HÄÄILTA.
Syys-illan synkkä varjo jo kattaa maiseman,
Ja paksu pilvinen vyöhyt tulet kätkevi taivahan;
Niin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa kumajaa,
Ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.
Kivenheiton päässäpä siitä tuoll' kartano uljas on,
Sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton.
Syysiltaman synkät varjot loitompahan siirrähtää,
Kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.
Siell' on niin ihmehen hauskaa, siell' nuoriso riemuitsee
Elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee.
Ja poskuet poikain hohtaa, povet paisuvi impysten,
Ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.
Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten,
Ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen:
Hääiltanahan toki sentään kai kaikki ne riemuta voi
Ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!
Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan,
Lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan:
»Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen»,
Näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.
Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.
Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Nyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten häät!
Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon
Siell' seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion.
Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa,
Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.
Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää,
Ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää.
Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.
Jo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät.
— Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää,
Povellansa hän hellivi lasta, repaleillahan lämmittää;
Vaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa:
On tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa.
Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu,
Ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.
»Voi lapseni, kurja on äitis', vaan taattosi kurjemp' on
Lupauksia äitisi uskoi vävyn uljahan moision;
Niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui,
Sun taattosi uljas petti, jalo-neitohon armastui.
Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen,
Jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? — —
Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun,
Vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun,
En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään.
— Niin lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!»
Hän painavi raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen,
Ja syksyen kolkko viima vie silmästä kyyneleen.
Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo,
Ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo:
Siell' hohtavi posket, uhkuu nais-rinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' ompihan nuorten häät.
Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa,
Niin hurjan säihkyvä katse yön selkähän tuikahtaa:
»Oi lapseni! kuolema meille on onnehen suorin tie,
Sill' tuskinpa helvetissä olo karvaamp', synkemp' lie!
Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan,
Ei meille yhteiskunta suo silloin siunaustaan,
Ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden,
Tää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.
— Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman,
Hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan,
Mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon
Kuin ijäksi kannettavakseen mä häpeän taakan suon».
Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa,
Sydän taukovi sykkäilemästä, povi synkästi huo'ahtaa,
Kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan,
Ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn vahtoavaan.
Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee,
Siell' hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät!