II.
Anaski mökkiläisenä ja herrain ruokkijana.
Oli juuri jänisten ammuntalupa tullut. Herroja kulki pyssyin ja koirain kanssa veneellinen saaresta saareen, joissa aina syntyi tillimäinen möyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski oli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän tienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan ja rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan leikkaamassa, Anaski sai siinä yksinään köllehtiä. Viimein tuli herroillekin nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli kyselemään ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon miehiä.
— No, ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen itseänsä pöydän päässä.
— Saisikohan tässä rahalla ruokaa? kysyi herra.
— Saanee tuota toki näin kesällä ruokaa.
Anaski meni enempää puhumatta ulos ja toi tuohisen, jossa oli leipäkannikka ja pari paistettua ahventa.
— Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.
Vieras katseli jo vähän epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:
— Tuolta ollaan Helsingistä.
— Vai niin kaukaa. — No, siinä sitä olisi aluksi ruokaa.
Hän laski tuohisen pöydälle.
Myhähdellen lähestyi vieras herra tätä aimo ateriata ja tehtyään ensin pienen tarkastuksen ruokalajien puhtaudesta, näpisti viimein murun ahvenen selkää, jonka pisti suuhunsa. Hän ei ollut varmaan erittäin syömärin sukua, koska herkesi tämän yhden suupalan perästä pois ja kysyi että mitä se ruoka maksaa.
— Jo tuon lienette päässyt tietämään mitä se ruoka-ateria tavallisesti maksaa, kun olette Helsingistä asti tänne tullut, sanoi Anaski vakavasti.
Herra otti kukkarostaan 25 penniä ja kysyi riittääkö se.
— Jopa hyvinkin, sanoi Anaski. Ja kun te näin runsaasti maksatte, niin minä tuon vielä viime palaksi voitakin.
Kuultuaan näin herkulliset jälkiruuat saavansa, pääsi herralta röhänauru ja hän kiirehti tovereilleen kertomaan, että täältä löytyi kumma ukko. Nyt he tulivat miehissä tupaan, ei ruokaa tahtomaan, vaan puhuttelemaan tätä omituista vieraan ruokkijata.
— Missä tässä ovat muut joukot? kysyi äskeinen herra.
— Tuonne laitoin ruishalmeelle leikkaamaan ja jäin itse tähän kotimieheksi, kertoi Anaski.
— Hyvästikkö tässä mökissä elää? Riittääkö leipä ostamatta?
— Omilla tässä on näinä viime vuosina mentynä uutiseen, kun on sen isäntätalon isännän silmät olleet kipeänä, vaan tässä jälkivuosina, kun se oli tervesilmäisenä, niin silloinpa täytyi uutisen rinnassa hankkia.
— Sepä omituista, kummastelivat vieraat. Millä tavalla sen isäntänne kipeät silmät ovat olleet teille leivän jatkoksi.
— Se asia on sillä lailla, selitti Anaski vakavasti. Mökkiläisen kun on maksettava isännälleen kolmas osa eloista, niin silloin jälkivuosina täytyi nostaa kappa kuin kappa. Vaan nyt kun on jaettuna riihisäkeistä isännälle ja meille, niin minä nostan sen kolmannen kapan kohdalla aina pohjapuolella ja siitä kaataa kumautan aina sen säkkiin ja sanon että isännälle pitää antaa kukkura kappa. Mitä se vähänäköinen siitä ymmärtää, on vaan hyvillään että kun on niin hyvä mökkiläinen, joka kukkura kappoja antaa.
— No onko se niin vähänäköinen, ettei huomaa säkistään, kuinka paljon suurempi teille tuli.
— Miksikä se ei huomaisi, vaan siinäkös minä seisotan säkkiäni sen tarkastettavana. Poika vaihtaa säkkiä joka toisen kapan perästä ja kantaa jälestä aittaan.
— Hyvä on poikakin vaarilla.
— Pitää sen toki suuhunsa päin katsoa pienuudesta pitäin.
— Vaan eikö se isäntänne pääse tietämään sitä keinoa, kun kerrotte näin muille?
— No niitäpähän se osannee tulla Helsingistä asti kyselemään, enkä minä muille kerrokaan.
— Se tuo mahtaa olla. Mitenkäs paljon tässä lehmiä elätetään?
— Ei tässä omilla heinillä elätä, kuin kaksi sarvikasta, vaan kun on heinäntekoaikana yöllä liikkeessä, niin sillä lailla viepi kolmetkin.
— Miksikä yöllä?
— No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun yöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen sieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se suureen kokoon tee suurta lovea.
— Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.
— Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, vaan sen sanon, että jos muutkin mökkiläiset olisivat vähän virkeämpiä hämärän aikoina, niin eivät tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin jyviä, milloin heiniä rukoilemassa.
— Niitä pitäisi neuvoa.
— Ei niistä tuhmista tule sen viisaampia neuvomallakaan.
Muutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toi sen ruokapaikan etsintään, taikka jatkamaan jahtia.
— Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä? arveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajaa, vaan ei niitä saa ampua kuin silloin tällöin.
— On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille kiven koloihin piiloon. Kunhan te menette pois, lähden tästä minä tempaamaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon laskun aikoina heitä on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä näin herrain käynnin perästä kävin aina tappamassa niin paljon, että talvella oli kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.
— No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihasteli herrat. Kyllä nyt jo ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.
Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.