LAULAINEN KUTSUTTIIN HERRAIN PÖYTÄÄN.
Kiertomatkan päätyttyä jäi Laulainen jälemmäksi kyläilemään ja saapui vasta lauantai-aamuna kirkonkylälle. Se olikin nyt kauniimpi katsella kuin lähtiessä. Siellä oli toimitettu perinpohjainen puhdistus sekä taloissa että tanhuilla. Juhlakentälle vievän tien kahden puolen seisoi valkeaksi höylätyitä tankoja, joiden latvoissa ristiin solmitut, sinivalkoiset nauhat lepattelivat. Tien suussa oli mahtava juhlaportti ja juhlakentän perällä, lähellä järven rantaa korkea laululava, molemmat köynnöksillä koristettuina. Samoin oli kaunistettu koulurakennustakin, jossa ylioppilaat tulivat antamaan laulajaisia, sekä erään kauppiaan rakennus, johon tilapäinen ravintola oli sijoitettuna.
Ohikulkiessaan Laulainen näitä vaan katsahti, sillä postihuoneella oli ensimäiseksi käytävä. Ja siellä olikin kirje odottamassa ja oli seisonut melkein siitä päivästä asti, jolloin oli täältä lähtenyt. Tämäpä jo harmitti. Ilmankos hänen mieltänsä oli koko matkan vaivannut. Vihdoinkin. Hänen täytyi päästä yksinäiseen paikkaan lukemaan. Aivan oikein, Annalta oli. Laulaiselle ei ollut koskaan ennen tullut näin mieleistä kirjettä. Eihän siinä vielä ollut sen suloisempia lauseita kuin kiitokset pitkästä kirjeestä ja että tulisi arpajaisiin, jos joutaisi ja saisi mieleisensä toverin. Yksinään ei ehkä tule, se näyttäisi hupsulta.
Laulainen tutki moneen kertaan joka sanan. Niistä ei voinut päättää sitä eikä tätä. Varmin merkki on se, jos Anna tulee tänne asti hänen kutsumuksestaan.
Se on jo voinut tullakin. Sepä olisi jotain. Parin tunnin päästä lähtee laiva paikkakuntalaisten toimeenpanemalle huviretkelle. Sitten se vasta olisi oikea huviretki.
Hän lähti kiireesti kävelemään joukon liikepaikoille ja teroitti silmänsä jokaiseen naisryhmään. Kävipä muun asian nimellä taloissakin katselemassa. Viimeksi meni tuonne väliaikaiseen ravintolaan, mutta ovella hän jo ymmärsi, ett'ei täällä ollut Leppämäen tyttärien majapaikka, jossa iloiset ylioppilaat pitivät hauskaa. Sisään hän kumminkin meni, saadakseen katsella sanomalehtiä, joita oli nähnyt vain muutamia vanhoja numeroita pitäjätä kiertäissä. Ravintolassa söivät herrat aamiaistaan, toiset joivat kahvia, taikka laulelivat. Kaikilla näytti olevan iloinen mieli. Laulaisen hakemishuolissa hapuileva mieli kohosi vähän korkeammalle. Jospa hänkin viivähtää täällä hetken aikaa, ehkä sieltä löytyisi joku tuttava. Hän alkoi pujotella pöytäin lomitse huoneen perälle, pyytääkseen jotain suuhunsa. Joku nykäsi takin liepeestä ja katsomaan kääntyissä hän huomasi, että siinä istui toimittaja Vipunen yhden toverin seurassa.
— No terve! sanoi tämä tavallisella reippaudellaan. Kuinka se matka onnistui?
— Hyvin tähän asti, vastasi Laulainen.
— Mutta miksei opettaja ole lähettänyt matkaltaan uutisia lehteen?
— Ei niitä kiireessä menossa tule kysellyksi eikä kirjoitetuksi.
— Mutta tottahan tulee kertomus matkasta, tiukkasi toimittaja. Onko sitä jo alotettu?
— En ole sitäkään alottanut, kun arvelin että maisteri Eskola sen kirjoittaa.
— Hänellä on lauluhommia ja muita, ei siltä tule kirjoitetuksi, sanoi toimittaja. — Istukaa tähän alas. Ehkäpä minä saan esitellä toverilleni: lehtemme maaseutukirjeenvaihtaja opettaja Laulainen… ei, ei niin Laine, nimen muutoshan oli jo lehdessä, ja filosofian-kandidaatti herra Leka.
Vaikk'ei esitettävä puhunutkaan alussa sen enempää kun tuon tavallisen "hauska tutustua", niin huomasi Laulainen, että herra on jo tänä aamuna ennättänyt tutustua toiseenkin lajiin hauskuutta.
— Ehkä minä saan kutsua kupin kahvia, virkkoi toimittaja nousten seisomaan.
Hän ei kuunnellut Laulaisen estelyjä, vaan meni tarjoilijan luokse ja sieltä palattuaan puheli:
— Täällä on erittäin hyvää kahvia ja koko tämä ravintolapuoli on niin erinomaisen hyvästi järjestettynä, että siitä ansaitsee mainita lehdessä.
— Elä puhu turhia, morisi kandidaatti. Kahvia, maitoa ja kalaa; siinä se on kaikki. Ei niin paljon, että ruokaryypyn saisi koko ravintola-pahasta.
Toimittaja nykäsi moitteenhaluista toveriansa takin hihasta, sillä kahvintuoja neiti lähestyi pöytää. Huomautettu jaksoi vielä hillitä kieltänsä, tirkisteli vaan silmiin ja pois mentyä virkkoi:
— Täällä on helkkarin sieviä tyttöjä, kun niillä olisi mitä tarjota. Nytkö juodaan taas kahvia? Juodaan sitten. Mutta hiivattiinko se Jehu mahtoi piilottaa ne eväsputelit! Tässä olisi taas tilaisuus esittää lähempää tuttavuutta, mutta tällä kahvillako sen vahvistaisi.
Toimittaja ymmärsi toverinsa aikeet ja virkkoi:
— Kahvi sopii erittäin mainiosti siihen tarkoitukseen.
— No, maassa maan tavalla, jorisi kandidaatti ja tarttui kuppiinsa.
Heitetäänkö haukkumanimet pois?
Laulainen kävi vähän hämille, sillä oli harvoin juonut veljenmaljoja, eikä koskaan ennen näin lyhytaikaisen tuttavuuden perästä. Kohta hän selvisi ja kohoten kuppinensa seisomaan virkkoi:
— Kyllä minun puolestani.
Sitten he kapsauttivat kuppinsa laitoja yhteen ja ryyppäsivät. Mutta kun kandidaatti ei ollut muistanut kermalla jäähdyttää kuppiansa, olikin sen sisältö liika kuumaa ja hän tuli maininneeksi itselleen nimen, jota eivät ainakaan kristityt vanhemmat pane lapsellensa. Toimittaja räjähti nauramaan, joka suututti suunsa polttajaa yhä enemmän ja hän kivahteli:
— Vielä sinä — siinä naurat ja ensin kehut tuon kuuman kuran kelpaavan vaikka mihin.
— Olisit kaatanut kermaa sekaan, sanoi toimittaja yhä nauraen. Ethän sinä koskaan juone veljenmaljaa kuumalla vesilasillakaan, kaatamatta siihen ensin konjakkia.
— Se on aivan eri asia, jos on konjakkia, kiljui Leka. Mutta näytä sinä — missä täällä on konjakkia?
Pöydän ympärille keräytyi toisiakin herroja kuulemaan mitä Kyöstille on taas tapahtunut. Täältä kautta sai Laulainen kuulla uuden tuttavansa etunimen. Hänen omakin nimensä oli jäänyt ilmoittamatta, eikä sitä lähemmän tuttavuuden esittäjäkään enää muistanut kaivata. Kaikki nauroivat ja puhuivat niin vilkkaasti ja iloisesti, että Laulainen alkoi tuntea olevansa aivan kuin samaa joukkoa. Jotkut huomaavaisimmat jo siinä puheen kestäissä tervehtivätkin, esittäen nimensä. Tällaista seuraa ei ollut halvalle opettajalle usein tarjona. Hän kuunteli nautinnolla näiden sujuvaa suomenkieltä ja miten mainion mutkattomasti se aina asian vaatiessa vaihtui toiseen, sivistyneempään kieleen. Ja tällä kielellä lausutut sanat näyttivätkin olevan parasta, sillä kun joku pöydän ääreen tulleista herroista kertoi joko kandidaatin taikka jonkun toisen toverin merkillisimmistä sattumista, niin huvittavin osa useimmin lausuttiin tuolla toisella kielellä, koska kaikki kuulijat räjähtivät silloin nauramaan. Laulainenkin nauroi sen verran mukana, ett'eivät herrat huomaisi hänen jääneen jutusta aivan osattomaksi. Hän ei ollenkaan toivonut, että hänen kielen taitamattomuutensa huomattaisiin. Olisipa päinvastoin maksanut vaikka mitä, jos jonkin taikakeinon avulla olisi tuon salatun viisauden tuota pikaa saanut itselleen ja voinut yhtyä puheeseen niinkuin toisetkin.
Ett'ei aivan mykkänä tulisi istumaan, virkkoi hän puheen tauottua:
— Eiköhän nyt ole aika hankkiutua rantaan huvimatkalle?
— Runsas tunti on vielä aikaa, sanoi toimittaja katsoen kelloansa.
— Mutta minulla ei ole vielä pilettiäkään. Voisivat loppua, jos tässä virantelee.
— Niitä saapi täältä ravintolasta, eikä ne lopu, sillä perille on varattuna ruokaa kahdellesadalle hengelle ja joukkoa kuljettamaan on tilattuna kaksi laivaa ja toiselle niistä tulee suuri vene perään.
— Hyvä sitten, sanoi Laulainen.
Hän jäi tyytyväisenä viettämään aikaansa siinä missä oli, sillä tuon ikävöidyn hakeminen oli luultavasti turhaa, ja jos on tullutkin, niin ennättää sen tavata rannassa. Eikä sillä saata olla mitään syytä pahoittelemiseen, kun saapi tietää, miten monesta paikasta on etsinyt ja missä seurassa muun osan aikaa viettänyt. Siinä oli vähän päänvaivaa, ostaisiko yhden taikka kaksi pilettiä. Voisi näyttää kovin välinpitämättömältä, jos itselleen vaan ostaisi, ja hän päätti ostaa kaksi.
Juhlia katselemaan tullut kansanjoukko yhä suureni. Lakkaamatta niitä käveli ravintolankin ohitse katsellen maalaisen uteliaisuudella ikkunoihin. Laulainen näki paljon tuttuja kasvoja joukosta. Vastaantullessa niitä olisi ollut välttämättä tervehdittävä, mutta eipä hän ikkunan kautta viitsinyt päätänsäkään nyökäyttää, sillä tuskinpa ne olisivat rohjenneet vastata, kun näkivät, millaisten miesten seurassa hän nyt oli. Sanomalehtien katseleminen häläytyi uusien tuttavain joukossa, vaikka yhä se oli mielessä. Viimein hän kysyi hiljaa toimittajalta:
— Tokko ne pitemmät kirjoitukset ovat vieläkään sopineet?
— Jo ne olivat tämän viikon alussa, toinen toisessa numerossa, vastasi toimittaja kuuluvasti. Eikö opettaja Laulainen ole vielä — no ihme, kun minä en muista tuota nimen muutosta — opettaja Laine ei siis ole vielä nähnyt niitä numeroita?
— Enhän minä ole nähnyt, kun olin siellä juoksun päällä, sanoi
Laulainen uteliaana.
— Ei sattunut minullekaan taskuun, mutta luultavasti täältä ravintolasta löytyy.
— Kyllä minä itse haen, sanoi Laulainen.
Hän meni tarjoilijain puolelle ja huomasi, että toimittajan pöytätoverit rupesivat hänestä kyselemään. Hän viivytteli tahallaan takaisintuloansa, osti piletit ja kyseli yhtä ja toista juhlavalmistuksista, kun oli kuullut, että ravintolavieraat olivat repineet lehdet yhteisiin tarpeisiinsa.
Laulaista vähän harmitti, kun ei vieläkään saanut nähdä kirjoituksiansa ja nimenmuutos-ilmoitusta. Hän päätti ennen lähtöä mennä katselemaan lehtiä jostakin toisesta talosta. Pöytätoveritkin nousivat ja menivät ulos. Laulainen ajatteli kiirehtiä heidän mukaansa, mutta kun näki, että kandidaatti jäi ensi askeleilla jälemmäksi muista, niin rupesi miettimään. Hänen velvollisuutensa olisi liittyä kandidaatin seuraan, ja se ei tuntunut oikein arvoa ylentävältä. Arvonimen asema saattanee olla ylempikin kuin maisterin arvo, siitä ei Laulainen ollut selvillä, mutta olkoonpa vaikka tohtorin arvoa korkeampi, niin kävelköön vaan yksinänsä. Ja Laulainen alkoi astella rantaan toisia teitä.