XIV.
Burtsevin asiakirjat.
Jonkun aikaa sen jälkeen kuin olin asettunut asumaan Tukholmaan, sain eräältä suomalaisen vastustuksen johtomieheltä kirjeen, jossa minua kehoitettiin matkustamaan Pariisiin tavatakseni Burtsevin, joka jälleen oli lähettänyt sen sisältöisiä terveisiä Helsinkiin, että paljon puhutut asiakirjat nyt olivat nähtävänä hänen luonaan, vuoden kuluttua siitä kuin niistä ensi kerran oli ollut puhe. Asia tuntui minusta jonkun verran salaperäiseltä, mutta päätin kuitenkin tehdä matkan ja lähdin. Saavuttuani Pariisiin menin heti Burtsevin luo, joka otti minut äärimmäisen kohteliaasti vastaan, mutta kuultuaan asian, jonka vuoksi olin tullut sinne, valitti, että uusi lykkäys vielä oli välttämätön ennen kuin hän saattoi näyttää kysymyksessä olevat asiakirjat. Parin päivän kuluttua hän kuitenkin toivoi kaiken olevan kunnossa, niin että saisin perehtyä niiden todella mielenkiintoiseen ja tärkeään sisältöön. Hän oli saanut ne Menshikovin, ohranan suomalaisen osaston entisen päällikön välityksellä.
Kysyttyäni ilmoitti Burtsev ettei Menshikov asunut Pariisissa, vaan jossain Etelä-Ranskassa, jossa hän harjoitti jonkinlaista kirjallista toimintaa. Hän, Burtsev, tiesi ylimalkaan varsin vähän hänestä, kun he eivät enää olleet missään yhteydessä. Tähän sain tällä kertaa tyytyä, niin laiha kun käyntini tulos olikin. Burtsev kysyi kuitenkin missä asuin sen varalta, että hänellä olisi jotain ilmoitettavaa ja siihen päättyi käyntini.
Mutta jo seuraavana päivänä saapui hotelliini eräs olio, joka ilmoitti olevansa Burtsevin lähettämä: Mies, joka sanoi olevansa nimeltään Silber, oli hyvin suulas, puheli laveasti Burtsevin toiminnan ennenkuulumattomista vaikeuksista ja niistä suurista kuluista, jotka siitä johtuivat. Niinpä esim. ne asiakirjat, joitten vuoksi minä olin tullut Pariisiin, olivat maksaneet kokonaista 20,000 frangia, summa, jota Burtsevin oli ollut vaikea luovuttaa, kun hänen aikakauslehtensä, jossa paljastukset tehtiin, tuotti runsaasti kaikenlaisia menoja.
Siinä oli siis asian kipeä kohta! Burtsev ei ollut luopunut alkuperäisestä aikomuksestaan asiakirjojen avulla saada rahoja, kokonaista 20,000 frangia. Niin pitkälle oli kaikki selvää, mutta lisäksi vaadittiin vielä, että minä antaisin puijata itseni kauppaan, ja siihen osoitin olevani hyvin vähän halukas. Vastasin sen vuoksi varsin hyvin oivaltavani, että sekä vaikeudet että kulut Burtsevin toiminnassa olivat hyvin suuret, mutta etten toistaiseksi voinut sille mitään, vaan aioin odottaa ja antaa hänelle tiedon koska kauppa voitiin päättää. Tähän tuntui herra Silber olevan melko tyytyväinen — hänhän oli suorittanut tehtävänsä — ja sanoi jäähyväiset ilmaisten toivovansa vielä saada tavata minut. Mietin hetken asiaa ja päätin, jos mahdollista, ryhtyä yhteyteen Menshikovin itsensä kanssa häneltä saadakseni ainakin aavistuksen asiakirjojen sisällyksestä, ennenkuin ryhdyin mihinkään muuhun. Sitä varten menin erään venäläisen luo, jonka vanhastaan tunsin ja esitin hänelle koko jutun. Hän sanoi ettei hän tiennyt mitään Menshikovista, mutta että hän kyllä tunsi erään Pariisissa oleskelevan sanomalehtikirjeenvaihtajan, joka oli yhteydessä hänen kanssaan ja lupasi toimittaa minut kysymyksessä olevan kirjeenvaihtajan pariin. Jo seuraavana päivänä hän täytti lupauksensa, mutta kirjeenvaihtajalla ei, ikävä kyllä, ollut selkoa Menshikovista, jonka kanssa hänellä ei puoleen vuoteen ollut mitään tekemistä. Hän antoi kuitenkin erään toisen Bakai-nimisen miehen osoitteen, joka niinikään, oli ent. ohranan virkamies ja oli Menshikovin läheinen tuttava. Bakai asui Pariisin äärimmäisellä syrjäseudulla, Montparnassen ratapihan takana, erään pienen kadun varrella, jota ei voinut kulkea minkäänlaisilla ajoneuvoilla. Mutta suuren vaivan jälkeen päästyäni perille ja tavattuani miehen kotona havaitsin, että hän oli hyvin älykäs ja hyväntahtoinen henkilö, joka oltuaan ohranan palveluksessa osastopäällikkönä Puolassa oli kääntynyt sitä vastaan, saatu kiinni ja ilman muuta lähetetty itäiseen Siperiaan. Sieltä hän oli paennut ja onnistunut pääsemään Pariisiin, jossa hän nyt askarteli tuottaakseen entisille suosijoilleen ja ystävilleen niin paljon haittaa kuin mahdollista.
Esitin itseni ja kysyin, oliko hänellä aavistustakaan siitä, missä Menshikov siihen aikaan oleskeli. Bakai valitti, etten ollut tullut päivää aikaisemmin, jolloin olisin voinut saada tavata kysymäni henkilön. "Hän matkusti tänä aamuna Bordeaux'hon", ilmoitti hän, "mutta jos teillä on aikaa odottaa, palaa hän varmasti parin päivän kuluttua. Minä sähkötän hänelle heti, että te olette täällä ja haluatte tavata hänet — tiedän, että hän odotteli jotain suomalaista tänne ja siirsi matkaansa päivästä päivään, että saisi tavata hänet. Sitä paitsi hän matkusti huolehtiakseen muutostaan, hän on asunut Bordeaux'ssa, mutta aikoo nyt asettua Pariisiin."
"Onko Burtsev selvillä kaikesta tästä?" kysyin minä edelleen. Epäilyni kuuluisaa paljastajaa vastaan alkoivat saada yhä selvemmän muodon.
"Onpa kyllä", vastasi Bakai. "Hänhän on lukemattomia kertoja koettanut saada Menshikovin paperit käsiinsä, viimeksi pari päivää sitten, mutta on aina epäonnistunut. Menshikov on vain hänelle kertonut mitä ne sisältävät. Miksi sitä kysytte?"
Vastaukseksi kerroin hänelle koko jutun — hän irvisti ymmärtävästi — ja lisäsin, että vielä kaksi päivää varhemmin titulus Silber oli ollut luonani ja silloin antanut ymmärtää, että kyllä voisin saada tutustua kysymyksessä oleviin papereihin, mutta että huvi maksaisi minulle 20,000 frangia.
Nyt nauroi haastateltavani aika tavalla. "Se on niin Burtsevin tapaista", sanoi hän, "ei siinä kyllin, että hän on rahapulassa, siinä hän on aina, kun ei hänellä ole vähintäkään käsitystä ekonomiasta, mutta koettaa myydä papereita, jotka ovat toisen omaisuutta ja joita hänellä ei edes ole hallussaan, se on kuitenkin liian paksua. Saamme nähdä mitä Menshikov sanoo, kun hän tulee, minä sähkötän hänelle heti teidän täälläolostanne."
Hän teki niin ja toi itse seuraavana aamuna vastauksen hotelliini. Menshikov kysyi voinko odottaa vielä kaksi päivää. Muussa tapauksessa hän tulisi heti. Häneltä meni kaksi päivää aikaa muuttonsa järjestämiseen, mutta se voitaisiin pahimmassa tapauksessa siirtää. Sähköteitse lähettämäni vastaus sisälsi että voin odottaa.
Kahden päivän kuluttua hän tulikin ja tuli heti hotelliini minua tapaamaan. Hän oli jotensakin pitkä ja muodoltaan erittäin karkeatekoinen mies hyvin leveine olkapäineen ja punertavine kasvoineen, sinisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja viiksineen. Bakai oli mukana ja toimitti esittelyn.
"Anteeksi, että aloitan kysymyksellä", sanoi Menschikov, "mutta oletteko te tarjonnut jonkun summan ja siinä tapauksessa minkä, Burtseville niistä papereista, joihin haluatte tutustua?"
"En, sitä en ole tehnyt. Mutta eräs hänen ystävistään, otaksuttavasti eräs herra Silber, on varsin selvästi antanut minun oivaltaa, että ne maksaisivat minulle 20,000 frangia. Voinko saada tietää miksi sitä kysytte?"
"Kernaasti", kuului hänen vastauksensa. "Burtsev tarjosi minulle sähköteitse toissa päivänä pyöreän summan papereistani, joita hän sanoi voivansa nyt käyttää."
Siis oli hän koko ajan tiennyt missä Menshikov oleskeli ja todennäköisesti myös sen, että hän oli Pariisissa minun saapuessani. Epäluuloni tässä suhteessa varmistuivat heti kun tätä kysyin. Burtsevin osuus oli siis selvä — kiristysyritys aivan yksinkertaisesti. Menshikovilla sitä vastoin ei ollut mitään sellaisia aikeita. Kun olimme sopineet siitä, että hän seuraavana aamuna toisi hotelliin asiakirjat, jotka hän sanoi olevan jotensakin laajat, erosimme. Myöhemmin päivällä saapui herra Silber uudelleen tiedustelemaan, olinko jo tehnyt mitään päätöstä paperien suhteen. Hän valitti, ettei Burtsevin vielä ollut onnistunut saada selkoa Menshikovin osoitteesta, mutta vakuutti, että oli kysymys vain parista päivästä ennenkuin ent. santarmiupseeri olisi tavattavissa. Ja minä puolestani en antanut hänen aavistaa, että jo olin tavannut tämän itsensä, yhtä vähän kuin sitäkään, että nyt olin selvillä koko juonesta. Me olimme molemmat hyvin kohteliaita, luultavasti yhtä varmoja siitä, että toinen oli antanut puijata itseään, sillä erotuksella kuitenkin, että minun vakaumukseni oli paremmin perusteltu.
Seuraavana aamuna saapuikin Menshikov vaunuissa, jotka hän oli tarvinnut asiakirjojaan varten. Hän oli useita vuosia sitten huvitellut itseään jäljentämällä kaikki asiakirjat, jotka olivat kulkeneet hänen käsiensä kautta hänen ollessaan ohranan osastopäällikkönä Suomessa. Niitä oli sievoinen kokoelma. Seitsemän tai kahdeksan paksua nidosta tavallista kirjoituspaperikokoa, kaikki komeasti koneella kirjoitettuja ja sisältäen suurimmaksi osaksi jäljennöksiä papereista, joilla ei ollut mitään suoranaista mielenkiintoa meille suomalaisille, mutta pienempi määrä koski kuitenkin suomalaisia ja Suomen oloja. Kokoelma oli laadittu kronologiseen järjestykseen, niin että ne asiakirjat, jotka koskivat Suomea, olivat hajallaan muiden joukossa. Nidokset olivat siis luettavat kokonaan läpi, valtainen työ, joka ei ollut yhdessä päivässä tehtävissä.
Huomauttaessani tästä Menshikoville sain vastaukseksi, että asiakirjat täydelleen olivat käytettävissäni niin pitkän aikaa kun tarvitsin lukeakseni ne. Hän lupasi jättää ne minun luokseni ja muutaman päivän kuluttua tiedustella miten pitkälle olin ehtinyt, toivoen, että löytäisin paljon arvokasta. Niin hän meni ja minä ryhdyin lukemaan paksuja nidoksia, jotka näyttivät hyvinkin lupaavilta.
Näkö kuitenkin oli petollinen. Niiden raporttien joukossa, jotka koskivat suomalaisia ja Suomen oloja ja jotka tapasin ja luin, ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sen paperin arvoinen, jolle se oli kirjoitettu. Sillä mikäli oli kysymys tosiasioista, koskettelivat ne pelkkiä valheita, totuudesta tai edes todennäköisyydestä vähääkään välittämättä koottuja. Ja lukuunottamatta niitä, jotka sisälsivät ainoastaan tiedoittajien omia tuumailuja ja selityksiä henkilöistä ja asioista, joitten muka piti olla todellisia tapahtumia, olivat ne kaikki jo tunnettuja sekä senaattori Mecheliniä, parooni Wredeä ja monia muita koskevat, joista kokoelmassa esiintyi kaikkein mielettömimpiä valheita. Tiedoittajille oli nähtävästi maksettu kappaleittain ja he olivat sen vuoksi äärimmäisesti ponnistelleet voidakseen toimittaa oikein mielenkiintoisia asioita. Ohrana oli niellyt kaikki tyyni ja kaiken lisäksi maksanut palkkiota mitä ilmeisimmistä mielikuvitteluistakin.
Menshikov saapui uudelleen, kun olin lukenut suunnilleen puolet vihkoista, joissa tiedoittajien nimet olivat ainoa seikka, joka herätti uteliaisuuttani. Niitä ei mainittu, mutta useimmat saatoin päätellä jotakuinkin varmasti. Menshikov varmensi johtopäätelmäni. Eräs tiedoittaja oli selvästi ollut asetettu Tukholmaan ottamaan selvää "Vapaasta Sanasta" ja oli sieltä mitä uutterimmin tiedoittanut kaikkea mahdollista sekä ihmisistä että asioista, kaikki mitä hän — muutoin naishenkilö — oli juoruteitä saanut siepatuksi kaikesta sekä mahdollisesta että mahdottomasta, paitsi ei "Vapaasta Sanasta". Sanomalehdestä ja sen Suomeen tuontiteistä ei hän ollut saanut tietää mitään millä olisi ollut arvoa.
Varsin hyvin saatoin palauttaa mieleeni miten kysymyksessä oleva nainen oli mitä röyhkeimmin ja kömpelöimmin yrittänyt päästä salaisuuden perille, mutta menestymättä vähintäkään. Hän oli koettanut perheeltänikin urkkia jotain, mutta heitä oli varoitettu eivätkä he ilmaisseet mitään siitä hyvin vähästä, jonka tiesivät. Itse en ollut kotona ja silloin hän päätti tulla "Vapaan Sanan" konttoriin, jonka osoitteen hän oli onnistunut saamaan, luultavasti joltakin niistä maanpakolaisista, jotka tavallisuuden mukaan peräti arvostelukyvyttömästi olivat ryhtyneet kysymyksessä olevan naisen ritareiksi. Hän sanoi tulevansa tarjoamaan apuaan lehden salakuljetukseen ja olevansa valmis tekemään mitä tahansa sen hyväksi.
Minua oli kuitenkin mamselin suhteen Suomesta käsin varoitettu, oli nimittäin saatu selville, että hän oli suhteissa santarmistoon, ja olinkin sen vuoksi sitäkin enemmän varuillani, kun tapani ei ollut tarttua kenen tahansa vieraan apuun, eritoten, jos syyllä saattoi epäillä henkilön olevan likaisissa suhteissa herroihin santarmeihin. Minä valitin siis etten voinut tehdä mitään edistääkseni hänen isänmaallisia aikeitaan, mutta kun itse en millään tavoin puuttunut kirjallisuuden kuljetukseen, oli minun mahdotonta palvella häntä. Niine hyvineen hän sai mennä, yhtä viisaana kun oli tullutkin, mutta se ei estänyt häntä tiedoituksissaan laajasti tekemästä selkoa tuontitavasta, jolle kuitenkaan ei tuottanut mitään häiriötä hänen toimintansa Tukholmassa.
Menshikov varmensi, kuten sanottu, johtopäätelmäni, että kysymyksessä oleva nainen oli ollut ohranan palveluksessa ja m.m. myöskin lähetetty Tukholmaan, jossa hän oli oleskellut jonkun aikaa. "Nostiko hän palkkiota sellaisesta lörpöttelystä?" kysyin minä osoittaen tiedonantoja pöydällä. "Kyllä, luonnollisesti", kuului vastaus. "Hän kirjoitti ainakin uutterasti ja vaikkakin oivalsimme, että hänen tiedonannoillaan oli sangen vähän arvoa, saattoi tapahtua että hän, ollen suhteissa maanpakolaisiin, voi siepata sellaistakin, jonka tietäminen saattoi olla meille arvokasta. Teidän tulee muistaa, miten vaikeata meidän yleensä oli saada lainkaan agentteja Suomesta. Sai tyytyä melkein mihin hyvänsä."
"Ja tuollaisista päättömistä jutuista kuin tuokin senaattori Mechelinistä maksettiin kai myös melkoisia summia", kysyin edelleen osoittaen tiedonantoja senaattorin osanotosta kaikenlaisiin salaliittoihin, joissa hän tiedoittajan mukaan oli ollut johtajana.
"Muuan parhaimmista asiamiehistämme antoi sen, rautatien virkamies nimeltä 'Ilo'", vastasi Menschikoff. "Tiesimmehän kyllä, että hänkin kuvitteli melkoisesti, mutta hän tiedoitti joka tapauksessa konkreettisia tosiasioita ilmoittaen sekä päivämäärät että paikat, minkä vuoksi hänen tiedonantojaan pidettiin erittäin arvokkaina — hänhän pääasiassa paljasti 'Voima'-jutun, joka vielä on tuomioistuimen käsiteltävänä."
"Eikö koskaan pälkähtänyt päähänne, että mies aivan yksinkertaisesti veti teitä nenästä ilmoitellessaan päivämääriä ja paikkoja? Siitä olisitte voineet päättää, että hän toisissakin asioissa — esim. 'Voimaa' koskevassa — puhui tyhjiä."
"Se oli meille tuskin mahdollista. Maassa, jossa kaikki olosuhteet olivat niin täydelleen erilaiset kuin omassamme, oli välttämätöntä luottaa niihin asiamiehiin, joita onnistuimme värväämään. Ja sitä paitsi on teidän muistettava, ettei ylemmällä taholla ollut mitään halua erikoisen tarkasti penkoa saapuvia tiedonantoja. Pääasia oli, että ne osoittivat vallankumouksellisia vehkeilyjä olevan tekeillä ja että ne henkilöt, jotka olivat viranomaisten silmätikkuina, olivat vehkeilyihin sekaantuneina. Juriidisia tai muita todistuksia siitä, että näitä harjoitettiin, ei lainkaan tarvittu, siihen ei ohrana puuttunut, vaan keräsi niin runsaan tiedonantoaineiston kuin mahdollista aikanaan puuttuakseen asiaan. Voittehan ottaa itsenne esimerkiksi — luuletteko, että olisi ryhdytty todistelemaan teidän rikollisuuttanne? Teidät olisi aivan yksinkertaisesti vangittu ja annettu hävitä tavalla tai toisella."
"En ollut aivan vailla sen kaltaista aavistusta ja sen vuoksi pidinkin parempana hävitä omalla tavallani", vastasin minä ja hymyilin vähän.
"Niin, siinä petitte meidät perusteellisesti ja puhuessamme siitä, voisitte nyt kertoa miten vältitte teidän varaltanne järjestetyn vartioinnin. Olen siitä asti ollut hyvin utelias saadakseni tietää miten se tapahtui."
Silloin kuvasin hänelle pakoni kaikkine yksityiskohtineen ja lisäsin lopuksi, että niin kauan kuin ohranan asiamiehet ja santarmit, eivät olleet sen yritteliäämpiä kuin mitä olivat minun suhteeni, ei ollut erikoisen vaikea välttää heidän vartiointiaan. Mutta seikka oli se, etteivät he käyttäneet älykästä väkeä, vaan ketä tahansa, joka vain ilmoittautui.
"Niin, mitä olisi pitänyt tehdä", kuului vastaus, "ei ollut mitään valitsemisen varaa, aivan erikoisesti Suomessa. Siellä täytyi käyttää mitä väkeä tahansa, kunhan he vain jossain määrin pystyivät selviytymään maan kielestä."
Tähän jätimme asian ja hetken kuluttua lähti Menshikov jättäen minut jatkamaan tiedonantoaineiston tutkimusta. Ne olivat yhtä hedelmättömät kuin ennenkin. Ei ainoakaan tiedonanto Suomesta ja suomalaisista sisältänyt vähintäkään meille arvokasta, lukuunottamatta tiedonantoja, jotka koskivat "Voimaa" ja niillä oli niin sanoakseni ainoastaan kielteinen arvo. Myöhemminhän Menshikov antoi valallisen todistuksen niiden ja niiden tekijän suhteen Tukholman raastuvanoikeudessa ja tämän todistuksen nojalla vapautettiin syytetyt. Tämä oli ainoa todellinen tulos Pariisin matkastani ja tutkimuksistani siellä.
Palasin aikanani Ruotsiin ja Tukholmaan, jossa viivyin yli talven kirjoitellen teostani "Vallankumous ja vastavallankumous Venäjällä ja Suomessa". Kirja ilmestyi ja yleisö otti sen vastaan niin suopeasti, että se käännettiin saksaksikin ja ilmestyi kahtena painoksena tällä kielellä — jonka vuoksi heti aloin uuden kirjan "Moskovalaiset ja suomalaiset vanhemmalla ja uudemmalla ajalla". Tämä ilmestyi niinikään Alb. Bonnierin kustannuksella ja arvostelu otti sen vastaan vielä suosiollisemmin kuin edellisen, minkä jälkeen ryhdyin järjestämään aineistoa, sanomalehtileikkeitä, muistiinpanoja, kirjeitä j.n.e. kolmatta kirjaa varten, joka käsitteli venäläistä mädännäisyyttä, mikäli se julkisesti tunnettiin sanomalehdistön kautta. Venäjällä eivät lehdet, kuten tunnettua, voineet julkaista mitään huhuja sellaisista seikoista tai edes mitään tosiasioita, mikäli niitä ei oltu julkisesti todettu vireille pantujen oikeudenkäyntien kautta tai muulla tavalla.
Sitten elin mitä vaatimattomimmissa oloissa muutamia vuosia Tukholmassa tai oikeammin eräässä sen esikaupungissa tavaten vain silloin tällöin muutamia vanhoja ystäviä, joiden joukossa johtaja Sven Palme ja hänen perheensä sekä nyttemmin varhain poismennyt kreivi Carl Mannerheim sekä liikemies Reguel Wolff, vainaja hänkin, aina ja kaikissa vaiheissa olivat osoittaneet minulle muuttumatonta ystävyyttä. Vain silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden jonkun vanhan ystävän saapuminen Suomesta, jonka kanssa silloin pohdittiin tilannetta kotimaassa, tavallisesti päättyen siihen, että havaitsimme mahdollisuudet aivan toivottomiksi. Seyn oli yhä edelleen kenraalikuvernöörinä, Venäjän vallanpitäjät varmempia kuin koskaan ennen päätöksessään tehdä Suomesta ilman muuta venäläinen maakunta, Suomen senaatin muodostivat osiksi pelkät venäläiset, osin venäläistyneet suomalaiset, ohrana mahtavampi kuin koskaan ennen Suomessa, kaikki sanalla sanoen osoitti venäläistyttämisen vastustuksen nyttemmin turhaksi; että ne, jotka eivät tahtoneet tai voineet alistua, olivat tuomitut viettämään elämäänsä maanpaossa, mikäli eivät pitäneet Siperiaa parempana — hirsipuu vaihtoehtona oli siihen aikaan joutunut pois käytännöstä Venäjällä.
Ajat olivat lohduttomat, eritoten kun myöskin vallankumouksellinen liike Venäjällä tuntui lamaantuneen, joka tapauksessa useaksi vuodeksi, Asevin hirvittävän petoksen johdosta. Ja kaikki tiedot Suomesta osoittivat siellä vallitsevan tilan, joka toiselta puolen oli toivotonta alistumista, toiselta yhä leviävää mädännäisyyttä, joka ennusti mitä pahinta tulevaisuuteen nähden. Venäjä oli Ranskan avulla näennäisesti parantunut japanilaisen seikkailun jälkeen pikemmin kuin olisi luullut olevan mahdollista ja esiintyi hyökkäävämmin kuin koskaan ennen, aivan erikoisesti Suomea kohtaan, jonka täydellinen yhtäläistyttäminen venäläisten maakuntain kanssa oli ilmeisesti päätetty tosiasia. Melkeinpä jokainen sanomalehden numero, joka saapui kotimaasta, kertoi jotain vallanpitäjien uusista, selvästi lainvastaisista toimenpiteistä sekä venäläistyttämisen edistyksestä. Ja ne uutiset, jotka saatiin yksityistietä, eivät todellakaan olleet vähemmän masentavia. Kaikki olivat yhtä lohduttomia, kaikki kohdaltaan kantoivat tylsän alistumisen leimaa, kellään ei ollut mitään kerrottavaa tulevaisuuden toiveista.