II. VARASTETTU.
Päivä alas taivahilta
Ruskotellen käypi,
Taivon kanssa suvi-ilta
Myös jo hämärtäypi.
Nuori äiti tietä kulki,
Vuorta, joka vietti,
Miettehensä rinta sulki,
Mutta näin hän mietti:
»Tuolla kotikehdossansa
Nukkuu lapsikulta,
Eihän luoja armoansa
Toki kiellä sulta!
Minä tuudin pientä lasta,
Tuudin sille mieltä,
Ett'ei unhottaisi vasta
Äitikullan kieltä.
Nuku siellä huoletonna,
Nuku lapsukainen,
Vaikka isäs paavi konna
Vei jo nuorra vainen.
Isäs kärsi kuolemansa
Polttoroviolla,
Mutta luja uskossansa
Jaksoi aina olla.
Nyt mä laulan kehdollasi
Isäs kohtalosta,
Ett'et myös sä uskollasi
Henkeäsi osta.
Vaan kun vartut, lapsi, kerran,
Murra sortovalta.
Kuule aina käskyt Herran,
Käskyt jumalalta».
Näin hän mietti äitirukka,
Kiiruhusti astui,
Rintehellä nurmen kukka
Kastehesta kastui.
Sammui rusko taivahilta,
Pilveen taivon liensi,
Yöksi muuttui suvi-ilta —
Äiti juosten riensi.
Kotiansa riensi kohti,
Mietti pientä lastaan,
Kuinka muka tällä hohti
Silmät häntä vastaan.
Saapui töllillensä asti,
Oven aukaiseepi,
Mutta syöntä vihlovasti
Silloin parkaiseepi.
Vuotehell' ei lasta ollut —
Viel' on sija lämmin;
Miks' et, äiti, ennen tullut,
Tullut vikkelämmin?
»Varastettu! Varastettu!
Viety mun on lapsi,
Ainoiseni anastettu,
Harmene jo hapsi!
Munkki konna lapsen ryösti,
Munkki mustasiipi,
Elävältä hautaan syösti,
Luostariinsa hiipi.
Lapset vievät Valdolaisten,
Veivät, lapsi, sunkin —
Turmioksi sukulaisten
Kasvattavat munkin.
Luoja, ellös ilkityötä
Roiston salli tuota!
Ennen korppiloille syötä,
Syydä pitkin suota.
Kohtalonsa kuolemata
Kurjemp' moinen oisi,
Kiroella kantajata,
Sukukunta voisi.
Tai jos otat huohmahasi,
Lapsen mieli käännä,
Ryöväreihin voimallasi
Turman väkä väännä!»