V.
Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.
Minä olin sillävälin kuten sanottu muuttanut Ruotsiin. Kävi ajan mittaan liian vaivalloiseksi ja aikaa vieväksi herkeämättä matkustaa Tukholman ja Helsingin väliä, erittäinkin kun muutakin työtä sen ohella olisi pitänyt suorittaa — olin alkanut uuden kirjan "Vallankumouksellinen Venäjä" ja minulla sen vuoksi oli paljon työtä sekä aineistoa kokoillessani että sitä käsitellessäni. Sitä paitsi vaati "Vapaa Sana" yhä enemmän aikaa, joka ei ollut käytettävissäni niin kauan kuin huomattavimman osan vuotta olin matkalla. Silloin suostui tri Neovius, joka koko ajan oli sanoin ja teoin avustanut yritystä, pitämään huolta Suomen puolesta ja kun se oli päätetty, muutin minä Ruotsin puolelle.
Muutto tapahtui syysmyöhällä 1902. Tukholmassa, missä olin vuokrannut huoneuston, josta yksi huone oli luovutettu "Vapaan Sanan" ja muiden samalla tavalla kuljetettavien painotuotteiden toimistoksi, kului aika ahkerassa työssä uutta kirjaa varten ja kaikessa sanomalehden vaatimassa touhussa, m.m. alituinen uusien salakuljetustapojen keksiminen ei antanut vähimmin päänvaivaa. Senaattori Mechelin oli myös saapunut Tukholmaan ja vietti talvea siellä tehdäkseen arkisto- ja kirjastotutkimuksia erästä teosta varten, jota hän valmisteli, kuten sanottiin, mutta itse asiassa välttääkseen n.k. Turholman-kokouksen otaksuttuja seurauksia. Tässä kokouksessa päätettiin viimeiseen asti tehdä vastarintaa venäläistä asevelvollisuuslakia vastaan, joka kuitenkin julkaistiin noudatettavaksi. Kokous oli pidetty L. Mechelinin johtaessa puhetta ja hänen koollekutsumanaan.
Talvi kului "Vapaan Sanan", "Vallankumouksellisen Venäjän" toimissa työskennellen, Suomeen neuvottelutarkoituksissa tehdyillä matkoilla, jotka silloin jo oli tehtävä erikoisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen, kunnes keväällä ensimmäiset maastakarkoitukset tapahtuivat. Harvoin on suurempaa poliittista tyhmyyttä tehty kuin se, johon Bobrikov teki itsensä syypääksi ryhtymällä näihin karkoituksiin, joiden lukumäärä kasvoi kuukausi kuukaudelta ja jotka lopulta kävivät herrojen kuvernöörien ja muiden, joille karkoitusoikeus oli luovutettu, pelkiksi persoonallisen vastenmielisyyden ilmauksiksi. Monet karkoitetuista, erittäinkin ne, joita karkoitus kohtasi myöhempänä aikana vuotta, eivät itsekään aivan tarkoin tienneet niillä tavalla he olivat tehneet itsensä epämieluisiksi, osa karkoituksista todennäköisesti johtui santarmi-ilmiannoista ja nämä taas enemmän tai vähemmän tuulesta temmatuista kuvitteluista.
Alussa osuivat ne kuitenkin enemmän oikeaan, kun melkein kaikki olivat henkilöitä, jotka innokkaasti olivat puuhanneet venäläistyttämispolitiikan vastustushommissa. Ensimmäiset, jotka saapuivat Tukholmaan, herättivät suurta huomiota toimenpiteen uhreina, jota silloin ei sovellettu missään maassa tai kenties oikeammin sanoen ainoankaan monarkin toimesta, joka tahtoi käydä sivistyneestä. Olimme etukäteen saaneet tiedon tästä Suomessa uudesta rangaistuksesta, joka seurasi venäläistyttämisen vastarintaa ja tämän tiedon toimitti meille Ranskan silloinen Helsingissä oleva konsuli, joka Bobrikovilta persoonallisesti oli saanut kuulla sekä tämän saamista valtuuksista, jotka jättivät hänen mielivaltansa varaan karkoittaa maasta ketä halusi, että ensimmäisistä, joita toimenpide tulisi kohtaamaan. Senvuoksi sisälsi sähkösanoma, joka ilmoitti ensimmäisistä karkoituksista, myöskin minun nimeni, mutta lähemmin harkittuaan lienee hänen ylhäisyytensä pitänyt pelkkää maastakarkoitusta liian lievänä rangaistuksena rikoksista, minkä vuoksi hän sen sijaan antoi määräyksen että minut oli vangittava "missä hyvänsä Suomessa tavattaneenkin" ja antoi toimittaa kirjallisen käskyn maan kaikkiin kuvernöörinvirastoihin. Määräys oli tosin salainen, mutta se ei estänyt meitä vähän myöhemmin saamasta siitä kopiota ja julkaisemasta sitä "Vapaassa Sanassa". Huolimatta tästä vangitsemismääräyksestä olin pari kertaa käymässä Suomessa, missä ylipäänsä oli helppo välttää Bobrikovin nuuskijain huomio.
Tukholmassa alkoi sitten senaattori Mechelinin johdolla innokas työ keskusteluin ja neuvotteluin moninaisista asioista, jotka jollain tavoin koskivat vastarintaa. Senaattori luuli olevansa koko vastarinnan johtaja, mutta itse teossa johtivat sitä kotonaolijat, mikä olikin muuten luonnollista, kun me tukholmalaiset vain välillisesti saatoimme seurata kehitystä, jonka vaiheista me ainoastaan kirjallisesti saimme tiedon, sillä sanantuojat, joita silloin tällöin lähetettiin, olivat liian harvinaisia voidakseen ylläpitää yhteyttä kaikissa kohdin. Useiden kuukausien aikana työ jatkui melkein yksinomaan asevelvollisuuslakon merkeissä, johon me luonnollisesti emme voineet ottaa osaa. Se levisi melkein yli koko maan ja johti lopulta siihen, että peruutettiin koko venäläinen asevelvollisuusmääräys, joka oli julkaistu kaikkien noudatettavaksi Suomessa.
Aivan ilman hankauksia ei yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa kuitenkaan sujunut. Hän oli yleensä hyvin tarkka johtaja-arvostaan ja luonnollisesti edeltäkäsin kuin vaistomaisesti epäsuopea kaikkia toisista lähteviä alotteita kohtaan. Jos joku toinen teki ehdotuksen, oli aina hyvin vaikeata saada se hyväksytyksi. Niinpä esim. kun oli lähetettävä lausunto hallitustavasta Suomessa Darmstadtiin, jossa — luullakseni — keisari Nikolai II siihen aikaan oleskeli. Aloite ei ollut lähtenyt senaattorin taholta, jolla siis oli monia epäilyksiä ja joka lausui ne niin taitavasti, että hän sai muutamat komitean jäsenet kannattamaankin itseään. Toiset jotka olivat suurena enemmistönä, olivat kaikki asian puolesta, joka etusijassa koski karkoitettuja, vaikkakin epäsuorasti koko järjestelmää, jota maassamme sovellettiin.
Monien ja pitkien keskustelujen jälkeen, jolloin minä, kuten tavallista, kuuluin oppositsioniin ja sitkeästi puolustin mielipidettäni, saimme lopulta aikaan päätöksen sekä itse pääasiasta että asiakirjan muodosta. Oli jälellä vain allekirjoittaminen, joka piti toimittaa kaikkien Tukholmassa oleskelevien suomalaisten, joilta paluu kotimaahan oli kielletty. Sitä varten oli kutsuttu koolle kokous, jossa allekirjoittamisen oli määrä tapahtua ja samalla oli valittava edustajat viemään asiakirjaa asianomaiseen paikkaan. Pari tuntia ennen kokouksen alkua tuli kuitenkin senaattori Mechelin "Vapaan Sanan" konttoriin, jossa minä olin, ja esitti että oikeastaan minun ei lainkaan pitäisi toisten kera allekirjoittaa kirjelmää, kun minä itse asiassa olin niin pahassa huudossa, että ehkä olisi parasta minun pysyä koko yrityksen ulkopuolella. Ajatus hämmästytti minua todellakin hieman, sillä pääasiallisestihan "Vapaa Sana" ja vain sen puuha oli kompromettoinut minut enemmän kuin toiset, mutta vastasin että minä, mikäli jotakuta arveluttaisi minun osanottoni allekirjoittamiseen, luonnollisesti pysyttäytyisin poissa koko allekirjoituskokouksesta. Senaattori meni, ilmeisesti tyytyväisenä pikku sotajuonensa tulokseen.
Sitä vastoin eivät olleet tyytyväisiä toiset, jotka olivat keräytyneet allekirjoittamista varten ja joille ilmeisesti senaattori Mechelin ei ollut ilmoittanut poissaoloni syytä. Illalla soitettiin minulle puhelimitse ja kysyttiin, miksi en tullut kokoukseen, jossa kaikki muut jo olivat läsnä. Vastasin, että kun minua oli kehoitettu olemaan panematta nimeäni asiapaperin alle muitten kera, katsoin ettei minulla ollut mitään tekemistä kokouksessa. "Kuka on kehoittanut sellaiseen?" kysyttiin edelleen. "Senaattori Mechelin", vastasin minä ja kerroin milloin se tapahtui, jonka jälkeen soitin loppusoiton.
Useimmat läsnäolijoista tiesivät varsin hyvin, että senaattori Mechelin viimeiseen saakka oli vastustanut yritystä, jossa minä olin yhtenä aloitteentekijänä, ja tunsivat samalla, että hän periaatteellisesti vastusti kaikkia toimenpiteitä, joihin hän itse ei tehnyt aloitetta. Mitä he sanoivat hänelle, sitä en niin tarkalleen tiedä, mutta hetken kuluttua soi puhelin taas ja silloin senaattori itse ilmoitti, että toiset näyttivät toivovan minun tulevan allekirjoittajien joukkoon, jonka vuoksi hän pyysi minua tulemaan. Minä vastasin että minulle riitti se, että yksikin tunsi epäilyksiä sen johdosta, että minun nimeni oli asiakirjassa, minkätähden pyysin anteeksi etten tullut. Ja soitin kiinni. Edustajiksi oli valittu herrat Eugene Wolff, Rosendahl ja Mannerheim ja nämä lähtivät seuraavana päivänä matkaan. Mutta joltain seudulta Saksasta he sähköttivät senaattori Mechelinille kehoittaen häntä koettamaan saada suostumukseni siihen, että he lisäisivät minun nimeni muiden joukkoon ja kun senaattori tämän sähkösanoman johdosta tuli "Vapaan Sanan" toimistoon ja toimitti heidän asiansa lisäten, ettei hän puolestaan koskaan ollut ajatellut muuta kuin sitä mikä hänen käsityksensä mukaan oli asialle parhaaksi — niin minä taivuin. Mikäli en muista väärin tapahtui tämä kesällä 1903, ja seuraavana talvena tai syksynä tapahtui toinen välikohtaus, joka vieläkin selvemmin todistaa, mitä vaikeuksia luotti yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa. Lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka sillä välin oli asettunut Pariisiin asumaan, oli siellä joutunut tapaamaan erään Hansen-nimisen synnynnäisen tanskalaisen, joka oli vanhanpuoleinen, nyttemmin kuollut mies, jolla oli omituinen, matelijamainen asema, sillä hän, vaikkakin oli ulkomaalainen ja Tanskan alamainen, oli Venäjän Ranskassa olevan lähetystön palveluksessa. Tämän Hansenin kautta oli Ehrström tutustunut enemmän kuin epäilyttävään venäläiseen, Mannilov Manassevitshiin, joka oli ohranan jäsen ja jota silloinen Venäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Plehwe käytti urkkijana ja tiedoittajana Pariisissa.
Kolmisin olivat nämä, Hansen, Ehrström ja Mannilov, keittäneet laajan jutun, jossa Plehwe, jolle Mannilov ilmoitti kaikki asian yksityiskohdat, oli mukana näkymättömänä yhtiömiehenä. Koko juttu tähtäsi siihen, että me suomalaiset lakkaisimme hyökkäilemästä ulkomaisessa sanomalehdistössä Plehweä ja hänen kannattamaansa järjestelmää vastaan, jos hän korvaukseksi lupaisi muuttaa tämän järjestelmän Suomeen nähden, peruuttaa karkoituskäskykirjeen ja ottaa suomalaisen apulaisen, jolle paikalle Ehrström nimitettäisiin. Sellainen oli hanke ja Ehrström, jota luultavasti häikäisi ajatus, että hän voisi toimittaa jotain maanmiestensä ja maansa hyväksi, ei lainkaan huomannut, että meidän oli laskemalla aseemme suoritettava jotain todellista, kun taas Plehwen puolelta kaikki supistui lupauksiin, joita ei edes ollut antanut hän itse, vaan tuo hämäräperäinen poliisivakooja Mannilov. Niihin aseisiin joista luopuisimme lopettamalla sanomalehtitaistelun, oli meidän enää vaikea tarttua siinä tapauksessa, että lupauksia ei pidetty. Plehwe voisi vastata melkein mihin hyvänsä sillä, että olimme antautuneet neuvotteluihin, joiden ensi tarkoituksena oli karkoitusmääräysten peruuttaminen ja siis olimme katkeria, kun emme saaneet palata kotimaahan.
Tämän jätti, kuten sanottu, Ehrström huomaamatta, niin tavattomasti hän oli innostunut suunnitelmaan, jonka kai piti täydelleen varmana Plehwen lähettämän Manniloville osoitetun sangen kaksimielisen sähkösanoman vuoksi. Kaikki vaikeudet ja arvelut olivat hänen mielestään hävinneet tämän sähkösanoman tultua. Hän sähkötti minulle kehoituksen hetimiten tulla Pariisiin, jossa erittäin tärkeitä asioita oli tekeillä, ja samaan aikaan hän lähetti senaattori Mechelinille sähkösanoman kehoittaen häntä samojen tärkeiden asioiden vuoksi koettamaan saada minut matkustamaan. Mechelin olikin sitä mieltä, että minun oli matkustettava, sillä Ehrström ei varmastikaan olisi sähköttänyt niin kuin teki ilman tärkeätä aihetta. Minä en kuitenkaan läheskään yhtä tinkimättä luottanut Ehrströmin arvostelukykyyn ja sähkötin siksi vastaan, etten aihetta tietämättä tahtonut lähteä matkalle, kun minulla oli muuta tekemistä — mikä muuten olikin täysin totta. Tähän vastasi Ehrström pyytäen, että joka tapauksessa tulisin Hampuriin, missä hän kohtaisi minut. Mechelin, jota pidettiin asian kulun tasalla, oli sitä mieltä, että minun oli noudatettava Ehrströmin kutsua, kun tämän selvästi oli hyvin vaikea lähteä Pariisista. Vastasin etten voinut ratkaista oliko hänen vaikea vai ei, mutta en missään tapauksessa aikonut antaa hänen ratkaista, oliko minun lähdettävä Tukholmasta, jossa minulla oli työtä yllin kyllin, niin epävarman ja epämääräisen asian vuoksi. Niinpä sähkötin hänelle vastaukseksi, että Hampurista Tukholmaan oli yhtä pitkälti kuin Tukholmasta Hampuriin jättäen ystäväni Ehrströmin tehtäväksi omat päätelmänsä.
Se tepsi. Hän ilmoitti ilman muuta, että hän vissinä päivänä saapuisi Tukholmaan ja silloin olin minä keskusasemalla vastassa. Ajoimme yhdessä hotelliin ja matkan varrella hän selosti innostunein sanoin Plehwen — kenties oikeammin Mannilovin — suunnitelmaa sellaisena kuin sen ylempänä olen kuvannut. Minulle selvisi heti, että suunnitelman tarkoitus oli kompromettoida meidät, sillä meidän oli täytettävä määrätyt vaatimukset ja katkaistava kaikki mahdollisuutemme, ennenkuin Plehwe tekisi mitään. Ja kaiken kukkuraksi hän tahtoi selvästi olla sitoutumatta mihinkään, vaikka me täyttäisimme hänen toivomuksensa, sillä sähkösanoma, josta Ehrströmillä oli kopio, oli sananmuodoltaan niin epämääräinen ettei se sitonut mihinkään — puhumattakaan siitä, että se olikin osoitettu ohranavakoilija Manniloville.
Kaiken tämän esitin jotakuinkin kiukkuisesti Ehrströmille, joka sen johdosta kävi hyvin miettiväiseksi. Hän ei aikaisemmin ollut ajatellut lainkaan asian sitä puolta, mutta kerran tultuaan niihin mietteisiin hän älysi, että koko juttu saattoi olla ja todennäköisesti olikin viritetty ansa, jonka piti tulevaisuudessa tehdä mahdottomaksi agitatsionimme ulkomaisessa sanomalehdistössä, joka aina oli ollut Plehwelle tikku silmässä. Ehrström oli täydelleen kääntynyt. Iltapäivällä samana päivänä oli meillä kokous, jossa hän esitti asian tekemättä mitään ehdotusta. Mechelin puuttui ensin puheeseen ja arveli asian olevan laajakantoista laatua ja perusteellisen harkinnan arvoinen. Hän ei puolestaan suinkaan tahtonut, että me ilman muuta lopettaisimme sanomalehtipropagandan, joka selvästi häiritsi viranomaisia, mutta neuvotella siitä voisimme ja se meidän olisi tehtävä. Hän mielihyvällä otti laatiakseen kirjallisen ehdotuksen vastaukseksi meidän puoleltamme saatettavaksi Plehwelle Mannilovin kautta.
Vastasin tähän, että minusta oli vähän epäilyttävää, saatoimmeko yleensä antautua mihinkään neuvotteluihin, kun niinkin huonomaineinen henkilö kuin Mannilov oli välittäjänä ja huomautin samalla, että koko ehdotus tuntui minusta vissillä kömpelöllä oveluudella laaditulta keinolta koettaa saada meidät enemmän tai vähemmän mahdottomiksi ulkomaisessa lehdistössä. Ja esitin selvästi miltä asia minusta näytti saaden nähtävästi kannatusta muilta.
Nämä eivät ottaneet osaa seuraavaan keskusteluun kuin silloin tällöin tehden jonkun huomautuksen, joista kuitenkin kaikella toivottavalla selvyydellä kävi ilmi, että useimmat — meitä oli kaikkiaan seitsemän tai kahdeksan — olivat minun kannallani. Pääasioissa oli koko keskustelu jonkinlainen duetto senaattori Mechelinin ja minun välillä ja sitä kesti ummelleen kokonaista viisi (5) tuntia, jonka jälkeen koko asia lykättiin seuraavaan päivään.
Kun seuraavana päivänä uudelleen kokoonnuttiin, huomattiin, että senaattori Mechelin oli laatinut ehdotuksensa, jonka hän luki ja joka aluksi sisälsi neuvotteluja in optima forma ohranajäsenen Mannilovin kanssa. Minä esitin heti pitkän vastustavan lausunnon, joka päinvastoin tähtäsi siihen, että meidän Ehrströmin kautta oli hyljättävä kaikki neuvottelut, jotka oli alkanut sellainen henkilö sekä sensijaan paljastettava herra von Plehwen yritys ulkomaisessa lehdistössä. Toiset osoittivat selvästi olevansa kanssani samaa mieltä, mutta senaattori Mechelinpä ei tahtonut sitä huomata. Hän alkoi jälleen seuloa asiaa innokkaasti puoltaen sitä käsitystä, ettei meidän olisi torjuttava luotamme tarjottua kättä. Keskustelu kesti kuusi tuntia — yhteensä siis yksitoista mokomasta asiasta, josta oikeastaan olisi voitu selviytyä puolessa.
Lopuksi, kun senaattori kai kymmenennen kerran toi esiin kirjallisen ehdotuksensa, jota ei kukaan muukaan ollut kannattanut ja sen ohessa esitti uhkavaatimusta muistuttavan lisäyksen, että häntä ei oikeastaan kukaan voinut estää asiassa menettelemästä kuten hän parhaimmaksi ja viisaimmaksi näki, sydämistyin minä ja vastasin, että hän kylläkin oli esteetön tekemään mitä häntä halutti, mutta siinä tapauksessa minä puolestani lupasin laatia selostuksen Plehwen taikka Mannilovin aikeesta sekä meidän sisäisistä neuvotteluistamme sen suhteen ja julkaista tämän selostuksen "Timesissä" ainakin sillä tavoin vastustaakseni herra von Plehweä.
Tämä sai senaattorin miettiväiseksi. Hän tiesi, että minulla oli "Timesin" ulkomaanosaston toimittajan Chirolin valtakirja ja että minä tämän valtuuden nojalla saatoin saada maailmanlehteen minkä pidin kyllin tärkeänä sähkötettäväksi, ja peräytyi. Varsin kätevästi hän käänsi asian siksi, että hänen kirjallista asiapaperiaan ei jätettäisi Manniloville, vaan saisi Ehrström pitää sen jonkinlaisena "opastuksena". Niin päätettiinkin, mutta mihin "opastusta" käytettäisiin, oli kaikille käsittämätöntä, kun heti senjälkeen päätettiin, että minä matkustaisin Lontooseen, Brysseliin ja Pariisiin koettaakseni siellä aikaansaada julkisia kokouksia, joissa Plehwen politiikka Suomea ja juutalaisia kohtaan — "pogromi"-politiikka raivosi parhaillaan ja oli hiljan osoittanut elonmerkkejä Kishinevissä — häväistäisiin. Päätös tehtiin kaikkien läsnäolijain äänillä — myös Mechelinin. Seuraavana iltana matkustimme Ehrström ja minä, tapasimme Kööpenhaminassa professori Fredriksenin, jolla myös oli ollut joku riepu Plehwe-Mannilovin pyykissä. Hän sai seurata meitä, koska hänellä oli erinäisiä tuttavuuksia Brysselissä, joista saattoi olla meille hyötyä. Esitelmät saatiin aikaan ja niistä oli juuri ne seuraukset, joihin olimme tahtoneet päästä, s.o. Plehwen niin hyvin Suomea kuin Venäjällä olevia juutalaisia kohtaan harjoittaman politiikan perusteellinen häpäiseminen. Hänen tai kenties oikeimmin sanoen Mannilovin pikku suunnitelma saada meidät suomalaiset puolelleen tai ainakin niin kompromettoiduiksi, ettemme enää voisi jatkaa taistelua hänen politiikkaansa vastaan eurooppalaisessa sanomalehdistössä, oli rauennut. Ja Mannilov sai siitä syyn niskaansa. Kun asia kaikkine piirteineen julkaistiin l'Européenissä, joutui Plehwe ihan raivon valtaan, piti kaikkea Mannilovin taitamattomuuden syynä ja muutti hänet Pariisista Roomaan, jossa hän sai hyvin halpa-arvoisen paikan. Tältä ajankohdalta juontaa alkunsa Mannilovin kiukku minua kohtaan. Se on useasti ilmennyt "Novoje Vremjassa", tosivenäläisessä skandaalilehdessä, jota ei lainkaan hävettänyt tosiasioitten puutteessa suurenmoisella valheellisuudella sepustella juttuja minun työstäni ja toimistani. Toimien erilaisissa salakuljetuspuuhissa Tukholmassa satuin joutumaan kosketuksiin useiden venäläisten vallankumouksellisten, m.m. myöskin sittemmin kuuluisan Aseyin kanssa, jonka oikeasta nimestä vasta paljon myöhemmin pääsin selville. Silloin ja paljon myöhemminkin tunnettiin hänet vain nimellä "Ivan Nikolajevitsh". Hän tuli sillä kertaa Suomesta tuoden mukanaan suosittelukirjeen tri Arvid Neoviukselta, jonka hän oli Helsingissä hakenut käsiinsä ja joka erään Venäjän vallankumouksellisia lähellä olevan miehen suosittelujen perusteella otti Asevin luottamuksella vastaan ja sitten edelleen suositteli häntä minulle. "Ei ole koiraa karvoihin katsominen", kirjoitti Neovius, "sillä silloin todennäköisesti ajat hänet pellolle. Hän on kaikesta huolimatta puolueessaan hyvin luotettu mies."
Varoitus ei suinkaan ollut tarpeeton, sillä vastenmielisemmän näköinen saattoi tuskin olla kuin oli tämä vallankumouksellisten luottamusmies. Hänen asianaan oli tiedustella, oliko mahdollisuuksia salakuljettaa myöskin venäläistä kirjallisuutta meidän teitämme pitkin ja menettely tapojemme mukaan. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, josta sen vuoksi pikaisesti ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi sovittiin ja joka sittemmin johdatti minut kosketuksiin Ivan Nikolajevitshin ja vallankumouksellisten kanssa — puhumattakaan ohranasta, Venäjän salaisimmasta poliisista, jolle Asev tietenkin ilmoitti mitä oli tekeillä. Olin jo silloin täysin selvillä siitä ettemme me suomalaiset voineet odottaa mitään hyvää Venäjältä, mikäli ei vallankumouksen onnistunut kukistaa itsevaltiutta ja senkautta aikaansaada asiaintilaa, jonka kestäessä jokainen sorrettu kansa voisi saavuttaa oikeutensa, ja olin sen vuoksi valmis tekemään kaikkeni vallankumouksen hyväksi. Yhtä vähän kuin kukaan asioihin perehtymätön tiesin minä tietenkin silloin, että "vallankumouksellissosialistista" puoluetta monessa tärkeässä kohdassa johdettiin ohranan taholta.
Aluksi kävi kaikki toiveitten mukaan. Venäläinen kirjallisuus, kuten suomalainenkin, saatiin onnellisesti Suomeen — suureksi osaksi minun purjeveneelläni, joka melkein herkeämättä purjehti edestakaisin Tukholman ja eri Suomen seutujen välillä — ja toimitettiin sieltä edelleen eri teitä. Tästä oli venäläinen poliisi luonnollisesti selvillä, sillä Asevhan oli tehnyt sopimuksen venäläisten painotuotteiden kuljetuksesta ja usein joutuivatkin nämä painotuotteet takavarikkoon, jolloin syylliset useimmiten joutuivat viranomaisten käsiin, mutta purjeveneen matkat sujuivat onnellisesti. Tämä kävi päinsä, vaikka viranomaiset kyllä olivat selvillä siitä, kuka johti salakuljetusta yhtä hyvin kuin he tiesivät kuinka se tapahtui. Kolmena kesänä jatkui liikenne, viimeisenä kuitenkin suurin vaikeuksin, sillä viranomaiset olivat lopultakin sijoittaneet pääasiallisen vahdinpidon Ahvenanmerelle, niin että meidän säännöllisesti oli pakko Ruotsin saaristossa odottaa suotuisia tuulia, s.o. vähintäin puolimyrskyä, jolloin vartiolaivat vetäytyivät saaristoon, uskaltaaksemme lähteä yli. Silloin myytiin purjevene, pääasiassa siksi, että minä muutin pois Tukholmasta eikä kellään ollut halua ottaa hoitaakseen liikettä jo huonomaineisella purjeveneellä. Ostaja oli suomalainen, joka vuorostaan jonkun ajan kuluttua myi sen — Venäjän valtiolle, josta siis kuitenkin lopultakin tuli purjeveneen omistaja. Sitä käytettiin Kronstadtin merikadettien harjoitusveneenä, mutta en tiedä saivatko asianomaiset koskaan tietää, mihin sitä varhemmin oli käytetty ja mihin tarkoitukseen se alunperin oli rakennettu.
Habent sua fata libelli!