LÄHTIESSÄ
Sinun käsivarsiltasi tahtoisin kerran, kun hetki on tullut, siirtyä rajan taakse.
Ruumiini on hauras kuin lasi, ja sieluni on siinä; perin heikoilla siteillä kiinni. Luulenpa, että keväinen tuulenpuuska voisi ne eroittaa toisistansa.
Kuljen täällä unissakävijän tavoin. Teen vaistomaisesti samaa kuin muutkin, mutta kotonani en ole. Olen kuullut kutsun, tosin loitolta, olen tuntenut Näkymättömän läheisyyden enkä ole enää entiseni.
Mutta sinä hetkenä, Veritas, tahtoisin levätä sylissäsi, tahtoisin haihtuvan tuokion ajan uskoa sinun rakastavan minua yli kaiken maallisen, tahtoisin, että viimeinen, minkä katoava tajuni tältä puolen rajan käsittää, olisit sinä.