III.
Kului viikko, me kävimme joka päivä metsällä ja ammuimme paljon riistaa. Eräänä aamuna, kun me juuri saavuimme metsään, tarttui Glahn käsivarteeni ja kuiskasi: Seis! Samassa hän nakkaa pyssyn siimalleen ja laukaisee. Nuori leopardi kaatui. Minä olisin myöskin voinut silloin ampua, mutta Glahn anasti sen kunnian ja ampui ensin. Miten se nyt taas tahtoo pöyhkeillä! ajattelin minä. Me tulemme kuolleen eläimen luo, se on kuollut kuin tukki, reikä vasemmassa kylessä ja kuula oli jäänyt selkään.
En pidä siitä, että minua tartutaan käsivarteen, sanoin siksi:
"Noin minäkin olisin voinut ampua."
Glahn katsoi minuun.
Lausuin jälleen:
"Te ette kai usko, että minä olisin voinut niin ampua?"
Glahn ei vastaa nytkään. Sensijaan rupee hän jälleen lapsettelemaan ja ampuu kuollutta leopardia uudelleen, nyt pään läpi. Minä katson kuin puusta pudonneena.
"Näes", selitteli hän, "minä en voi tyytyä siihen, että olen osannut leopardia kylkeen."
Viilsi liiaksi hänen turhamaisuuttaan se, että hän oli ampunut noin arkipäiväisesti, aina tahtoi hän olla etevin. Miten hän oli narrimainen! Mutta eihän se minuun kuulunut, en minä aikonut kieliä hänen tekoaan.
Ehtoolla kun me tulimme kylään tuoden tuota kuollutta leopardia, tuli paljon alkuasukkaita sitä katsomaan. Glahn sanoi muuten vain, että me olimme ampuneet sen aamulla eikä ollut siitä silloin sen enempää olevinaan. Maggiekin tuli siihen.
"Kuka tuon ampui?" kysyi hän.
Ja Glahn vastasi:
"Kai nähnet, kaksi haavaa, me ammuimme sen tänä aamuna mentyämme metsälle." Ja hän käänteli eläintä ja näytteli Maggielle noita kahta haavaa, sekä kylessä että päässä olevaa. "Tuosta meni minun kuulani", sanoi hän ja näytti haavaa kylessä, tahtoen, narri, antaa minulle kunnian päähän osaamisesta. Minä en viitsinyt häntä oikaista enkä oikaissutkaan. Glahn alkoi sitten kestitä alkuasukkaita riissioluella, juotti ketä tahansa.
"Te molemmat olette ampuneet sen", sanoi Maggie itsekseen ja katseli kuitenkin koko ajan vain Glahnia.
Vedin hänet syrjään ja sanoin:
"Miksi katselet koko ajan häntä? Enkö minäkin ole tässä lähellä?"
"Olet", vastasi hän. "Ja kuule: minä tulen tänä iltana."
Seuraavana päivänä sitten sai Glahn sen kirjeen. Hänelle tuli nimittäin kirje pikalähetin kautta jokiasemalta, ja se oli kierrellyt sadan kahdeksankymmenen peninkulman mutkan. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla, ja minä ajattelin, että se mahdollisesti oli hänen entiseltä ystävättäreltään, tuolta ylhäisellä naiselta. Glahn nauroi hermostuneesti luettuaan sen, ja antoi lähetille setelin lisäpalkkiota, kun tämä oli tuonut kirjeen. Mutta piakkoin hän kävi sanattomaksi ja synkeäksi eikä tehnyt muuta kuin tuijotti tuijottamistaan. Ehtoolla joi hän itsensä humalaan erään vanhan alkuasukas-kääpiön ja hänen poikansa kanssa, ja halaili minuakin ja tahtoi välttämättä myös minua juomaan kanssaan.
"Te olette rakastettava tänäiltana", sanoin minä.
Hän nauraa hohotti ja vastasi:
"Täällä me kaksi nyt kykötämme Indian metsissä ja ajamme riistaa, vai? Eikö tämä ole hurjan hassua? Malja kaikille maailman valtakunnille ja maille, ja malja kaikille kauniille naisille, naiduille ja naimattomille, etäisille, läheisille! Ho-hoo! Ajatelkaas miestä, jota kosii vaimo, naitu vaimo!"
"Kreivitär!" sanoin minä pisteliäästi. Sanoin sen hyvin pisteliäästi, ja se koski häneen, hän virnisti kuin koira, sillä se koski häneen. Sitten rypisti hän yhtäkkiä otsaansa ja alkoi räpyttää silmiään ja harkita perin pohjin, oliko nyt ilmaissut liikaa, niin juhlallisen suurena piti hän tuota salaisuuttaan. Mutta samassa juoksi parvi lapsia majallemme ja huusi: "Tiikerit, hohoi, tiikerit!" Tiikeri oli kaapannut lapsen melkein kylän viereltä, viidakkoon kylän ja joen välille.
Tuskin kuuli sen Glahn, joka oli humalassa ja särkyneellä sekapäällä, kun jo tempasi rihlansa ja juoksi minkä ehti viidakkoon; hänellä ei ollut edes hattua päässään. Mutta miksi otti hän nyt rihlan eikä haulikkoa, jos kerran oli niin rohkea kuin kehui? Hänen oli kahlattava virran yli, joka oli vaarallista, mutta virtahan oli tietysti melkein kuiva aina sadeaikaan saakka; jonkun hetken päästä kuulin kaksi laukausta ja kohta sen jälkeen kolmannen laukauksen.
Kolme laukausta yhteen elukkaan! ajattelin minä; jalopeurakin olisi kellistynyt kahdella laukauksella, ja nyt ammutaan vain tiikeriä! Mutta eipä noista kolmestakaan laukauksesta ollut hyötyä, lapsi oli jo revitty kuoliaaksi ja melkein syöty, kun Glahn saapui; ellei hän olisi ollut niin humalassa, ei hän olisi yrittänytkään sitä pelastaa.
Yön rehjosteli hän kokonaan naapurimajassa, erään lesken ja hänen kahden tyttärensä keralla, Jumala ties kenen keralla heistä.
Kahteen päivään ei Glahn ollut selvänä niin siunattua hetkeä, ja hän olikin saanut paljon tovereita juopottelemaan kanssaan. Hän vaati minua turhaan mässäykseen, hän ei enää aprikoinut mitä sanoi ja haukkui minun olevan mustasukkaisen.
"Lemmenkateus sokaisee Teidät", sanoi hän.
Lemmenkateus! Minä kateellinen hänelle!
"Kuulkaas", sanoin minä, "minäkö kateellinen Teille! Mistä minä olisin
Teille kateellinen?"
"No, siis Te ette ole kateellinen", vastasi hän. "Minä muuten tervehdin tänä iltana Maggieta, hän pureskeli kuten aina jotain suussaan."
Nielasin vastaukseni ja menin matkaani.