ET LEMPESI HAAVOJA LÄÄKITÄ VOI!
»Et lempesi haavoja lääkitä voi,
Älä, ystävä, koitakkaan!
Kun tahdot sä polttoa jäähdyttää,
Sydänkirvely kiihtyy vaan.
Et lempesi muistoja haudata voi,
Älä, ystävä, koitakkaan!
Kun luulet ne kuollehen ainaiseks,
Nepä hetkisen uinuu vaan».
Niin, hetken ne uinui, hetken vain,
Kunis, koito, mä yksin jäin:
Heti entistään yhä selvemmin
Sinut sieluni silmällä näin.
Minä näin sinun istuvan vierelläin,
Sulosuukkosi tunsin mä myös —
Ja mun hellät ja lempeät syleilyt
Suli suojaten ympäri vyös:
Ja silmäsi säihkyvän eessäni näin,
Kuten muistin ne vanhastaan
Ja hurmaunein sinut katsein join
Ja unhotin taivaan ja maan.
Ja ne viileät iltamat muistin mä taas,
Miten ennen me istuttiin,
Kun järvyen laineilla karkeli kuu
Ja me lapsina haaveiltiin.
Koti meidän se kauniiksi laitettais,
Talo taidetta huokuis vain —
Ja aivan sä sait minut suunniltaan
Elontyötäni ennustain.
Minä maani ja kansani laulaisin,
Tämä kansa mun ymmärtäis
Ja kerta kun sitten mä kuolisin pois,
Mun työni ja maineeni jäis.
Sinä kunnian kukkuran kantaisit,
Jos sulhosi suureks sais —
Voi, kultani kallein, ainoisin,
Jos vain sinut saavuttais!
Vaan nyt sinä haihtunut haave oot,
Joka rauhaani häiritset;
Miks aina sä eessäni kangastat,
Kun sentään sä antau et?
En lempeni haavoja lääkitä voi,
En, ystävä, koitakkaan;
Tosin luulin ne kerran jo kuolleen pois,
Nepä hetkisen uinui vaan.