XXV.
Lehdet kellastuivat, peruna oli kasvanut pitkälle varrelle ja kukki, oli jälleen metsästysaika, minä ammuin teiriä, riekkoja ja jäniksiä, kerran sain minä kotkan. Liikkumaton, korkea taivas, viileitä öitä, paljon kirkkaita sointuja, rakkaita ääniä metsissä, mailla. Suurena ja levollisena lepäsi maailma…
"Ei ole Mackilta mitään kuulunut niistä kahdesta ruokista, jotka ammuin", sanoin tohtorille.
"Saatte kiittää Edvardaa", vastasi hän. "Minä tiedän sen, minä kuulin, että hän teki tenän."
"En kiitä häntä", sanoin minä…
Indiaanikesä, indiaanikesä. Tähdet loistivat vöinä läpi kellastuvan metsän, uusia tähtiä tuli näkyviin joka päivä, kuu häämötti kuin varjo, kuin hopeaan kastetun kullan varjo…
"Jumala sinua armahtakoon, sinähän olet naimisissa, Eeva?"
"Etkö sinä sitä tiennyt?"
"En, en tiennyt."
Hän puristeli sanaakaan sanomatta kättäni.
"Jumala auttakoon sinua, lapsirukka, mitäs nyt teemme?"
"Mitä sinä tahdot. Et kai matkusta vielä pois, minä tahdon iloita sen aikaa kun sinä olet täällä."
"Ei, Eeva."
"Tahdon, tahdon, ainoastaan sen aikaa kun sinä olet täällä!"
Hän näyttää niin hylätyltä ja puristaa yhä minun kättäni.
"Ei, Eeva, mene pois! Ei koskaan enää!"
* * * * *
Ja yöt menevät ja päivät tulevat; on kai jo kulunut kaksi päivää tästä puhelusta. Eeva kulkee tietä pitkin kuorma olalla. Miten paljon onkaan lapsirukka kantanut puita metsästä tänä kesänä kotiin!
"Laske maahan kuormasi, Eeva, niin saan nähdä ovatko silmäsi niin siniset kuin ennen."
Hänen silmänsä olivat punaiset.
"Voi, hymyile jälleen, Eeva! Minä en vastusta sinua enää, minä olen omasi, omasi…"
Ehtoo on. Eeva laulaa, minä kuulen, miten hän laulaa ja kuume tulvahtaa lävitseni.
"Sinähän laulat tänä iltana, Eeva?"
"Niin, olen iloinen."
Ja kun hän on minua lyhyempi, hypähtää hän hiukan ylettääkseen kaulaani.
"Mutta Eeva, sinä olet naarmuttanut kätesi. Herra Jumala, ettet olisi naarmuttanut."
"Ei se haittaa."
Hänen kasvonsakin säteilevät niin ihmeellisesti.
"Eeva, oletko sattunut puheisiin herra Mackin kanssa?"
"Kerran."
"Mitä hän sanoi, entä sinä?"
"Hän on ruvennut niin kovaksi meille, hän teettää miehelläni työtä yötä päivää laiturilla, minut panee hän vaikka mihin työhön. Hän on käskenyt minua miesten töihin."
"Miksi niin?"
Eeva katsoo alas.
"Miksi niin, Eeva?"
"Siksi kun minä rakastan sinua."
"Mutta mistäs hän sen tietää?"
"Minä sanoin hänelle."
Hiljaisuus.
"Suokoon jumala, ettei hän olisi kova sinulle. Eeva!"
"Mutta ei se haittaa. Ei mitään haittaa se nyt!"
Ja aivan kuin vapiseva laulunen kajahti hänen äänensä metsässä.
Ja lehdet kellastuvat yhä enemmän ja syksyyn kallistutaan, muutamia suuria tähtiä on ilmestynyt taivaalle ja kuu alkaa nyt näyttää hopean varjolta, kultaan kastetun hopean varjolta. Ei ollut kylmää, ei muuta, vain viileä hiljaisuus ja virtailevaa eloa metsässä. Puut kaikki liikkumatta mietteissään. Marjat olivat kypsyneet.
Niin tuli kahdeskolmatta elokuuta ja nuo kolme routayötä.