I.
Kevyet ovat keltanokan askelet, kun hän ensi kertoja Helsingin katuja käydä kepsuttelee. Sitä on jo semmoinen mies mielestään, kun rillain tai silmälasien läpi maailmaa tarkastaa… Espiksellä tai muualla … ja kun hienoja "Bostanjoglon" savuja kahden sormen välistä tupsauttelee … noin toisesta suupielestään yläviistoon.
Eivätkä paina vielä pahoin huoletkaan silloin, eipä paljo enemmän kuin tuo teikkarin merkki, jota oikeassa kädessä heilutellaan … ja tietämätön on vielä käsilainoista, vapaa osakunnan kassaveloista ja kaikesta!… Ei ole aavistustakaan siitä, että parin kolmen vuoden päästä hiessä päin saapi ympäri kaupunkia juosta takuita tiedustelemassa, muuten nimi "valssaa" … ja usein täytyy tosi kiireessä ajuriinkin turvauta ja hänen hytkyvissä ajopelissään mureaksi muokkautua…
Niin, kaikesta tästä ei tuo miekkoinen mitään tiedä, eikä paljo muitakaan ylioppilaselämän julkisia salasuuksia… Teerevänä ja huoletonna vain astelee toisten kiusaksi Esplanaatin kuvetta ja savuja vetelee… Grönqvistin sivu kulkeissaan puotien akkunoihin katsastaa ja kirjakaupan eteen pysähtyy tutkimaan olisiko uusia kirjoja ilmestynyt Tanskan tai Ruotsin kielellä … suomeksi ilmestyneistä kun niin harvat lukemista muka ansaitsevat!… Hyvin se onkin viettelevää tuo Esplanaatilla kuleksiminen … siellä kun aina ihmisiä tapaa … ja tuntemattomia, vanhoja ja nuoria … sirovartaloisia, keskeltä aimo piipunvartta tuskin paksumpia kaupunkineitosia … ja kalvakoita, rihaisia ja hoikkasäärisiä herrasteikkareita … kaikki ne vain siellä sekaisin vilisee noin puolen päivän rinteessä.
Tuolta astelee keppiänsä huiskuttaen juuri Yrjö Alvekin, nuori, ikään "leivottu" valkolakin kantaja. Rentona hän käypi lihavanlaisen kumppalinsa vieressä, innokkaasti puhelee ja puhuessaan käsiään viuhtoo…
Vaan tuo paksuniskainen vieruskumppalinsa, joka niin levollisesti sanatulvaa kuuntelevan näyttää, hän käydä letustelee vain äänetönnä ja välinpitämättömästi vuoroon ohitse meneviä, vuoroon tavaroita ikkunoissa tarkastelee… Sikaripuodin sivu mennessä hän uteliaasti sinne tirkistää näkyisikö ruotsalaisen, puheliaan neidin hempeä muoto … ja ravintolan edustaa astellessaan tutkii hän nurkkasilmällä, keitä siellä akkunaverkon takana istuu kahvekuppinsa ääressä.
"— — Sen täytyy, sen täytyy … siinä ei auta mikään, totuuden täytyy kerran voitolle yhteiskunnassa päästä! Sitähän kaikki nyt koettavat mahdolliseksi tehdä, sitähän kirjailijat työskentelevät ja uskovat … ja sinne päinhän käy kehityskin. — Mutta ethän kuuntelekaan, Lulle, muualle vain kurkistelet!…
"No, no, veli hyvä, parastanihan olen koettanut tässä — elähän kiivastu, vaan ymmärräthän sen, ett'en minä enää tällä iällä tuommoisia saarnoja — — —"
"Tuommoisia saarnoja? Tällä iällä? Taas sinä ikääsi, Lulle, muka turvaut, kun ihanteellisimmista asioista kysymys tulee… Vaikka sinunhan juuri pitäisi se oivaltaa … ihanteen arvo ja sanoithan kerran olleesi hyvin taipuvainen — — —"
"Niin, niin kerran, 'fuit Ilion, fuimus Troes' poikaseni! Elämän kuohua … mutta eri ajat, eri tavat, kunhan sinäkin sen verran kuleksit kuin minäkin, niin harvempaan puhelet mokomista houreista, ne kun vievät … ja miehen edistymistä estävät… Heitä sinäkin jo hornaan joutavuus … ja ala heti tositoimeen, niin…"
"Vai heitä!… Luuletko sen olevan oikein ja luuletko sitä niinkään vain heitettävän… Eei, se kun kerran ihmisen luonnossa asuu ja versomaan pääsee, niin se pakottaa… Ja vaikea sitä on tukahuttaa itsensä … ja yhteiskunnankin…"
"Oli mik' oli, mutta tehdä se täytyy, sillä semmoinen intoileva mies ei maailmassa menesty, ei ainakaan meillä … yhteiskunnallinen järjestelmä ei suvaitse niitä ja sentähden täytyy heidän ennemmin tai myöhemmin mukautua oloihin… Vaan mitäpäs sinä järkisanoista, yhtä kuin puhuisi pukille venättä… Sinun laisille yltiöpäille ei ole apua, ennen kuin itse saavat koetuksen koulua käydä, se se kyllä liiat houreet päästä karsii, kaikki tuommoiset vintiöt ja — ihanteet!"
Kovin paljon oli vanttera herra jo yhteen pohtiin puhunut, hyvin rupesi jo henkeä ahdistamaan ja puhkamaan pakotti. Eikä siitä olisi hänen elämästään tullutkaan mitään, jos ei hänellä toki olisi ollut omat konstinsa ahdistusta vastaan, lääkärin, hyvän ystävän, neuvot, jotka aina helpottivat hitusen.
Sundholmin eteen pysähtyi vanttera herra.
"Tuletko mukaan, vai —? Täytyy minun saada jotakin, koska niin ahdistamaan rupesi; mutta sen minä sanon, että jos et anna tuolla sisälläkään rauhaa minulle totuuksiltasi, niin etpäs, peijakas olkoon, juokaan minun kustannuksellani tippaakaan, et tippaakaan, Yrjö! Jokos lähdet niillä ehdoilla?…"
"Mene sinä sen — —! En lupaa sitä sinulle, enkä kellekään, vaan kiusallakin huudan, milloin tilaisuutta saan. Saat mennä yksinäsi ehtoinesi, mokomakin aineen orja … materialisti!"
Ylpeästi kääntyi suuttunut totuuden sankari pois lähteäkseen, vaan ei vanttera herra häntä kuitenkaan vielä päästänyt.
"EIähän mene, elähän mene kuitenkaan, Yrjö, etkös leikkiä ymmärrä sen verran, hääh? Vaikka kyllähän sinä humööriä häiritset noilla tuumillasi, mutta mitäpäs se setä ei sukulaisensa edestä uhraisi, puh! Jo taas alkaa … no tule nyt sitten, puhu mitä tahdot, minä juon muutaman 'Salvaattorin' ja sinä saat samanlaisen. No!"
"En tule sittenkään! Sinä aina vain pilkkaat." Eikä ollut apua mistään Yrjölle, äkeissään hän ystävänsä siihen jätti ja pois lähti eikä jälkeensäkään katsonut.
"No mene sitten, totuuden sankari! Lapsettaa sitä vielä, mutta hyvän miehen alku hän on!"
Niine mietteineen aukasi vanttera herra lasisen oven ja puhkaen sisään työntyi — — —
Rillojansa korjaillen ja keppiänsä heiluttaen Yrjö matkaansa jatkoi ja ruotsalaisen teatterin kohdalta Ylioppilastalolle poikkesi "Tilskuerenia" tai "Framåt'ia" lukemaan.
"Oli se koko olemus, tuo Lullekin! Sen kanssa vain ei saattanut vakaisemmista ja henkisemmistä asioista keskustella, ei vaikka peto olkoon! Ei muka hänen iällään enää soveltunut ihanteista … eläs vanhakin sitten … ja voipiko totuuden ihanne ja vapauden olla kellekään sopimaton? Sitäpä hän mielellään tietää tahtoisi, voipiko? Ja mikähän lempsatin järjestelmä se olisi, johon ei totuus mahtuisi, kun tiukalle pantaisiin? Valheeseen ei totuus mahdu, se kyllä myönnetään, mutta vale pois, totuus sijaan, ja entäs sitten? entäs sitten?"
Näin mietti mielessään Yrjö, kun Ylioppilastalolle astui… Portaita noustessaan sattui ylöspäin vilkasemaan: "Spei suae patria dedit" seisoi tuolla korkealla oven yläpuolella kultakirjaimilla. Niin, niin nuoriin se isänmaa luottaa … ja silläpä se onkin juuri nuorten asia ihanteiden lippua kohottaa … ja totuushan maan perii, hm!
Jo aukasi oven ja toista sisään päin lykkäsi. Leveällä akkunan laudalla istui muutamia ylioppilaita … siinä istuivat ja puhelivat … ja nauroivat eilispäivän kokoukselle Enqvistillä, että kun se ja sekin oli ollut puheita pitävinään, vaikk'ei kieli paljo suussa liikkunut … ja että… Vaan ei viitsinyt Yrjö mokomia juttuja kuulla. Vilkasi lasikaappiin oliko kirjeitä tullut ja kun ei ollut, niin niine hyvineen portaita yläkertaan juoksi.
Ei ollut heittämistä kalosseja tuohon kaikkein syötiksi … pian ne uudet joukosta viedään ja saapi niitä sitten kuuluutella, että "se tunnettu henkilö, joka silloin ja silloin j.n.e." Paras oli panna ne sisäkkäin tuonne oven taa syrjemmäksi… Sitä tehdessään jo vilkasi sivuhuoneesen, mitä ne siellä?… Pelasivat dammia toiset … muutamat sohvilla retkottivat sanomalehti nenänsä alla.
Jo sitten saliin astui … silmäsi ympärilleen ja vesisäiliön eteen pysähtyi ennen kuin toiseen sivukammariin meni Tilskueren'istä kirjanarvosteluja y.m. lukemaan. — —
— — Selkäkenoon oli Yrjö Alve sohvaansa solunut … ja luettavaansa kerrassaan vaipunut. Olikin se sattunut niin hauskaa lukemista, "Naiskirjallisuuden kehitys pohjoismaissa" … ei tahtonut kesken heittää, vaikka se tulkoon!…
"Kuuleppa, Yrjö, minulla olisi vähän asiaa…"
Sandbergin Ville se siinä ovella seisoi palttoo päällä … hänkin oli niitä saman puolen keltanokkia.
"No! sanohan asiasi!"
Ei haluttanut Yrjöä ensinkään nyt paikaltaan hievahtaa.
"Tulehan tänne … tänne porstuaan, täällä on muitakin ja meillä olisi asiata sinullekin!"
Ei auttanut vastustuskaan … mukaan piti lähteä ja siihen Tilskueren pöydälle heittää. Kyllähän ne sen siitä heti sieppaavat eikä sitä sitten paikalla käsiinsä saakaan, vaan elköön, jopa tuo alkoi ollakin lopussa!…
Porstuassa oli koko joukko Yrjön tovereita. Kaikki olivat he Kaisaniemeen menossa … oli näette päätetty pitää pienet muistijaiset tänään … Eljaksen päivänä. Eikä sinne muita tulisikaan kuin ne, jotka samana kevännä olivat samasta koulusta ylioppilaiksi tulleet … ei muita ketään!… Ja eri päälleen oli huonekin telefoneerattu. Ei Yrjöä nyt haluttanut juominkeihin. Juominkeihin? Herrainen aika! Kuka tässä on juomingeista puhunutkaan!… Ei suinkaan heillä ollut ne mieletkään, muuten vain vietettäisiin suuren miehen muistoa. Käveltäisiin Kaisaniemeen, jossa muudan viinilasi juotaisiin … ja tottahan siellä joku pitäisi puheenkin päivän kunniaksi…
Tiesiväthän ne veijarit, että puheiden pito oli Yrjön heikoin puoli, siihen kun kosketti, niin harvoin hän vastaan jaksoi panna.
"No olisikohan tuonne sitten lähteä", myöntelikin jo Yrjö ja kalossiansa alkoi oven takaa tavoitella ja jalkoihinsa sovitella.
"Sepähän naula se veti!" nauroi joku joukosta kumppanilleen ja yhtyivät siihen muutkin lähellä olevat.
Ja niin sitä mentiin juoksulla alakertaan, että kantapäät kiviportaihin kalisivat. Alas juostiin ja laulellen lähdettiin … koko nuorukaisjoukko, parvi keltanokkia.
Rautatietorille kun tultiin, niin riveihin asetuttiin ja siitä kepein askelin torin yli Kaisaniemeen … hyräillen iloisia marsseja, kaikellaista puhellen ja kilvalla rähisten.