MUN ISÄNI KALLIHIN KUOLEMA VEI.
Mun isäni kallihin kuolema vei, vei osan mun onnestainkin; hän luokseni koskaan palaja ei — mut palaapa sentään vainkin.
Tuoss' seisovan näen hänen sängyllään, hymy herttainen huulilla kiertää, mua neuvoo käymähän elämässäin sitä tietä, mi vaikeena viertää.
Oli reipas itse hän käynnilleen ja katseensa kirkas, suora, vapa myös oli aina hän aatteilleen ja oikeus ojennusnuora.
Oli tarmokas, sitkeä, ahkera, oli oikea Suomen miesi — isänmaata ja perhettä, kansoa, hän työllähän palvella tiesi.
Mut kuolema häntä jo huhuilee manan virran toisella puolla, hän tyynenä Tuonelle hymyilee: jalon helppoa aina on kuolla!
Hän katsoi katsehen viimeisen niin suruisin silmäyksin ja alkaa tutkimusretken sen, jonka tuntevi unelma yksin.
Mun isäni kallihin kuolema vei, hänet peittävi musta multa, ja luokseni koskaan palaa ei hän retkeltä aloitetulta.
Mut hautansa kummun kun tuonottain taas kukkaisilla mä täytin, soi isäni ääni mun korvissain: käy tietä sä, jonka mä näytin!
1890.