SISÄLLYS:
Bernsteinin ja Kautskyn esipuhe.
Johdanto.
I OSA. Platonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.
I luku. Platonin ihannevaltio.
I. Platon ja hänen aikansa.
II. Platonin kirja "Valtio".
II luku. Alkukristillinen kommunismi.
I. Alkukristillisen kommunismin juuret.
II. Alkukristillisen kommunismin olemus.
III. Alkukristillisen kommunismin häviö.
IV. Kirkon omaisuus keskiajalla.
II OSA. Palkkatyöväki keskiajalla ja uskonpuhdistuksen aikakaudella.
I luku. Vapaan käsityöläissäädyn synty kaupungeissa.
I. Maaorjuus.
II. Käsityön ensimäiset alut.
III. Ammattikuntalaitos.
II luku. Käsityöläissällit.
I. Sällijärjestelmän synty.
II. Oppipoika, sälli, mestari.
III. Taistelut sällien ja mestarien välillä.
IV. Sälliyhdistykset.
V. Työmiesylimystö kaupungeissa.
III luku. Pääoma ja työ vuoriviljelyksessä.
I. Kyläkunta ja vuorioikeus.
II. Kapitalistinen suurteollisuus vuoriviljelyksessä.
III. Vuorityöntekijät.
IV luku. Pääoma ja työ kutomateollisuudessa.
III OSA. Keskiajan ja uskonpuhdistuksen ajan kommunismi.
I luku. Luostarikommunismi.
II luku. Kerettiläiskommunismi. Sen yleinen luonne.
I. Paavinvalta kerettiläiskommunismiin hyökkäyksien keskipisteenä.
II. Rikkaan ja köyhän vastakkaisuus keskiajalla.
III. Kristillisen perimätiedon vaikutus.
IV. Mystiki.
V. Askesi.
VI. Kansainvälisyys ja vallankumouksellinen henki.
III luku. Italian ja Etelä-Ranskan kerettiläiskommunismi.
I. Brescian Arnold.
II. Valdolaiset.
III. Apostoliset veljet.
IV. Talonpoikaissotien taloudelliset juuret.
V. Dolcinon kapina.
IV luku. Beghardit.
I. Beghardien alkuperä.
II. Ludvig baierilainen ja paavi.
III. Katolinen reaktsioni Kaarle IV:nnen aikana.
V luku. Englannin lollhardit.
I. Wiclifiläinen liike.
II. Lollhardilaisuus.
III. Talonpoikaissota v. 1381.
VI luku. Taborilaiset.
I. Suuri kirkollinen hajaannus.
II. Böhmin yhteiskunnalliset olosuhteet ennen hussilaissotaa.
III. Hussilaisliikkeen alku.
IV. Hussilaisliikkeen eri puolueet.
V. Taborin kommunistit.
VI. Taborin häviö.
VII luku. Böhmin veljet.
VIII luku. Saksan uskonpuhdistus ja Tuomas Münzer.
I. Saksan uskonpuhdistus.
II. Martin Luther.
III. Saksin vuoriviljelys.
IV. Zwickaun hurmahenget.
V. Münzerin elämäkerran kirjottajat.
VI. Münzerin ensimäinen esiintyminen.
VII. Münzer Allstättissä.
VIII. Suuren talonpoikaissodan juuret.
IX. Münzerin kapinalliset valmistukset.
X. Talonpoikaissota.
IX luku. Uudestikastajat.
I. Uudestikastajat ennen talonpoikaissotaa.
II. Uudestikastajien opit.
III. Sveitsin uudestikastajien onni ja häviö.
IV. Etelä-Saksan uudestikastajat.
V. Mährin uudestikastajat.
VI. Münsterin levottomuudet.
VII. Strassburgin ja Alankomaiden uudestikastajat.
VIII. Münsterin vallotus.
IX. Uusi Jerusalem.
a) Tietolähteet.
b) Hirmuhallinto.
c) Kommunismi.
d) Monivaimoisuus.
X. Münsterin kukistuminen.
Viiteselitykset.
Bernsteinin ja Kautskyn esipuhe.
Ei ole liian paljo sanottu, eikä mikään vääryys edeltäjiä kohtaan, jos sanommekin, ettei tähän asti ole kirjotettu mitään tieteellisiin tutkimuksiin perustuvaa sosialismin historiaa. Jollemme ota huomioon Benoit Malonin kertovaan muotoon kirjotettua teosta, täytyy meidän lisätä, ettei edes myöhemmin ole yritetty saada aikaan sellaista. Tämä tosiasia on sitä enemmin silmiinpistävä, kun ilmeisesti on suuri puute sosialisten mielipiteitten esityksestä ja sosialisen kehityksen historiasta. Meistä ainakin näyttää, ettei pelkkä sattumus ole tähän syynä.
Ensimäinen koe kirjottaa sosialismin historiaa tehtiin 1840-luvulla, silloin kun kartismi ja kommunismi tuottivat jo erityistä huolta valtiomiehille sivistyneemmissä maissa ja herättivät kaikkialla suurta huomiota. Nyt jo nähdään erinomaista vilkkautta tällä alalla, sosialismin vastustajat ja kannattajat tutkivat sen esihistoriaa, toiset asettaen umpimähkää sen yhteyteen kaikki, mikä vähänkin näyttää aatteeseen kuuluvalta, toiset taasen arvostelevammin tutkien määrättyjä ajankohtia tai huomattavampia ilmiöitä. Tässä sopii meidän muistella seuraavia henkilöitä: Villegardellea ja Robert von Mohlea, Reybaudia ja Lorenz v. Steiniä, Sudrea ja Karl Grüneä sekä vielä lisäksi Sargantia.
Kansallis- ja parisilaiskommuni synnyttivät toisen aikakauden sosialismin historiassa. Siltä ajalta on meillä Rudolf Meyerin ja Jägerin, Dühringin ja Laveleyn teokset, ja sarjamme loppuu äskenmainitulla Benoit Malonin tuotteella "Histoire du Socialisme" (sosialismin historia).
Sen jälkeen on sosialismi yhä enemmän astunut esiin piilostaan, se on alkanut tulla keskustaksi, jonka ympärille koko europalainen valtiotaito keskittyy, ja melkein kaikkialla on se asettunut samalle tieteellisesti järjestetylle pohjalle, joka on esitetty Marxin ja Engelsin Kommunistisessa manifestissa. Päivä päivältä kasvaa sosialismin palvelukseen antautuneitten joukkojen voima ja päättäväisyys, selvyys ja tietoisuus päämäärästään. Europalaisessa yhteiskunnassa täytyy kaikkien luokkien toimia sosialismin hyväksi, joka niille on tullutkin elinkysymykseksi; kirjallisuus käsittelee jo tavattomasti sosialisia kysymyksiä — mutta sosialismin historian kirjottaminen ei tule samalla suhteellisesti vaan myöskin ehdottomasti hedelmää kantamattomaksi. Sitten 1880-luvun alkua ei ole mitään itsenäistä esitystä sosialismin kehityksestä nähnyt päivänvaloa.
Syy tähän lienee osaksi siinä, että aine on kasvanut niin suunnattomasti, että yksityisen tutkijan on hyvin vaikea siihen syventyä. Mutta ei suinkaan tämä syy yksin voi selittää sitä seikkaa, että sosialismin historia niin vähän viehättää kirjailijoitamme.
Ensimäisellä aikakaudella erittäinkin vastustajat kirjottivat historiaa. Toisella ovat jo sen suunnan edustajat kadonneet. Muutamilla 1870-luvun kuluessa tällä alalla erittäin huomattavilla miehillä on kohtia, jotka liittävät heitä sosialismiin; tämä ei koske ainoastaan Dühringiä ja Malonia vaan myöskin R. Meyeriä ja Laveleyta. Taloustiede oli jo silloin kadottanut kaiken halunsa sosialismin historian kirjottamiseen.
Tätä ei ole niinkään vaikea käsittää. Taloustieteilijä, joka on päättänyt pitää pystyssä nykyisen yhteiskunnan perustuksia, ei voi nähdä sosialismissa mitään muuta kuin täydellisesti käsittämättömän hairahduksen. Sosialismin historian kirjottamisessa ei hänellä ole päämääränä tehdä sitä kehityksen mukaisesti selväksi, vaan pikemmin näyttää sosialismin soveltumattomuus ihmisen ja yhteiskunnan olemukseen.
Niin kauan kuin kapitalistinen tuotantotapa oli yhä kehittymässä, oli sosialismi tosiaankin vastakkainen tuotantotavan vaatimuksille ja kerrassaan mahdoton olemaan pysyväisenä yhteiskuntamuotona. Sen vuoksi 1840-luvun lopulla olikin sosialismin historialla osallaan joukko tosiasioita, joista herrat taloustieteilijät osasivat lyödä rahaa. Sosialistiset ajatukset sortuivat tyhjinä unelmina, yritykset käytännöllisesti toteuttaa sosialismia eivät tuottaneet tuloksena mitään muuta kuin pitkän rivin tappioita ja onnistumattomia kokeita.
Tämän kaiken on sittemmin aika muuttanut. Sosialistisen ajatusten historia on meidän päivinämme historia, joka sisältää "sosialismin kehityksen haaveesta tieteeksi". Ja sitten kun yhtyminen on tapahtunut sosialismin ja työväenliikkeen välillä, muodostaa sosialismin käytännöllisen vaikutuksen historia ketjun mitä kauneimpia voittoja. Nämä edistykset ovat meidän päivinämme yhtä yleisesti tunnettuja ja tunnustettuja kuin sosialismin tieteelliset perustukset. Lyhyesti sanottuna: sosialismin historialla on kyllin ilmeisiä todistuksia sosialismin varmasta edistymisestä eri aloilla, jotta tieteilijätkin voisivat paremmin asiaan kiintyen antaa täydellisen esityksen siitä.
On pantava suurta merkitystä siihen, että Parisin ja Pragin yliopistot ovat nyt samanaikaisesti asettaneet ohjelmiinsa luennoita sosialismista, ja Pragissa saatiinkin täydellisesti sopiva henkilö niitä pitämään.
Mutta samassa määrässä ja samasta syystä kuin ihastus sosialismin historiaan pienenee taloustieteessä, kasvaa se sosialisteissa. Tästä huolimatta on heille kuitenkin mahdollista olla mitä täydellisimmin puolueettomia edeltäjiään kohtaan.
Meidän asianamme ei liene tässä näyttää, missä suhteessa uudenaikaisempi sosialismi on sosialismin aikaisempiin muotoihin. Samaten voisimme joutua tässä liian kauas antautuessamme tutkimaan taloudellista historian käsitystä, joka lyö leimansa uudempaan sosialismiin ja tekee objektivisen historian kirjottamisen mahdolliseksi. Tämä voisi olla samaa kuin, että takertuisimme sisällykseen siinä työssä, joka on edessämme. Olkoon tämä tarpeeksi viittaamaan siihen, että myöhemmän ajan sosialisti on varsin vapaassa suhteessa edeltäjiinsä. Heidän sosialisminsa ei ole samaa kuin hänen, ne olosuhteet, joista se sai alkunsa, ovat erilaisia kuin ne, jotka nykyajan sosialistia ympäröivät. Millaisen tuomion hän edeltäjistään lausuneekin, ei se kumminkaan kohtaa sitä sosialismia, johon hänen oma personallisuutensa sisältyy.
Itsestään on kuitenkin selvää, ettei hän suinkaan ole välinpitämätön edeltäjiänsä kohtaan, vaikka hän niihin nähden säilyttääkin itsenäisyytensä ja puolueettomuutensa. Syvä myötätuntoisuus yhdistäisi hänet kaikkiin, jotka tahtoisivat jotain samallaista, pyrkisivät samaa päämäärää kohti kuin hän itsekin. Se, että he koettivat saavuttaa sosialistisia ihanteita aikana, jolloin yhteiskunta ei ollut vielä kehittänyt keskuudestaan näiden toteuttamiseen tarvittavia edellytyksiä, että he siis pyrkivät mahdottomuuksiin eivätkä onnistuneet, se varmaankin yhä enemmän vahvistaa sitä myötätuntoisuutta, jonka asian luonteen mukaan tulee aina kohdata sorrettuja, voitettuja. Ja jos hänen vielä lisäksi täytyy olla näkemässä, kuinka niitä, jotka ovat kukistuneet, ei ainoastaan voittaja ole häväissyt, panetellut ja saattanut huonoon valoon, vaan että vielä tänäkin päivänä niitä puolueellinen historiankirjotus varsin pahoin käsittelee luokkaharrastuksia palvellen, niin on suuttumus ja viha sortajia vastaan yhä enemmän lisäävä hänen myötätuntoisuuttaan paneteltuja kohtaan.
Mutta kuinka voimakkaita nämä tunteet lienevätkin, eivät ne suinkaan millään tavalla estä totuutta tutkimasta. Onpa selvää, että sosialistin on helpompi kuin tavallisen kirjailijan tunkeutua vanhempien sosialistein tunne- ja henkimaailmaan.
Jos ymmärtää täydellisesti sosialismin myöhemmän muodon synnyn, samalla kun käsittää sen aikaisemmat muodot, niin on toiselta puolen samoin totta, että paremmin ymmärtää molempia, jos itse on keskellä nykyajan sosialistisia liikkeitä. Lienee tässä paikallaan Heinen huomautus: "Silloin kun koettaa selittää nykyisyyttä menneisyydestä, huomaa samalla, että oikeastaan entisyyttä vasta nykyisyyden kautta käsittää oikein ja että jokainen päivä luopi tähän menneisyyteen uutta valoa, josta meidän lyhytnäköisillä kirjailijoillamme ei ole ollut edes aavistustakaan".
Näin ollen voidaan väittää, että samalla kun taloustiede yhä enempi kääntyy toimimasta sosialismin historian hyväksi, siirtyy tämän kirjottaminen luonnollisesti niille, jotka kuuluvat uudemman sosialismin kannattajien piiriin.
Mutta tässä kohtaa näitä kaikkien suotuisien edellytyksien ohella tosi vaikeus: ajan vähyys.
"Meidän levottomalla ajallamme", kirjotti Engels kerran, "on samoin kuin 1500-luvulla, niin pian kuin asia koskee yleisiä harrastuksia, ainoastaan taantumuksen puolella miehiä, jotka ovat erikoistutkijoita". Tämä totuus koskee ennen kaikkea sosialidemokratiaa. Me emme voi meikäläisistä mainita ketään, jota voisi pitää yksinomaan tieteellisenä tutkijana. Jokainen meidän miehistämme on samalla käytännöllinen sotilas, joka sanoineen ja kirjotuksineen, neuvoineen ja toimineen antautuu työväestön taisteluun. Yleisesti tunnettua on, ettei nykyisten sosialistisien perustelmien kumpikaan perustaja millään tavalla tehnyt tässä kohden mitään poikkeusta.
Niiden kannattajien joukossa, jotka nyt koettavat toimia opettajiensa hengessä, ovat useimmat sanomalehtimiehiä, valtiopäivämiehiä j.n.e. Ei ole silloin ihmeellistä, ettei sosialidemokratia ole tähän saakka toimittanut mitään laveampaa sosialismin historiaa, vaan kaikki kirjalliset tuotteet ovat olleet yksityisiä erikoistietoja.
Arvostelukyky auttaa tätä puutetta koettaen asettaa johdonmukaisesti yhteen erikoistietoja kaikkiin tärkeisiin ajankohtiin nähden sosialismin historiassa. Tarkotus ei suinkaan ole antaa tässä yleiskuvaa kokonaisen tieteen alalta erityisien kuvauksien muodossa. Juuri historian alalla on edellä sanottua menettelyä monet kerrat menestyksellä koetettu.
Kieltämättä on tällä menettelytavalla myöskin haittansa. Täydellistä yhtenäisyyttä on mahdoton saavuttaa, silloinkaan kun, niinkuin tässä tapauksessa, kaikilla työskentelijöillä on sama tieteellinen katsantokanta. Esitystapa ei voi olla samallaista, sillä eri osat ovat eri kynistä lähteneet, mutta eipä edes ajatusten sopusointua voi aina saavuttaa. Sillä kuinka yhtäläinen kanta eri tutkijoilla onkin, katselevat he kumminkin asioita eri silmillä ja kullakin on siinä omat yksityiset tapansa. Niin, tämä täydellinen yhtenäisyys, mitä tulee historian puolueettomasti yhteensovitettuihin kohtiin, on sitä mahdottomampi saavuttaa, mitä selvempää se on, yhtenäinen perustus ei ole mikään kaava, vaan tutkimistapa, jota jokainen itsenäisesti käyttää.
Me teoksen toimittajat toivomme saavamme nämät haitat mahdollisimman pieniksi jakamalla sisällyksen niin, että sekä toistamisia että aukkoja niin tarkkaan kuin suinkin voitaisiin välttää; jokaisella tekijällä on näet ollut erityinen yhdenjaksoinen osa tehtävänään.
Tämä teoksen tarkotus ei ole suinkaan puhtaasti tieteellinen. Menneen ajan selvyys tuottaa suurempaa valoa nykyisyyteen. Ainoastaan ne sosialistiset ilmaukset, jotka ovat vaikuttaneet uudemman sosialismin muodostumiseen, otamme lähemmän tarkastuksemme esineiksi. Sentähden jätämme kokonaan kiinalaisen sosialismin.
Me olemme myöskin samasta syystä jättäneet alkuajan kommunismin käsittelyn. Sellainen kuvaus laajentaisi tavattomasti työalaa ja muuttaisi täydellisesti sen luonteen. Alkuajan kommunismin historia on koko ihmissuvun historia aina sen ensimäisestä ilmaantumisesta kauaksi n.k. historialliseen aikaan. Alkuajan kommunismin otamme puheeksi ainoastaan silloin, kun uudempi sosialismi on jonkinlaisessa yhteydessä sen kanssa.
Teoksen alkuperäisen suunnitelman mukaan alkaisi tutkimuksiin perustuva esitys uskonpuhdistuksesta tai Münzeristä ja Moresta, ja kaikki se, mikä on tämän ajan edellä, selitettäisi lyhyesti käsittelevässä johdannossa. Tämä johdanto on kuitenkin täytynyt tehdä niin laveaksi, että siitä on tullut erityinen ensimäisen nidoksen ensimäinen osa. Tämä ensimäinen nidos, Uudemman sosialismin edeltäjät, käsittää kaksi osaa, joista ensimäinen on saanut nimen Platonista uudestikastajiin. Toinen osa, Thomas Moresta Ranskan vallankumoukseen, johtaa meitä eteenpäin ajassa aina suureen Ranskan vallankumoukseen ja antaa sen ohessa erityisenä liitteenä katsauksen Amerikan uskonnolliskommunistisiin siirtoloihin. Vaikka suurin osa näistä asioista kuuluukin meidän aikaamme, on niillä kumminkin yhtä paljon yhtäläisyyttä 15- ja 16-vuosisadan lahkojen, uudestikastajien, mennonitien ja kvekarien kanssa kuin samanaikaisien Robert Owenin, Fourierin ja Cabetin kanssa, ja kuuluvat ne sentähden todellakin tähän ensimäiseen nidokseen, joka juuri käsitteleekin "edeltäjiä".
Koko teos on nyt jaettu neljään nidokseen. Toinen käsittää ajan 1789-1848, kolmas taasen saksalaisen sosialidemokratian historian, jonka on kirjottanut Fr. Mehring, ja vihdoin neljäs sosialismin historian muissa maissa vuodesta 1848 aina meidän päiviimme.
Suuri on se tehtävä, jonka olemme ottaneet suorittaaksemme, mutta me toivomme, että siinä kuitenkin onnistumme. Me olemme koettaneet saada kansainvälisen sosialidemokratian luotettavia ja kelvollisia kirjallisuuden edustajia yritystämme avustamaan, ja heidän avullaan luulemme, vaikka aine onkin näin tavattoman laaja, siinä pääsevämme onnelliseen loppuun. Ainoa ehto työn onnistumiseksi on, että sen tekevät henkilöt, jotka tuntevat perinpohjin aineensa ja joilla on sekä halua että rakkautta työhönsä. Tällaista ohjetta olemme käyttäneetkin. Jokainen tässä yrityksessä työskentelijä kirjottaa historiaan sellaisia kappaleita, joihin hän erityisien tutkimuksien kautta on syventynyt ja innostunut. Jokainen koettaa parastaan. Jos teos herättää lukijoissaan yhtä paljon viehätystä aineeseen kuin tekijöissään, niin on sen menestyminen varma.
Lontoossa ja Stuttgartissa helmikuulla 1895.
E. Bernstein ja K. Kautsky.
Johdanto.
Uudemmalla, kansainvälisellä sosialidemokratialla on historiallisesti kaksi juurta. Molemmat kasvavat samasta maaperästä, siitä jonka muodostaa nykyinen talous- ja tuotantojärjestelmä. Molemmilla on sama päämäärä — tehdä loppu niistä sanomattomista kärsimyksistä, joihin yhteiskuntamme syöksee niin monet jäsenistään ja ennen kaikkea heikoimmat niistä, omaisuudettomat. Ja molemmat tahtovat saavuttaa tarkotuksensa poistamalla tämän tuotantojärjestelmän, nykyisen omaisuusjaon. Mutta molemmat ovat kuitenkin olemukseltaan aivan erilaisia.
Toinen näitä juuria — kommunistinen utopismi — lähtee korkeimmista yhteiskuntaluokista. Sen aatteiden kannattajat kuuluvat yhteiskunnan henkisiin valittuihin. Toinen sosialidemokratian juuria — tasa-arvokommunismi[1] — johtaa syntynsä yhteiskunnan alimmista kerroksista, niistä, jotka aina viime vuosikymmeniin asti luettiin henkisestikin alimpana oleviksi.
Utopismi sai alkunsa korkeasti sivistyneistä miehistä, jotka eivät olleet sidottuina niiden luokkien harrastuksiin, joista he olivat lähteneet. Tasa-arvokommunismi on raakaa ja suorasukuista; yhteiskunnallinen ymmärrys, huolettomat ajatukset ja tunteet eivät sitä luoneet, ei, vaan pakottava aineellinen hätä, taistelu luokkaetujen puolesta.
Porvarillisen, lähimmäisrakkaudellisen, utopisen kommunismin alkaa Thomas More. Nykyaikainen taisteleva tasa-arvokommunismi on vielä nuorempi. Ensi kerran se näyttäytyy vasta Englannin vallankumouksen aikana 1600-luvulla.
Mutta kummallakin on sentään edeltäjänsä. Se ihannevaltio, jonka Platon rakensi, ei ole ollut vaikuttamatta utopisteihin, ja tasa-arvokommunismin alussa havaitaan jälkiä kristillisten uskonlahkojen kommunismista. Näiden vaikutukset eivät tosin ole olleet varsin suuria. Samalla tavalla kuin kapitalistinen yhteiskunta on olemuksellisesti erilainen kuin sekä muinais- että läänitysaikainen, niin on myöskin uudempi kommunismi jotain kokonaan muuta kuin Platonin tai vanhimman ja keskiaikaisen kristinuskon. Jokaisella näillä kommunismilajilla on juurensa omassa ajassaan, josta se saa voimansa ja päämääränsä. Sen edelläkävijät voivat olla tuskin muuta kuin tuki, johon uusi muoto nojaa, joka kohottaa sen itsetuntoa ja useassa kohdin helpottaa todistuksien löytämistä. Ne voivat paljon vaikuttaa sen ulkonaiseen esiintymiseen, mutta varsin vähän sen sisimpään olemukseen.
Jotta täydellisesti käsittäisi uudemman sosialismin synnyn, on välttämätöntä ottaa lähemmän tarkastuksen esineeksi sen edelläkävijöitten joukosta ne, jotka ovat huomattavasti vaikuttaneet siihen — s.o., kuten juuri olemme sanoneet platonilainen ja kristillinen kommunismi.
Mutta myöskin toisesta tärkeämmästä syystä täytyy meidän tutkia niitä lähemmin: Ei voi saada täyttä selvyyttä jonkun ilmiön erityisesti huomattavista piirteistä muulla tavalla kuin vertaamalla sitä toisiin samantapaisiin. Sellaisia vertailuja on useinkin toimitettu kommunismin eri muotojen välillä, vaikka tarkotus on ollutkin enimmäkseen suorastaan vastakkainen; ei ole koetettu edistää, vaan pikemmin hämmentää, mikä on uudemmalle sosialismille ominaista, sen luonteeseen kuuluvaa. Arvostellaan eri kommunismilajit saman kaavan mukaan, ja se mikä koskee yhtä saa koskea kaikkia erotuksetta. Tämä menettelytapa on erittäin mukava, sillä kaikkien kommunismilajien yhteiset piirteet ovat tavallisesti heti pinnalla havaittavissa. Mutta siksi onkin sosialidemokratian vastustajilla sitte niin paljo moittimista, sillä tällä tavalla saavat he syytä sanoa kaiken onnettomuuden, mikä on kohdannut menneiden aikojen kommunisteja, olevan myöskin luonnollisena seurauksena nykyisen sosialismin pyrkimyksistä.
Oppiaksemme tuntemaan tämän erikoista olemusta, on varsin välttämätöntä, että hankimme tietoja siitä, mikä on edelläkävijöiden olemukselle ominaista. Ja sen olemassaolon oikeutukseen ja tulevaisuuden toiveisiin tulee uutta valoa, kun opimme tuntemaan niitä edellytyksiä, joissa sen edeltäjät kasvoivat ja hävisivät olemasta. Se onkin päätehtävämme tämän nidoksen ensimäisissä osissa. Meille on välttämätöntä selittää osa yhteiskunnallista kehityshistoriaa kommunistisien aatteiden ja pyrkimyksien historian ohella. Mutta joskin tiemme siten tulee vähän pitemmäksi, niin on se kumminkin vaihtelevampi ja tarjoo laveampia näköaloja. Mielenkiintomme ja myötätuntoisuutemme niitä hengen ja miekan sankareita kohtaan, jotka kuluneina vuosisatoina ovat taistelleet kaiken riistämisen ja sorron poistamiseksi, voivat vain kasvaa, jos, samalla kun opimme tuntemaan heidän aatteitaan ja toimiaan, samalla opimme käsittämään heidät aikansa olosuhteiden kehittämiksi.
I osa.
Platonilainen ja vanhin kristillinen kommunismi.