RISTIAALLOKOSSA.
On joenlahden rannalla loitolla Pohjolassa
Mun kotikenttä kultainen, mä jolla leikin lassa,
Ja metsänlammen laineeton oli lahden sinipinta
Ja yhtä tyyni, puhtoinen ja kirkas oli mun rinta.
Ja täällä hetken' herttaimmat mä leikin elämästä,
En tiennyt tuhon tuulista, en myrskyn mylvinnästä,
Mut salmen suusta aukeevan mä seljän aavan luulin
Ja kaukaa kumman kohinan mä houkuttavan kuulin.
»Tuo tuoll' on meri, lapseni, ja vaarallinen sulle,
Näin lausui kerran lapsena mun äityeni mulle —
Jos lähdet joskus laineillen ja loitommaksi rantaa,
Niin katso, ett'ei venhoas saa virta tuonne kantaa.
Näät meri vain on miehillen, isoille, voimakkaille,
On hauska heidän taistella ja soutaa muille maille;
Jo salmen suusta avautuu ulappa aava tuolla —
Siis pysy aina, lapseni, sä salmen tällä puolla!
Nään kuinka siellä aallot käy ja purjepurret kiitää,
Nään vihureissa vinhoissa kuin lokkilinnut liitää,
Nään siellä miehet voimakkaat ja heissä sankar'-innon
Ja tunnen jäntereissäni mä tuohon leikkiin kunnon.
Jo salmen suussa tuolla käy näät kummat ristituulet,
Ne valtahansa venhos saa jo ennen kuin sä luulet,
Kun sitten siinä heittelee sun purttas tuulten hyörre,
Niin seljemmäksi venhoas vie salmen virran pyörre.
Ja pyörre kerran aavallen kun purtes tuonne vienee,
On varma vaara tarjonas, se hautasikin lienee —
Jos lemmit siis sä äitiäs, niin tottelet sä kyllä!»
— Näin päätti äiti armahin neuvonsa syleilyllä.
Ja joka viikko varmistuu tuo tuuma uusi mulla:
Mä tahdon tuonne taisteluun ja miesten moiseks tulla,
Mä tahdon tarmon koitteluun vesille väljemmille,
Jos kuolo siellä kohtaakin, niin minkä voin mä sille.
Ja niin mä juoksen purtehen ja lasken laitatuuleen,
En kuule ääntä äitini, vain lainelaulut kuulen —
Saan tuosta salmen suuhun jo ja keskeen ristihyörteen
Ja joudun kohta valtaan sen ja vitkan virran pyörteen.
Mä kotvan häntä tottelen; ja soutamaan jos lähden,
Niin salmen suusta palajan jo pois mä äidin tähden.
Vaan ajan tullen kuntoni mä tunnen karttuvaksi,
Ja aava, uljas ulappa käy houkuttavammaksi.
Käy tuuli milloin mistäkin, vie venhon tänne sinne,
En tiedä vielä itsekään se vihdoin vie mun minne,
Vaan seljemmäksi sentään mun tuo virta vievän näyttää,
Kun tässä ristituulessa vain voisin melaa käyttää.
Mä luovin siihen luottaen, ett' virta voiton saapi
Ja vihdoin tuuli yhtäinen mun purjeet pullistaapi,
Kun salmi soukka laajeneis vedeksi väljemmäksi,
Vapauden virttä veisaten mä seilaan seljemmäksi.
Äl' itke armas äitini mun uppiniskaisuutta,
Mä lasken läpi aallokon viel' kohden maata uutta —
On koti parhain lapselle, vaan ahdas työlle miesten,
Ei luonnon ääntä kuolettaa voi pyytäen, ei piesten.
Äl' itke armas äitini sun suurta lempilasta,
Jos ryöstäytyikin sulta hän ja kotilahdelmasta;
Kuin immyt ensi lempeään, niin muistan aina teitä,
Kuin itkee vuosi kevättään, niin itken aina teitä!