VÄSYMYSTÄ
Olen saanut kannettavakseni raskaan, raskaan taakan.
Sen nimi on: eläminen.
Tuijotan tylsänä ulos akkunasta.
Näen kapeat kadut ja matalat rakennukset.
Harmaa taivas kaareutuu kaiken yllä.
Liekö se harmaa, vai oma alakuloisuuteniko saa sen siltä näyttämään?
En tiedä, olen niin väsynyt.
Miksikä ei joku toinen syntynyt minun edestäni,
joku, jolle elämän taakka ei olisi näin raskas?
Joku, jolla olisi ollut voimia
pää pystyssä kulkea koleikkoa,
joku, jonka sydän olisi ollut kevyt ja nuori.
Minulla ei ole koskaan ollut nuoruutta.
Kerran olin lapsi — mikä olen nyt?
Vanhus, joka katselee maailman menoa
kylliksi eläneen selvenneillä silmillä.
Kesästä lienee jo kulunut tuhat vuotta —
Elämä on raskas taakka.
Kuka nostaa sen väsyneiltä hartioilta?