V.
Hän tuli kello kymmenen, minä kuulin hänen äänensä ulkoa, hän puheli jonkun lapsen kanssa, jota hän talutti. Miksei hän tullut sisään ja miksi oli hän ottanut lapsen mukaansa? Minä katselen häntä ja pian aavistelen, että hän antaa jollekin merkkiä puhumalla ääneen sen lapsen kanssa, huomaan myös, että hän katselee yhä ylisille, Glahnin akkunaruutuun. Oliko Glahn ehkä nyykäyttänyt hänelle päätään tai viittaillut akkunasta kuullessaan hänen äänensä ulkoa? Koko menosta tajusin toki sen, ettei sitä töllötellä ilmaan silloin kun puhellaan lapselle maan kamaralle.
Aioin jo mennä ulos ja ottaa häntä käsipuolesta; mutta silloin hän juuri päästi lapsen, jätti sen ulos ja tuli majan ovesta sisään, astui eteiseen. Noo, viimeinkös tuli, kylläpä saa tullessaan aika torat!
Kuuntelen, miten Maggie tulee eteiseen, en erehdy, hän jo ihan hipuu oveani. Mutta eipäs tulekaan minun luokseni, kuulen hänen kapuavan ylös tikapuita, ylisille Glahnin kojuun, kuulen sen ihan selvään. Paiskaan oveni selälleen, mutta Maggie on jo ehtinyt ylös, ovi sulkeutuu hänen perästään ja muuta en enää kuule. Silloin oli kello kymmenen.
Ja minä menen sisään huoneeseeni ja otan kiväärini ja lataan sen, siinä, vaikka yö on paraillaan. Kello kaksitoista kapuan tikapuita ylös ja kuuntelen Glahnin ovella, kuulen Maggien olevan siellä, kuulen, että hän on hellä Glahnille, ja menen takaisin alas. Kello yksi menen uudestaan ylös, ei kuulu mitään. Odotan ovella milloin he heräisivät, kello tulee kolme, neljä, ja kun se tuli viisi, niin he heräsivät. Hyvä! ajattelin minä enkä ajatellut mitään muuta kuin että nyt he olivat heränneet, mikä oli oikein hyvä. Mutta kohta sen jälkeen kuulin melua ja mekastusta alaalta majasta emäntämme huoneesta ja minun oli joutuin palattava alas, jottei hän minua huomaisi. Glahn ja Maggie olivat varmaankin heränneet ja minä olisin kuunnellut paljon kauemmin, mutta minun oli mentävä.
Eteisessä tuumin itsekseni: Tästä se meni, se hipaisi käsivarrellaan oveani, mutta ei avannut sitä, se kapusi ylös tikapuita, ja tuossa on ne tikapuut, noille neljälle kapulalle se astui.
Sänkyni oli yhä koskemattomana, enkä heittäytynyt nytkään siihen, vaan asetuin akkunan ääreen ja katselin, hypistelin siinä hiljaa kivääriäni. Sydämeni ei tykyttänyt, se värisi.
Puolen tunnin päästä kuulen Maggien jälleen kapuavan tikapuita. Painan kasvoni ruutua vasten ja näen hänen tulevan ulos majasta. Hänen yllään oli se pieni lyhyt pumpulihame, joka ei ylttänyt polviinkaan, ja olkapäillään oli villainen kaulahuivi, jonka hän oli lainannut Glahnilta. Muuten oli hän ihan alasti ja se pieni pumpulihame oli hyvin rypistynyt Hän kulki tapansa mukaan hyvin verkkaan eikä katsahtanutkaan minun ruutuuni. Sitten katosi hän majojen taa.
Jonkun hetken päästä tuli Glahnkin alas, rihla kainalossa ja valmiina lähtemään metsälle. Hän oli synkkä, eikä tervehtinyt. Sitäpaitsi hän oli hepennellyt itsensä hienoksi ja huolehtinut tavattomasti puvustaan. Kas nyt kun on pukeutunut sulhaseksi, ajattelin minä.
Varustauduin lähtöön heti ja läksin hänen kanssaan, ja kumpikaan meistä ei puhunut sanaakaan. Pari kanaa, jotka ammuimme, repelimme me surkeasti, sillä me ammuimme ne rihlatuilla, mutta me paistoimme ne puun juurella niin hyvin kuin taisimme ja aterioimme vaieten. Niin kului aika kello kahteentoista.
Glahn huusi minulle:
"Oletteko ihan varma, että pyssynne on ladattu? Mikä tietää mitä eteen osuu. Ladatkaa se nyt vain."
"Se on ladattu", vastasin minä.
Sitten katosi hän viidakkoon ja viipyi jonkun hetken poissa. Miten halusta hänet ampuisin, kellistäisin kuin kurjan koiran! Ei ollut kiirettä, hän saisi totutelleita sitä ajattelemaan, ja hän ymmärsi aivan hyvin mitä minä hankitsin, siksi hän kysyikin, oliko pyssyni ladattu. Ei voinut hän edes tänään olla pöyhkeilemättä, hän oli hepennellyt itseään ja pannut uuden paidan ylleen; hänen naamansa oli tavattoman koppava.
Yhden tienoissa tulee hän yhtäkkiä eteeni kalpeana ja kiukkuisena ja sanoo:
"En jaksa sietää tätä enää! Katsojaa nyt hitolla, onko pyssynne ladattu, onko siinä mitään."
"Pitäkää huoli omasta pyssystänne, rohkenen pyytää", vastasin minä. Mutta kyllä minä tiesin varsin hyvin, miksi hän alituiseen kyseli pyssyäni.
Ja hän lähti taas luotani. Olin vastannut hänelle niin selkeän epäävästi, että hän kävi sävyisäksi ja lähti pää painuksissa pois.
Sitten kohta ammuin kyyhkysen ja latasin uudelleen. Siinä ladatessani seisoo Glahn puoleksi suojassa puun takana ja katselee minua, katselee tokko tosiaan lataan ja kohta alkaa hän sitten lauleskella kovalla äänellä ja selvästi virttä, ja vielä häävirttä. Se laulaa häävirsiä ja pukeutuu parhaaseen pukuunsa, ajattelin minä, sillä kujeella se tänään tuumii eniten pauloa. Keskellä laulua alkaa hän kävellä hiljaa edessäni, pää painuksissa, ja kävellessään hän yhä vain laulaa. Hän pysyttelihe taas ihan minun pyssynpiippuni suulla, kuten olisi ajatellut: Nyt, nyt sen pitää tapahtua, siksi minä laulelen tätä häävirttä! Mutta se ei tapahtunut, ja kun hän vaikeni, ei hän voinut muuta kuin katsoa taakseen minuun.
"Emmeköhän me kuitenkaan ammu mitään tänään", sanoi hän ja hymyili kuten puolustellen itseään ja hyvittääkseen minua, kun lauloi metsällä. Mutta vielä silloinkin oli hänen hymynsä kaunis, oli kuin olisi hänen sydämensä itkenyt, ja hänen huulensa värisivät tosiaan, vaikka hän oli olevinaan siitä, että saattoi hymyillä näin vakavalla hetkellä.
En ollut mikään naishempu ja hän huomasi kyllä, ettei voinut minua lumota, hän kävi kärsimättömäksi, kalpeaksi, hän hääri ympärilläni kiihkein askelin, tuli milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin oikealle puolelleni ja silloin tällöin seisattui hän minua odottelemaan. Viiden tienoissa kuului yhtäkkiä pamaus ja kuula vinkaisi korvissani. Kavahdin, Glahn seisoi hievahtamatta muutamia askelia minusta ja tuijotti minuun, sauhuava kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua minut? Minä sanoin:
"Päin honkiin! Ammutte nykyjään huonosti."
Mutta hän ei ampunut huonosti, hän ei ampunut milloinkaan päin honkiin, hän oli vain ärsyttänyt minua.
"No, kostakaa sitten, saatanalla!" huusi hän.
"Kun aikani tulee", sanoin minä ja purin hammasta.
Seisoimme vastakkain ja katsoimme toisiamme, yhtäkkiä keikauttaa Glahn olkapäitään ja huutaa minulle: "Raukka!" Miksi pitikin hänen sanoa minua raukaksi? Nostin pyssyn silmälle, tähtäsin keskelle hänen naamaansa ja laukaisin.
Edestä syömätön löytyy…
* * * * *
Mutta nyt ei Glahnin suvun tarvitse enää haeskella tätä miestä, minua kiusottaa aina nähdä lehdissä tuota hölmöä ilmoitusta suuresta korvauksesta sille, joka voi antaa tietoja kuolleesta. Tuomas Glahn kuoli tapaturmasta, harhalaukauksesta metsästysretkellä Indiassa. Oikeus kätki hänen nimensä ja kuolemansa asiallisiin pöytäkirjoihin, ja näissä pöytäkirjoissa sanotaan, että hän on kuollut, uskokaa minua, ja vieläpä että hän kuoli harhalaukauksesta.