I.
Ämmä-koskella.
Yö usva-verhollansa jo kattaa kaiken maan
Ja taivahalle kuuhut jo käypi loistamaan.
Ei kuulu ihmisääntä, ei laulu lintujen,
Ja unen helmaan kaikki jo vaipuu uupuen.
Vaan viel ei uinu Ämmä, mi pauhaa, hyrskyää,
Ja kallioita vasten se ryntää, jyskyää —
Nuo vahto-lainekuohut ne kulkee kulkuaan,
Ei estää heitä talvi voi jäähyt-vaipallaan.
Taivaalle vesi pärskyy kuin helmikaste vain
Hohtoisan taivaskaaren helteellä heijastain,
Ja kuohut kehtohonsa ne käyvät laulaen,
Näin luulin kuunnellessa ma soivan sanat sen:
Pois olo orjan, pois sidekahleet!
Ämmä se tietänsä vyöryvi vain.
Kyllähän koittavat ihmiset ahneet
Vangita aaltoja armahiain.
Vaan vapautta, ku koittavi sortaa,
Sen minä nielen, pirstaksi lyön!
Estehet eestäni helppo on murtaa,
Kuohut ne riemulla toimivat työn.
Valppaana hyrskyen matkani kuljen,
Kunnes mä rauhan järvessä saan.
Voimalla kuiluhun kuohuni suljen,
Nuo iki uhkuvat lähtehet maan.
Oi jospa kansani lauluni mielen,
Oi jospa Suomeni sen tajuais,
Kohta se katkois kahlehet kielen —
Näinhän se oikein kansaksi sais!
Silloinpa sointuis yhtehen soittoon
Laulelot Väinön syntymämaan,
Silloinpa miehissä työhön ja voittoon
Rientäisi nuoriso kilpailemaan.
Väinämön kantelo, jällehen uusi,
Raikkahin riemuin helkkyen sois!
Hurmaten kuulisi kankahan kuusi,
Honka ja koivukin korvana ois!
Niin — joka koittaa kahlehin voittaa,
Kohta sä niele, pirstaksi lyö!
Pauhulla Ämmäkin laulua soittaa,
Kummanki kilvessä: vapaus, työ!
Näin kuului Ämmän pauhu, näin soitto sorja sen
Ja sitä ijät kaiket se laulaa kansallen.
Jos kansa joskus torkkuu, ei Ämmä torkukaan,
Vaan yöt ja päivät laulaa vapauden lauluaan.
Napuen tappelu.
(19.2.1714).
Kun sarkasodan sauhu jo alkoi haihtumaan,
Kun hurme-rusko aamuun keväiseen vaihtumaan,
Niin silloin sodan soihtu taas liekkiin leimahtaa
Ja "Ison vihan" kauhut ne mieltä kauhistaa.
Jo vuosi veritulva kirkolla Pälkäneen
Ja tsaarin julmat joukot vyöryivät edelleen.
Ei auta uljuus miesten, ei taito päällikön,
Kun ylivoimin Ryssä tekeepi rynnäkön.
Viel' kumminkahan toivo ei ollut sammunut,
Armfelt'in viel' ei miehuus ja rohkeus loppunut:
Hän vielä kerran päättää nyt koittaa onneaan,
Vapautta maansa puoltaa tai käydä kuolemaan.
— Yö talven synkkä sulkee helmaansa mantereen
Ja kolkko, kylmä viima käy yli tantereen,
Ei tuli tuika tähden kannella tai vahan,
Vaan lumituisku peittää tuon öisen maiseman.
Tää raskas talven luonto se mielet painostaa,
Napuen taistotanner unisna uinahtaa.
Tuoss' seisoo Suomen joukko, vilussa värjöttää,
Se päivää kolme saanut jo siin' on viivähtää.
— Ken tuolla? Kiväriinsä mies siinä nojautuu,
Hän näyttää unelmoivan, silmänsä ummistuu.
Maan onnen iltaruskon hän näkee aatteissaan
Ja Suomen sydän verta virtaavan tulvillaan.
Hän näkee vaimon, lapset, kotinsa armahan
Vihollisjoukon julman saaliiksi joutuvan;
Ja hikihelmet tihkuu jalolle otsalleen
Ja viima kylmä jääksi se hyytää kyyneleen. —´
Häipyen pois sumut yöhyen haihtuu,
Talvinen päivyt jo koittavi taas.
Tummaksi koitoksi tuiskut jo vaihtuu —
Veikkoni! vaarassa häilyvi maas!
Raittiina seisovi yöllinen vahti,
Silmänsä säihkyy, rintansa lyö.
Riemuten raikuvi torvien tahti,
Nytpähän alkavi päättävä työ.
Taistohon, voittoon, vaikkapa kuoloon,
Kunhan se kunnian seppelen tuo!
Huoleti tantere hurmetta juokoon,
Huoleti juoskohon lämpöinen vuo!
Maa isiemme kun mainehen korjaa,
Urhot ne uhriksi joutukohon!
Liehuos lippu ja soikohon sorjaa
Marssia! Voittoon, taistelohon!
— — — — —
Ja vanha sotamiesi se tutkii asettaan,
Ja Suomen onnetarkin hymyilee suruissaan.
Armfeltin valpas silmä se kenttää katsastaa,
Vihollisjoukon määrää hän tutkii, tarkastaa:
"Nyt, poi'at, kahta suuremp' vihollisjoukko on,
Nyt näyttäkää, ett' luottaa voi teidän kuntohon!"
Näin lausui. Luodit lentää ja kuulat vingahtaa,
Jyrähtää tanner alla ja jääkin vongahtaa,
Ja vapaat kalvat kalskuu ja tulta tupruaa,
Ja salon sauhu peittää ja torvet toitottaa!
— Ei eisty Ryssän joukko, ei eisty Galitzin,
Kahdesti Suomen urhot lyö heidät takaisin.
Vaan vielä kolmannesti hän ryntää raivoten,
Ja Suomen joukko — horjuu pakosta vaivojen.
"Oi kestä hetki vielä, niin Barre jo avun tuo!"
Näin kehoitellen Armfelt miehimsä voimaa luo.
Mies mieheltä he kaatuu, ei väisty yksikään,
Kun toivo uusi heillä nyt ompi mielessään.
Ei saavu avun tuoja. Barre missä kuhnailee?
Ei ilmau, vaikka saartain jo ryssä tulvailee.
Kas tuolla! jopa viesti jo vihdoin lennättää,
Kannustain ratsuansa paikalle ennättää:
Paennut tappelusta Barre oli joukkoineen,
Vetäynyt tietämättä ta'a metsän taipaleen.
Näin kertoi viestin tuoja. Armfelt ei vastannut.
Vai eikö ilkityötä hän ehkä tarkannut?
Oi kyllä, silmän katse jo selvään tulkitsee,
Mit'eivät jäykät huulet sanoiksi ilmi tee:
Ett' ompi kurja miesi, ken pettää kumppalin,
Vaan kurjimmista kurjin maanpettäjä kuitenkin.
Oli päivä jo päättynyt pilvinen,
Oli taistelu tau'onnut,
Joka urhoja niittäen joukottain
Oli aikansa raivonnut.
Viho viimein saatu ol' väistymään
Tuo joukkio pienoinen,
Joka taisteli vielä, kun kaatunut
Oli upseeri viimeinen.
On lippu, mi kenttää kaunistaa,
Sinipunerva valkoinen,
Sepä voitosta ryssäin kertoilee;
Oli ollut se hurmeinen.
Tuli yö. Jopa selkeni taivas myös,
Jopa tuikkivat tähtöiset,
Kuu kultasi vainiot, kangasmaat,
Sekä rantamat metsäiset.
Niin silloinpa keskellä talvi-yön
Mies kentällä huomattiin,
Näin lausuvi outo hän ennustain
Ja katseli tähtöisiin:
"Nukkuos rauhassa, urhot! Kaipaa, Suomi, sä heitä,
Urhojen kulmillen oi solmios seppel!
Kohtaan maansa he täytit
Velvollisuudet.
Kuolonne kumminkaan ei historiaa voi muuttaa,
Täytymys sittenkin on taipua kohtalon alle,
Veljestä irroittauta,
Varttua itse.
Liian kehkeynyt on kansa jo holhottavaksi,
Toimia itsekseen sekä varttua tahtoo.
Päättävä hetki jo siintää
Vuos'sadan taitse."
Näin puhui outo miesi. Ken lie hän ollutkaan?
Lie ollut vanha noita tai mielihoure vaan?
— Mut tanterella kuului kuin raskas huo'ahdus,
Lie tullut kaatuneilta tai ollut tuulahdus.
Dunckerin kuolo.
(Hörneforsin luona 5.7.1809).
Jo suli nietos kevätlämmön kanssa,
Ja taisto tuima sai jo lauhtumaan;
Jo nöyrtyi kansa, joka innoissansa
Isäinsä maata puolsi kuolemaan.
Etäällä Pohjanlahden tuolla puolla
Peräysi uljas joukko urhojen,
Ja silmä kyynelöi, kun saanut kuolla
Ei eestä maan ja isäin muistojen.
Vaan vaikka Ryssä sotavoiton ryösti,
Niin voitto mainehen jäi Suomelaan;
Ja vaikka kansan kurjuuteen hän syösti,
Tää kansa sortunut ei kumminkaan.
Tuo seppel, Suomi jonka muistoksensa
Sodassa tässä solmi itselleen,
Se luona Hörneforssin loistoksensa
Sai viime helmen, maineheijasteen.
— — — — —
Jo viides päivä koitti Heinäkuussa,
Ja hieno rusko huomen-päivyen
Jo välkkyi lainehilla lahden suussa,
Ja kultapilvet liiti häilyen.
Liverrys lintujen soi taivas-alla,
Vaan haudan juhlallista muuten on:
"Nyt voitetaan tai kuollaan kunnialla,"
Näin mietti joukko, valmis taistohon.
Se mies, mi voiton voitti Toivalassa,
On taaskin ryhtynynnä johtamaan,
Ja apunansa hällä johtamassa
On Duncker, sankari tuo kuulu maan.
[Sandels oli eräässä kahakassa, jossa D. miehineen puuvarustuksen takaa puolustautui, ivaten kysynyt D:lta pelkurimaisuudenko vuoksi hän pinojenkin takaa ammuskeli. Näitä sanoja ei tuo uljas soturi koskaan unhottanut.]
Ei sanat Sandelsin suo rauhaa hälle,
Ne loukkaa uljaan urhon kunniaa.
Hän hymyy katkerasti elämälle
Ja etsii uhkamielin kuolemaa.
"Ei ollut muuta mulla rikkautta
Kuin urhon maine puhdas, tahraton;
Hän senkin ryöstää multa tahtoo, mutta
Mä hälle näytän: viel' se minun on!"
Jo hetki lyö, mi kutsuu tanterelle,
Jylisten taistotorvet tuossa soi.
Miesjoukko astuu työlle, toiminnalle,
Jo luodit vinkuu, hurme huppeloi.
Kuin ukkospilvi synkkä taivon peittää
Ja saartaa kaikkialta taivahan,
Niin Ryssä ryntää, ylivoimin heittää
Jo pakoisalle joukon uljahan.
Peräysi Ruotsin joukko verkallensa
Ja murhe valtaa miehet, päälliköt —
Mut katso! Duncker vielä urhoinensa
Vakaana torjuu kaikki rynnäköt.
"Käy kuolemaan tai kuole kunnialla,
Se aina ennenhän ol' tehtäväs!"
Ja huuto riemun kaikuu kaikkialla:
Käy eessä, Duncker, käymme jäljessäs!
Vihollisjoukko saartoi kierrätellen
Tuon uljaan Koljonvirran sankarin;
Sen keksi Sandels, joka tarkastellen
Tilaansa tutki silmin ankarin.
"Hän onko houkka, vaiko järjeltänsä,
Kun päätä suoraa käypi kuolemaan?
Vai niin, vai ei hän seuraa käskyänsä,
Hän tuosta kuulla saapi tempustaan."
Jo ajutantti Gerdten kiiruhtaapi,
Hän käskyilleen saa luokse Dunckerin.
"En peräydy" hän korskan kiellon saapi,
"Te näette Dunckerissa pelkurin!"
Jyristen syöksee tykit kuolon tulta;
Uhkaava saarto-joukko taajenee,
Ja pyssyt paukkaa, sinkoo tanner-multa,
ja läpi pilven joukko harvenee.
Jo puna kiukun lensi poskuille,
Nyt Sandelsin, ja silmät tulta löi;
Hän karjui vimmoissansa Gerdten'ille,
Ja polki jalkaa, jotta säkenöi.
Ja uudelleen jo kiiti viesti tänne,
Se sanan toisen Dunckerille tuo:
"Näin kuului käsky päällysmieheltänne,
Te kohta peräydytte muiden luo!"
Ei kuule Duncker, sillä taiston pauhu
Se käskyt päällikönkin kuolettaa;
Hän ryntää, riehuu niinkuin hirmun kauhu,
Ja miestä kymmenkuntaa innostaa.
Mut sattuu vihdoin sankariinkin luoti,
Ja lämmin hurme-tulva pulpahtaa.
Ja miesten toiveet silloin kuiviin vuoti,
Kun Duncker itse maahan horjahtaa.
— — — — —
Pois haihtui hieno huuru viime öinen,
Taas eloon uuteen luonto havautuu.
Ranteelta tuolta keskee pilvi-vöiden
Uus' aamu kirkas meille avautuu.
Levätkööt urhot tappotanterella!
Sä käyös Hörneforssin kartanoon:
Lepääpi Duncker siellä vuotehella,
Nyt kalman kalvakkaana urho on.
On poissa ammon säihky silmän tuiman
On poissa katsantonsa sankarin;
Hän uinuu tuossa jälkeen leikin huiman,
Tää leikki ollut onkin ankarin.
Tuo tumma katse etsii nuorukaista,
Mi hänen vieressään on polvillaan;
Hän katsoo kyynelvirtaa kirkkahaista,
Mi nuorukaisella on poskillaan.
Vaan mikäs silmihin nyt kuolevaisen
Tuon oudon saattoi äkkivälkkehen?
Hän siirtää päänsä luokse nuorukaisen
Hänelle hiljaa, vitkaan kuiskaten:
"Oi, Argillander! veikko, tover' kallis,
Mun kuullos viime pyyntö kuollessain!
Sun Suomehen jos luoja päästä sallis,
Sä multa tervehtiös vaimoain!"
Hän puhui, päätti, kaatui vuotehelle
Ja umpisilmin hetken uinahtaa;
Vaan vaikka näyttää hän jo kuollehelle,
Hän tuosta toipuu, hiljaa kuiskahtaa:
"Ja sano myöskin tätä heidän aina
Halunnehen tää ehkä tyydyttää!"
Näin katkerasti virkkoi urho vainaa
Ja sydän viime kerran sylkähtää.
Se oli silloin!
Muistat kai sä, neito, vainen
Ajan, jolloin lemmittiin,
Jolloin suukko polttavainen
Saattoi tunteet hurmoksiin?
Se oli silloin!
Muistat vielä, kuinka illoin
Lehtotietä kuljettiin,
Kuinka maa ja taivas silloin
Syleilyhyn suljettiin?
Se oli silloin!
Muistat kai, kun kulkeissamme
Illan kuu loi kultiaan,
Muistat, kuinka huuliltamme
Valat virtas tulvillaan?
Se oli silloin!
Kun mä lausuin: kau'as lähden.
Vaan sä muistat mua kai?
Silloin vannoit luojan nähden:
"Sua lemmin kuollessai!"
Se oli silloin!
— Vieri viikot, vuodet luisti,
Kotomaalle matkustin.
"Vieläköhän armas muisti
Sulhoansa?" aattelin.
Se oli silloin!
Saavuin koito kullan luoksi,
Riensin vastaan riemussain:
Mutta immyt, minkä vuoksi
Kalpenet sä, armahain?
Se oli silloin
Toisen sormus sormessansa
Välkkyi kurjan neitosen,
Toisen suukko huuliltansa
Poltti poies entisen.
Se oli silloin!
Oi, niin silloin sydän murtui,
Toivo sammui rinnastain,
Silloin sielun rauha sortui,
Iki-haavan sinne sain!
Se oli silloin!
Se oli silloin, kun mä vannoin,
Ett'en lemmi koskonkaan,
Koska hänkin, jolle annoin
Ensi lemmen, petti vaan!
Se oli silloin!
Kohtalon paino.
Ulkona touhuna myrsky jo käy,
Taivahan tähteä yhtään ei näy,
Kattavi yö eloton koko maan.
Yökkö se lentävi matkoillaan.
Synkkä on syksyen tähdetön yö,
Synkempi sy'än, joka toivotta lyö:
Yöllähän huomenta toivoa voi,
Rinnassa mun ei valkene koi.
Kurja se ihminen, jok' osakseen
Kohtalon painavan sai ijäkseen
Tuntehen kalvavan, jäytävän myös,
— Murtua silloin on ainoa työs!
Laulajan haudalla.
Joutsenlaulunsa jo lauloi runo-niekka vaieten.
Kylmän kirstun lauta-laidat sulkee maisen jäännöksen.
Sinisilmän kirkas tuike sammunut on kerrassaan,
Valjennehet posken ruusut, kalman henki kasvoillaan.
Huulet ennen hunajaiset, jotka laulelmoita soi,
Nyt on Tuoni turmellunnna; niin se julma olla voi!
Laannut on jo laulu hellä, sydämmensä sykkinyt
Ammon viime sykähdyksen, ammon lämpö jättänyt,
Muistonseppel solmieltu kulmiansa kaunistaa,
Kanteloinen vierellänsä urho tuossa uinahtaa.
Pois on kaiku kanteloisen, rautakielet ruostuneet,
Kyynelistä kaipauksen lienevät ne kostuneet!
Siin' hän lepää rauhassansa, lepää sielun vaivastaan.
Kukat tuoksuu kumpuella, linnut laulaa laulujaan,
Kun hän haudan halla-helmaan kaiho-mielin lasketaan.
Liekö raikas kannel jäänyt ainiaaksi ruostumaan?
Aika rientää: Kuuhut kulkee, vuodet viljoin matkustaa.
Runo-niekan hautakummun hongat, koivut varjostaa.
Ja kun illoin, kevät-illoin tuuli noita heiluttaa,
Ja kun kummun hongistossa käkö kukkuu, leihuttaa,
Onpa silloin kuni nurmen kukat selvään tuoksuais,
Kuni kaunis kanervikko vihreämmän verhon sais,
Silloin uinuu runo-niekka unelmoiden haudassaan:
Maailmasta laulun ääni kuolla ei voi milloinkaan!
Neidon mielet.