I.
Keväinen hellä henkäys sai taaskin Suomellemme,
Keväisen päivän paahtehet vei peitot järviemme,
Vei järven jäät, ja nietokset ja nurmen nukan nosti,
Ja inhan talven irnusäät ja tuiskut tuimat kosti.
Kuin kasvot nuoren morsion nyt Suomen luonto loistaa
Ja raitis kevät-tuulahdus pois talvimielen poistaa;
Taas lehvii lehdot, lepikot, ja tummui korven kuusi
Ja tuomen tertut tuoksahtaa ja päivyt on kuin uusi.
Sen paiste yhä kirkastuu ja heltyy helteheksi
Ja taivon sini tummentuu ja lauhtuu lämpöseksi,
Ja heinän hennot helpehet jo kiertyy kuorestansa
Niin arkaillen kuin epäileis ne jättää piiloansa.
Taas nousee kummun kukkaset kuin nousis kilpasilla
Ja metsän laajan laulajat taas leijaa taivahilla,
Ne viettää nekin lennossaan nyt laulujuhliansa,
Ne kiistaa nekin keskenään nyt sulosoitollansa.
Ne laulaa ilmi ilojaan, kun kevät vihdoin koitti
Ja keväthellä heltehyt kun takatalven voitti,
Nuo sirkku raukat riemuitsee, ne laulaa toivehilta:
Kai Luoja heidät huolestaa ja suojaa huuhkajilta.
Ja luonto, äsken uinuva kuin impi unelmissaan,
Se puhtoisena havahtuu nyt neitsyt-aatoksistaan,
Ja kastehelmet heinikon ne välkkyy päivää vasten
Kuin kirkkaat riemun kyyneleet vain silmiss' autuasten.
Nuo sinitaivon sirkkuset ne tenholaulullansa
Tään luonnon, äsken uinaavan, havautti unestansa —
Ja keväthelle hellittää ja nuojuu nuori heinä
Ja kevätkeijuin toivehet soi soiton säveleinä.