MÄ SUUTELIN HÄNTÄ JA ITKIN.
Kera kultani rantoja kuljeksin ohi kumpuen, jolla me muinoisin oli istuttu iloa lyöden.
Tähän jäimme … ja kumpikin vai'ettiin, suviaikojen riemuja muisteltiin.
Allani peilinä päilysi lampi, ylläni siintävä kuulteli taivas, eessäni karkeli lämpöinen auer ja vierellä impeni istui.
Mä onneni muistoja ääneti nautin ja silmillä armahan silmiä etsin — vaan silloinpa nurmella rakkaan kummun nään orvokin suuren ja kalpeen.
"Miks lie tuo kukkanen kalpea vallan?
Kai Luoja sen siintävän kauniiksi loi?"
"Siks' että sun vuoksesi vuosia itkein mä nurmikon kukkaset kyynelin kastoin, siks onpi se suuri ja kalvas".
Näin kuiskasi impeni, orvokki raukka; nyt näin: oli poskien ruususet poissa.
Jo haikeat moittehet rinnassa kuulin: mun vuoksi on kukkani kuihtunut täällä! Mä suutelin häntä ja itkin.
1893.