II.
Kaksi vaalia.
Näin mä kerran kau'an mietin:
Jos nyt vaali oisi mun,
Kumman silloin ottaisin mä,
Vapaudenko toivotun
Vai sen eestä taistelun?
Näin mä kerran toisen mietin:
Vaali jos ois ehdoton,
Kumpi oisi mieluisampi:
Totuus jalo, verraton,
Tai sen etsintäkö on?
Selville jo tuosta pääsin:
Ennen, ennen ottaisin
Vapaudesta taistelun mä,
Totuutt' ennen etsisin,
Valmisna jos saisinkin.
Jalompi on vapautta
Taisto eestä vapauden.
Parempi ja arvokkaampi,
Kuin sen pelkkä saaminen,
Etsintä on totuuden.
Hengen tasavalta.
Kun yksi hallitsi kansoja,
Oli yksi kaikkien sortaja,
Hän ainoa puntari oikeuden
Oli holhoja ihmisten.
Tään yhden tahtoa tirannin,
Joka "luojan armosta" valtoihin
Oli päässyt kai, sitä seurattiin,
Sen tahtoa peljättiin.
Jopa vihdoin muudan viisastui,
Tään yhden tahtohon kiivastui:
"Ken valtahan tuommosen hirviön
On päästänyt, heittiön?"
Näin huusi yksi. Ja toisetki
Ne orjuudestahan virkosi:
"Niin aivan! mistä hän oikeuden
Sai sorroksi toisillen?"
Näin vihdoin kansa jo tulistui
Ylivaltijas sortui, kukistui.
Maat' itse kansa nyt hallitsee,
Muka onnesta nautitsee.
En huoli tuosta mä onnestaan;
Oli ennen sortaja yksi vaan,
Nyt joukkiot suuret, tuhannet,
Lyö vangiksi aattehet.
Jos yht' en tahdo mä valtijaa,
Satakuntaa en myöskään sortajaa.
Ken kerran joutuvi kahleihin,
Hän orja on kuitenkin.
Tasavaltaa hengen mä taistelen,
Yks'valtaa järjen mä intoilen:
Ain' olkoon yksilön vapaus
Oma lausua vakuutus.
Mik' ompi syynä.
Mik'onpi syynä, että vähittäisin
Tää rinta riutuu omaan raivohon?
Mik'onpi syynä, että nuorra vallan,
Tää rinta raukka on niin toivoton?
Mik'onpi syynä, että silloin aina,
Tää liekki kaksin kerroin leimahtaa,
Kun tuota sammutella pois mä koitan,
Kun tulta tunteen uneen laulahtaa?
On syynä näihin kaksi immen silmää
Niin ihanaista, tumman siintävää,
On syynä näihin kaksi immen huulta,
Niin ruusunpurppuraista, viehkeää.
On syynä vihdoin posken kainot ruusut,
Niin hienot, raittihit, niin tervehet;
— On syynä uhkuava immen rinta,
— Kun mulle hehku ei sen tuntehet!
Sääliä sekin.
Tehtahassa istuu kyyryssänsä
Orpo-poika nuori työtä tehden.
Köykistyi jo työssä hento selkä,
Riutumahan alkoi rinta raukka.
Tuota nähdä ei voi yhteiskunta,
Säälin tunteet ylivallan saavat:
Laki laaditahan tuosta uusi,
Pojat nuoret joka työstä kielsi.
Talvipakkaisessa orpo kulki
Laihan kuihtuneena kerjäellen,
Kunnes näljissänsä tielle nääntyi —
Ihmissäälistä tuo raukka kuoli!
Alppilassa.
Vapunpäivän kunniaksi kaikui
Alppilasta laulu nuorukaisten.
Raittihisti taivahille nousi
Sävel kirkas toivorikkaan joukon,
Joka riemueli huoletonna. —
Syrjemmällä alla varjokuusten
Istui impi kanssa nuorukaisen.
Lemmen liekelmistä hehkui rinta,
Onnen autuudesta säihkyi silmä,
Iki-rakkautta huulet kuiski.
— — — — —
Vieri vuodet. Taaskin Alppilassa
Ylioppilasten laulu kaikui.
Raittihisti taivahille nousi
Sävel kirkas toivo-rikkaan joukon,
Joka riemueli huoletonna.
Syrjemmällä alla varjokuusten
Istui nainen kanssa puolisonsa.
Halla-kylmyydestä uhkui rinta,
Silmä tumma pettymystä kertoi,
Elon tympeyttä huulet tiesi.
Ensi vuokko.
Kasvoi laakson ensi nurmikolla
Valkovuokko, suven ensimmäinen.
Raitis, puhdas oli vuokon tuoksu,
Suloinen ja hertas kukka itse.
Tuli immyt, nuori, ihanainen,
Vallatonna leikki kukkaisilla:
Vuokon taittoi, kantoi rinnoillansa,
Kunnes kuivunehen luotaan heitti.
Vihantana versoi taimi nuori
Pojan sydämmessä ensimmäinen.
Raitis, puhdas oli lemmen tunne,
Nuortea ja reipas nuorukainen.
Tuli immyt, nuori, ihanainen,
Vallatonna leikki sydämmillä:
Taimen taittoi, helli rinnoillansa,
Kunnes kyllästyi ja luotaan heitti.
Nainen.
Enkeliksi tai vahasta naista muudan kiittelee,
Pahan hengen heittiöksi toinen häntä väittelee. —
En mä kiitä enkeliksi, heittiöksi hauku en,
Siinä kiitos, siinä moite: nainen ompi ihminen.
Nuoruus.
"Nuoruus! onnen, lemmen aika,
Nuoruus! aika unelmain,"
Täänhän kuulla lasna ennen
Ihmisiltä aina sain.
Tuon mä uskoin, toivoellen:
joudu nuoruus luoksehein!
Joutui nuoruus: kaihomielin
Huomasinkin pettynein.
Unelmoit' on kyllä mulla,
Utu-usvaa kaikki vaan.
Nyt mä toivon, noita ett'ei
Oisi yhtään ollutkaan!
Samoin ja kuitenkin toisin.
Päivyt laski juuri taakse vuoren,
Taivon rantehilla rusko väikkyi.
Kaino kukka sulki kiinni kuoren
Hiljennellen laine lahden läikkyi.
Tuolla istui niemen rantamalla
Nuori, hertas, ihanainen impi.
Vierellänsä istui vasemmalla
Nuorukainen, päivää kaunihimpi.
Kädet kiertyi pitkin immen vyötä
Lemmen kuiskehia kuiskatessa.
Immen kutrit tummenpina yötä
Häilyi hienon tuulen tuutiessa.
Siinä haaveet ihanaiset kulki,
Hymyellen vastaisuuskin loisti.
Syleilyhyn rinta rinnan sulki,
Sadat suukot kaikki kaihot poisti.
— — — — —
Vieri tuosta kaksi, kolme vuotta.
Rantehilla taaskin rusko väikkyi.
Tuuli huokui leikkiellen suotta,
Hiljennnellen laine lahden läikkyi.
Tuolla istui niemen rantamalla
Kalvakkaana, kärsiväinen nainen,
Vierellänsä istui vasemmalla
Miesi nuori, mutta kolkonlainen.
Kädet häll' on naisen vyötärillä.
Nainen kallistuupi häntä vasten;
Tummat kutrit häilyy ympärillä
Noiden nuorten, ennen autuasten.
Siinä haaveet unelmoiden kulki,
Sydän kylmä sykki laimeasti.
Toivot pettynehet rinta sulki,
Kumpikin sen huomas tuntuvasti.
Ne kätken mä rinnassain!
Et siedä sä synkkää katsettain,
Mun lemmitty impyein!
"Sa leiki ja naura ja nauti vain"
Näin neuvoit sä mulle jo tuonnottain —
Ja käskystä sen minä tein.
Mä lauloin, leikin ja riemuitsin,
Mut' murhe mun mieltäni söi;
Mä hymyilin, jopa nauroinkin,
Mut rintani riehuvin liekelmin
Mua pilkaten, ilkkuen löi.
Mä tyyn' olin myös, kuni laaksossaan
Tuo uhkuva lähde on:
Se tyyni ja kirkas on pinnaltaan,
Mut' pohjalla kiehtehet taisteloaan
Käy pyrkien voittohon.
Se huomaa taistelon, kiehteiden
Ken pohjahan katseen luo.
Niin myös jos silmäsi tunteiden
Pyhimpään sisimmäisehen tunkeiksen,
Etehespä ne taistelun tuo.
Ylevyys sydämen sekä alhaisuus
Siell' vimmalla taistelee.
Elon toivehet nuoret ja toivottuus,
Yö synkkä ja nouseva päivyt uus
Sydämmessäni vaihtelee.
Vaan huoleti siellä ne taistelkoot,
Kunis vartun mä voimiltain,
Elon päiviä karvaita maistelkoot
Ja roihuna liekit ne leimutkoot,
Ne kätken mä rinnassain!
Ken tyventä ikänsä huopailee,
Hän myrskyä tunne ei.
Ken valjuna vaivoja huokailee
Tai murheensa kyynelin suolailee,
Mies oikea hän ole ei.
Siis impeni nyt sinä oivallat,
Miks' joskus mä synkäksi käyn:
Miks' joskus mä, kun sinä naurahdat,
Tai riemuitset tahi laulahdat,
Niin kumman oudolta näyn.
Mut anteeksi tuo sinä mulle suo,
Sydän tanner taistelun on.
On mullakin hetkiä, jolloin luo
Sulopaistetta toivon päivyt tuo
Keskeyttäen taistelon.
Sunnuntaina.
Kaunis, kirkas nyt on aamu,
Aamu armas sunnuntain.
Tuolla siintää kirkon haamu,
Kaikuu kellot kumahtain.
Venhot viiltää järven pintaa,
Kaikki kirkkoon kiirehtää.
Valkovaate peittää rintaa,
Juhlahuivit välkähtää.
Minä kurja synnin lapsi,
Astun arkivaatteissain,
Paljas rinta, takkuhapsi,
Eikä pappi aatteissain.
Minä kuljen kukkulalle,
Jolla nurmi vihannoi.
Istun sinne kuusten alle,
Kuulen kuinka kuuset soi.
Kuulen kuinka linnut laulaa,
Kuinka laine loiskuttaa,
Katson kuinka aallot kaulaa
Sulo saaren rantamaa.
Täällä istun yksin aivan,
Enkä veisaa, äännä en,
Näen päällän' sinitaivaan,
Töitä luonnon katselen.
Avaruus mull' armahampi
Kirkon kolkkoutta on,
Luonnon hiljaus rakkahampi,
Kuin on laulut joukkion.
Hääilta.
Syysillan synkkä varjo jo kattaa maiseman,
Ja paksu pilvinen vyöhyt tulet kätkevi taivahan;
Niin jylhänä kuohuvi koski, aho, kangasmaa kumajaa,
Ja mahtavan hyrskyn kanssa syvänteissähän vahtoaa.
Kivenheiton päässäpä siitä tuoll' kartano uljas on,
Sen keskeä nousevi torni, niin suora ja kaareton.
Syysiltanaan synkät varjot loitompahan siirrähtää,
Kun suurista ikkunoista valo kirkas välkähtää.
Siell' on niin ihmehen hauskaa, siell' nuoriso riemuitsee
Elon onnesta uhkuva joukko ilomielellä nautitsee.
Ja poskuet poikien hohtaa, povet paisuvi impysten,
Ja kengät ne vallattomasti lyö tahtia soitollen.
Ei kumma jos posket hohtaa, povet paisuvi impysten,
Ja vallattomasti jos kengät lyö tahtia soitollen:
Hääiltanahan toki sentään kai kaikki ne riemuta voi
Ja tanssia hehkuvin rinnoin, kun hurmaten torvet soi!
Ja morsio, puhdas kuin kielo, mi kylpevi kasteessaan,
Lumouksissansa hän katsoo jalo-otsaa sulhastaan:
"Tää onni on liian suuri ollaksehen maallinen",
Näin kuiskahtain nojauupi hän sulhonsa rinnoillen.
Ja kynttiläkruunut kirkkaat ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.
Jo hohtavi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Nyt riemuitaan elämästä, nyt ompihan nuorten häät!
Mut ulkona syksyn yössä liki uhkean kartanon
Siell' seisovi yksin nainen kiven reunalla kallion.
Hän seisovi hurjin silmin, valovirtahan tuijottaa,
Ja syksyen kolkko tuuli hänen kutria heiluttaa.
Povellansa hän käärön kantaa, rinnoillahan lämmittää,
Ja kun kääröstä kuuluvi ääntä, hän äkkiä hätkähtää.
Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee.
Jo hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät.
— Mut ulkona seisova nainen vilutuulessa värjöttää,
Povellansa hän hellivi lasta, repaleillahan lämmittää;
Vaan kääröstä kirkuva ääni se äidille ilmoittaa:
On tyhjinä äidin rinnat, laps' niistä ei maitoa saa.
Ja silmien kärsivä katse yhä äidillä tummentuu,
Ja huokaus särkevä, synkkä sydämmestään tunkeutuu.
"Voi lapseni, kurja on äitis', vaan taattosi kurjemp' on,
Lupauksia äitisi uskoi vävyn uljahan moision;
Niin uskoi äitisi kerran, vaan kohtapa viisastui,
Sun taattosi uljas petti, hän neitohon armastui.
Mut entä hän ruokaa soisi, ei mulle, vaan lapselleen,
Jos laskisi nääntyvä äiti etehensä nyt polvilleen? — —
Oi ei! hänen jalkojen juureen, joka koirana hylkäsi mun,
Vei köyhältä maineen, rauhan, elon onnen haaveillun.
En konsana taipua voisi anomaan hänen pöydältään.
— Niin lapseni, kai sinä myönnyt, ett' ennen me näännytään!"
Hän painavi raukkaa lastaan hellempähän rinnoilleen,
Ja syksyen kolkko viima vie silmästä kyyneleen.
Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön selkähän hohteen luo,
Ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan korviin tuo:
Siell' hohtavi posket, uhkuu nais-rinnat, täyteläät,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät.
Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä leimahtaa,
Niin hurjan säihkyvä katse yön selkähän tuikahtaa:
"Oi lapseni! kuolema meille on onnehen suorin tie,
Sill' tuskinpa helvetissä olo karvaamp', synkemp' lie!
Vaan lapseni kanssa jos tuonne käyn koskehen kuohuavaan,
Ei meille yhteiskunta suo silloin siunaustaan,
Ja luojakin meiltä sulkee tien armon ja autuuden,
Tää onpihan uskonoppi kirkkomme ja pappien.
— Hyvästi sä siunaus sitten, jää kunnia maailman,
Hyvästi sä ihmiskunta ja autuus taivahan,
Mä lapseni kanssa ennen käyn hyrskyhyn kosken tuon
Ja pehmeän haudan siellä näin pienoiselleni luon,
Kuin näännytän kuoloon häntä; ja jos jäiskin hän elämään,
Ikipäiviksi kannettavakseen näin äityen sais häpeän".
Ja hän seisovi hetken siinä, tuli silmistä tuikahtaa,
Sydän taukovi sykkäilemästä, povi synkästi huo'ahtaa,
Kuni hurja hän painaltaapi rinnoillehen lapsostaan,
Ja syöksyvi syksyn yössä vesihyrskyhyn vahtoavaan.
Vaan kartanon kynttiläkruunut ne hohtaen leimuilee
Ja vahtovat samppanipullot ujon rintoa rohkaisee,
Siell' hehkuvi posket, uhkuu naisrinnat täyteläat,
Siell' riemuitaan elämästä, siell' onpihan nuorten häät!
Totuutta huudat.
"Totuutta huudat yhtenään,
Totuutta toimeen, elämään,
Totuutta uskoon, rakkauteen.
Totuutta käytökseen!
Vapautta työlle tietehen,
Vapautta puheen, aattehen,
Vapautta sanan, lausunnon,
Vapautta uskonnon!"
Näin huutelet sä innossas,
Oot mielestäsi oikeass',
Kun hengen, aatteen kahlehet
Sä murtaa koittelet.
Niin luulet, niinhän luulla vois,
Ett' meilläkin, kuin muilla, ois;
Vaan erehdys on suuri tää
Ja siksi vielä jää!
Ei meillä vapa olla saa,
Ei aatettansa paljastaa,
ja oma uskon vakuutus
On meillä kauhistus.
Totuutta taas ei elämään
Suvaita meillä mielellään,
Ja puhe suor' on — loukkaus
Ja suuri pahennus!
Sä tokko nyt jo ymmärrät,
Sä turhaan huudat, ryntäjät?
Totuus on meillä mahdoton
Ja vapaus uskonnon.
Neidon silmä.
Impi, kurja sydämmesi
Oli ensin herttaisin,
jotta säihkyn silmiesi
Päiväksi mä vertailin.
Mutta että silmäs palo,
Joka tunki rintahain,
Oli revontulten valo,
Kylmä, kolkko tietää sain.
Jumalan kestit.
(Mukaelma).
Pidot kerran taivaassa laitettiin,
Kaikk' hyveet kestihin kutsuttiin.
Tuli pieniä, suuria joukottain —
Jumal' kohteli kaikkia armahtain.
Salin ympäri siellä he istuivat,
Hyvämielin haastelit, nauroivat.
Mut kaukana loukossa neitoa kaks
Jumal' huomasi, arvasi vierahaks.
"Nuo toistaan eivätpä tunnekkaan,
Ne mun saattaa täytyvi tuntemaan".
Kädest' saattoi toisen hän toisen luo:
— "Esitellä mun vieras nyt sulle suo,
Hyväntekeväisyys! sekä kiitollisuus!
Kai mielehen teille on tuttavuus?"
Ah niin, ihan säpsähti neitoset,
— Tutut kuink' oli tuollehen vierauneet?
En rakasta tyyntä.
En rakasta tyyniä mä lahdelman,
En lampea aallotonta!
Ikävää on onnikin ainainen,
Ykstoikkoista aika on rauhainen,
Jos myrskyjä ei ole ollenkaan
Ei ollenkaan,
Vaan kaikki on kiihkotonta.
Ei kuulune tyyneys maailmaan,
On taistelu elämän ehto.
Lepo, rauha ne enteitä kuolon on,
On haudan kolkkous kiihkoton —
Tuli, into se suoraa on elämää
Se on elämää,
Jalon, suuren, aattehen kehto!
Kuutamalla.
Istuin kerran taivas-alla
Kuutamalla
Tarkastain,
Kuinka tähdet rauhaisasti,
Armahasti
Tuikki vain.
"Ei ne tunne ihmis-huolta,
Varjopuolta
Elon tään;
Ei ne tunne pettymystä,
Kärsimystä
Ensinkään!"
Näin mä mietin. Toivoskellen,
Kaipaellen
Huudahtin:
"Oi jos oisin tähtö vainen
Taivahainen
Miekkoisin!
Naulitsisin rauhaisuutta,
Murhetuutta
Aina vain,
Tunteheni tuudittaisin,
Sammuttaisin
Rinnassain."
Kaduin kohta mietelmääni:
Sydäntäni
Vaihda en.
Sekä myrskyisätä että
Tyyntä vettä
Soutelen.
Kevään orvokille.
Kevät koitti, taivahalta
Päivä paistoi, hellitti,
Kunnes tuolta nurmen alta
Pisti päänsä orvokki.
Ei se ihmeen ihanainen
Ollut kukka raukka tuo,
Ei se ollut loistavainen,
Tuoksuaan ei meille suo.
Mutta varhain kevähällä,
Ruusuja kun kaivataan,
Voihan silloin orvokkikin
Olla kaunisteena maan.