XXVII.
Syksy on. Kesä on mennyt, se meni yhtä pian kuin tulikin; ah kuinka pian se meni! On kylmiä ilmoja, minä metsästän, kalastan ja laulelen lauluja metsässä. Ja päiviä on sakean usmaisia, usma tulla väikkyy mereltä ja saartaa kaikki pimeytensä verhoon. Sellaisena päivänä sattui kerran merkillistä. Minä eksyin vaelluksillani aivan apupitäjän metsiin ja jouduin tohtorin talolle. Siellä oli vieraita, ne nuoret naiset, joiden kanssa minä jo aikaisemmin olin seurustellut, tanssivaa nuorisoa, oikeita ilohavukoita.
Vaunut tulla vierivät ja seisattuivat puiston veräjälle; Edvarda oli vaunuissa. Hän säpsähti, kun näki minut. Hyvästi, sanoin minä hiljaa. Mutta tohtori ei päästänyt minua. Edvardaa vaivasi sielläoloni alussa, ja hän katseli maahan kun minä puhelin; sitten sieti hän minua paremmin ja kysäisipä jo minulta pari kertaa jotakin. Hän oli huomattavasti kalpea, usma häilyi harmaana ja kylmänä hänen kasvoillaan. Hän ei laskeutunut vaunuista.
"Minä olen asioilla", sanoi hän hymyillen. "Minä tulen kirkonkylästä, jossa en tavannut ketään teistä; sanottiin, että olitte täällä. Minä olen ajellut tuntikausia tavatakseni teidät. Meillä on pienet kutsut huomeniltana, — aiheena se että parooni matkustaa ensi viikolla, — ja minä olen saanut tehtäväkseni kutsua sinne Teitä kaikkia. Siellä tanssitaankin. Ne ovat huomeniltana."
Kaikki kumarsivat ja kiittivät.
Minulle hän sanoi erikseen:
"Elkää nyt jääkö pois, jos olette kiltti. Elkää lähettäkö viime hetkellä korttianne anteeksipyynnöillä." Tätä ei hän sanonut kenellekään muista. Kohta sen jälkeen lähti hän ajamaan.
Minua hellytti tämä odottamaton ystävällisyys kovin, minä menin hetkeksi yksikseni iloitakseni. Sitten hyvästelin tohtoria ja hänen vieraitaan ja läksin menemään kotiin. Miten armorikas hän oli minulle, miten armorikas hän oli minulle! Miten voin minä sen hänelle palkita? Minun käteni raukenivat, suloinen vilu karsi ranteitani. Herra jumala, tässä minä hoipun ihan väsyksissä ilosta, ajattelin minä, enkä voi niin koukistaa sormiani, vaan vedet tulevat silmiini avuttomuudesta; miten voin sitä kestää?… Vasta iltamyöhällä tulin kotiin. Kiersin laiturien kautta ja kysyin eräältä kalastajalta, ehtikö postilaiva huomenillaksi. Ei, se ei ehtinyt, postilaiva tuli muka vasta ensi viikolla. Minä kiiruhdin majaani ja aloin katsella parasta pukuani. Minä puhdistelin sitä ja tein siitä niin hienon, se oli paikka paikoin kulunut rei'ille, minä itkin ja parsin reikiä.
Kun olin saanut sen tehdyksi, asetuin lavitsalleni. Hetken kestää tuota lepoa, pälähtää päähäni ajatus, kavahdan ylös ja seistä töllötän kuin kumauksen saanut keskellä lattiaa. Se on salakujetta vain! kuiskaan. Minua ei olisi kutsuttu, ellen olisi sattumalta ollut läsnä kun toisia kutsuttiin; minulle hän sitäpaitse aivan selvästi vihjasi, että jäisin pois, ja lähettäisin anteeksipyyntökortin…
En saanut unta koko yönä, ja kun aamu valkeni, menin minä metsään väristen, liiaksi valvoneena, kuumeen hehkuisena. Hei, nyt valmistellaan kutsuja Sirilundissa! No entäpäs sitten? Minä en sinne mene enkä lähetä anteeksipyyntökorttia. Herra Mack on varsin ajatteleva mies, nyt juhlii hän paroonia; mutta minä en tule, ymmärrättekös?
Usma lepäsi sakeana laaksoissa ja tuntureilla, märkä huurre tarttui vaatteisiini ja teki ne raskaiksi, kasvoni olivat kylmät ja kosteat. Vain silloin tällöin lehahti tuuli ja huojutti nukkuvia usvia ylös ja alas, ylös ja alas.
Ehti myöhään iltapäivä, jo pimeni, sakea usva kätki katseiltani ympäristön, enkä minä tiennyt auringonmerkeistä, joiden mukaan vaeltaa. Harhailin tuntikausia kotimatkalla; mutta minulla ei ollut kiirettä lainkaan, minä varsin rauhallisesti kulin harhaan ja tulin oudoille paikoille metsässä. Viimein panin pyssyni pystyyn puuta vasten ja kysyin kompassiltani neuvoa. Mietin tarkoin suunnan ja aloin jälleen kulkea. Kello lienee vain kahdeksan, tai yhdeksän.
Ja annappas mitä tapahtui.
Puolen tunnin päästä kuulen usvasta soiton säveliä, pari minuttia sen jälkeen tunnen paikan missä olen; seison Sirilundin päärakennuksen seinämillä. Oliko kompassini opastanut minut harhaan juuri siihen paikkaan, jota tahdoin karttaa? Tuttu ääni kutsuu minua, tohtorin ääni. Heti sen jälkeen viedään minut sisään.
Voi pyssynpiippuani, se oli kai vaikuttanut kompassiin ja eksyttänyt sen. Saman tekosen teki se minulle kerran sittemminkin, tänä vuonna. En tiedä mitä arvella.