III.
Veisti vanha Väinämöinen,
Lau'isti suvannon sulho
Hau'inluusta soittoneuvon,
Kalanluusta kanteloisen
Itselle ajankuluksi,
Kansallensa koetteheksi.
Kun oli soitto suorittuna,
Valmihina vaskikieli,
Käski nuoret, käski vanhat,
Käski keskinkertaisetki
Soittamahan soitintansa,
Tuota ruotaista romua.
Soitti siinä nuoret, vanhat,
Soitti pii'at, soitti poi'at,
Vaan ei soitto sointununna,
Laulu laululle tehonnut:
Kielet kierohon kävivät,
Jouhet parkuivat pahasti,
Ääni kaikui karkeasti,
Soitto julmasti sorisi.
Sokea sopessa nukkui,
Ukko vanha uunin päällä;
Urahti unisijalta,
Nurahutti nurkastansa:
»Heretkätte, heittäkätte,
Luokatte, lopettakatte! —
Jos ei soitto Suomen kansan
Vasta vaikuta paremmin
Eikä hellemmin helise
Taikka uuvuta unehen,
Maku'usen maanittele,
Niin vetellen viska'otte,
Aaltoihin upotta'otte».
Siitä vanha Väinämöinen,
Laulaja i'än ikuinen,
Itse otti ontelonsa,
Hau'inruotaisen romunsa;
Alkoi soitella somasti
Kajahella kaunihisti,
Itkulle inehmot työnsi.
Ei ollut sitä urosta,
Eikä miestä naisellista,
Ollut ei miestä, eikä naista
Eikä kassan kantajata,
Kellen ei itkuksi käynyt,
Kenen ei sy'äntä sulanut
Soitanto sulan urohon,
Vienot virret Väinämöisen.
Näin on ennen soitettihin,
Soitettihin, laulettihin,
Kun oli ihanat ai'at,
Lapsen ai'at armahaiset;
Kuuhut kultasi kujamme,
Pirttipalkit päivänpaiste,
Vesillä venoset sousi,
Mailla kärrit kieritteli.
Eipäs kuulunut konetta,
Halonsyöjän sylkytystä
Eikä vihlonut sydäntä
Veturin vihaiset äänet
Näillä Pohjolan perillä,
Suomen mailla mairehilla.
Nytp' on tullut toinen aika
Aika toiminnan totisen;
Nyt on päivä pilvilöissä,
Liennyksissä luojan taivas,
Kaakossa kamala lonka,
Halju hattara idässä.
Nyt on vuoro Väinämöisen,
Lauluniekan laihemmankin
Vuoro torvin toitotella,
Soitella sotaisin äänin,
Jotta untelot eläjät,
Suosijat suloisen soiton,
Saisi sitkaimen vetohon,
Va'on pitkän pientarelle;
Ehtis maahan siemenkylvö,
Touko henkinen itäisi,
Josta nousis nuori vilja,
Oras hento heilimöisi,
Ennen kaakon kalmatuulta,
Hallan harmajan tuloa.