XXXVIII.
Tämän olen kirjoittanut ajan kuluksi. Minua huvitti muistella tuota kesää Ruijassa, jolloin niin usein luin tuntien menoa, mutta jolloin aika kuitenkin lentäen kului. Nyt on kaikki toisin, päivät eivät tahdo kulua enää.
Vieläkin on elämässäni monta hupaista hetkeä, mutta aika seisoo, enkä voi käsittää, miten se niin seisoo. Minä olen eron saanut soturi ja vapaa kuin ruhtinas, kaikki on hyvin, minä tapaan tuttuja, ajelen vaunuilla; silloin tällöin panen toisen silmäni kiinni ja piirtelen etusormella taivaalle, minä kutitan kuuta leuan alta, ja mielestäni kuu nauraa, nauraa hohottaa hassun hyvillään kun sitä kutitetaan leuan alta. Kaikkialla näen pelkkää hymyä. Minä paukautan korkin ja kutsun iloisia ihmisiä seuraan.
Mitä Edvardaan tulee, en minä häntä tähän aikaan ajattele. Kuinkapa en olisi täysin unohtanut häntä tuona pitkänä aikana? Elän kunnialla. Ja jos joku kysyy minulta, onko minulla suruja mitään, niin vastata pamautan heti ei, ja ettei minulla ole suruja niin mitään…
Cora makaa katsellen minuun, kello tikuttaa kamiinalla, avoimen akkunan takana pauhaa kaupungin häly. Naputetaan oveen ja postimies ojentaa minulle kirjeen. Kirje on kruunulla koristettu. Minä tiedän keneltä se on, tajuan sen heti, tai ehkäpä olen siitä uneksinut jonain unettomana yönä. Mutta kirjeessä ei ole kirjettä, siinä on vain kaksi vihreää linnun höyhentä.
Jäätävä kauhu karmii selkäpiitäni, mieleni kylmenee. Kaksi linnun höyhentä! sanon itsekseni. No, entäs sitten! Mutta miksi kylmenen? Kas, tuolta akkunoistahan niin vietävästi vetää.
Ja minä sulen akkunat.
Tuossa on nyt kaksi linnun höyhentä, ajattelen minä, minusta tuntuu kuin minä ne tuntisin, ne muistuttavat mieleeni muuatta pikku pilaa Ruijan rannoilla, sellaista pikku vaihetta niin monien muiden lomassa; oli hauskaa nähdä noita kahta höyhentä jälleen. Ja minä olen yhtäkkiä näkevinäni kasvot ja kuulevinani äänen ja ääni sanoo: Olkaa hyvä, herra luutnantti, tässä ne ovat ne Teidän linnun höyhenenne!
Teidän linnun höyhenenne…
Cora, ole hiljaa, totteletkos, minä lyön hengiltä sinut, jos hievahdat! Ilma on lämmin, sietämätön helle; mitäs minä hulluttelin kun sulin akkunat! Auki akkunat taas, auki ovet kaikki, tänne, iloiset ihmiset, tulkaa luo! Hei, kaupunginlähetti, menepäs asialleni…
Ja päivä menee, mutta aika seisoo.
* * * * *
Tämän olen kirjoittanut vain huvikseni ja hauskutellen miten parhaiten voi. Ei painosta minua surut, minä vain kaipaan jonnekin, minne, en tiedä, mutta jonnekin kauas, ehkä Afrikaan, Indiaan; sillä minä olen metsien ja yksinäisyyden poika.