmälläpitoon.

Seuraava pykälä määrää, etteivät käsityöläissällit saa pitää veistä mukanaan muulloin kuin matkalla.

"Ja sitä sälliä, joka vastustaa näitä mainittuja asetuksia, kohtia ja määräyksiä eikä tahdo elää niiden mukaan, häntä älköön kukaan piiriin kuuluva mestari ottako sällikseen tai pitäkö luonaan; se mestari, joka tätä vastaan rikkoo, vetäköön sakkoa neljä guldenia".

Mikään liittoutuneista kaupungeista ei saa muuttaa näitä määräyksiä muiden suostumatta.

Ei kukaan renki saa yöllä kaupungissamme kuljeskella salateitä. Pääsiäisestä Mikonpäivään eivät he saa olla kadulla klo 10, muuna vuoden aikana klo 9 jälkeen, paitsi isäntäväkensä tai mestarinsa asialla. Se, joka rikkoo tätä vastaan, saa sakkoa 30 shillingiä tai istua neljä viikkoa "tornissa" vedellä ja leivällä. He eivät myöskään saa näiden määräaikojen jälkeen yhtä suurien sakkojen uhalla kokoontua ravintoloihin eikä puutarhoihin. Isännät eivät saa sakon uhalla ottaa vastaan sällejä tämän ajan jälkeen. Tämä määräys ei koske kuitenkaan herrojen, ritarien renkejä, kauppiaita tai pyhiinvaeltajia, jotka ovat rehellisiä ja kunnollisia ihmisiä.

Lisäksi määrätään nimenomaan, ettei "käsityöläissälleillä eikä muilla palkollisilla saa olla yhteistä tupaa tai edeltäkäsin vuokrattua taloa tai puutarhaa tai seuraa, mihin he voivat kokoontua. Käsityöläissällien hautajaisia älköön pidettäkö arkipäivinä, vaan juhlapäivinä. Ei myöskään rankaisematta saa useampi kuin kolme käsityöläissälliä pitää samallaisia hattuja, takkeja, sukkia tai muita tuntomerkkejä".

Seurat ja kaikki muut sälliyhdistykset olivat siis ehdottomasti kiellettyjä. Mutta jo kahdeksan vuotta myöhemmin, v. 1473 on nämä viimeksimainitut kolme ankaraa määräystä poistettu, vaikka säädökset muuten ovatkin pysyneet samallaisina. Ja nuo toisetkin näyttäytyivät tehottomiksi.

Ja niin kävi kaikkialla. Kaikkialla huomattiin kiellot tehottomiksi. Kaikkialla tapaamme sällit kulkemassa eteenpäin. Toinen raja-aita, joita heidän tielleen pystytettiin, sortui toisensa jälkeen. He saavuttavat yhdistyksilleen tunnustuksen, näihin liittyminen tulee pakolliseksi, niistä tulee erityinen mahti. Vuosisadan lopulla pääsivät sällit kylläkin kunnioitettavampaan asemaan, ja heidän järjestönsä tuottivat melkoisia tuloksia.

Saadaan kuitenkin kokonaan toinen käsitys ammattiyhdistyksien luonteesta keski-ajan lopulla, kun tutkimme kuinka nämä voitot saavutettiin, sen sijaan että katselisimme sitä sellaisenaan, määrättynä tilana, joka olisi kehittynyt keski-ajan "hengestä" ja olisi sille ominaista koko aikakauden! Mutta siten tekevät useimmat sivistyshistorioitsijat. Mikä ajanjakson lopulla ilmenee pitkien ja katkerien taistelujen tuloksena, sitä he kuvaavat tilana, joka muka on kestänyt koko tämän aikakauden.

Se, että kaikki kokeet nujertaa sällien järjestöjä onnistuivat huonosti, riippui ennen kaikkea niiden välttämättömyydestä, niiden lisääntyvästä merkityksestä kaupunkien tuotantotavalle. Käsityöteollisuus oli useimmissa kaupungeissa tullut pääelinkeinoksi, ja kaupungin koko hyvinvointi riippui silloin yhä enempi käsityön palkkatyömiehistä. Jos nämä lakkauttivat työnsä tai menivät matkaansa, kärsi kaupunki siitä suuresti. Lisäksi tuli se, että ulkonaiset olosuhteet suuressa määrässä helpottivat sällien yhteenliittymistä. Kaupungit olivat vielä pieniä. Bücher laskee v. 1440 Frankfurtin väkiluvun 8,000:ksi ja Nürnbergin v. 1449 taasen 20,000:ksi hengeksi. Sällejä ei ollut enempää kuin tuskin kymmenen prosenttia väestöstä. Oli luonnollista, että kaupungin samaan ammattiin kuuluvat sällit tunsivat melkein kaikki personallisesti toisensa. Sällien keskinäistä tuttavuutta helpotti sekin, että ne, jotka harjottivat samaa ammattia, asettuivat tavallisesti asumaan saman kadun varrelle, joka usein sai nimensä ammatin mukaan ja onpa sen toisinaan säilyttänyt aina meidän päiviimme asti. Ei 1400- ja 1500-luvuilla myöskään vielä ollut käytännössä tuo varsin viehättävä tapa, että nimittäin vankilan tavoin suletaan työmiehet ulkomaailman yhteydestä ristikoilla varustettujen tai läpinäkymättömien akkunien avulla. Työtä tehtiin mielellään, kun vaan sää sen salli kadulla talon edessä tai ainakin pidettiin työpajan akkunat ja ovet auki. Ei tarvittu mitään kirjapainoa eikä kansankokouksia päästäkseen yksimielisyyteen toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Ja voi sitä, joka ei tahtonut olla solidarinen toisten kanssa! Hänellä ei juuri ollut odotettavissa mitään iloja elämältä. Yksityinen työmies oli aivan riippuvainen ammattiveljistään ei ainoastaan työssä, vaan myöskin toverillisiin suhteisiin nähden.

Sällien matkustukset tekivät heidät helposti liikkuviksi verrattuina kiinteästi asuviin mestareihin ja vaikuttivat, että niin vahvasti keskenään solidariset sällikunnat eri kaupungeissa tulivat sydämelliseen yhteyteen toistensa kanssa. Siihen aikaan ei tullut mitään lakkopettureja ulkoapäin! Schmoller valittaa, että se seikka, että sälliyhdistysten jäsenten enemmistö ei ollut paikalla asuvaa, vaikutti haitallisesti heidän yhdistyksiensä siveelliseen (!) käytökseen. Se lisäsi heidän kevytmielisyyttään, edesvastuuttomuuttaan, röyhkeyttään ja voimaansa mestareita vastaan. Nämä näet olivat kiinnitetyt määrättyyn paikkaan ja voivat vain vaivoin ja vitkaisesti päästä mielipiteiden vaihtoon muiden kaupunkien mestarien kanssa, kun taasen sälleillä oli tietoja kaikkialta, he eivät tunteneet itseänsä kansalaisiksi siinä kaupungissa, jossa työskentelivät. Riitojen sattuessa matkasivat he torvien ja rumpujen kaikuessa joukottain tiehensä, laiskottelivat naapurikaupungissa ja vaativat aina, että heidän juominkinsa piti siellä säännöllisesti maksettaman, jos tahdottiin rakentaa rauhaa heidän kanssaan. Paremman yhteenliittymisensä ja paljon voimakkaamman järjestöhenkensä avulla he estivät saamasta ulkopuolelta työvoimaa ja pääsivät sillä tavoin usein voittajiksi.

Tähän vaikutti vielä sekin, että heillä harvoin oli vaimoa ja lapsia huolehdittavina. Naineet sällit olivat poikkeuksia, eipä heitä ollut laisinkaan muutamissa ammateissa. Sällithän kuuluivat mestarien "perheeseen", ja tämä luuli voivansa pitää heidät paremmin "isällisessä" kurissa ja seuroista erillään ja voivansa paremmin heitä nylkeä, pysyttäessään heidät kotona talossaan ja kieltäen hänet naimisiin menemästä. Naineella sällillä oli myöskin liiaksi voimakas pyrkimys päästä itsenäiseksi, ellei laillisella tavalla ammattikuntamestariksi niin sitten laittomasti "nurkkamestariksi" johonkin esikaupunkiin tai kylään.

Mutta juuri naimattomuus antoi sälleille verrattoman vastustusvoiman. Se, etteivät he olleet naineita, lienee edistänyt paljon enemmän kuin matkustus niiden ominaisuuksien ja etuisuuksien esiintymistä, joita Schmoller luettelee vastamainitussa kuvauksessaan, heidän huolettomuuttaan, heidän niskotteluhaluaan, heidän itsetuntoaan.

Kuinka paljon vaikeampi onkaan taistelu köyhälistölle meidän päivinämme! Jokaisessa lakossa, jokaisessa vaalitilaisuudessa, kaikkialla, missä vaan on mieskohtaisesta astuttava esiin asiansa puolesta, saavat vaimo ja lapset mukana kantaa seuraukset miehen menettelystä. Pienissä kaupungeissa, missä työmiehet voivat helposti vaihtaa mielipiteitä ilman kirjapainoa ja kokouksiakin, taivuttavat perhesuhteet heidät tottelemaan isäntiään. Suurissa kaupungeissa sitävastoin eivät työmiehet tunne toisiaan. Siellä ei riitä keskinäiset puheet, siellä tarvitaan painoja, suuria kokouksia ja yhdistyksiä luomaan sitä yhteyttä ja yksimielisyyttä, joka vastustettaessa kehittynyttä, valtavaa pääomaa on aivan toisella tavoin välttämätöntä kuin taistelussa pientä käsityöläismestaria vastaan. Ei ihme silloin, että työmiesten taloudelliset taistelut meidän päivinämme saavat yhä enempi valtiollisen leiman! Heille on vapaus samaa kuin leipä. Se, joka anastaa heiltä heidän valtiolliset oikeutensa, ottaa myöskin leivän heidän suustaan. Kaikkialla pakottavat olosuhteet heitä laajentamaan taistelua korkeammasta palkasta ja lyhyemmästä työajasta taisteluksi valtiollisesta vallasta.

Käsityöläissälleillä keski-ajan lopulla ja vielä kauan uudella ajallakin ei sitävastoin ollut mitään huomattavia valtiollisia tarkotuksia. He keskittivät kaikki voimansa ammattiyhdistyksiinsä, joiden avulla he voittivatkin itselleen etuja ja saavuttivat sellaisen aseman, jommoista nyt ani harvat työväen järjestöt, huolimatta laajoistakin valtiollisista oikeuksistaan, onnistuvat saavuttaa suotuisissakin olosuhteissa, ja silloinkin vain muutamaksi aikaa. Luonnollisesti eivät sällit kaikissa ammateissa olleet yhtä suotuisassa asemassa. Oli olemassa heikompia ja voimakkaampia, vaikutuksettomia ja mahtavia järjestöjä, lukuisat köyhälistökerrokset, sellaiset, joita oli helppo korvata, eivät milloinkaan voineet järjestyä, vaan olivat alttiina nylkevien luokkien mielivallalle. Niissä ei ilmennyt tuota "yhteishenkeä", eikä "lähimmäisen rakkauden aatetta", jota joukko henkilöitä väittää kaikkialla vallinneen keski-ajalla.

Vieläpä tapahtui niinkin, että työmiehien, joiden 1200- tai 1300-luvuilla onnistui aikaansaada jonkinlainen järjestö, täytyi nähdä sen jälleen sortuvan. Tämä koski ennen kaikkea helppo-oppisissa ammateissa olevia työmiehiä, päiväläisiä, joiden järjestöt ulkopuolella ammattikuntia olevat maaseudulta saapuneet kilpailijat pyyhkivät olemasta. Asiaan vaikutti myöskin maanviljelyksen taantuminen kaupungeissa. Mutta myöskin muut kuin maanviljelystyöläiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi. Niinpä tapaamme esim. Frankfurtissa v. 1387 rakennustyöläistenapurit, viininlaskijat ja tavarankantajat järjestyneinä ammattikunniksi. Mutta näiden ohella oli jo olemassa ulkopuolella ammattikuntia olevia työmiehiä. V. 1440 ei apureilla ollut ammattikuntaa, viininlaskijoiden kunta vietti kituvaa elämää, kun taasen tavarankantajat pysyttelivät koossa aina 1500-luvulle, mutta ulkopuolella ammattikuntia oleva aines kasvoi yhä enempi niiden rinnalla.

Tämä kaupunkien köyhälistö, joka ei joko milloinkaan onnistunut luomaan mitään järjestöjä tai sitten oli järjestönsä menettänyt, vaipui yhä syvemmälle, usein ehdottomasti, aina suhteellisesti, järjestyneisiin sälleihin verraten. Juopa näiden kahden aineksen välillä isoni isonemistaan.

V. Työmiesylimystö kaupungeissa.

Mitä suurempia voittoja järjestyneet käsityöläissällit saavuttivat, sitä enempi he tunsivat itsensä etuoikeuksia nauttivaksi luokaksi, ylimyksiksi, jotka täysin yhtä ylenkatseellisesti katselivat heidän alapuolellaan olevaa köyhälistöä, kuin mestarit heitä itseään. Jos joku sälli toi muassaan "kunniattomia henkilöitä" seuran tupaan, niin häntä rangaistiin. Ennen olemme nähneet, mitä kaikkea tällaisella nimityksellä tarkotettiin. Pian loukkasi järjestyneitten työmiesten itserakkautta sekin, että heitä kutsuttiin samalla nimellä kun muutakin köyhälistöä. Kaikkialla tapaammekin 1400-luvun loppupuoliskolla hyljeksittävän "renki" ("Knecht") ja koetettavan ottaa käytäntöön "sälli"-nimeä. Usein siinä mielellään nähdään huokuvan "kansanvaltaista henkeä", pyrkimystä päästä yhteiskunnallisesti samanarvoisiksi mestarien kanssa. Me puolestamme emme voi olla samaa mieltä. Juuri niin kauan kuin palkkatyömiehiä kutsuttiin "rengeiksi", olivat he mestareitansa paljon lähempänä kuin silloin, kun heitä nimitettiin "sälleiksi". He olivat silloin totta kyllä kohonneet yläpuolelle talonpoikia ja köyhälistöä, mutta eivät niin nopeasti kuin mestarit, joista oli tullut heidän riistäjiään ja herrojaan. Vielä 1300-luvulla joivat "rengit" mestariensa seurassa samassa kapakassa. Jo 1400-luvulla olivat mestarit liiaksi arvokkaita istumaan samassa pöydässä kuin sällit. Nämä karkotettiin mestarien kapakoista, ja heidän täytyi kauan taistella saadakseen itselleen sellaisia. Ja silloin he olisivat johtuneet tuntemaan itsensä enemmän yhdenvertaisiksi mestarien kanssa kuin ennen!

Ei, päinvastoin oli asianlaita sellainen, että he häpesivät tulla leimatuksi niiden toisten renkien kaltaisiksi, jotka eivät saaneet olla mukana yleisessä kohoamisessa, vaan sen sijaan useinkin vaipuivat alaspäin. Me tapaamme vielä joskus meidän päivinämmekin niissä ammateissa, joissa työmiehet järjestyneitten ammattikuntien avulla ovat saavuttaneet itselleen erityisiä etuja — erittäinkin erikoistöitä tekevät työmiehet, jotka eivät vielä ole suuremmassa määrin kärsineet kone- tai naistyön kilpailusta —, samallaisen pöyhkeyden piirteitä kuin sekin, joka vaikutti sen, etteivät sällit tahtoneet hyväksyä renkinimeä. Ei ole niinkään kauan aikaa siitä kuin esim. monet kirjaltajistamme pahastuivat siitä, että heitä kutsuttiin "työmiehiksi". He olivat "taitureita".

Kuta enemmän sälliyhdistykset eri ammateissa saivat toimeen parannuksia, sitä ahtaammaksi tuli siihen liittyneiden työläisten henkinen näköpiiri. Heidän ainoana päämääränään oli nähdä oman järjestönsä olevan kaikista voimakkaimman ja mahtavimman, ei ainoastaan mestareita vastustettaessa, vaan myöskin verraten toisien ammattien sälliyhdistyksiin. Heidän järjestönsä kehitti ei luokkatietoisuutta, vaan ahdashenkistä säätyhenkeä, täynnä kateutta ja pikkumaista turhamaisuutta.

Aluksi otettiin jonkin ammatin sälliyhdistykseen jäseniksi myöskin muita työmiehiä, vieläpä sellaisiakin, joilla ei ollut varsinaista ammattia, mutta jotka kumminkin sentään tunsivat jotain hengenheimolaisuutta sällien kanssa. Mutta tämä taukosi kokonaan ajan vieriessä.

Kateus eri sälliseurojen välillä antoi aihetta lukemattomiin riitoihin. Pianpa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin sällien "säädyn kunnia". Melkeinpä se oli yhtä tärkeä ja hauras kuin nykyään upseerien tai saksalaisen ylioppilasmiekkailijan. Tällä hienotunteisuudella ei ollut pohjanaan kehittynyttä kunniantuntoa, vaan ylen tarkka turhamaisuus.

Tunnettua on, että Leipzigin suutarinsällit v. 1471 lähettivät sikäläiselle yliopistolle julistuksen saadakseen loukatulle "säädyn kunnialle" hyvitystä. Yhtä itsetietoisia olivat maakreivi Jakob v. Badenin leipurit, jotka v. 1470 lähettivät Esslingenin ja Reutlingenin valtakaupungeille julistuksen. Työmiesten keskinäisiä riitoja tapaamme jo 14:nnellä vuosisadalla. Strassburgissa ryhtyivät v. 1350 kankurisällit tappeluun villakehruusällejä vastaan ja kymmenen vuotta myöhemmin liinankutojasällien kanssa. Kaikkein jäykkäniskaisempia olivat kumminkin Kolmarin leipurinsällit. Vuonna 1495 aikoivat he työlakon, sentähden että neuvosto oli sallinut muidenkin sällien, jotka olivat toimittaneet yhtä kalliita vahakyntteliä kuin hekin, käyvän heidän rinnallaan Pyhän ruumiin muistopäivänä pyhän sakramentin ääreen. He olivat 10 vuotta lakossa, kunnes he vihdoinkin saivat voiton kaupungista ja sällitovereistaan. Samallaisia tapauksia on lukemattomia.

Sellaisen typeryyden vuoksi eivät vastakkaisuudet mestarien ja sällien välillä sekä niistä syntyneet taistelut, olivatpa ne sitten kuinka lukuisia ja kiivaita tahansa, voineet kuitenkaan aikaansaada mitään kokonaista työväenliikettä, yhtä vähän kuin mitään pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseksi. Juuri voimakkaimmat ja vaikuttavimmat työväenjärjestöt kaipasivat yhteydentunnetta muihin työmiehiin nähden, luokkatietoisuutta. Päinvastoin ne tunsivat olevansa vastakkaisessa suhteessa sekä toisiin eteenpäin pyrkiviin järjestöihin, joiden voittoja ne karsain silmin katselivat, että yhä kasvavaan köyhälistöön, joka ei onnistunut luomaan mitään järjestöä ja joka vaipui yhä syvemmälle hätään ja kurjuuteen.

Vasta kapitalistinen teollisuus rikkoi sällien järjestöt huononsi ne itse yhteiskunnallisesti ja painoi muun köyhälistön tasalle. Vasta kapitalistinen tuotantotapa on siis luonut edellytykset koko työväestön yhtenäiselle luokkatietoisuudelle. Joskin voi tapahtua, että siellä täällä työmiesylimystöjä syntyy, ei se kestä milloinkaan kauan. Sen pyrintönä on saattaa koko työväestö samalle tasalle. Yksi suurimpia mullistuksia, joiden aikaansaamiseksi tuotantotapamme nykyään työskentelee, on tehdä tyhjäksi se ylimystö, jonka muodostavat ne, jotka tekevät työtä pään avulla, ja asettaa nämä yhteiskunnallisesti yhdenvertaisiksi niiden kanssa, jotka työskentelevät käsillään, tasotustyö, joka on niin ennenkuulumatonta ja perinpohjaista laatua, että se vielä tänä päivänä näyttää monesta viisaasta miehestä olevan pelkkä haave, vaikka se on alkanut jo hänen silmiensä edessä.

Keskiajan käsityömäisellä tuotannolla ei ollut niin vallankumouksellisia vaikutuksia. Järjestyneet sällit olivat levotonta, uhkaavaa joukkoa, joka oli harjaantunut aseitten käyttöön ja tarkkaan valvoi sekä hyviä oikeuksiaan että säätykunniaansa. He olivat paljon enemmän taipuvaisia kuin nykyajan työmiehet itse hankkimaan oikeutensa joko sitten lakkaamalla työstä, toimeenpanemalla levottomuuksia tai, jos niin tarvittiin, asevoimalla. Heidän esiintymisensä oli paljon "radikalisempaa" kuin nykyaikaisen köyhälistön. Useimmat meidän anarkisteistamme näyttävät vallan sävyisiltä verrattuina myöhemmän keskiajan huimapäisiin sälleihin. Mutta tällainen päätelmä koskee ainoastaan heidän ulkonaista esiintymistään. Heidän tarkotuksensa olivat hyvinkin vähäpätöisiä. "Vapaamaanantai" oli ehkä radikalisin vaatimus, joka heillä oli ohjelmassaan.

Minkätähden he olisivatkaan koettaneet järkyttää yhteiskuntaa, jossa he itsekin kuuluivat etuoikeuksia nauttiviin, jonka etuihin heilläkin oli osaa, joskaan ei samassa määrässä kuin mestareilla, puhumattakaan kauppiaista tai ruhtinaista? Totta kyllä tuli heidän osuutensa näihin etuihin suhteellisesti yhä pienemmäksi ja he kylläkin koettivat katkerien taistelujen avulla kartuttaa osaansa, mutta he eivät koskaan asettaneet kyseeseen itse yhteiskuntaa, jossa he elivät. Vallankumouksellisina aikoina saattoivat he kyllä käydä käsi kädessä toisten, pitemmälle menevien, vallankumouksellisten ainesten kanssa — sellaistahan tekivät ammattikuntamestaritkin, kun oli kysymys heidän eduistaan. Mutta kumpikin olivat ne yhtä epäluotettavia eikä heillä ollut laisinkaan kestävyyttä. Ensimäinen vastoinkäyminen, ensimäinen tappio saattoi riittää aiheeksi siihen, että he jättivät asian oman onnensa nojaan, kun sen tarkotusperä ei alkuaankaan ollut heille sydämenasiana ja he olisivat tahtoneet vain käyttää tilaisuutta hyväkseen edistääkseen omia hetkellisiä erikoisharrastuksiaan. Tämä oli yksi niitä syitä, jonka tähden vallankumouksellinen mullistus v. 1525 kutistui kokoon niin äkisti.

Uuden yhteiskunnan päämäärää, yhteiskunnallista ihannetta, sitä ei keskiajan sälliseuroilla ole koskaan ollut mielessään.

III LUKU. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.

I. Kyläkunta ja vuorioikeus.

Muinoin olivat vuorityömiehet, niin kauas muinaisuuteen kuin voimme nähdä, olleet yksinomaan epävapaita, — orjia tai rangaistusvankeja. Keskiajalla he olivat vapaita miehiä. Aluksi olivat he myöskin kyläkuntatovereita, markkitovereita.

Olemme jo nähneet, että jokaisen kyläkunnan alue oli kahdenlaista: jaettua ja jakamaton kyläkuntamaata.

Kukin kyläkunnan perhe sai kappaleen maata erikoisomaisuudekseen. Siinä oli hänen talonsa, käsittäen asuinrakennukset, taloussuojat ja puutarhan. Sitäpaitsi erotettiin peltomaa yhteismaasta ja jaettiin perheille määrättyjen sääntöjen mukaan.

Niityt, metsät, vedet ja tiet jäivät yhteiseksi omaisuudeksi ja muodostivat jakamattoman markkimaan. Mutta tämäkin alue supistui aikaa voittaen, osaksi sen kautta, että väestö lisääntyi, joka johti tietysti siihen, että uusia kyliä perustettiin, osaksi sentähden, että metsästyksen ja karjanhoidon tunki tieltään maanviljelys, josta oli seurauksena jaetun yhteismaan kasvaminen jakamattoman kustannuksella.

Kuten kaikkien kyläkuntatoverien osuus jaetusta markkimaasta alkuaan oli yhtäläinen, oli heidän käyttöoikeutensa yhteismaahankin samallainen. Kyläkunta kokonaisuudessaan määräsi itse tavan, kuinka tätä tuli käyttää. Se määräsi niittymaista ja laitumista, tarve- ja polttopuiden otosta ja myöskin kivenlouhimisesta. Useimmissa kyläkunnissa oli kivenlouhiminen vähemmän arvoista, tilapäistä työtä. Kokonaan toisin oli asianlaita niissä seuduissa, missä suola-, rauta- ja kupari- tai vieläpä hopea- ja kultasuonia oli olemassa, tai missä maahantunkeneet germanit ottivat taasen käytäntöön kelttiläisten tai roomalaisten jo muinoin alkaman vuoriviljelyksen. Siellä täytyi piankin kivennäisaarteiden kaivamisen ja kallisarvoisen malmin louhimisen ja kulettamisen voittaa alaa. Mainittuja mineraleja tarvittiin ja etsittiin kaikkialla, mutta niitä oli ainoastaan harvoissa paikoissa. Ne kyläkunnat, joilla oli sellaisia vuorityölle kelpaavia aloja, alkoivat sentähden jo aikaiseen louhia näitä aarteita yli oman tarpeen, antaakseen naapureille ylijäämän näiden tuotteita vastaan. Nämä puheenaolevat mineralit ovat siis tavaratuotannon ja tavarakaupan ensimäisiä esineitä.

Vuorityötä harjotettiin enimmäkseen vuoriseuduilla, missä maanviljelys jo muutenkin oli vähemmän tärkeätä. Mitä enemmän vuoriviljelys kehittyi, sitä enemmän maanviljelys taantui verrattuna tähän. Ei tarvittu enään niin paljon peltomaata, kun voitiin saada elintarpeet vaihtamalla vuoriviljelyksen tuotteisiin. Kun kyläkunnan miehet antautuivat yhä suuremmassa määrässä vuoriviljelykseen, jäi yhä harvempia maanviljelyksen varalle. Omaa käyttöä varten harjotettu tuotanto saa luonnollisen rajansa omassa tarpeessa. Tavaratuotannon raja on markkinoiden tarpeissa, ja vuoriviljelyksen tuotteisiin nähden oli se käytännössä rajaton, kun ne harvat seudut, joissa suolaa ja metalleja oli olemassa ja joista niitä saatiin, eivät kyenneet tyydyttämään markkinoiden tarvetta, joka olikin paljon suurempi kuin luulisi. Kädestä käteen, kylästä kylään kulkivat kallisarvoiset ainekset suunnattomia matkoja. Varsinkin olivat metallit verraten helppoja kuljettaa, sitten kun ne oli jalostettu aseiksi, työkaluiksi tai koristuksiksi. Jo kivikaudella tapaamme laajan kaupan, jota käytiin aseilla, koristeilla ja muilla sellaisilla kapineilla. Sellaisesta kivilajista tehtyjä kirveitä, jommoista ei tähän asti ole tavattu Europasta, vaan joka on hyvin tavallinen Aasiassa, on löydetty Skandinaviasta, Saksasta, Sveitsistä, Ranskasta, Englannista ja Italiasta. Työaseita, jotka on valmistettu muutamasta piikivilajista, jota on olemassa eräässä paikassa Keski-Ranskaa, on levinnyt yli koko Ranskan ja Belgian.

Paljon vähemmän saattaa silloin herättää ihmettelyä se, että keskiajan vuoriviljelyksen tuotteet saivat osakseen laajan menekin. Tavaratuotannon alussa olivat rauta ja kupari, joskus suolakin, samassa arvossa kuin meidän päivinämme kulta, s.o. ne olivat tavaraa, joka jokaiselle kelpasi ja jota ei koskaan voinut saada liikaa. Vuoriviljelys tulikin sentähden kaikkialla, missä oli löydettävissä kivennäisrikkauksia, tärkeimmäksi toimeksi. Maanviljelys sen sijaan yhä taantui.

Alkuaan olivat vuorikaivokset aina yhteismaalla. Mutta kuinka kävi silloin, kun vuoriviljelys laajeni ja kun keksittiin malmia jo jaetusta peltomaastakin? Peltomaata oli jaettu vain maanviljelystä varten; jos maapalstaa ei viljelty, siirtyi sen omistusoikeus takaisin kyläkunnalle. Tämä tapahtui heti, kun siitä ruvettiin kaivamaan metalleja. Niin, jo se, että oli löydetty kivennäisrikkauksia jollekulle annetusta peltomaasta, riitti syyksi palauttamaan kysymyksenalaisen maapalstan taas yhteismaaksi. Arvokkaiden mineralien halu voi vihdoin lakkauttaa yksityisen omistusoikeuden taloonkin. Jokainen kyläkunnan jäsen sai oikeuden etsiä mistä tahansa kylän rajojen sisältä metallisuonia. Jos tästä oli toiselle vahinkoa, saattoi tämä saada siitä korvausta, mutta mitään esteitä ei hän saanut asettaa. "Sillä vuorioikeus on kova, ei kuningas, ei herttua eikä kreivi voi siihen mitään, jos tahdotaan kaivaa metalleja jonkun henkilön kaalimaasta tai vaikkapa hänen makuusuojansa alta", sanotaan eräässä vanhassa kirjassa.

Yleensä näkyy kyläkuntaoikeuden kehityksessä olevan taipumus, samassa määrässä kuin maanviljelys voitti alaa metsästyksen ja karjanhoidon kustannuksella, myöskin laajentaa yksityisomaisuutta yhteismaan kustannuksella. Vuorityöalueella tapaamme kokonaan vastakkaisen taipumuksen. Vuorioikeus supistaa yksityisomaisuuden oikeuksia ja palauttaa takaisin yhteisen omistuksen oikeudet.

Vuorenlouhimispaikat muuttuivat yhteismaaksi vain joutuakseen heti toisella tavalla yksityisiin käsiin. Ensimäiset vuorikaivokset olivat perin alkuperäistä laatua, ainoastaan tilapäisiä paikkoja, joista saatiin malmia. Sellaisessa kaivoksessa tarvittiin työssä vain joku henkilö; sitä ei voitu käyttää samalla tavalla yhteisesti kuin esim. kyläkunnan yhteistä niittymaata. Eri kaivospaikat täytyi jättää yksityisten haltuun, samoin kuin peltomaan eri osastot. Mutta kun eri kaivokset antoivat rikkauksiaan hyvinkin eroavassa suhteessa, ja kun niiden lukuakaan ei voinut mielin määrin lisätä, niinkuin saattoi tehdä maanviljelyksessä, järjestettiin yhteisien etujen vuoksi asia niin, että kaivoksia sai pitää hallussaan ainoastaan, jos luovutti kyläkunnalle määrätyn osan niiden tuotteista. Kyläkunta pidätti itselleen myöskin työn valvonnan ja johdon kaivostöissä, ja hylätty kaivos joutui takaisin kunnalle, aivan kuin sellainen peltomaakin, jota ei enään viljelty.

Ensimäinen oikeus saada kaivos haltuunsa oli luonnollisesti sillä, joka oli keksinyt malmisuonen, eikä suinkaan sillä, jonka yksityisellä maalla se mahdollisesti oli löydetty. Tällainen etuisuus löytäjälle on pysynyt voimassaan aina meidän päiviimme.

Vähempiarvoisiin kivennäisiin nähden pysyi vuoriviljelys kauan alkuperäisellä kannalla, vieläpä esim. rautamalmi- ja kivihiilikaivoksiin nähden aina meidän päiviimme saakka. Mutta kalliimpien metallien vuoriviljelys kohosi jo aikaisin korkeammalle tekniikan asteelle, kuten pian tulemme näkemään. Vuorikaivokset tulivat yhä suuremmiksi, monimutkaisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Ajan pitkään kävi yhä mahdottomammaksi, että kukin vuorityöntekijä pyrki eteenpäin omin voimin, kuten parhaiten taisi. Eri kaivokset tulivat yhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Niin huolellisesti kuin yksityiset vuoritilalliset valvoivatkin, että heidän kaivososuutensa pysyi erillään ja kukin sai pitää oman osuutensa, tuli itse kaivosviljelys kumminkin teknillisistä syistä yhä enemmän yhteiseksi. Siitä kyläkunnan virkamiehestä, jolla aluksi oli tehtävänä vain valvoa kaivosviljelystä, vuorimestarista, tuli koko vuoriviljelyksen johtaja ja tarkotuksenmukaiseksi järjestäjä.

Mutta vuorikaivokset, joissa kehitys kävi niin pitkälle, olivat niin rikkaita, ettei vuoritilallisten tarvinnut itse tehdä työtä, vaan saivat työnteon jättää rengeilleen ja palvelijoilleen. Vuoritilallisista tuli vähitellen kapitalisteja.

Renkien lukumäärä rikkaissa kaivoksissa lisääntyi yhä. Lisäksi tulivat ne työläiset, jotka työskentelivät sulatoissa, joissa metalli erotettiin malmista. Näiden lisäksi suuntasi joukko käsityöläisiä sinne kulkunsa, ja kauppiaatkin saivat siellä runsasta ansiota, ja heidän lukumääränsä lisääntyi yhä. Näin syntyi vuorikaivoksen ympärille kaupunki, "vuorikaupunki", missä vanhat kyläkuntalaiset olivat vain vähemmistönä, ylimystönä.

Kuinka omituisesti nämä vuoriyhteisöt olivatkin muodostuneet, jäivät ne kuitenkin silloisiksi kyläkuntayhteisöiksi. Maanviljelys ja karjanhoito kadottivat merkitystään. Mutta kaivoksen rinnalla oli metsällä mitä suurin arvo, siitä kun saatiin polttoaineita sulattoon. Ne kaivokset, joille oli säilynyt vanha kyläkunnallinen järjestömuoto, esiintyvät senvuoksi nyt metsäyhteisöinä.

Gierke kuvailee havainnollisesti, miltä sellainen vanha vuorikunta näytti. Hän puhuu kuvauksessaan "Harzin suuresta vuorikunnasta, jolla Goslar on keskuksena", kirjottaen seuraavaa:

Kaupunkien hallintona oli vuori- ja sulattoherrojen yhdyskunta, kauppiaiden ja ammattikuntien välillä oleva seura. Se otti sellaisenaan osaa kaupungin hallintoon ja nautti kaupunkioikeuden mukaan eräitä etuoikeuksia. Mitä tulee Harzin metsiin, olivat vuorilaitokset jonkinlaisena erityisenä kuntana, joka vuosittain piti kolmet metsäkäräjät ja harjotti vuori- ja sulattoliikkeen ohella metsänhakkuuta, metsästystä ja kalastusta. Vuori- ja sulattolaitosta kokonaisuudessaan hallitsi suuri, itsenäinen vuoriyhdyskunta, joka aluksi oli vain valtakunnan voudin, sitten Goslarin kaupungin katsannon alaisena. Vuoritilalliset johtivat siis itse omien valitsemiensa mestarien kautta koko vuoriviljelystä, ja Goslarissa pitämässään yleisessä kokouksessa he vahvistivat vuorijärjestyksen, vuorirauhan ja vuorioikeuden sekä tuomitsivat korkeimpana oikeusasteena vuorimestarioikeudessa velka- ja varsinaisissa vuoriasioissa.

Mutta tämä vuorikuntahallinto ei missään pysynyt kauan sellaisenaan voimassa. Suurten kartanotiluskuntien syntyminen ahdisti niitä samoin kuin talonpoikiakin.

Noilla rikkailla vuoritilallisten yhdyskunnilla oli tosin aivan toisia apulähteitä käytettävänänsä kuin talonpojilla, puolustautuakseen ahdistajaa vastaan, emmekä olekaan nähneet ainoatakaan esimerkkiä siitä, että vuoritilallisia keskiajalla missään olisi vaipunut maaorjuuteen. Mutta juuri vuorikaivosten rikkaus houkutteli suuria herroja vaatimaan niistä veroja. He selittivät, että vuoriviljelys samoin kuin metsästyskin oli heidän etu-oikeutensa. Monessa Rheinin vasemman rannan vanhassa lakikokoelmassa asetetaan vuoriviljelys nimenomaan metsästyksen arvoiseksi ja pidätetään "Armolliselle herralle otuksen pyynti maan päällä ja maan sisässä". Maan suurin maanomistaja oli kuningas. Jo aikaisin onnistui hänen saada haltuunsa joukko vuorikaivoksia, ja myöhemmin vaati hän haltuunsa myöskin niitä, joita aatelismiehet, luostarit tai piispat olivat ottaneet huostaansa. Lopuksi julistivat kuninkaat — Saksanmaalla keisarit —, ettei kukaan heidän luvattansa saanut harjottaa vuoriviljelystä. Vuoriviljelyksestä, etenkin siitä, joka tarkotti kullan, hopean ja suolan saantia, tuli n.s. regale, kuninkaallinen etuoikeus.

Saksan keisarivallan heikontuessa 1200-luvulla siirtyi tämä regale maaruhtinaiksi kohonneille suurille maanisännille, joiden onnistui saada se täydellisesti voimaan.

Suuremmissa vuorikaivoksissa oli keski-ajan loppupuolella kyläkunnallinen hallintotapa aivan tykkänään hajonnut. Vuoritilallisten vapaasti valitsemien luottamusmiesten sijaan oli tullut ruhtinaallisia virkamiehiä, jotka johtivat vuoriviljelystä kyläkuntalaisista ja vuoritilallisista riippumattomina, tuomitsivat riidoissa ja määräsivät keiden tuli saada eri kaivokset vuokralle. Vuoriviljelys vaati yhä suurempia joukkoja työväkeä ja niitä täytyi tuoda kaukaa; ja mitä kalliimmaksi koko vuoriviljelys tuli, sitä enemmän se kysyi suuria pääomia. Siitä johtui pyrkimys saattaa vuorikaivokset rikkaiden kaupunkilaisten kauppiaiden haltuunsa saataviksi. Koko kehitys kävi siihen suuntaan, että ruhtinaat kokivat lakkauttaa kyläläisten etuoikeuden harjottaa vuoriviljelystä. Vuorikaivokset erotettiin heidän yhteismaistaan ja vuoret julistettiin "vapaiksi" — s.o. jokainen sai niillä harjottaa vuoriviljelystä, kun hän vaan ensin oli hankkinut itselleen ruhtinaan luvan.

Kaikki vieraiden ainesten etenemistä estävät rajat olivat nyt poissa. Etenkin hopea- ja kultakaivosalueelle tulvasi kirjava joukko kauppiaita, koronkiskureita, seikkailijoita, työmiehiä ja kerjäläisiä etsimään sieltä onneansa. Vasta tämän kautta tuli suurten vuorikaivosten nopea kehitys mahdolliseksi.

Kaikki yhteys vuorikaivosten ja kyläkuntien välillä hävisi. Ei siis juuri sovi ihmetellä, että roomalaisen lain tuntijat lakimiehet, jotka muutenkaan eivät tietäneet mitään vanhasta germanilaisesta omistus- ja oikeusjärjestyksestä, eivät ollenkaan ymmärtäneet siitä johtunutta saksalaista vuorioikeutta. Vasta Maurerin tutkimukset ovat antaneet avaimen saksalaisen vuorioikeuden samoin kuin monen muunkin yhteiskunnallisen muodostuksen ymmärtämiseen.

II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.

Lakimiehestä, joka on tottunut roomalaisen oikeuden omistuskäsitteisiin, näytti saksalainen vuorikaivos 1500-luvun alussa varmaankin varsin merkilliseltä.

Sillä, jonka hallussa vuorikaivos oli, oli siihen ainoastaan käyttöoikeus, mutta ei täydellistä omistusoikeutta. Tämän antoi ruhtinaallinen virkamies, vuorimestari. Se, joka oli saanut käyttöoikeuden, muodosti nyt vuoriviljelystä varten yhtiön, jossa oli neljä ja myöhemmin useampia osuuksia eli "kuxeja" (tsekkiläisestä sanasta "kus", osa). Määrätty osa sellaisia kaivososuuksia kuului ruhtinaalle. Niitä voitiin myydä. Yhden taikka useamman osuuden omistaja oli "vuoritilallinen" ("Gewerke"). Vuoriviljelystä harjottivat niin muodoin osakeyhtiöt, mutta yksi osake oikeutti ainoastaan saamaan osan sen puhtaasta tulosta. Tämä jaettiin osakkeiden omistajille; samoin menotkin pantiin tasan heidän keskensä. Jos kulungit pitemmän aikaa olivat tuloja suuremmat eikä joku vuoritilallinen voinut osaansa suorittaa, menetti hän kaivososakkeensa, jonka hänen toverinsa silloin olivat oikeutetut antamaan jollekin toiselle. Jos työtä jossakin kaivoksessa lakattiin tekemästä, niin yhtiö kadotti kaiken oikeutensa siihen, ja ruhtinas saattoi vuokrata sen jollekin toiselle.

Mutta ei siinä kyllin, että oli olemassa tällaisia määräyksiä, jotka olivat niin erilaisia kuin roomalaisen oikeuden omistuskäsitteet. Vuoriviljelystä johtivat ruhtinaan virkamiehet, kun ruhtinas oli itselleen anastanut kyläyhteisön oikeudet, ja vuoritilallisilla itsellänsä oli asiassa varsin vähän sanomista. Siitä kuvauksesta, jonka "tohtori ja Kemnitzin vaaliruhtinaskaupungin pormestari" Yrjö Agricola on antanut Saksan vuoriviljelyksestä 1500-luvulla, käy selväksi, että hallinto- ja työkoneisto jo silloin oli täydellisesti järjestetty, että vuoritilallisilla siinä tuskin oli muuta tekemistä kuin maksaa silloin kun asiat kävivät huonosti ja ottaa vastaan rahoja milloin ne kävivät hyvin. Agricola tosin pitää tärkeänä sitä, että vuoritilallisten pitäisi asua vuorella eikä luottaa tarkastusmieheen. Mutta tämä varotus osottaa vain, että vuoritilalliset jo hänen aikanansa asuivat mielellään kaukana siitä seudusta, josta he saivat rikkautensa; he olivat tulleet tarpeettomiksi tuotannon menestymiselle, jonka johdon ruhtinaallinen virkavaltaisuus oli ottanut huostaansa.

Mutta samassa määrin kuin vuoritilalliset itse tulivat tarpeettomiksi vuoriviljelykselle, kasvoivat vaatimukset heidän pääomaansa nähden. Vuoriviljelyksen menestyksellä harjottaminen tuli pian suurkapitalistien etuoikeudeksi. Sitä saattoivat ainoastaan kaupunkien suuret kauppiaat ja pankkiirit harjottaa.

Vuoriteollisuuden tekniikka, työtavat, kehittyi keskiajan loppupuolella ja uudenajan alussa suuresti, etenkin Saksassa, joka silloin oli "Euroopan Peru" maanosamme kullasta ja hopeasta rikkain maa. Vuoriteollisuuden työtavoista saa lähempiä tietoja esim. Joakimsthalin pastorin Mathesiuksen "Sarepta"-nimisestä kirjasta, jossa hän kuvailee hopeakaivosten oloja.

Tiede oli jo otettu vuoriviljelyksen palvelukseen. Tietopuolista sivistystä saaneet insinöörit järjestivät ja johtivat työn vuorikaivoksissa. Tähän ei sivistymätön vuorityöntekijä enää kyennyt. "Sareptasta" käy kumminkin selville, että jo näidenkin täytyi osata käyttää kompassia, kaivokset kun jo olivat kehittyneet niin laajoiksi. Mutta etenkin oli tämä kapine apuna insinööreillä heidän trigonometrisissä mittauksissaan, kun oli määrättävä rajat eri kaivosalueiden välillä tai johdettava puhtaan ilman käytäviä alas kaivokseen j.n.e.

Jo tässä näemme kapitalistiselle suurteollisuudelle omituisen piirteen esiintyvän: työmiesten jakaantumisen kahteen luokkaan, sivistymättömiin ruumiillisen työn tekijöihin ja sivistyneisiin ajatustyön tekijöihin. Ja vaatimukset asetetaan niin korkealle kuin mahdollista sekä edellisten ruumiilliseen voimaan että jälkimäisten henkiseen kykyyn nähden.

Mitään "älyn ylituotantoa" ei kumminkaan vielä 1500-luvun alussa ollut, ei ainakaan teknillisellä alalla — pikemmin kenties uskonnollisella. Insinöörejä ei ollut vielä niin runsaasti kuin nyt ja heitä pidettiin senvuoksi suuressa arvossa. "Ruhtinaat ja herrat", sanoo Mathesius, "ymmärtävät myöskin pitää sellaisia taidollisia ihmisiä, joita Jumala ja luonto ovat muita paremmin suosineet, siinä arvossa minkä he ansaitsevat".

Tiedettä käytettiin vuoriviljelyksessä jo 16:nnella vuosisadalla tuotannon edistämiseen. Perinnäisen isien tavan sijasta, joka käsityössä näyttelee niin suurta osaa, tapaamme siis tässä järjestelmällisen, tieteellisen tutkimisen vallankumouksellisena tekijänä. Sen tarkotuksena on alituisesti muuttaa tuotantoa, keksiä yhä parempia apukeinoja, s.o. sellaisia, jotka vaativat yhä pienempiä kustannuksia ja säästävät yhä enemmän työtä. Kaikki nämä ovat sellaisia piirteitä, jotka ovat ominaisia uudenaikaiselle kapitalistiselle suurteollisuudelle.

Kuinka pitkälle koneiden käyttäminen siihen aikaan oli päässyt vuorityössä, näkee seuraavista Mathesiuksen kuvauksista:

"On suuri armo ja Jumalan lahja, että Jumala toki lieventää hyödyllisten työaseiden ja keinojen kautta sitä hikeä, joka on synnin tähden tullut ihmissuvun osaksi, ja panee hevosen valjaisiin ihmisen sijasta ja tekee mahdolliseksi veden, tuulen ja tulen kautta nostaa mukavalla tavalla vuorta ja vettä ylös syvyydestä, niin että kustannukset tulevat pienemmiksi ja salatut aarteet paljon paremmin kuin ennen julkisiksi.

"Seisoa rakkaan kelan ääressä kokonainen päivä ja tehdä monta otetta yhden pfennigen saamiseksi ja olla alttiina useinkin kelan tempomiselle vieläpä ruhjomisellekin, se on todellakin karvasta ravintoa. Mutta nyt on Jumala antanut taitoniekkoja, jotka ovat keksineet etuisuuksia ja auttajia, on näet kiinnitetty telarattaita ja vipuja kelaan siten, että työ käy helpommin ja tuottaa enemmän. Samoin, että on järjestetty ympyriäisiä pyöriä ja rattaita koneistoksi, niin että voi nostaa vuorta ja vettä ei ainoastaan käsivarsilla ja hartioilla, vaan jalkojen ja ruumiin avulla, sekin on kiitoksen arvoista. Niinpä on nostolaitoskin kaunis koneisto, siinä hevosien avulla kiskotaan ylös päivän valoon vuorta ja vettä ja siten voikin kaivosaukosta nostaa enemmän kerrallaan kuin ennen kahdellakymmenellä kelalla. Samoin on hevosten avulla jarruttaminenkin mainio taito.

"Tilava ja turvallinen kaivoskäytävä ojineen ja ilmanvaihtoineen on kumminkin kaunein keksintö vuorityössä, sillä sellaiset ottavat pois veden ja huonon ilman ja antavat sijaan raitista sekä helpottavat kuljetusta vaunuilla ja koirilla, jonka tähden kaivosväen tulee kiittää Jumalaa ja kernaasti, nopeasti ja uskollisesti antaa veronsa, neljännen rahan ja yhdeksännen. Mutta siellä, missä ei voida tehdä kaivoskäytäviä, ovat arvokkaita vesilaitokset, joilla vesi voidaan nostaa kaivoksesta.

"Kuttenbergissa voitiin huono ilma johtaa pois pitkien putkien, ikäänkuin savupiippujen kautta, sittenkun ensin oli viritetty valkea paikalle. Tällä tapaa voitiin johtaa raitista ilmaa aukon kautta aina 500 'lahterin' (noin kilometrin) syvyyteen ja vielä syvempäänkin".

Mathesius puhuu tässä vain vuoriviljelyksestä. Agricolalta voimme saada tietää, mitä suuria laitoksia jo silloin oli tehty malmin muokkaamista varten, survinmyllyjä, sulatusuuneja, koneita metallien erottamiseksi kuonasta ja n.k. "kovien nesteiden", kuten suolan, lasin y.m. valmistamiseksi. Yllä oleva riittänee osottamaan, että sillä vuoriviljelyksellä, joka tarkotti jalojen metallien saamista, ei enää 1500-luvulla ollut nimeksikään käsityöntapaista luonnetta. Siihen ei riittänyt enää yksinkertaiset käsitemput, joita vuorimies oppi oppiaikanaan, jonka loputtua hän tunsi perinpohjin koko vuorityötoiminnan. Vuorikaivos oli tullut suureksi, monimutkaiseksi elimistöksi, joka vaati laajoja ja taidokkaita, peräti kalliita laitoksia. Ainoastaan tieteellisesti sivistyneet miehet, "taitoniekat", niinkuin heitä kutsuttiin, osasivat valvoa ja johtaa kaivostyötä, ja ainoastaan voimat, mahtavammat kuin ihmisen, kykenivät pitämään koneistoa käynnissä. Vuorikaivos oli elimistö, joka vaatii pääomaa pysyäkseen pystyssä.

Köyhällä sellaisten olosuhteiden vallitessa ei ollut mitään mahdollisuutta päästä hoitamaan sellaista vuorikaivosta omanaan. Eivätpä edes pienemmät rahamiehet voineet yksin suorittaa kunnollisen vuorikaivoslaitoksen kustannuksia.

Totta kyllä saattoivat useammat heistä lyöttäytyä yhteen ja muodostaa osakeyhtiön, ja sellaista usein tapahtuikin. Mutta tulos ei aina ollut suotuisa.

Geologia oli silloin vielä alullaan. Vuoriviljelys oli senvuoksi usein pelkän sattuman varassa. Kaivoksien tuotto vaihteli varsin uskomattomissa määrissä. Useita kaivoksia, suuria kaivospiirejäkin hylättiin silloin, joita sitte myöhemmin taasen on menestyksellä ruvettu käyttämään.

900-luvulla ruvettiin Harz-vuoristossa harjottamaan hopean kaivamista. Ensimäisen sadan vuoden kuluessa oli saalis tavattoman runsas, mutta emmepä sitten tuskin kuulekaan näistä kaivoksista mitään ennenkuin v. 1205, jolloin niissä taas ruvettiin työskentelemään, kaivosten oltua pitemmän aikaa varsin käyttämättöminä.

Saksin hopeakaivokset 1100-luvulla alkoivat toimintansa ja 1200-luvulla Böhmin kaivokset. Vuonna 1295 Böhmin hallitsija Wenzel II vakuutti vuorijärjestyksessään, että kaikki kulta- ja hopeakaivokset hänen maansa ulkopuolella ovat tyhjentyneet, vain Böhmin olisi tulvillaan kultaa ja hopeaa. Työ Goslarin kaivoksissa lakkautettiin 1300-luvulla ja pantiin taas käyntiin 1419. Meissenerin kaivokset olivat alinomaa työnalla. Mutta niiden tuotto vaihteli tavattomasti.

Marienbergin kaivokset antoivat 1520-luvun alussa vain muutamia satoja florinia, vuonna 1540 oli saalis päälle 270,384 florinia ja sitten laski se taasen niin, että se v. 1552 oli 22,749 florinia.

Schneebergissä toimivien kaivoksien antama puhdas tulo vuosina 1511-25 vaihteli 250 ja 59,340 Saksan markan välillä selvää hopeaa. Olipa eräissä kaivoksissa vuosia, jolloin monet kaivokset eivät antaneet tuskin mitään, vieläpä tuottivat tappiotakin.

Suurkapitalisti, joka saattoi kestää tällaista, ansaitsi kyllä keskimäärin sievoisia voittoja. Mutta pienen pääoman omistaja saattoi helposti köyhtyä keppikerjäläiseksi. Jos taasen hänen kaivoksensa tuottivat voittoa, oli kyllä olemassa keinoja katkeroittaa hänen onneaan käyttämällä sitä vaikutusvaltaa, joka suurilla rahamiehillä oli ruhtinoihin ja heidän virkamiehiinsä.

Agricola kertoo meille, että monet pitivät vuoriviljelyksen harjottamista epäsiveellisenä niiden menettelytapojen perustuksella, jotka siinä esiintyvät ja joita hän kuvailee seuraavasti: "Jos on toiveita saada metallia jostakin paikasta, niin tulee joko ruhtinas tai esivalta ja työntää kaivoksen haltijat heidän omalta omaisuudeltaan; tai tulee sitten joku ovela itsekäs naapuri ja nostaa oikeusjutun kaivoksen haltijoita vastaan saadakseen edes osan kaivoksesta. Sattuupa niinkin, että vuorityönvalvoja asettaa liikanaisia rasituksia kaivoksen haltijain kannettavaksi, niin että he joutuvat osuuksiltaan ja hän itse anastaa kaivoksen haltuunsa. Taikka myöskin kehuu kaivoksen tarkastaja väärin ja valheellisesti suonta, niin että hän voipi myydä osansa kaksi kertaa kalliimmasta kuin mitä sen arvo on, taikka myöskin moittii jotakin suonta saadakseen ostaa sen halvasta hinnasta".

Ei ihme näin ollen, että vuoriviljelys oli melkein yhtä huonossa maineessa kuin nykyään pörssit — mutta myöskin yhtä houkuttelevaa rahamiehille. Samoin kuin pörssit nyt, oli se aikanansa keino, jonka avulla pakkoluovutettiin suurkapitalistien hyväksi pikku omistajilta, jotka tahtoivat äkkiä rikastua. Suurkapitalisteja vastaan ei tietysti uskallettu käyttää sellaisia toimenpiteitä kuin äsken mainitut, ei esim. tuota kuuluisata Augsburgissa sijaitsevaa Fuggerien liikettä vastaan, joka oli ottanut vuokralle Schwazin kultakaivokset Tyrolissa ja kiskoi yksinänsä niistä vuosittain voittoa 200,000 florinia.

"Sillä, joka tahtoo vuoriviljelystä harjottaa", sanoo Mathesius, "täytyy olla rahoja taikka toimeliaat kädet".

Toisin sanoen, ainoastaan suurkapitalistit ja köyhälistö voivat vielä menestyä vuoriviljelyksessä.

III. Vuorityöntekijät.

Samassa määrässä kuin vuorityötä tekevät kyläkuntalaiset muuttuivat kapitalistisiksi vuoritilallisiksi, tuli niistä rengeistä ja palvelijoista, joiden avulla he ennen olivat vuorityötänsä harjottaneet, palkkaköyhälistöä. He eivät enää tehneet työtä yhdessä isäntiensä kanssa, eivätkä enää asuneet heidän kanssansa heidän talossaan ja perheessään jakaen heidän kanssansa ilot ja surut. Vanha patriarkallinen suhde oli loppunut. Useinkin vuorityömiehet tuskin tunsivat personallisesti sitä kapitalistia, jonka hyväksi he raatoivat ja joka kenties oli jonkun kaukana olevan kaupungin rikas kauppias, jolla ei ollut aavistustakaan vuorityöstä.

Siellä, missä vuorialue oli erotettu yhteismaasta ja julistettu "vapaaksi", oli senkautta kyllä käynyt jokaiselle, köyhällekin, teoretisesti mahdolliseksi päästä osalliseksi jostain kaivoksesta. Mutta kun olot olivat sellaiset, kuin edellisessä luvussa näimme, oli tämä vaaranalaista jo vähemmän varakkaalle porvarillekin ja itseasiassa kerrassaan mahdotonta omaisuudettomalle. Korkeintaan saattoi siellä täällä joku vuorityön tarkastaja onnistua niin korkealle kiipeämään.

Nykyaikaisiin olosuhteisiin verraten eivät vuorityöntekijät kuitenkaan 1500-luvun alussa olleet niinkään huonossa asemassa. Heidän päivittäinen työaikansa oli Agricolan mukaan yleensä 7 tuntia. Ensimäinen vuoro alkoi klo 4 aamulla ja kesti klo 11:een päivällä, toinen teki työtä klo 12:sta klo 7:ään illalla. Yövuorojen käyttämistä, klo 8:sta illalla klo 3:een aamulla, sallittiin ainoastaan hätätilassa. Kukaan vuorityöntekijä ei saanut työskennellä kahta vuoroa perätysten, koska hän silloin saattoi nukkua työnsä ääreen, kun "hän on väsynyt niin suuresta ja kovasta työstä".

Ei ainoastaan sunnuntai- ja juhlapäivät, vaan lauantaitkin olivat vapaapäiviä. Lauantaina tuli vuorityömiehen ostaa elintarpeita viikon varalle. Työaika kutakin viikkoa kohden teki siis 35 tuntia, ja vielä vähemmän, jos viikolla sattui olemaan joku juhlapäivä, ja sellaisista ei siihen aikaan ollut puutetta. Joskus työvuorot olivat vieläkin lyhempiä; Kuttenbergissä ja Harzissa esim. käytettiin 6 tuntia kestäviä.

Vuorityöntekijäin palkoista emme meidän saatavinamme olevista lähteistä ole löytäneet mitään lähempiä tietoja. Mutta jos muistamme että työntekijäin yleinen tila 1500-luvun alussa oli aineelliseen hyvinvointiin nähden parempi kuin nykyaikainen sekä että vuorityömiehillä oli muun työväen rinnalla hyvä asema, voimme kyllä olettaa, että heidän palkkansa olivat suhteellisesti hyvät.

Mutta kaivostyömiesten, kuten yleensä palkkalaisten asema, näytti kuitenkin jo rupeavan huononemaan. Yllä olemme nähneet, että jo 1500-luvulla vuoriviljelyksessä ajatustyö ja ruumiillinen työ olivat erillään. Tämä tietysti vähensi sekä arvoa että tuloja niiltä, jotka tekivät yksinomaan jälkimäistä. Heidän sijaansa sai helposti toisia, heillä oli vähemmän opittavaa, heidän työvoimansa tuotantokustannukset olivat suhteellisesti pienemmät. Ja työnjako kehittyi yhä, josta taas oli seurauksena, että vuorikaivostyöntekijäin asema yhä huononi.

Jokainen voimakas mies saattoi helposti oppia jossakin määrin käsittelemään eri koneita. Malmin muokkaamisessa käytettiin usein jo naisia, vieläpä sen huuhdonnassa lapsiakin. Toimet tulivat yhä lukuisammiksi ja helpommiksi oppia. Teknillinen kehitys toteutti sen, mitä vuorialueen erottaminen yhteismaasta lainopillisesti valmisti: se antoi kaikille pääsyn vuorityöhön.

Ihmisiä, jotka tätä tilaisuutta käyttivät, ei puuttunut, häviöön joutuneita talonpoikia ja kaupunkien köyhälistöä, jotka yhtä mielellään, elleivät ruvenneet maankulkijoiksi tai palkkasotureiksi, menivät Saksin, Böhmin, Salzburgin ja Tirolin kulta- ja hopeakaivoksiin, kuin viime vuosisadan loppupuoliskolla häviölle joutuneet, riistetyt olennot Kaliforniaan. Suurin osa kaivosmiehistä ei ollenkaan ymmärrä vuoriviljelystä, valittaa Agricola. "Sillä tavallisesti ne, joilla on paljon velkoja eikä rahoja niiden maksuksi, menevät vuorikaivoksiin; taikka kauppiaat, jotka olivat lähteneet matkaansa; taikka sellaiset, jotka työn takia olivat juosseet pois auraltaan."

Lutherin isä, joka oli työmiehenä Mansfeldin vuorikaivoksissa, oli sellainen häviöön joutunut talonpoika.

Käytettäviksi tarjoutuvista työvoimista ei ollut puutetta. Ei siis ihme, että kaivostyömiesten palkat alenivat, taikka ainakaan eivät nousseet, huolimatta hintojen nopeasta kohoamisesta 1500-luvulla. Ja vuoritilalliset ja ruhtinaalliset virkamiehet koettivat auttaa tätä alenemispyrkimystä minkä voivat taikka vähentää palkkoja maksamalla ne ala-arvoisessa rahassa taikka tunnetun truckjärjestelmän kautta.

Jo usein mainitussa vuorijärjestyksessä, jonka August saksilainen laati v. 1574, pidettiin tarpeellisena erityisessä pykälässä määrätä, että työntekijäin palkat tuli suorittaa hyvässä rahassa. Lukemattomat määräykset truckjärjestelmää vastaan osottavat, miten tavallinen sekin oli. Etenkin kiellettiin tavaroita pakollisesti tarjoomasta puhtaan rahan asemasta. Mutta säännöllisesti näkyvät nämä määräykset jääneen paperille. Älkäämme unhottako, että ruhtinaallisilla virkamiehillä oli ehdoton vaikutusvalta palkkojen suuruuteen ja vuorityöläisten kohteluun, niin että näissä huononemista voi tapahtua vain heidän suostumuksellaan.

Työmiehet pitivätkin ruhtinaita ja heidän virkamiehiänsä aivan yhtä suurina vihollisinansa kuin vuoritilallisiakin. Pienempiin vuoritilallisiin oli heillä monta liittymäkohtaa. Kaivostyömiehen ihanteena lienee siihen aikaan ollut sellaiseksi pienemmäksi vuoritilalliseksi pääseminen. Mutta me olemme nähneet, miten ruhtinaat, heidän virkamiehensä ja suurkapitalistit nylkivät ja saattoivat häviöön pikkuvuoritilallisia ja vaikeuttivat tai tekivät mahdottomaksi heidän pääsynsä suurten kaivosten osallisuuteen.

Pienempien vuoriosuuksien omistajilla ja vuorityöntekijöillä oli yhteiset vastustajat, samalla tavalla kuin meidän päivinämme käsityöläisillä ja köyhälistöläisillä. Tästä oli seurauksena, että he joskus yhdistyneinä nousivat yhteisiä vihollisiaan, ruhtinaita ja suurkapitalisteja, vastaan. Etenkin Alppien vuorikaivoksissa tapaamme usein tällaista yhteenliittymistä.

Kaivosmiehet olivat ainoat työntekijät, jotka jo aikaisin työskentelivät joukottain yhdessä. Tässä, samoin kuin monessa muussakin suhteessa he muistuttavat uudenaikaisessa suurteollisuudessa työskenteleviä työmiehiä. Jo keskiajalla nousi työmiesten lukumäärä suuremmissa kaivoksissa tuhansiin.

Vastoin nykyaikaista työväkeä olivat kaivostyömiehet asekelpoisia. Vielä niinkin myöhään kuin v. 1530 otti Kaarle V:nnen Tyrolin Schwazissa vastaan 5,600 hyvin asestettua kaivosmiestä, jotka hänen edessään panivat toimeen leikkitaistelun. Mansfeldin kaivostyömiehistä, jotka näyttelivät erityistä osaa Thüringin kapinassa, kerrotaan, että Mansfeldin kreivi Gebhard v. 1519 tarkasti heidän varustuksiansa ja "havaitsi heidät hyvin varustetuiksi".

Näissä asekelpoisissa työmiespataljoonissa vallitsi uhkamielinen, rohkea henki, ja ne olivat aina valmiit vastustamaan väkivallalla jokaista vääryyttä, joka niitä kohtaan tehtiin. Ja tässä ne näyttävät aina voineen luottaa etenkin kaivostyökapineita valmistavien vuoriseppien voimakkaaseen apuun.

Mitä katkerammiksi vastakohdat tulivat heidän ja niiden kapitalistien ja ruhtinasten välillä, jotka olivat vuorialueen isäntiä, sitä useammin syntyi kapinoita. Tämänaikuisissa aikakauskirjoissa mainitaan varsinkin niiltä vuosikymmeniltä ja vuosilta, jotka olivat lähinnä ennen talonpoikaissodan puhkeamista, hyvin useita kaivostyömiesten kapinoita — joka seikka sekin on osotuksena siitä, kuinka jännitetty asema oli.

Esimerkkinä mainittakoon saksilaisten vuorikaivostyöläisten palkkataistelut.

Vuonna 1478 kirjottivat Saksin herttuat Ernst ja Albrecht Freibergin neuvostolle: "Olemme saaneet tietää, että työmiehet Schneebergissä ja kaikkialla meidän maissamme, joissa vuoriviljelystä harjotetaan, vaativat enemmän palkkaa kuin mitä heille tähän asti on tavallisesti annettu. Jos sellaista suvaittaisiin, voisi siitä Meille ja Meidän omaisillemme vastaisuudessa tulla suurta haittaa ja vahinkoa. Estääksemme sellaista tapahtumasta, me aiomme kutsua vuorityötä käsittävät henkilöt ruhtinaskuntamme kokoontumaan neuvottelemaan, jotta saataisiin voimaan ja käytäntöön yleinen säädös siitä, kuinka paljon kukin työmies ansionsa ja työnsä mukaan on saapa. Sen vuoksi pitäisi teidänkin lähettää tähän kokoukseen kaksi taikka kolme vuorityöhön perehtynyttä miestä… Annettu Dresdenissä maanantaina toisen paastosunnuntain jälkeen. Herran vuonna 1478."

Työntekijöitä ei näihin neuvotteluihin kutsuttu. Mitä tuloksia niistä oli, sitä emme tiedä, mutta varmaa on, että rauha ei kestänyt kauan. Jo vuonna 1496 sanotaan: Schneebergin kaivostyömiehet ajoivat vuonna 1496 tuomarin ja lautakunnan pakoon senvuoksi, että nämä tahtoivat vähentää groshenin heidän palkastaan. Osa heistä vetäytyi sitten pois vuorelta, osaksi Schlettauhun ja Lüssnitziin, osaksi Geyeriin, ja Planitzin silloisen päällysmiehen täytyi vallata Schneeberg kutsumalla sinne maakansaa. Kuitenkin palasi osa jo neljän päivän perästä takaisin täyttämään velvollisuuksiaan. Siitä huolimatta uudistui sama vastahakoisuus jo kahden vuoden perästä. He pakottivat kelaajat ja oppipojat seuraamaan itseänsä uhaten muuten hakata heidät palasiksi, ja päättivät lähteä zwickaulaisia ja plauilaisia vastaan, jotka oli kutsuttu kokoon heitä kukistamaan. Lopulta he kumminkin hyvällä puheella rauhottuivat.

Vuonna 1496 nousi myöskin Kuttenbergin kaivostyöväestö palkkariitojen takia kapinaan, läksi aseilla varustettuna liikkeelle ja asettui lippuineen leiriin eräälle läheiselle vuorelle. Heidän oli kuitenkin lopulta pakko myöntyä.

Joakimstalissa kerrotaan olleen yhtäläisiä vuorityöväenliikkeitä vähää ennen "talonpoikaismetelin" puhkeamista. Useita kertoja nousivat siellä vuorityöläiset taistelemaan asemansa parantamiseksi.

Kaikki nämä taistelut johtivat kuitenkin yhtä vähän kaivostyömiehiä kuin käsityöläissällejä mihinkään tarkotuksiltaan vallankumoukselliseen liikkeeseen.

Vuoriviljelys oli kyllä 1400- ja 1500-luvuilla teknillisessä ja taloudellisessa suhteessa paljon pitemmälle kehittynyt, kuin mikään muu sen ajan tuotannonhaara. Mutta vaikka se olikin kehittynyt lähimmäksi kapitalistista suurteollisuutta, ei sen työmiehistä sittenkään tullut köyhälistön johtajia ja esitaistelijoita. Syy tähän on meidän etsiminen vuoriviljelyksen luonteesta. Se erotti työmiehet toisistaan kaukaisiin vuoriseutuihin, jotka olivat etäällä suurista valtateistä ja kauppakeskuksien vaikutuksista. Se erotti vuorityöntekijät toisilla seuduilla olevista ammattitovereistaan, ja sorretuista kansankerroksista, se supisti heidän näköpiirinsä tai ainakin esti sen laajenemisen ja rajotti heidän harrastuksensa pieniin paikallisiin ja ammattiakoskeviin asioihin.

He olivat kyllä riistettyjä ja tyytymättömiä, eivätkä suinkaan epäilleet hankkia itselleen oikeutta ase kädessä, he kyllä osottivat olevansa taipuvaiset ryhtymään vallankumoukselliseen liikkeeseen, vieläpä asettumaan sen etunenäänkin, mutta ainoastaan silloin kun heidän omat rajotetut hetkelliset harrastuksensa olivat yhtäpitävät kokonaisliikkeen harrastusten kanssa. Arvelematta he jättivät tämän ja sen johtajat pulaan, niin pian kun heidän hetkelliset vaatimuksensa tyydytettiin, heti kun tyydytettiin heidän vaatimuksensa palkka- ja työsuhteisiinsa nähden.

Vuorityöntekijäin erillään oleva asema edisti heidän keskuudessaan melkein vielä voimakkaamman ammattikuntahengen syntymistä, kuin kaupunkien käsityöläissällien keskuudessa. He ovat sen kauimmin säilyttäneet, aina meidän päiviimme saakka.