IV.
Orjainomistajien salaliiton ensimmäinen yritys kukistaa Pariisi, jonka jälkeen preussiläisten piti miehittää se, meni myttyyn Bismarckin kiellosta. Toinen 18 p:nä maaliskuuta tehty yritys päättyi hallituksen sotajoukkojen häviöön ja hallituksen pakoon Versailles'iin, jonne koko hallintokoneiston täytyi seurata sitä. Uskottelemalla oltavan rauhanneuvotteluissa Pariisin kanssa voitti Thiers nyt aikaa valmistellakseen sotaa Pariisia vastaan. Mutta mistä saada armeija? Linjarykmenttien jätteet olivat heikot luvultaan ja epäluotettavat mielialaltaan. Hänen kiihkeät kehotuksensa maakunnille kiirehtiä kansalliskaarteineen ja vapaaehtoisineen Versailles'in avuksi saivat vastaukseksi julkista kieltäymistä. Ainoastaan Bretagne lähetti kourallisen chouaneja, jotka taistelivat valkoisen lipun alla, jokaisella valkoiselle ommeltu Jesuksen sydän rinnallaan ja sotahuutonaan: Vive le roi (Eläköön kuningas!). Thiers'in oli näissä oloissa pakko kaikessa kiireessä haalia kokoon hyvin kirjava joukko matruuseja, merisotilaita, paavin zuaveja, Valentin'in santarmeja, Pietrin poliiseja ja mouchardeja (urkkijoita). Mutta tämä joukko olisi kuitenkin ollut naurettavuuteen asti mitätön ilman niitä vähitellen saapuvia keisarillisia sotavankeja, jotka Bismarck velan lyhennysmaksujen suorittamisen jälkeen laski vapaaksi ja jotka riittivät toiselta puolen pitämään sodan käynnissä ja toiselta pysyttämään Versailles'in Preussin matelevassa alamaisuudessa. Tämän sodan kestäessäkin täytyi Versailles'in poliisin pitää silmällä siellä olevia joukkoja, samalla kuin santarmien täytyi temmata joukkoja mukaansa ensin itse asettautumalla vaaranalaisiksi vaarallisimmilla paikoilla. Niitä linnoituksia, jotka kukistuivat, ei otettu, vaan ostettiin. Kommuunin puoltajien sankarillisuus sai Thiers'in vakuutetuksi, että Pariisin vastarinta ei ollut murrettavissa hänen omalla sotanerollaan eikä käytettävissään olevilla pistimillä.
Samaan aikaan kävivät hänen suhteensa maakuntiin yhä vaikeammiksi. Ei saapunut ainoatakaan hyväksymisadressia Thiers'in ja hänen maajunkkariensa innostuttamiseksi. Päinvastoin. Lähetystöjä ja kirjelmiä virtasi kaikilta puolilta, jotka vaativat kaikkea muuta kuin kunnioittavassa äänilajissa sovintoa Pariisin kanssa sillä pohjalla, että tasavalta selvästi tunnustetaan, kommuunivapaus vahvistetaan ja kansalliskokous, jonka valta-aika oli kulunut umpeen, hajoitetaan. Näitä kirjelmiä saapui sellaiset määrät, että Dufaure, Thiers'in oikeusministeri, käski eräässä 23 p:nä huhtik. annetussa kiertokirjeessä yleisiä syyttäjiä käsittelemään "sovinnon huutoja" rikoksina! Mutta ne toivottomat mahdollisuudet huomioonottaen, jotka hänen sotaretkensä hänelle avasi, päätti Thiers muuttaa menettelytapaa ja määräsi koko maassa huhtik. 30 p:nä toimeenpantaviksi kunnallisvaalit uuden, kansalliskokoukselle sanelemansa kunnallisasetuksen perusteella. Prefekteineen (maaherroineen) punoen juonia yhtäällä, poliiseineen peloitellen toisaalla odotti hän täysin luottavaisesti maakuntain vahvistuksen antavan kansalliskokoukselle sitä siveellistä tukea, jota sillä ei ollut koskaan ollut, ja saavansa maakunnilta sitä aineellista apua, jota hän Pariisin voittaakseen tarvitsi.
Thiers oli heti alusta alkaen pitänyt tarpeellisena pienellä sovintoilveilyllä, jonka tuli palvella useampaa kuin yhtä tarkoitusperää, täydentää ryövärisotansa Pariisia vastaan, jota hänen omissa tiedonannoissaan kaunisteltiin, ja ministeriensä yritykset panna koko Ranskassa pystyyn uusi hirmuvalta. Tuon ilveilyn piti pimittää maaseudut, houkutella Pariisin keskiluokkaa ja ennen kaikkea antaa kansalliskokouksen uskotelluille tasavaltalaisille tilaisuus kätkeä petoksensa Pariisia kohtaan Thiers'ille annetun luottamuksen taakse. Maaliskuun 21 p:nä, jolloin hänellä ei vielä ollut mitään sotajoukkoa, oli hän selittänyt kansalliskokoukselle: "Tulkoon mitä tulee, minä en tule lähettämään mitään joukkoja Pariisia vastaan." Maaliskuun 27 p:nä purki hän taas: "Minä olen havainnut tasavallan toteutetuksi tosiasiaksi ja vahvasti päättänyt pitää sen pystyssä." Todellisuudessa kukisti hän Lyonissa ja Marseille'ssa vallankumouksen tasavallan nimessä, samalla kuin hänen maajunkkariensa karjunta vaiensi pelkän tasavallan nimen mainitsemisenkin Versailles'issa. Tämän sankaritekonsa jälkeen lievensi hän toteutetun tosiasian oletetuksi tosiasiaksi. Orleanilaiset prinssit, joiden hän varovaisesti oli antanut lähteä tiehensä Bordeaux'sta, saivat nyt, julkisesti lakia rikkoen, vapaasti juonitella Dreux'ssa. Ne myönnytykset, joista Thiers lukemattomissa kohtauksissaan Pariisin ja maaseudun valtuutettujen kanssa antoi toiveita — niin häilyviä kuin ne olivatkin, päättyivät lopuksi, kun kaikki ympäri kävi, aina siihen, että hänen kostonsa todennäköisesti tulisi rajoittumaan siihen "kouralliseen rikoksentekijöitä, joka oli ollut osallisena Clement Thomas'n ja Lecomte'n murhissa", sillä hyvin ymmärrettävällä ehdolla, että Pariisi ja Ranska ehdottomasti tunnustaisivat herra Thiers'in itsensä paraimmaksi tasavallaksi, aivan samaten kuin hän 1830 oli tehnyt Louis Philippe'n kanssa. Ja myönnytykset sitten — hän ei tyytynyt vain pitämään huolta siitä, että hänen ministerinsä tekivät ne epäilyksenalaisiksi niissä julkisissa selityksissään, joita ne kansalliskokoukselle niistä antoivat. Ei, hänellä oli vielä Dufaure'nsa toimimassa. Dufaure, tuo vanha orleanilainen asianajaja, oli aina piiritystilojen aikana ollut ylituomarina, niin nyt 1871 Thiers'in aikana kuin 1839 Louis Philippe'n ja 1849 Louis Bonaparten presidenttinä ollessa. Jollei hän ollut ministerinä, niin rikastui hän pitämällä puheita pariisilais-kapitalistien puolesta ja teki valtiollista pääomaa puhumalla itse voimaansaattamiaan lakeja vastaan. Nyt, tyytymättömänä siihen, ettei ollut saanut kansalliskokouksessa ajetuksi läpi sarjaa sortolakeja, joilla Pariisin kukistuttua piti kitkeä pois sieltä viimeisetkin tasavaltalaisen vapauden jätteet — nyt ilmaisi hän ennakoita Pariisin kohtalon hylkäämällä hänelle aivan liian pitkäveteisen menettelytavan sotaoikeuksissa ja saattamalla voimaan aivan uuden, julman maastakarkoituslain. V:n 1848 vallankumous, joka lakkautti kuolemanrangaistuksen valtiollisista rikoksista, oli korvannut sen maastakarkoituksella. Louis Napoléon ei uskaltanut uudelleen pystyttää giljotiinin valtaa, ei ainakaan julkisesti. Maajunkkarien kokouksen, joka vielä ei ollut kyllin rohkea edes ilmaistakseen, että pariisilaiset eivät olleet kapinoitsijoita, vaan murhaajia, täytyi siitä syystä rajoittaa ennakolta kostonsa Pariisia kohtaan Dufaure'n maastakarkoituslakiin. Kaikkien näiden seikkojen vallitessa olisi Thiers'in ollut mahdoton jatkaa sovintoilveilynsä näyttelemistä näin kauan, jollei — mikä juuri oli hänen tarkoituksensa — se olisi synnyttänyt raivonhuutoja maajunkkareissa, joitten märehtivä järki ei tajunnut peliä eikä hänen viekastelunsa, vilppinsä ja viivästelynsä välttämättömyyttä.
Lähestyviä, 30 p:nä huhtik. tapahtuvia kunnallisvaaleja silmällä pitäen esitti Thiers 29 p:nä yhden suurista sovintonäytelmistään. Keskellä erästä tunteellista, puhetaidollista suunpurkaustaan huudahti hän kansalliskokouksen puhujalavalta: "Ainoa olemassaoleva salaliitto tasavaltaa vastaan on se, mikä on Pariisissa ja mikä pakoittaa meidät vuodattamaan ranskalaista verta. Minä toistan kerran toisensa perään: antakaa vain jumalattomien aseiden pudota niiden käsistä, jotka niitä kantavat, ja rankaisua silmänräpäyksessä hillitsee rauhanteko, joka syrjäyttää vain rikollisten pienen joukon". Maajunkkarien kiihkeisiin välihuutoihin vastasi hän: "Sanokaa minulle, hyvät herrat, minä pyydän sitä mitä hartaimmin: olenko minä väärässä? Tekeekö se todellakin teille pahaa, että minä saatoin sanoa teille totuuden, että rikoksentekijöitä on vain kourallinen? Eikö se ole onni kaikessa onnettomuudessamme, että ihmiset, jotka kykenivät vuodattamaan Clement Thomas'n ja kenraali Lecomte'n verta, ovat vain harvinaisia poikkeuksia?"
Ranska oli kuitenkin kuuro Thiers'in puheille, joilla hän imarteli itselleen esittäneensä parlamentarisen sireenilaulun. Kaikista 700,000 kunnanvaltuutetusta, jotka valittiin 35,000:sta Ranskalle pelastetusta kunnasta, eivät yhtyneet legitimistit, orleanilaiset ja bonapartelaiset kyenneet ajamaan läpi 8000. Seuraavien täydennys- ja uusintavaalien tulos oli vielä vihamielisempi heille. Kansalliskokous, sen sijaan että se olisi maaseudulta saanut niin kipeästi tarvitsemaansa aineellista voimaa, kadotti viimeisenkin siveellisen vallan vaatimuksen: vaatimuksen olla yleisen äänioikeuden ilmaisuna Ranskassa. Ja tehdäkseen tappion täydelliseksi uhkasivat kaikkien Ranskan kaupunkien äsken valitut valtuutetut Versailles'in vallananastajien kokousta vastakokouksen kutsumisella Bordeaux'seen.
Silloin oli kauan odotettu hetki Bismarckin ratkaisevalle esiintymiselle tullut. Hän käski hallitsijaäänellä Thiers'in viipymättä lähettämään valtuutetut lopullista rauhantekoa varten Frankfurtiin. Nöyrästi totellen herransa ja mestarinsa kutsua kiiruhti Thiers lähettämään koetellun Jules Favre'ensa, apunaan Pouyer-Quertier. Pouyer-Quertier, "etevä" puuvillankehrääjä Rouen'ista, oli tulinen, jopa orjamainen toisen keisarikunnan kannattaja, joka ei koskaan ollut havainnut siinä mitään muuta väärää kuin kauppasopimuksen Englannin kanssa, mikä sopimus haittasi hänen omia tehtailijaetujaan. Tuskin oli Thiers Bordeaux'ssa tehnyt hänet finanssiministeriksi, kun hän alkoi esittää valituksia tuota jumalatonta sopimusta vastaan, antoi viittauksia, että se pian olisi lakkautettava, olipa vielä kyllin häpeämätön koettaessaan, vaikkakin turhaan (koska hän oli tehnyt laskelmansa ilman Bismarck'ia), heti uudelleen voimaan saattaa vanhat suojelustullit Elsassia vastaan, jossa ei, kuten hän sanoi, minkäänlaisia voimassaolevia kansainvälisiä sopimuksia ollut tuon toimenpiteen esteenä. Tämä mies, joka vastavallankumouksessa näki keinon työpalkkojen polkemiseksi alas Rouen'issa ja ranskalaisten maakuntien luovuttamisessa keinon tavaroittensa hinnan korottamiseksi Ranskassa, — eikö hän ollut kuin ennakolta määrätty arvokkaaksi toveriksi Jules Favre'elle tämän viimeisessä, koko hänen työnsä kruunaavassa petoksessa?
Kun tämä oivallinen pari valtuutettuja tuli Frankfurtiin, ärjäsi Bismarck kohta heille komennuksen: joko keisarikunta palautettava tai tinkimättä hyväksyttävä minun rauhanehtoni! Nämä ehdot sisälsivät, että sotakorvauksen maksamisen määräaikoja oli lyhennettävä, sen ohella, että preussiläiset joukot saivat jatkuvasti pitää miehitettyinä Pariisin linnoitukset, siksi kuin Bismarck selitti olevansa tyytyväinen asiain tilaan Ranskassa — niin että Preussi tunnustettiin korkeimmaksi erotuomariksi Ranskan sisäisissä asioissa! Sitävastoin oli Bismarck valmis Pariisin puhdistamista varten laskemaan vapaaksi vangitun bonapartelaisen armeijan ja antamaan suoranaista apua Keisari Wilhelmin joukoista. Hän takasi rehellisyytensä sillä, että teki sotakorvauksen ensimmäisen erän maksamisen riippuvaksi Pariisin rauhoittamisesta. Sellaisen syötin luonnollisesti Thiers ja hänen asiamiehensä nielaisivat ahnaasti. He allekirjoittivat sopimuksen 10 p:nä toukok. ja hankkivat kansalliskokouksen vahvistuksen sille jo 21 p:nä.
Rauhanteon ja bonapartelaisten vankien saapumisen välillä olevana aikana tunsi Thiers velvollisuudekseen uudelleen ottaa esitettäväksi sovintopilansa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hänen tasavaltalaiset kätyrinsä olivat äärimmäisessä tuskassa löytääkseen verhon, millä peittäisivät silmänsä Pariisin verilöylyn valmisteluilta. Vielä toukok. 8 p:nä vastasi hän eräälle sovinnollismieliselle keskiluokan porvarien lähetystölle: "Niinpiankuin kapinoitsijat päättävät antautua, tulevat Pariisin portit kokonaisen viikon olemaan selko selällään kaikille muille paitsi kenraalien Clement Thomas'n ja Lecomte'n murhaajille."
Muutamia päiviä senjälkeen, kun maajunkkarit ankarin sanoin syyttivät häntä tästä lupauksesta, kieltäytyi hän kaikista selityksistä, mutta lisäsi tuon merkitsevän viittauksen: "Minä sanon Teille, että Teidän joukossanne on kärsimättömiä, joilla on aivan liian kiire. Tällaisten täytyy odottaa vielä kahdeksan päivää. Näiden kahdeksan päivän kuluttua ei enää ole mitään vaaraa olemassa ja tehtävä tulee silloin vastaamaan heidän rohkeuttaan ja heidän kykyjään." Heti kuin Mac Mahon saattoi luvata, että hän kohta oli valmis hyökkäämään Pariisiin, selitti Thiers kansalliskokoukselle, että hän tulee menemään Pariisiin laki kädessään ja vaatimaan täydellisen sovituksen niiltä kurjilta, jotka ovat uhranneet sotamiesten henkiä ja hävittäneet julkisia muistomerkkejä. Kun ratkaisun hetki läheni, sanoi hän kansalliskokoukselle: "Minulla ei ole armoa"; Pariisille, että tuomionsa on julistettu; bonapartelaisille roistoilleen, että heillä oli esivallan lupa vaatia Pariisilta kostoa halunsa mukaan. Vihdoinkin, kun kavallus 21 p:nä toukokuuta oli aukaissut Pariisin portit kenraali Douai'lle, paljasti Thiers 22 p:nä maajunkkareilleen sovintoilveilynsä "tarkoituksen", jonka he niin itsepintaisesti olivat väärin käsittäneet. "Minä sanoin Teille muutamia päiviä sitten, että me lähestymme päämäärää. Tänään tulen Teille sanomaan, että — päämäärä on saavutettu. Järjestyksen, oikeuden ja sivistyksen voitto on vihdoinkin voitettu."
Ja se oli voitettu. Porvarillisen järjestelmän sivistys ja oikeus esiintyy todellisessa, kaameassa valaistuksessaan, niinpian kuin tämän järjestelmän orjat nousevat kapinaan herrojansa vastaan. Silloin tulee tuo sivistys ja tuo oikeus näkyviin peittelemättömänä raakuutena ja laittomina kostoina. Jokainen uusi vaihe rikkauden riistäjien ja sen tuottajien välisessä luokkataistelussa osoittaa tämän tosiasian yhä räikeämmin. Yksin porvariston v. 1848 tekemät julmuudetkin peittyvät varjoon v. 1871 harjoitetun kuvaamattoman kataluuden rinnalla. Se uhrautuva sankarillisuus, jolla Pariisin väestö — miehet, naiset ja lapset — jatkoi taistelua kahdeksan pitkää päivää versaillesilaisten hyökkäyksen jälkeen, kuvastaa yhtä suuressa määrässä heidän puoltamansa asian suuruutta kuin sotamiesten helvetilliset teot kuvastavat sen sivistyksen synnynnäistä henkeä, jonka palkattuja puolustajia ja kostajia he ovat. Mainehikas sivistys todellakin, jonka elinkysymys on, miten se selviytyy murhattujen ruumiskasoista, sittenkuin taistelu on tauonnut!
Löytääksemme vastineen Thiers'in ja hänen verikoirainsa menettelylle on meidän mentävä ajassa taaksepäin Sullan ja molempain roomalaisten triumviraattien aikoihin. Silloin tapaamme samanlaisia kylmäverisiä joukkoteurastuksia; saman välinpitämättömyyden ijästä ja suvusta murhatessa; saman menettelytavan vankien kiduttamisessa; samat pannaan julistamiset, mutta tällä kerralla kokonaista luokkaa vastaan; saman hurjan ajometsästyksen johtajien perässä, jottei vaan yksikään ainoa pääsisi käsistä; samat ilmiannot valtiollisia ja yksityisiä vastustajia vastaan; saman välinpitämättömyyden raadellessa väestöä, jolla ei ole mitään tekemistä taistelujen kanssa. Se ero vain on olemassa, ettei roomalaisilla vielä ollut kuularuiskuja tuhottavien joukottaiseen surmaamiseen eivätkä he "kantaneet käsissään lakia" eikä myöskään huulillaan sanaa "sivistys".
Ja näitten häpeällisten tekojen jälkeen katsokaa nyt porvarillisen sivistyksen toista, vielä inhottavampaa puolta, sellaisena kuin se on kuvattu sen omissa lehdissä!
"Samaan aikaan", kirjoittaa erään lontoolaisen tory-lehden Pariisin kirjeenvaihtaja, "samaan aikaan kuin yksinäiset laukaukset vielä kajahtelevat kaukaisuudessa ja haavoittuneita, hoidottomiksi jätettyinä kuolee Père-Lachaise'n hautakivien välissä, kun 6,000 pelästynyttä kapinoitsijaa epätoivon kuolinkamppailussa eksyksissään harhailee katakombien salakäytävissä ja onnettomia ihmisiä vielä kuljeksii kaduilla kuularuiskujen joukottain ammuttavina — on surullista nähdä kahvilat täyteen ahdettuina absintinjuojia, biljardin- ja dominonpelaajia, nähdä naisellisen turmeluksen leviävän boulevardeille ja kuulla, kuinka juomisen ja mässäyksen suuriääninen melu ylhäisten ravintoloiden yksityishuoneista häiritsee yörauhaa." Herra Edouard Herve kirjoittaa "Journal de Paris" -nimisessä, kommuunin lakkauttamassa versaillesilaisessa lehdessä: "Se tapa, millä Pariisin väestö (!) eilen ilmaisi tyytyväisyytensä, oli tosiaankin enempi kuin rivo, ja me pelkäämme sen aikaa myöten käyvän pahemmaksi. Pariisi on nyt juhla-asussaan, joka totisesti ei ole paikallaan, ja täytyy siitä tulla loppu, jollemme tahdo kantaa 'turmeluksen Pariisin' nimeä." Ja sitten lainaa hän erään kohdan Tacituksesta: "Ja kuitenkin heti seuraavana aamuna tämän hirveän taistelun jälkeen ja ennenkuin se täydellisesti oli taisteltukaan loppuun, alkoi Rooma, alennustilassaan ja turmeltuneena, uudelleen rypeä siinä hyvinvoinnin rapakossa, joka turmeli sen ruumiin ja tahrasi sen sielun — alibi prolia et vulnera, alibi balnea et popinoeque (täällä taisteluita ja haavoja, tuolla kylpyjä ja ravintoloita)." — Herra Herve unohtaa vain, että se "Pariisin väestö", josta hän puhuu, on Thiers'in Pariisin väkeä, ranskalais-keikareita, joita joukottain palaa Versailles'ista, Saint Denis'stä, Reuil'sta ja Saint Germain'ista, — todellakin "turmeluksen Pariisi".
Jokaisessa verisessä voitonriemussa, mitä tämä häpeällinen, työn orjuuttamiseen perustuva sivistys viettää saatuaan voiton uuden ja paremman yhteiskunnan uhrautuvaisista esitaistelijoista, hukkuu sen teurasuhrien huuto parjausten tulvaan, jota yli maailman vyöryvä kaiku toistaa. Kommuunin iloinen työläisten Pariisi muuttuu äkkiä "järjestyksen" verikoirain käsissä pandominiumiksi. Ja mitä todistaa tämä hirmuinen muutos kaikkien maiden porvarilliselle järjelle? Ei muuta kuin että kommuuni on tehnyt liiton sivistystä vastaan. Pariisin väestö uhraa innostuneena henkensä kommuunin puolesta; sen kuolleitten lukumäärä on suurempi kuin missään aikaisemmassa taistelussa. Mitä se todistaa? Ei mitään muuta kuin että kommuuni ei ollut kansan oma hallitus, vaan kourallisen rikoksentekijöitä suorittama väkivallanteko! Pariisin naiset uhraavat ilomielin henkensä niin katusuluilla kuin mestauspaikoillakin. Mitä tämä todistaa? Ainoastaan sitä, että kommuunin paha henki on muuttanut ne raivottariksi. Kommuunin maltillisuus sen kaksikuukautisen kieltämättömän vallan aikana löytää vastaavaisuutensa vain sen puolustuksen sankaruudessa. Mitä se todistaa? Ei mitään muuta kuin sitä, että kommuuni kokonaista kaksi kuukautta maltillisuuden ja ihmisyyden naamarin alle säläsi pirullisten halujensa verenhimon päästääkseen kuolinkamppailunsa hetkellä sen valloilleen.
Pariisin työläiset ovat sankarillisessa itsensäuhrauksessa vieneet mukanaan rakennuksia ja muistomerkkejä liekkeihin. Kun köyhälistön hallitsijat silpovat työläisten eläviä ruumiita kappaleiksi, ei heillä enää olekaan lupa luulla saavansa voittokulussa kulkea takaisin asuinsijojensa koskemattomien muurien sisäpuolelle. Versailles'in hallitus huudahtaa: murhapoltto! ja kuiskaa tuon iskusanan kaikille kätyreilleen etäisintäkin kylää myöten, jotta ne kaikkialla ryhtyvät ajamaan takaa vastustajiaan, epäiltyinä ammattimaisesta murhapoltosta! Koko maailman porvaristo katselee mielihyvällä joukkoteurastuksia taistelun jälkeen, mutta kauhistuu kovasti kodin ja konnun häväisemistä!
Kun hallitukset antavat sotalaivastoilleen esivallan lupakirjan "surmata, polttaa ja hävittää", onko se päästökirja murhapoltosta? Kun brittiläiset joukot vallattomuudessaan polttivat Washington'in kapitoliumin ja Kiinan keisarin kesäpalatsin, oliko se murhapoltto? Kun Thiers kuuden viikon ajan pommitti Pariisia sillä tekosyyllä, että hän tahtoi sytyttää vain sellaiset talot, joissa oli ihmisiä, oliko se murhapolttoa? — Sodassa on tuli täysin oikeudenmukainen ase. Vihollisen miehittämiä rakennuksia pommitetaan, jotta saataisiin ne syttymään. Jos puolustajien täytyy ne jättää, niin pistävät ne itse ne palamaan, jotta eivät hyökkääjät pääse niihin asettumaan. Poroksi polttaminen on aina ollut niiden rakennusten välttämätön kohtalo, jotka ovat sijainneet maailman säännöllisten sotajoukkojen taistelurintamilla. Mutta sorrettujen sodassa sortajiaan vastaan, historian ainoassa oikeudenmukaisessa sodassa, ei tämä millään muotoa saisi olla sääntönä. Kommuuni on käyttänyt tulta puolustuskeinona sanan ahtaimmassa merkityksessä. Se käytti sitä sulkeakseen versaillesilaisten joukoilta nuo pitkät suorat kadut, jotka Haussmann tahallisesti tykkitulta varten oli aukaissut. Se käytti sitä peittääkseen peräytymistään, aivan samaten kuin versaillesilaiset eteenpäin tunkeutuessaan käyttivät granaattejaan, jotka hävittivät vähintään yhtä paljon taloja kuin kommuunin tuli. Vielä tänä päivänä on ratkaisematta, mitkä talot ovat puolustajien, mitkä hyökkääjien sytyttämiä. Ja puolustajat turvautuivat tuleen vasta sitten, kun versaillesilaiset joukot jo olivat aloittaneet vangittujen joukkomurhaamisen. — Sitäpaitsi oli kommuuni aikoja ennen julkisesti kuuluttanut, että se äärimmäisyyteen jouduttuaan tulisi hautaamaan itsensä Pariisin pirstaleiden alle ja tekemään siitä toisen Moskovan, samoin kuin puolustushallituskin, tosin ainoastaan kavallustaan peittääkseen, oli luvannut. Juuri tätä tarkoitusta varten oli Trochu aikoinaan hankkinut tarvittavan paloöljyn. Kommuuni tiesi, että sen vastustajat eivät rahtuakaan välittäneet pariisilaisväestön hengestä, mutta kyllä sitä enemmän omista siellä olevista rakennuksistaan. Ja Thiers oli omasta puolestaan selittänyt, että hän tulisi olemaan järkähtämätön kostossaan. Kohta kuin hänellä oli joukkonsa taisteluvalmiina toisella puolella ja preussiläiset katkaisivat ulospääsyn toisella, huudahti hän: "Minulla ei ole armoa. Kosto tulee olemaan täydellinen, oikeus ankara". Jos Pariisin työläisten teot olivat vandalismia (raakalaisuutta), niin olivat ne epätoivoisen puolustuksen eivätkä voitonriemun vandalismia, niinkuin oli se, johon kristityt tekivät itsensä syypäiksi pakanallisen antiikin todellakin verrattomia taideteoksia kohtaan; ja tämänkin vandalismin on historiankirjoittaja todistanut oikeutetuksi välttämättömänä ja suhteellisesti pienimerkityksellisenä kohtana jättiläistaistelussa uuden syntyvän ja vanhan hajoavan yhteiskunnan välillä. Vielä vähemmän oli se jonkin Haussmann'in vandalismia, joka pyyhkäisi pois historiallisen Pariisin tehdäkseen sijaa tyhjäntoimittajien Pariisille.
Mutta kommuunin surmaamat kuusikymmentäneljä panttivankia, niiden joukossa Pariisin arkkipiispa! — Porvaristo ja sen armeija olivat kesäkuussa 1848 ottaneet uudelleen käytäntöön jo aikoja sitten sodankäynnistä hävinneen tavan — turvattomien vankiensa ampumisen. Tätä julmaa tapaa on siitä lähtien pienemmässä tai suuremmassa määrässä käytetty kaikkia kansankapinoita tukahdutettaessa Euroopassa ja Intiassa, mikä todistaa, että se oli todellinen "sivistyksen edistysaskel!" Toiselta puolelta olivat preussiläiset Ranskassa herättäneet henkiin tavan ottaa panttivankeja — syyttömiä ihmisiä, jotka hengellään olivat heille vastuussa toisten toimista. Kun Thiers, kuten olemme nähneet, heti taistelun alusta alkaen saattoi voimaan tuon inhimillisen tavan ampua kuoliaaksi kommuunin vankeja, ei kommuunille jäänyt muuta keinoa näitten vankien hengen suojelemiseksi kuin turvautua tuohon preussilaiseen tapaan ottaa panttivankeja. Panttivankien henki oli monen moneen kertaan menetetty vankien jatkuvalla ampumisella Versailles'issa. Miten saatettiinkaan niitä enää säästää sen verilöylyn jälkeen, jolla Mac Mahonin pretoriaanit juhlivat tuloansa Pariisiin? Pitikö viimeisenkin vastapainon porvarihallituksen hillittömälle raakuudelle — panttivankien ottamisen — jäädä vain naurun esineeksi? Piispa Darboy'n todellinen murhaaja on Thiers. Kommuuni oli kerran toisensa perään tarjoutunut vaihtamaan arkkipiispan ja joukon muita pappeja kaupanpäällisiksi yhtä ainoata, Thiers'in kiinnipitämätä Blanqui'ta vastaan. Thiers kieltäytyi itsepintaisesti. Hän tiesi, että hän Blanqui'ssa antaisi kommuunille yhden pään lisää, kun sitävastoin arkkipiispa parhaiten palveli hänen tarkoituksiaan — ruumiina. Thiers matki tässä suhteessa Cavaignac'ia. Minkä kauhun huudon pääsevätkään Cavaignac ja hänen "järjestyksen miehensä", kun he kesäkuussa 1848 leimasivat kapinoitsijat arkkipiispa Affre'n murhaajiksi! Ja kuitenkin tiesivät he varsin hyvin, että arkkipiispan olivat ampuneet järjestyspuolen sotamiehet. Jacquemet, arkkipiispan tuomiorovasti, oli kohta teon jälkeen antanut hänelle siihen suuntaan käyvän todistuksensa.
Koko tämä parjauksen kuoro, jota järjestyspuolue verijuhliensa yhteydessä ei koskaan ole jättänyt ääneen virittämättä uhrejansa vastaan, todistaa vain, että meidän päiviemme porvaristo pitää itseään sen muinoisen feodaliherran laillistettuna jälkeläisenä, joka piti jokaista asetta omassa kädessään oikeutettuna plebeijiä vastaan, kun sitä vastoin mikä ase tahansa plebeijin kädessä oli ilman muuta rikos.
Hallitsevan luokan salaliitto vallankumouksen kukistamiseksi vieraan valloittajan suojeluksen alla käydyn sisällisen sodan kautta — salaliitto, jonka jälkiä me olemme seuranneet syyskuusta lähtien siihen saakka, kun Mac Mahon'in pretoriaanit St Cloud'n portista marssivat sisään — saavutti huippunsa Pariisin verilöylyssä. Bismarck katselee tyytyväisenä muhoillen Pariisin raunioita, joissa hän ehkä näki "ensimmäisen suorituserän" siitä yleisestä suurten kaupunkien hävityksestä, jota hän oli pyytänyt saada tehdäkseen, kun vielä oli yksinkertainen maajunkkari preussilaisessa chambre introuvable'ssa (maajunkkarien kamarissa) v. 1849. Hän katselee tyytyväisenä Pariisin köyhälistön ruumiita. Hänelle ei se ole ainoastaan vallankumouksen hävittämistä vaan samalla Ranskan hävittämistä, joka nyt todella on mestattu, vieläpä Ranskan oman hallituksen toimesta. Kaikille menestyksellisille valtiomiehille ominaisella pintapuolisuudella näkee hän vain tämän valtavan historiallisen tapahtuman ulkokuoren. Missä on milloinkaan aikaisemmin historia pannut näyttämölle voittajan, joka kruunaa voittonsa sillä, että näyttelee ei ainoastaan voitetun hallituksen santarmin, vaan samalla myös sen palkatun salamurhaajan osaa? Preussin ja Pariisin kommuunin välillä ei ollut mitään sotaa. Päinvastoin: kommuuni oli hyväksynyt rauhanehdot ja Preussi oli vakuuttanut puolueettomuutensa. Preussi ei siis ollut sotaakäyvä puoli. Se toimi kuin salamurhaaja, kuin pelkuri salamurhaaja, koska se ei ottanut päälleen mitään vaaroja; kuin palkattu salamurhaaja, sillä se teki 500 miljoonaan nousevien verirahojensa maksamisen riippuvaksi Pariisin kukistumisesta, ja niin tuli vihdoinkin päivänvaloon tuon sodan todellinen luonne, jonka kautta kaitselmus oli asettanut hurskaan ja siveellisen Saksan kurittamaan jumalatonta ja kevytmielistä Ranskaa! Ja tämä ennenkuulumaton rikos kansainvälistä oikeutta vastaan, jo sellaisena kuin sen ovat käsittäneet vanhan ajan lainoppineet, on sen sijaan, että se olisi ravistanut Euroopan "sivistyneet" hallitukset hereille julistamaan lupauksensa rikkoneen Preussin, joka oli pelkkä ase Pietarin hallituksen kädessä, kansainkiroukseen — se on sen sijaan pannut ne vain miettimään, eivätkö nekin harvat teurasuhrit, jotka ovat päässeet pujahtamaan pakoon Pariisia ympäröineen kaksinkertaisen vahtiketjun lävitse, olisi luovutettava Versailles'in hallituksen pyöveleille!
Että uudemman ajan valtavimman sodan jälkeen voittava ja voitettu armeija tekevät liiton yhteisesti teurastaakseen köyhälistöä — sellainen ennenkuulumaton tapaus ei todista, niinkuin Bismarck luulee, uuden ylöspäin pyrkivän yhteiskunnan kukistumista, vaan se todistaa vanhan porvarillisen yhteiskunnan täydellistä hajaantumista. Korkein sankarillinen nousu, mihin tämä vanha yhteiskunta vielä kykeni, on kansallissota, ja tämä osoittautuu nyt olevan pelkkää hallitushuijausta, jolla ei enää ole muuta tarkoitusta kuin lykätä tuonnemmaksi luokkataistelua ja joka huijaus sysätään syrjään heti kuin luokkataistelu jälleen leimahtaa esiin kansalaissotana. Luokkavalta ei enää kykene piiloittamaan itseänsä kansallisen virkatakin alle. Kansalliset hallitukset nousevat yhtenä köyhälistöä vastaan!
V:n 1871 helluntaipäivän jälkeen ei voi enää olla rauhaa eikä aselepoa Ranskan työväestön ja sen työntuotteiden anastajien välillä. Palkatun sotaväen rautainen käsi saattanee ehkä jonkun aikaa pitää molempia luokkia saman painostuksen alla. Mutta taistelun täytyy yhä uudestaan ja uudestaan puhjeta alati kasvavassa laajuudessa eikä voi olla epäilystäkään siitä, kuka tulee olemaan lopullinen voittaja — harvat riistäjätkö vai työtätekevien valtava enemmistö. Ja Ranskan työväestö on ainoastaan koko uusiaikaisen köyhälistön etujoukko.
Samaan aikaan kuin Euroopan hallitukset tällä tavalla Pariisin edustalla todistavat luokkavallan kansainvälistä luonnetta, huutavat he täyttä kurkkua kansainvälisen työväenliiton — joka on työn kansainvälinen vastajärjestö pääoman yleismaailmallista liittoa vastaan — olevan pääsyyllisen koko tähän onnettomuuteen. Thiers syytti sitä työn despootiksi (sortovaltiaaksi), joka tahtoo käydä sen vapauttajasta. Picard käski, että kaikki yhteys internatsionalen ranskalaisten ja ulkomaalaisten osastojen välillä oli katkaistava. Kreivi Jaubert, Thiers'in vanha, muumioitu rikoskumppani v:n 1835 ajoilta, julisti kaikkien hallitusten tärkeimmän tehtävän olevan hävittää sen juurinensa. Maajunkkarit kansalliskokouksessa karjuvat sitä vastaan, ja koko Euroopan sanomalehdistö yhtyy kööriin. Eräs arvossapidetty ranskalainen kirjailija, joka on täydellisesti vieras liitollemme, lausuu siitä seuraavasti: "Kansalliskaartin keskuskomitean jäsenet, samoin kuin suurin osa kommuunin jäsenistä ovat toimeliaimpia, taitavimpia ja tarmokkaimpia päitä kansainvälisessä työväenliitossa… henkilöitä, jotka ovat läpeensä rehellisiä, suoria, pystyviä, täynnä antaumusta, vilpittömiä ja innostuneita sanan hyvässä merkityksessä." Poliisilta vivahtava porvariäly luonnollisesti kuvittelee kansainvälisen työväenliiton jonkinlaiseksi salaiseksi seuraksi, jonka keskusvirasto aika ajoin määrää toimeenpantaviksi purkauksia eri maissa. Liittomme on kuitenkin tosiasiallisesti ainoastaan se kansainvälinen side, joka yhdistää sivistyneen maailman eri maitten edistyneimmät työläiset yhteen. Missä maassa, missä muodossa ja minkälaisissa oloissa tahansa luokkataistelua muodossa tai toisessa ilmeneekin, on luonnollista, että liittomme jäsenet ovat etunenässä. Se maaperä, jossa se versoo, on uusiaikainen yhteiskunta itse. Sitä ei voida polkea maahan suurimmallakaan verenvuodatuksella. Hävittääkseen sen täytyisi hallitusten ennen kaikkea hävittää pääoman pakkovalta työn yli — siis hävittää oman loiselämänsä ehto.
Työläisten Pariisia kommuuneineen tullaan aina juhlimaan uuden yhteiskunnan kunniakkaana airueena. Sen marttyyrit ovat haudatut työväenluokan suureen sydämeen. Sen hävittäjät on historia jo nyt naulannut siihen häpeäpaaluun, josta heidän pappiensa kaikki rukoukset ovat voimattomia heitä pelastamaan.
Pääneuvosto:
M.T. Boon, Fred. Bradnick, G.H. Buttery, Caihill, Villiam Hales, Kolb,
Fred. Lessner, G. Milner, Thomas Mottershead, Charles Murray, Pfänder,
Roach, Rühl, Sadler, Cowell Steyney, Alf. Taylor, V. Townshend.
Kirjeenvaihtaja-sihteerit:
Eugene Dupont, Ranska. — Karl Marx, Saksa ja Hollanti. — Friedrich
Engels, Belgia ja Espanja. — Hermann Jung, Sveitsi. — P. Giovacchini,
Italia. — Zevy Moritz, Unkari. — Anton Zabicki, Puola. — J. Cohen,
Tanska. — J.G. Eccarius, Yhdysvallat.
Hermann Jung, puheenjohtaja. — John Veston, rahastonhoitaja. — Georg
Harris, rahastonh. apulainen. — John Hales, yleissihteeri. 256, High
Holborn, London, W.C, toukokuun 30 pnä 1871.
Liitteitä.
I. Vankijono pysäytettiin Avenue Uhrich'ille ja asetettiin neljä- tai viisimiehisiin riveihin katukäytävälle, kasvot kadulle päin. Kenraali, markiisi de Gallifet esikuntineen nousi hevosten selästä ja tarkasti linjaa alkaen vasemmalta sivustalta. Kenraali kulki hitaasti pitkin rivejä tarkastellen niitä. Silloin tällöin pysähtyi hän, ottaen olkapäästä tai viitaten takimaisista riveisiä jonkin miehen erilleen. Nämä tällä tavoin poimitut asetettiin pitemmittä puheitta keskelle katua, jossa ne pian muodostivat oman erityisen rivinsä… Oli silmiinpistävää, että menettely antoi runsaasti sijaa erehdyksille. Eräs ratsastava upseeri kiinnitti kenraalin huomiota erääseen mieheen ja erääseen naiseen jonkin erityisen pahantyön tähden. Nainen syöksyi esiin rivistä, lankesi polvilleen ja vakuutti ojennetuin käsivarsin kiihkeästi syyttömyyttään. Kenraali odotti keskeytystä puhetulvassa ja sanoi sitten mitä levollisimmalla naamalla ja ryhtiään liikauttamatta: "Rouvaseni, minä olen käynyt kaikissa Pariisin teaattereissa, ei maksa vaivaa näytellä ilveilyä (il ne vaut pas la peine de jouer la comédie)… Tuona päivänä ei ollut hyvä olla kenenkään, jos hän oli huomattavasti suurempi, likaisempi, puhtaampi, vanhempi tai rumempi kuin kanssaihmisensä. Erään miehen suhteen kiinnitti erikoisesti huomiotani, että hänen oli kiittäminen pikaisesta pääsystään tästä maallisesta murheenlaaksosta ainoastaan sisäänlyötyä nenäänsä… Toista sataa poimittiin tällä tavoin, ryhmä sotamiehiä komennettiin ampumaan ja muu osa vangeista sai marssia eteenpäin, valittujen jäädessä jälelle. Muutamia minuutteja jälkeenpäin alkoi ryhmä takanamme ja jatkoi — lyhyin keskeytyksin — ampumistaan yli neljännestunnin. Näin tapahtui näiden umpimähkään tuomittujen onnettomien telotus." — Daily News-lehden Pariisin kirjeenvaihtaja kesäk. 8 p:nä. — Mainittu Gallifet, "rouvansa rakastaja, joka yleisesti oli tunnettu hänen ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan juomingeissa", oli sodan aikana yleisesti tunnettu nimellä ranskalainen vänrikki Pistooli.
"Le Temps", harkitseva eikä millään tavalla huomiota herättämään taipuvainen lehti, kertoo hirvittävän jutun puolittain kuoliaaksi ammutuista ja ennen kuolemaansa haudatuista ihmisistä. Suuri joukko haudattiin Jacques-la-Bouchièré'n luona olevalle torille ja monien peitteeksi viskattiin ainoastaan ohut kerros maata. Päivällä katujen hälinä hämmensi kaiken, mutta yön hiljaisuudessa heräsivät läheisten talojen asukkaat hiljaiseen voihkimiseen, ja aamulla nähtiin suljetun nyrkin pistävän ylös maasta. Tuon johdosta käskettiin ruumiit kaivaa uudelleen ylös… Että monet haavottuneet haudattiin elävältä, siitä ei voi olla pienintäkään epäilystä. Yhden tapauksen voin taata. Kun Brunei ja hänen rakastettunsa toukok. 24 p. olivat ammutut erään Vendôme-torin varrella olevan talon pihalla, annettiin heidän maata siinä 27 p:vän iltapäivään. Kun silloin vihdoinkin tultiin viemään ruumiita pois, havaittiin naisen vielä olevan elossa ja vietiin hänet sitomispaikalle. Vaikka häneen oli osunut neljä kuulaa, on hengenvaara nyt ohi. — Evening Standart-lehden Pariisin-kirjeenvaihtaja kesäk. 8 p:nä.
II. Seuraava kirje oli julkaistuna lontoolaisessa Times-lehdessä 13 p:nä kesäkuuta:
Times-Iehden toimittajalle. — Herra Toimittaja! — Kesäkuun 6 p:nä 1871 on hra Jules Favre lähettänyt kaikille Euroopan valloille osoitetun kiertokirjeen, jossa hän vaatii kansainvälistä työväenliittoa kuristettavaksi kuoliaaksi. Muutamat huomautukset riittänevät valaisemaan tätä asiakirjaa.
Jo meidän sääntöjemme johdannossa on ilmoitettuna, että internationale perustettiin syyskuun 28 p:nä 1864 julkisessa kokouksessa St. Martin Hallissa, Long Acre, Lontoossa. Hänelle itselleen parhaiten tunnetuista syistä asettaa Jules Favre perustamisen päivänmäärän ajassa taaksepäin aina vuoteen 1862.
Meidän periaatteitamme selostaakseen uskottelee hän jäsentävänsä 'sen (internationalen) 25 p:nä maalisk. 1869 julkaistua painotuotetta.' Ja mitä hän lainaa? Erään seuran julkaisua, joka ei ole internationale. Tämän kaltaisia temppuja käytti hän jo silloin kuin hän verrattain nuorena asianajajana puolusti pariisilaista Le National-lehteä parjauksesta nostettuja Cabet'n kanteita vastaan. Silloin uskotteli hän toistavansa otteita Cabet'n lentokirjasista, kun sen sijaan luki itse väliin pistämiään lisälauseita. Tämä silmänkääntäjätemppu paljastettiin kuitenkin oikeuden edessä ja olisi hän, jos Cabet ei olisi ollut niin peräänantavainen, rangaistukseksi tullut potkituksi pois Pariisin asianajajien yhdistyksestä. Kaikista näistä asiakirjoista, joita hän vetää esiin internationalen asiakirjoina, ei yksikään ole sen. Niinpä sanoo hän: 'Liitto julistaa olevansa ateistinen, sanoo Lontoossa 1869 perustettu pääneuvosto.' Pääneuvosto ei ole koskaan julkaissut tuollaista. Päinvastoin: se on julkaissut asiakirjan, joka on kuolettanut "allianssin" — L'Alliance de la democratie socialiste Genevessä, jota Jules Favre siteeraa — alkuperäiset säännöt.
Koko kiertokirjeessään, joka osaksi on olevinaan tähdätty keisarikuntaakin vastaan, toistaa Jules Favre internationalea vastaan yksinomaan niitä poliisisatuja, joita keisarikunnan yleiset syyttäjät ovat keksineet kokoon ja jotka keisarikunnan omien tuomioistuinten edessä ovat rauenneet omaan tyhjyyteensä.
On tunnettua, että internationalen pääneuvosto molemmissa julistuksissaan (heinä- ja syyskuussa 1870) silloisesta sodasta on paljastanut Preussin valloitussuunnitelmat Ranskaa vastaan. Myöhemmin kääntyi hra Reitlinger, Jules Favren yksityissihteeri, mutta luonnollisesti turhaan, muutamien pääneuvoston jäsenten puoleen saadakseen nämä toimeenpanemaan joukkomielenosotuksia Bismarckia vastaan ja kansallisen puolustuksen hallituksen hyväksi. Erityisesti pyydettiin, että niissä ei tasavaltaa sanallakaan mainittaisi. Valmistelut joukkomielenosotuksia varten Jules Favre'n odotetun Lontooseen saapumisen johdosta tehtiin — varmaankin mitä parhaimmassa tarkoituksessa — vastoin pääneuvoston tahtoa, joka 9 p:nä syysk. antamassaan julistuksessa nimenomaan jo ennakolta oli varoittanut Pariisin työläisiä Jules Favre'sta ja hänen virkatovereistaan.
Mitähän hra Jules Favre sanoisi, jos internationalen pääneuvosto vuorostaan lähettäisi hänestä kiertokirjeen kaikille Euroopan hallituksille ja pyytäisi niiden kiinnittämään erityisesti huomiotaan jo kuolleen hra Millière'en Pariisissa julkaisemiin asiakirjoihin?
Erinomaisella kunnioituksella
John Hales;
Kansainvälisen työväenliiton
pääneuvoston sihteeri,
256, High Holbom, W.C., Lontoo 12.VI.1871.
Artikkelissaan "Kansainvälinen työväenliitto ja sen päämäärät" jäljentää lontoolainen Spectator-lehti hartaana ilmiantajana muiden samallaisten vääristelyjen ohella ja vielä täydellisemmin kuin Jules Favre edellämainittua "allianssin" asiakirjaa internationalen omana, — ja tekee tämän yksitoista päivää sen jälkeen kuin ylläoleva oikaisu oli julkaistuna Times-lehdessä. Se ei meitä kummastuta. Jo Fredrik Suuri tapasi sanoa, että kaikista jesuiitoista protestanttinen on pahin.
Viitteet:
[1] Plebisciti = kansanäänestys, kansanpäätös. Käytettiin niistä kansanäänestyksistä, joita Napoleon III pani toimeen 1851 ja 1852 sen senaatin päätöksen vahvistamiseksi, jolla hänet määrättiin ensin tasavallan presidentiksi, sitten keisariksi. Viimeinen tällainen 8 p. toukok. 1870, jolloin hyväksyttiin Napoleonin uusi perustuslaki.
[2] Englannissa annetaan rikoksentekijöille, ennenkuin ovat kärsineet rangaistusaikansa loppuun, usein "vapaaseteleitä", joilla pääsevät vapauteen, mutta pysyvät poliisivalvonnan alaisina. Näitä seteleitä kutsutaan nimellä tickets-of-leave ja niiden haltijat ovat tickets-of-leave-men.