VI.
Nään tuolla kirkkomaan ja haudan tässä,
Johonka hiljaa ruumis lasketaan;
Jo surunuottiansa kuolonkellot
Nyt käyvät aamun ilmaan soittamaan.
Ja kellot kaikuu, kaikuu, kaikuu
Ja vaarat kaukoa vastailee —
Niin juhlallista,
Niin murheellista
Nyt virttä saattojoukkue veisailee,
Ja äiti kuollehen vainaan
Kääntyvi puolehen taivaan
Ja lapsensa sielulle autuutta rukoilee.
Niin yksilö kuolee kuin koskessa leikkivä laine,
Niin hukkuvi jäljettömiin
Kuin ilmalla täyttynyt häilyvä kupla
Ja aikojen vierressä joutuvi unhoksiin,
Lie kuinka hän mahtava ollut
Tai mieroa kerjäten käynyt.
Niin, harmaja hauta on kaikkien töittemme loppu,
Ja mistä ei ihmisen laps oo konsahan tullut,
Sinne, niin sinne on astua kaikkien pakko.
Sun rukouksesi kuolinvuotehellas
On saamas kanteloisen viime kaiku,
On lähteväisen linnun joutsenlaulu,
Mi rientää aikoo kohti — surmoansa!
Sä poistut näyttämöltä, yksilö,
Mut tuhannet sun sijaas tulvaa kohta;
Sun lakkas laulus, sammui kaunis kannel,
Vaan luonnon yhteissoitto tuot' ei tunne.
Elämä kulkevi kulkuaan
Kuin kuoleman armoton valta
Ja soittaen jättikanneltaan
Se ohjaa, ohjaa taivaan, maan,
Ja täyttää voimalla ilmavyön.
Elon virttään vanhaa, mutta aina uutta
Soittaa, soittaa jättikanteloinen
Merten aavain aallokoissa,
Korven aarnihongikoissa,
Soittaa kuohuissa koskien,
Liverryksissä lintujen,
Ihmisintohimon soitimissa —
Kaikkialla halki ikuisuuden
Helkkyy, kaikuu, vyöryy, raikuu
Laulu suuren laajan elämän,
Laulu luonnon kauniin kevähän
Soiden luomisnautinnosta,
Soiden elon ylistystä,
Luonnon voimain valtaa ääretöntä,
Luovan voiman ikuisuutta.