HENKILÖT:
Vilho Korpi, tehtaantyömies, 45 v. Liisa, hänen vaimonsa, 40 v. Anni, heidän tyttärensä, 18 v. Emil, heidän poikansa, 20 v. Kaarlo Suonpää, konetyömies, 22 v. Holm, mestari, 40 v. Halonen, työmies. Kellunen, työmies. Eräs vaimo. Ensimmäinen työmies. Kaksi poliisia. Korven lapset. Työmiehiä ja työläisnaisia.
Tapahtuu eräällä tehtaalla Suomessa työväenliikkeen alkuaikoina.
Ensimmäinen näytös.
Ensimmäinen kuvaelma.
Työmies Vilho Korven kamari. Huone on yksinkertaisesti, mutta siististi kalustettu: kiillotettu piironki, kokoontyönnetty kaksiosainen vuode ja nurkassa kirjahylly, jossa on raamattu ja punakantisia työväen kirjoja, lentokirjasia y.m.; sivuseinällä näkyy kotitekoinen kukallisella kankaalla päällystetty sohva ja muutamia tuoleja. Uunin edessä joulukuusi, jota Korven tytär Anni paraillaan koristelee. Hän näyttää vielä hyvin nuorelta ja lapselliselta hentoine vartaloineen, ja hänen kasvonsa ovat huomattavan kauniit sielukkaine silmineen.
Perällä avautuu kyökkiin johtava ovi ja noin kymmenen vuotias poika kurkistaa uteliaasti sisään.
ANNI iloisena, teennäisen toruvasti.
Menetkö sieltä vai! Sitten saatte nähdä, kun se on valmis… Ei ennen.
Kyllä minä teidät opetan!
(Juoksee ovelle, poika poistuu nauraen; Anni lukitsee oven. Hetken kuluttua kuuluu koputus ja pojan matalaksi muutettu ääni).
ÄÄNI.
Avaa… minä se olen, minä — Kaarlo…
ANNI hiljaa hyräillen jatkaa työtään ja sisäinen onni kuvastuu hänen kasvoillaan; sitten katsahtaa kelloaan, kuuntelee. Kyökistä kuuluukin läheneviä askeleita, oven kahvaan tartutaan, koputus. Anni on heti juossut ovelle ja kuuntelee henkeä pidättäen riemukkaan jännittyneenä.
MIEHEN ÄÄNI
Aukaise Anni!
(Anni ei vastaa).
MIEHEN ÄÄNI
Onko Anni kamarissa, Antti?
POJAN ÄÄNI
Kyllä hän siellä on, mutta luultavasti nukkuneena.
MIEHEN ÄÄNI nauravasti.
Nukkunut! Ei suinkaan! — (Leikillisesti.) — Anni herää! On aika lähteä työhön… kello on jo paljo…
ANNI aukaisee, sulkee sen Kaarlon tultua ja sanoo hymyillen.
Vai työhön sinä tahdot minua lähtemään? Siksi et siis tahtonut tulla ennemmin?
KAARLO
En joutunut ennen.
ANNI leikillisesti.
Sano heti, missä olet viipynyt? Tee tili. Ehkä jonkun tytön luona?
KAARLE
Hiukan sinnepäin.
ANNI
Vai niin.
KAARLO hämillään.
Olin hiukan Lindroosilla — kun näin pikku pojan pilkkomassa puita.
Väänänen on vielä vuoteessa… Missä Korpi on?
ANNI katsoo häntä hetken ihaillen, lähenee hiukan, puristaen Kaarlon kättä. (Kaarlo suutelee häntä.) Isä — isä on Johanssonilla, hän on ollut siellä verstaassa useana iltana. Minä luulen, että hän tekee siellä pojille jotain joululahjoja.
KAARLO
Niinkö? Kas, teillä on kuusikin!
ANNI havahtuen.
Voi sinua, kun viivytät minua… unohdin kokonaan.
(Alkaa kiireesti kiinnittää koristeita.)
KAARLO
No, minä autan — hyvitän siten pahantekoni…
Alkaa auttaa Annia. Hymyilevät äänettöminä ja sitten kuuluu hetken väliaikojen kuluttua puoliääneen lausuttuja sanoja, joissa kuvastuu sisäinen onni ja hellyys.
— Kas sinä olet saanut omenoitakin.
— Täytyy vähän lapsille.
— Mistä nämä hevoset ja porsaat ovat? Enhän minä leipurilla tuollaisia ole nähnyt.
ANNI
Pitäisikö niiden leipurilla näkyä.
KAARLO
Ahaa, sinäkö, osaatko sinä tuollaisiakin, nehän ovat sieviä. Saanko minä tämän?
ANNI
Saat kyllä, mutta täällä on sinulle toinen… Ajattelin antaa sen vasta myöhemmin, mutta en sentään kehtaa, saat sen nyt…
(Ottaa piirongin laatikosta kahden yhteenkiinnitetyn sydämen näköisen piparkakun ja antaa sen punastuen Kaarlolle.)
KAARLO katsoo piparkakkua ja sitten Annia omituisen, äänettömän liikutuksen vallassa; kuiskaa värähtäen:
Anni… Anni, kaksi sydäntä… Tämän minä säilytän… Ja joskus, joskus kaukana tulevaisuudessa minä jonakin jouluna otan sen esiin… Silloin kun…
ANNI liikutettuna.
Koska Kaarlo… mitä tarkoitat, sano.
KAARLO syleilee häntä, sitten pitäen käsistä puhuu matalalla, värisevällä äänellä.
Voi Anni! Minä en ymmärrä, en osaa sanoa miten onnellinen olen… En ole koskaan tuntenut tällaista ihmeellistä riemua kuin nyt.
ANNI keskeyttää ihmetellen.
Sinäkin! Tiedätkö Kaarlo… juuri sellaista outoa iloa minäkin tunnen… Ja minä olen…
(Hän ottaa taskustaan esiin käärön, aukaisee sen ja ojentaa Kaarlolle rautaisen sormuksen.)
Se on rautainen… sanoit kerran pitäväsi mustasta…
KAARLO seisoo, katsoo Aunia voimakkaan liikutuksen valtaamana; sitten värisevällä, katkonaisella äänellä.
Mitä tämä on Anni… Katsos, minäkin olen ostanut sinulle. Tuntuu niin omituiselta, niinkuin jokin tuntematon, sama salainen ääni olisi kuiskannut samaa kummankin korvaan.
ANNI hiljaa, liikutettuna.
Niin Kaarlo, sellainen voima onkin — rakkaus.
KAARLO
Niin Anni, juuri se voima viime talvenakin kuiskasi meille molemmille, että yhdistäisimme elämämme, mutta kun isä loukkaantui, kielsi se ilmoittamasta mitään toisillemme.
ANNI
Oi Kaarlo, kyllä se niin on, minä tunnen sen. Kaikki on ollut niin omituista.
KAARLO
Tiedätkö, minusta tuntuu kuin näkisin sinut eräässä toisessa sievässä kamarissa, ympärilläsi riemusta loistavia katseita, vienoa, heleätä naurua, ilohuutoja. Minä istun sohvalla ja katselen sinua puhumatta mitään. Ja minun on niin hyvä olla. Silloin minä nousen, otan tuon piparkakun esiin ja kutsun sinut viereeni. Me emme puhu mitään, katsomme vain sitä ja toisiamme, me muistamme erään toisen jouluaaton kauan sitten — näemme saman joulukuusen kuin nyt. Sinä painat pääsi rinnalleni niinkuin nytkin — sinä itket ja hymyilet kyyneleet silmissä, — (Kohottaa Annin päätä) — sillä hymyilethän sinä nyt, Anni?
(Suutelee liikuteltuna Annia.)
ANNI yhtaikaa itkien ja hymyillen, kuiskaa värähtäen.
Oi Kaarlo… kun se vaan toteutuisi. Kun ei vaan tapahtuisi mitään… jotain ikävää.
KAARLO
Älä pelkää, Anni, eihän enää saata mitään tapahtua. Olemmehan me jo lapsuudesta asti kokeneet vain vastoinkäymisiä ja kärsimyksiä, tehneet ankarasti työtä. Voisiko elämä vielä riistää yhteisen onnemmekin. Mehän tahdomme niin vähän.
ANNI
Niin — kun vain saamme olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja rakastaa toisiamme.
KAARLO
Minä en tahdo muuta kuin oman mökin ja sen ympärille vähän perunamaata ja puutarhan. — (Kuin uneksien.) — Päivisin kävisin työssä ja iltasin muokkaisin puutarhassamme, kasvattaisin kaaleja, lanttuja, marjoja ja muuta. Ajattele — miten istumme siellä tyyninä kesäiltoina, jolloin ilma on täynnä mullan ja ruohon tuoksua, ja lintujen laulu heläjää yhtenä moniäänisenä kuorona ympärillämme. Kaipaisitko silloin jotain enempää?
ANNI ihastuneena, kyyneleet silmissä.
Eihän voi olla mitään ihanampaa kuin se! Sentähden pelkäänkin, että se on liian onnellista, ettemme saa sitä!
KAARLO
Turhaan sinä pelkäät. Mitä sanot, jos menemme naimisiin aivan heti, ensi kuussa? Minun säästörahoillani saamme kyllä piirongin ja vuoteet ehkä ruokakaapinkin, mutta miten saamme liinavaatteita ja muuta?
ANNI
Oi Kaarlo! Minulla on neljän tyynyn ja patjan päälliset, onpa kaksi lakanaakin. Ja on minulla rahaakin sen verran, että saadaan astioita ja muuta välttämätöntä.
KAARLO
Anni, silloin emme enää odota!
KORPI tulee reippaasti sisään. Hän on kookasvartaloinen, voimakas mies; hänen kasvoillaan kuvastuva sisäinen ilo muuttaa ne Iällä hetkellä nuorekkaiksi, lieventää elämän huolien ja taistelujen uurtamat ankarat tarmokkuuden piirteet. Hän ottaa poveltaan äsken veistetyn puuhevosen, sanoen iloisesti.
Jaha, se on hyvä, että kuusi on valmis — lapset ovat jo maltittomia.
KAARLO
Kas, te olette veistänyt kauniin hevosen! Kuka sen saa?
KORPI ikäänkuin hämillään.
Eihän se mikään… mutta kun tuli laitettua Antille sukset, niin Eeron täytyy myös saada jotakin…
ANNI
Vai saa Antti sukset! Sepä on hauskaa, ettei hänen enää tarvitse tynnyrinlaudoilla rähjätä. Hänhän pitää kovin hiihdosta.
KORPI Mene Anni katsomaan onko äidillä jo joulupuuro valmista.
(Anni menee.)
LIISA tulee sisään, kääntyen ovella lasten tupatessa sisään.
Älkää nyt, pysykää nyt siellä vielä hetkisen! — (Korvelle iloisesti.) —
Onko sinulla nälkä, vai mitä?